Hallitsevaa kulttuuria harvemmin kiinnostaa tuoda esiin sellaista historiaa joka osoittaa muutakin kuin kansalaisten iloista ja halukasta osallistumista järjestelmään. Kapinan ja alistumattomuuden eleet pyyhitään pois historiasta silloin kun ne paljastavat esivallan auktoriteetin tyhjyyden. Ja silloinkin kun niitä esiintyy, välittyy kapinoijien olemus, motiivit ja käytös puolueellisen eliitin kautta, jonka tarkoituksena on kiistää kykymme luoda itse oman vapautumisemme ajatukset ja keinot.
"Sinä aamuna kaikki oli valmista suureen hyökkäykseen kansallisen pankin kassoja vastaan. Adrenaliini täysillä, pienet kädet antamassa lähtölaskennalle tahtia, ladatut pistoolit kulkemassa pahaa aavistamattomien kansalaisten keskuudessa. Päivistä tulee tunteja ja tunneista sekunteja. Työn maailma kumartaa askeleiden edessä ja laittomuuden tunne antaa pienen kosketuksen täydelliseen vapauteen."
Teollinen kapitalismi on tehnyt massojen valvonnasta ja vangitsemisesta todellisuutta. Menneiden aikojen tyrannit eivät olisi voineet edes kuvitella kehittyneen teknologian mahdollisuuuksia. Yhteiskuntamme muistuttavat yhä enemmän vankiloita, muurien sisä- ja ulkopuolen välisen eron muuttuessa hämärämmäksi. Uusliberalismi katselee vierestä kansanmurhia ja ympäristön romahdusta, jotka ohitetaan pelkkinä käsillä olevan kriisin raakoina seurauksina. Tärkeintä on kapitalistisen järjestyksen selviäminen tänä yhteiskunnallisen ja ekologisen levottomuuden aikakautena. Mutta tämä järjestelmä täytyy purkaa - välittömästi.
Nuorten äänestysaktiivisuus on kasvussa. Monen puolueen nuorisojärjestö on onnistunut pysäyttämään jäsenmääränsä laskun, muutamalla se on jopa nousussa. Miksi ilomme nuorison välinpitämättömyydestä puoluepolitiikkaa kohtaan osoittautui ennenaikaiseksi? Mikä on vikana nuorisossa, kun se edelleen lähtee tallaamaan pitkin vuosikymmeniä sitten umpikujiksi osoittautuneita polkuja?
Kesällä 2006 mystisesti poroksi palanut Squat Siperia ei ollut saanut jatkoa saman vuoden loppuun mennessä, kun Tanskasta kantautui uutisia, että Kööpenhaminan 24-vuotias autonominen sosiaalikeskus Ungdomshuset oli päätetty häätää. Ungdomshusetin viimeisestä taistelusta joulukuussa 2006 alkoi tuoreella innolla myös taistelu uuden autonomisen sosiaalikeskuksen saamiseksi Helsinkiin.
Maailmassa riittää ongelmia. Niiden ratkaisemiseen tarvitaan paljon ihmisiä, jotka ovat valmiita tekemään töitä paremman maailman puolesta. Monelle voi olla vaikeaa pysyä mukana pitkään. On turhauttavaa, jos tuntuu, ettei saa näkyviä tuloksia kaikesta kovasta työstä huolimatta. Osa aktivisteista menettää toivonsa ja motivaationsa. Monet jopa masentuvat, uupuvat ja luopuvat aktivismista.
Vain huono maanviljelijä ostaa tuotteita, joita hän itse voi kotona tuottaa. Edellinen on vanha roomalaisten sanonta ja se löytyi 50-luvun suomalaisesta maatalousopin kirjasta. Kahdeksankymmenluvun puolivälin jälkeen aloin kiinnostua omavaraisesta elämäntavasta. Minulle se kirkastui ratkaisuna tilanteeseen, jossa en pystynyt määrittelemään omaa koulunjälkeistä paikkaani vallassa olevassa yhteiskunnassa. Voimakas halu osallistua yhteiskunnan rakentamiseen törmäsi kalvaviin omantunnonkysymyksiin: voinko olla mukana kehittämässä yhteiskuntaa, jos koen, että se rakentuu tyhjän päälle?
Olli Tammilehto tapasi vuoden 1968 Pariisin kapinan näkyvimpiin johtajiin kuuluneen Daniel Cohn-Benditin, joka on nykyisin vihreä europarlamentaarikko. Tämä oli lennähtänyt syyskuussa Suomeen osallistuakseen Euroopan vihreiden kokousta. Ajoittain kiivas mutta ystävällissävyinen keskustelu käytiin tyhjässä eduskunnan kokoushuoneessa.
Helsingissä ei ole enää yleisöpuhelimia. Elisa ja Sonera ovat hiljattain poistaneet ne. Turisteja kaikin keinoin houkutteleva kaupunki on lakannut tarjoamasta yhtä olennaisimmista palveluista. Läheskään kaikilla matkailijoilla ei ole kännykkää mukanaan – Nokialandia ulkopuolella ei välttämättä kotonaankaan. Vaikka turisti tai liikematkailija kantaisikin tätä säteilyrasiaa laukussaan, hän ei välttämättä halua tai voi soittaa paikallispuheluja ulkomaalaisella sim-kortilla eikä ainakaan heti osta suomalaista korttia.
John Zerzan (s. 1943) on Oregonissa Yhdysvalloissa asuva anarkisti ja kirjailija. Hän on tullut tunnetuksi yksityiskohtaisesta teknologisen sivilisaation kritiikistä, joka pohjautuu paitsi anarkistiseen perinteeseen myös uudempaan antropologiaan, jonka mukaan maanviljelystä edeltäneet “primitiiviset” yhteisöt ovat olleet paitsi rauhanomaisia ja tasa-arvoisia myös suhteellisen hyvinvoipia. Zerzanin sivilisaatiokritiikki koskee erityisesti työnjakoa, kielen ja numerojärjestelmän taipumusta esineellistämiseen ja ajan mittaamista. Hänen pääteoksiaan ovat Elements of Refusal (1988), Future Primitive and Other Essays (1994), Against Civilization: A Reader (1998) ja Running on Emptiness (2002). Zerzanin ajatukset ovat pohjana Erik Gandinin dokumenttielokuvassa Surplus: Terrorized into Being Consumers (2003). Hän toimii Green Anarchy-nimisen lehden ja radioaseman toimittajana (http://www.greenanarchy.org/). Haastattelu on tehty kesällä 2007 Zerzanin Suomen-vierailun yhteydessä Tampereella.
Kutsumme helpon ja halvan verkottumisen aikakautta tietoyhteiskunnaksi. Kenen tahansa ulottuvilla on suunnattomat arkistot, joiden veroista tiedonlähdettä ei ole koskaan ennen ollut. Sanoisin että melko koukuttavaa.
Ensimmäiset Shoshone-intiaaneja Suuren Syvänteen aavikolla tavanneet länkkärit kuvailivat heitä "kurjiksi ja laiskoiksi". Monet panivat merkille että he elivät keskellä aavikkoa, mutta eivät tuntuneet tekevän mitään tilanteensa kohentamiseksi. He eivät rakentaneet taloja tai kyliä; heillä oli vain muutamia työkaluja, ei käytännössä lainkaan taidetta, eivätkä he tavanneet säilöä ruokaa. Vaikutti siltä että he vain loikoilivat tekemättä mitään.
BLDGBLOGissa oli joulukuussa mielenkiintoinen artikkeli palvelinten ympäristövaikutuksista. Se on jotain mitä suurin osa ihmisistä ei ajattele (eikä IT-väkikään, sillä valtava enemmistö heistä tuntuu olevan tyystin tietämättömiä teollisuudenalansa panoksesta ympäristön romahtamiseen).
Viime vuosina maailman poliittisten ja taloudellisten pomojen kansainväliset huippukokoukset ovat synnyttäneet vastarintaa, joka on räjähdysmäisesti tuonut parrasvaloihin kapitalismin ja pääoman vastaisen taistelun moninaisuuden kaikkialla maailmassa - alkuperäisväen yhteisöistä kapitalismin ghettoihin. Tuhansien ihmisten kokoontuminen muiden muassa Seattlen, Prahan, Genovan ja Thessalonikin kaduille on antanut uutta virtaa näille taisteluille, vastustamalla ylivallan globalisaatiota "alhaalta" syntyvällä vastarinnan globalisaatiolla: taistelulla sellaisen maailman puolesta, missä ei ole riistoa ja alistusta, rajoja ja vankiloita.
Maailmamme on kapitalististen vuorovaikutussuhteiden kahlitsema. Lähes jokainen on alennettu myymään itseään toimeentuloa vastaan, kaikki tila on jaettu ja määritelty ostettaviksi ja myytäviksi tavaroiksi. Tämä elämän muuttaminen tavaroiksi on tehnyt kaupankäynnistä sosiaalisten suhteidemme merkittävimmän muodon. Tällaiset suhteet on onnistuttu saamaan aikaan massiivisilla riisto- ja syrjäyttämishankkeilla. Valtiot hallinnoivat väestöjä ja alueita valtavan kontrolliverkoston avulla luoden maailman, joka muistuttaa hyvin läheisesti vankilaa. Rajat on militarisoitu, valvontaverkostot ympäröivät meitä, poliisien lukumäärä on kasvanut ja varustus parantunut. Kontrollin äärimmäisestä tehokkuudesta voimme kiittää teknologian kehitystä. Kaikki tämä oikeutetaan jatkuvasti paisuvan lakijärjestelmän nojalla, mutta nämä muutokset eivät ole millään tavoin ristiriidassa valtion luonteen kanssa; ne ovat uskollisia sen olemukselle ja tarkoitukselle. Valtio ja pääoma ovat alistamisen projektissa kytkeytyneet erottamattomasti toisiinsa.
Sisäministeri Pihl haluaa kieltää miellenosoituksilla kasvojen peittämiseksi käytettävien esineiden hallussapidon, syystä että "se voi innostaa henkilöitä laittomiin ja väkivaltasiiin tekoihin". Lisäksi on poliisin saatava oikeus rajoittaa ihmisten viipymistä määritellyissä paikoissa 12 tunniksi. Poliisivälineiden listaan on lisättäva jalkakahlet, vyöt, narut, nippusiteet ynnä muutakin kinnostavaa.
Ihmiskunnan köyhän enemmistön kulutus henkeä kohti ei ole ongelma maapallon kestokyvylle, kun sitä verrataan rikkaan vähemmistön, teollisuusmaiden väestön ja kehitysmaiden eliitin, kulutukseen. Mikäli haluamme säilyttää maapallon elinkelpoisena tuleville sukupolville, myös rikkaan vähemmistön kulutus henkeä kohden tulee voida saattaa vastaavasti kohtuulliselle, maapallon kestokyvyn sallimalle tasolle.
Last Updated tiistai, 18.03. 2008 @ 14:05; 387 Hits
