Puhe Peli poikki -mielenosoituksessa 24.9.2016
Mielipide | 26.09.2016 @ 11:55 | Katselukertoja: 997
Avainsanat: peli poikki antifasismi äärioikeisto fasismi suomen vastarintaliike jimi karttunen helsinki strategia puhe mikael brunila
28-vuotias Jimi Karttunen menehtyi 16. syyskuuta 2016, viikko sen jälkeen kuin Suomen vastarintaliikkeen aktivisti oli pahoinpidellyt hänet Helsingin Elielinaukiolla. Tänään, 24. syyskuuta, Helsingissä järjestettiin Karttusen muistolle sekä rasismia ja fasismia vastaan mielenosoitus, johon osallistui arviolta 15.000 ihmistä. Tässä tilaisuudessa pitämäni puhe.
Kesäkuussa 1936, kun kenraali Francon johtaman vallankaappauksen armeijat olivat Madridin porteilla, fasistien vastaiset joukot omaksuivat iskulauseen “No pasarán – Tästä ette kulje”. Iskulausetta toistettiin kaikilla sisällissodan barrikadeilla, jopa tappioiden kasautuessa. Iskulauseeseen tiivistyi se henki, joka elävöitti taistelua epätoivoisinakin hetkinä; viesti fasisteille ei ollut vain “tästä ette kulje”, vaan “tästä ette kulje, koska me olemme täällä”.
Paljon toivekkaammassa hengessä kirjoitettiin Italian toisen maailmansodan jälkeinen perustuslaki, jossa fasistinen ja rasistinen järjestötoiminta kiellettiin suoraan. Vielä lainsäädäntöä tärkeämpää oli Italian maailmansotien jälkeinen yhteisymmärrys, jonka turvin ihmiset hyväksyivät laajalla rintamalla taistelun fasisteja vastaan. Tämän konsensuksen jakoivat kaikki yhteiskunnalliset toimijat anarkisteista kristillisdemokraatteihin ja sen voimin fasistit pakotettiin vuosikymmeniksi yhteiskunnan uloimpaan marginaaliin.
Suomessakin fasistiset toimijat kiellettiin Neuvostoliiton painostuksesta toisen maailmansodan jälkeen lailla, mutta varsinaista konsensusta fasismia vastaan ei muodostunut. 1930-luvun sini-mustien airueiden perinteitä ei koskaan käsitelty kunnolla ja isänmaallisuuden suhde suomalaiseen fasismiin on edelleen sekä läheinen että hyvin ongelmallinen. Kenties suomalaisen poliittisen eliitin vastaus eurooppalaisen fasismin ja äärioikeiston nousuun on juuri siksi ollut niin vaisu ja hampaaton. Suomessa ei vallitse yhteisymmärrystä ongelman vakavuudesta, eikä täällä ole sellaista perinnettä, joka pakottaisi tekemään eron nimenomaan äärioikeistoon, eikä vain ääriliikkeisiin yleensä, saatika puuttumaan toden teolla arkipäiväiseen ja rakenteelliseen rasismiin.
Ongelma ei kuitenkaan ole vain laeissa, eikä niitä säätävissä poliitikoissa, vaan laajemmin hengittämässämme yhteisessä ilmassa. Se on viimeistään nyt käynyt kovin tunkkaiseksi ja ohueksi. Sanotaan se nyt kovaan ääneen: yhteiskunnallisen rauhan Eurooppa on kuollut, eikä ole enää olemassa puolueettomuuden maaperää, sellaista neutraalin tarkkailijan katsomoa, jossa voisi turvallisesti seurata yhteiskunnallisia tapahtumia ottamatta niihin kantaa. Hiljaisuuden rikkomiseksi eivät yksin riitä uudet lait, eivätkä poliisitoimet, vaan meidän kaikkien on toimittava – yhdessä vihellettävä peli poikki – ei vain tänään, vaan joka päivä. Fasistien ja rasistien valtapyrkimykset ovat realiteetti, uusi normaali, jonka kanssa joudumme kaikki elämään, vaikka se tietysti koskettaa joitakuita enemmän kuin toisia. Siksi meidän, jotka tänään korotamme äänemme emmekä enää vaikene, on viimeistään nyt kysyttävä, miltä meidän ajamamme fasismin vastainen yhteisymmärrys näyttää?
Miltä näyttäisi esimerkiksi sellainen fasismin vastainen yhteisymmärrys, jonka turvin jokainen uskaltaisi puhaltaa vastarintaliikkeen toiminnalta pelin poikki? Yhteisymmärrys jonka turvin toimia kuten Jimi Karttunen: hiljentää sanoin, vihellyksin, huudoin ja muin elein nämä rasistit ja fasistit jokaisen kerran kun he kehtaavat markkinoida kuvottavaa maailmankuvaansa kaduilla. Miltä näyttäisi sellainen fasismin vastainen konsensus, joka kohtaisi jokaisen rasistisen mielenosoituksen moninkertaisella joukolla ja kertoisi heille, että “ei, tästä te ette kulje”?
Miltä näyttäisi sellainen rasismin ja fasismin vastainen yhteisymmärrys, joka ei hyväksyisi nykyhallituksen yhteistyötä perussuomalaisten kanssa? Joka ei hyväksyisi sitä, että kokoomuksen ministerit Petteri Orpo, Paula Risikko ja pääministeri Juha Sipilä sanovat jakavansa meidän, täällä tänään mieltään osoittavien ihmisten kanssa saman asian, samalla kun he istuvat samassa hallituksessa uusnatseja hyysäävän rasistisen Olli Immosen sekä uusnatsien väkivaltaa vähättelevän Jussi Halla-ahon ja Juho Eerolan puolueen kanssa? Miltä näyttäisi sellainen fasismin vastainen yhteisymmärrys, jonka paineessa kokoomuksen ja keskustan ministerien olisi sanottava perussuomalaisille, että heidän kanssaan ei tehdä politiikkaa, että “tästä he eivät kulje”?
Entä miltä näyttäisi sellainen fasismin ja rasismin vastainen yhteisymmärrys, jonka turvin suomalaiset rodullistetut uskaltaisivat puuttua heihin kohdistuvaan rasismiin ja syrjintään ja tietää, että he eivät jää yksin? Jossa jokainen, joka haastaa rakenteellisen ja arkisen rasismin, tietää, että ympäröivät ihmiset yhtyvät hänen vastalauseeseensa ja sanovat “ei, tämä ei käy, tästä ette kulje”.
Ja lopuksi, miltä näyttäisi sellainen antirasistinen ja antifasistinen yhteisymmärrys, joka kieltäytyisi taipumasta nykyhallituksen rasistiseen maahanmuuttopolitiikkaan – sellainen yhteisymmärrys, jonka nojalla suuri osa yhteiskunnasta kieltäytyisi luovuttamasta siirtolaisia maahanmuuttoviranomaisille, suojellen heitä tarpeen mukaan laittomasti, samassa hengessä kuin mustia orjia salakuljetettin ulos Yhdysvaltojen etelävaltioista ja juutalaisia kätkettiin Natsi-Saksassa? Miltä näyttäisi antirasistinen yhteisymmärrys, jonka turvin uskaltaisimme yhdessä sanoa siirtolaisia etsivälle rasistiselle poliisille ja viranomaisille, että “ei, tästä te ette kulje”?
Uskon, että me olemme täällä tänään, koska etsimme vastausta näihin kysymyksiin. Yhtä vastausta tai ratkaisua ei tietenkään ole, mutta tärkeimmän olemme jo löytäneet: olemme löytäneet toisemme. Me olemme ne, jotka ensiksi korottavat äänensä, jotka rikkovat ahdistavan hiljaisuuden, viheltävät pelin poikki ja sanovat, että “ei, tästä he eivät kulje koska me olemme täällä ja meitä on paljon, paljon enemmän”.
Katso myös:
