A.G. Schwarz

Hiljattaisessa kirjassa "We Are an Image from the Future: the Greek Revolt of December 2008" kirjoittamassani artikkelissa tein ohimennen huomion, jota kaverini pyysi selventämään. Kyse oli "häiriön merkeistä" ja niiden tärkeydestä kapinan levittämiselle.

Ainakin Kreikan suhteen perusväite on siinä, että hyökkäämällä - pääosin paikkoja rikkomalla ja polttopulloja heittämällä, kohteena pankit ja poliisiasemat, jotka ovat kreikkalaisessa yhteiskunnassa kaikista selkeimmät kapitalistisen riiston ja valtion väkivallan symbolit - kapinalliset anarkistit luovat häiriön merkkejä, jotka toimivat kumouksellisina siemeninä. Vaikka suurin osa ihmisistä ei kannata näitä hyökkäyksiä niiden tekohetkellä, ne tallentuvat heidän mieleensä, ja yhteiskunnallisen murtuman hetkellä ihmiset omaksuvat nuo muodot omiksi työkaluikseen ilmaisemaan raivoaan, kun kaikki perinteisesti hyväksytyt poliittisen toiminnan muodot eivät riitä.

Me kaikki ollaan väkivaltaisia, me kaikki ollaan "systeemiä vastaan"[1]

Hiljattainen kaikkialle Espanjaan levinnyt nuorten mobilisaatio on tarjonnut paljon puhuttavaa.

Jotkut meistä ovat jo jonkin aikaa puhuneet tarpeesta vastata hyökkäyksiin, joita poliittis-taloudelliset vallat ovat kohdistaneet tavallisiin ihmisiin, nuoriin ja vanhoihin, työläisiin, työttömiin, opiskelijoihin...

Lue myös:

• Huudahdus Espanjasta
• Muutamia huomioita Espanjan "Democracia Real Ya"-liikkeestä
• IMC Ateena: Barcelona, kuuma arabituuli puhaltaa Välimerellä, mutta mihin suuntaan?
• IMC Barcelona: Poliitikot ovat ottamassa torikokoontumiset haltuun

Barcelona, keskiviikkoyö:

"Aquí comença la revolució!"

Vallankumous alkaa tästä, huutaa väkijoukko Plaça Catalunyalla. Paikalla on ehkä viisi tuhatta, ehkä kymmenen tuhatta ihmistä. Pääosin tuntemattomia, pääosin nuoria, mutta mukana myös vanhempaa väkeä. Ei mitään yhtä esteettistä tai poliittista linjaa. Plaça on täynnä. He kutsuvat tätä "meidän Tahririn aukioksi", eivätkä he tähän mennessä ole täysin väärässä väitteensä kanssa. Kuudessakymmenessä kaupungissa eri puolilla Espanjaa ihmiset kokoontuvat keskusaukioille. Yhteensä mukana on helposti yli sata tuhatta ihmistä, ja tämä on vasta kolmas ilta.

Loppuun asti kuljemme pää pystyssä...

1. Solidaarisuus on aseemme

Solidaarisuudesta on sanottu ja kirjoitettu paljon. Usein käy niin, että kun aiheesta on kirjoitettu paljon ja pidetty monia keskusteluja, solidaarisuudesta tulee kulunut ja ennakoitavissa oleva asia, johon ei ole mitään erityistä mielenkiintoa. Vaikuttaa siltä kuin sisältö olisi valunut kuiviin, mutta sitä vain toistettaisiin jatkuvasti.

Uskomme, että ei ole olemassa kuluneita käytäntöjä, vain kuluneita ajattelutapoja. Etenkin näinä epäilyttävinä aikoina, kun vankilassa on kymmeniä kaupunkisissejä ja anarkisteja, meidän tulisi teroittaa solidaarisuuden terää ja irrottaa se niistä toistuvista stereotyypeistä, jotka rajaavat meidät katalaan kierteeseen siitä että "vapaus sille tai tälle toverille".

Sillä tällä tapaa vain nimet muuttuvat, uusia lisätään vanhojen jatkoksi ja toiset unohdetaan, kun solidaarisuus polkee paikoillaan ja jää usein henkilökohtaisten ystävyyssuhteiden ja "PR:n" etuoikeudeksi.

Kuitenkin, sillä hetkellä kun vangittujen taistelijoiden nimiä ja heidän tekojaan selataan välinpitämättömästi kuin mainoskuvastoa, esivalta on saanut merkittävän voiton: poliittisten vastustajiensa moraalisen tuhoamisen. Se on saavuttanut sen, että vankila on meille kuin luonnonilmiö.

A.G. Schwarz

(Ote kirjasta "We Are an Image From the Future: The Greek Revolt of December 2008", s.192-194)

A.G. Schwarz

Jos anarkistit jossain korkeamman taistelutason maassa käyttävätkin tiettyä taktiikkaa, sen ei tulisi olla riittävä peruste saman taktiikan omaksumiselle heikomman taistelutason maissa.

Yhä suurempi joukko anarkisteja puhuu avoimista yleiskokouksista. Vaikutteet siihen on otettu suoraan kreikkalaisilta tovereilta. Kreikan avoimet yleiskokoukset kuitenkin saavat vaikutteensa pikemminkin anarkistisen tilan kuin anarkistisen liikkeen viitekehyksestä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa anarkistit joko tarkoituksellisesti tai totutun tavan kautta ilmaisevat henkeä, joka sopii paremmin liikkeelle kuin tilalle, mikä saattaa selittää yleiskokouskokeiluista saadut sekavat tulokset, niin välttämättömiä ja uudistavia kuin nuo kokeilut ovat olleetkin.

Taktiikat voidaan tietenkin purkaa palasiksi ja muotoilla uudestaan, eikä minulla ole hajuakaan siitä millaisiksi anarkistiset yleiskokoukset voisivat muotoutua Kreikan ulkopuolella. Mutta jos avoimia yleiskokouksia halutaan käyttää kuten Kreikassa, mikä saattaa olla järkevä päämäärä tai sitten ei, niitä varten tarvitaan myös tiettyjä muutoksia taistelun tavoissa.

Avoimen yleiskokouksen toimimisen kannalta tarvitaan uskoakseni ennen kaikkea taistelutahtoisen moninaisuuden hyväksymistä, sekä päätöksenteon minimoimista ja aloitteen ottamisen maksimoimista.

Vaalit Suomessa vuonna 2011

Tätä kirjoittaessani varmaan ne teistä jotka aikovat äänestää, ovat jo äänestäneet ennakkoon, “varmuuden vuoksi”. Tällainen varman päälle pelaaminen kaikessa on yksi suomalaisten piirre, mitä en voi käsittää – jos itse äänestäisin, saapuisin äänestyspaikalle enintään 15 minuttia ennen sulkemisaikaa. En ole kuitenkaan koskaan äänestänyt valtiollisissa vaaleissa.

Jos teitä kiinnostaa miksi en ole, ja odotatte jotain moralistisia ohjeita siitä mitä teidän pitäisi tehdä, lopettakaa tämän lukeminen saman tien. Ja jos poliitikkojen ja kapitalistien edesottamukset eivät ole koskaan raivostuttaneet teitä siinä määrin, että olisitte halunneet hajoittaa jotain, saatte minun puolestani jatkaa siellä kuplassanne lillumista jatkossakin. Jos ovat, ehkä voitte käsittää miksi taas yhteen vedätykseen osallistuminen ei kiinnosta.

27.4.2011 on ensimmäinen vuosipäivä Jyri Jaakkolan kuolemasta puolisotilaallisten luoteihin Oaxacan osavaltiossa Etelä-Meksikossa. Kun viime syksynä vietettiin Jyrin kuoleman puolivuotispäivää, havahduin siihen, että se osuu täsmälleen erään toisen Oaxacassa surmansa saaneen anarkistin kuolemanpäivään: Brad Will, yhdysvaltalainen anarkisti jota puolisotilaalliset ampuivat Oaxacan kaupungin barrikaadeilla 27.10.2006. En ehtinyt silloin sen erityisemmin huomioida tätä yhteensattumaa, mutta päätin molempien muiston kunniaksi kääntää pari vanhaa kirjoitusta Bradista. Minulle, ja toivottavasti muillekin, kirjoitukset osoittavat yhtäläisyyksiä, esittävät terävää ja osittain kriittistä analyysia, ja kunnioittavat molempien kaatuneiden toverien muistoa. Koska niissä myös esitetään idea muistopäivän tekemisestä toimintapäiväksi, julkaisen niitä etuajassa, siltä varalta että joku innostuu suunnittelemaan jotain...
-Kääntäjä

Herkkää saatana,

olla niin Paskana,

olla palasina jo

heti aamusta

tuijottaa ruutua,

sosiaalisen elämän

korvikkeena joku

vitun naamakirja.

Ennen sentään

joku kävi kylässä,

nykyään se joku

on mun

kaveriryhmässä,

manaa kun on

tylsää eikä

kiinnosta mikään

yhtään päivittää

statustaan

useammin kuin

vaihtaa

kalsareita,

hyväksyy uusia

kavereita ja

tykkää kesästä.

Jumalauta eikä

jumala auta,

vierähtää aika

Langoilla Netissä

mikä sinne vetää

mikä on se taika?

Kohta kukaan ei

tapaa ketään

missään

hautajaiskutsukin

tulee netissä.

Voi voi.

http://www.vaaris.org/no5/vaarinajattelua.htm

J. Mäkilä

Vaalien lähestyessä mediasta välittyvä puolueiden ja poliitikkojen propagointi vain kiihtyy. Väsymätöntä ääntenkalastelua, syyttelyä ja saivartelua, lupauksia sekä latteuksia. Kaikkea on tarjolla ja kaikille tarjotaan. Se, mikä tekee vaalisirkuksesta allekirjoittaneelle, jo kolmella eri vuosikymmenellä toimineelle anarkistille mielenkiintoista, on omien tovereiden ja muidenkin anarkoilijoiden keskinäiset spekulaatiot vaaleihin osallistumisesta. Täkäläisen anarkistiliikkeen tarjoama anti valtiolle vaihtoehtoisten elämisen muotojen esille tuomisessa tuntuu vain vähenevän vaaleista toiseen. Aina vain harvemmassa ovat ne lehtikirjoitukset ja agitaatiot toisenlaisen, vallattoman, olemisen puolesta. Samassa suhteessa kun liikkeemme etääntyy yhä kauemmas näistä anarkistisen ideologian peruskysymyksistä, kuulee niiden tovereiden kasvavasta joukosta, jotka ovat päättäneet antaa äänensä jollekin ehdokkaalle tai puolueelle, kuka milläkin verukkeella.

Ja hyviä syitähän aina löytyy: on ydinvoimakysymystä, turkistarhausta ja oikeiston vaaraa, muun muassa. Aiemmin tuli asiaan viitattua kintaalla. Ne harvat, jotka jostain käsittämättömästä syystä tunsivat tarvetta sanoa itseään anarkisteiksi ja silti äänestivät vaaleissa, olivat vain erikoistapauksia, säännön vahvistavia poikkeuksia. Tällä kertaa asia on kuitenkin pakko nostaa pöydälle, kun muutamat pitkän linjan anarkistit eivät enää pysy lestissään.

Gilles Dauvé

Alfredo M. Bonanno (1994)

Tämänhetkisessä ilmapiirissä, sen yleisessä pettymyksessä sekä kilpailun ja kapitalistisen tehokkuuden absoluuttisten arvojen palauttamisessa, hiljattain Roomassa järjestetty vapaaehtoistyön tekijöiden mielenosoitus osoittaa vähintään sen, että on yhä ihmisiä, jotka edustavat solidaarisuutta ja tasa-arvoa. Juuri tämä puoli, utooppinen sanan paremmassa mielessä, houkuttaa monia nuoria osallistumiseen, joka toisaalta saa heidät tuntemaan olonsa paremmaksi antamalla "erilaisen" projektuaalisuuden, ja toisaalta taas vastentahtoisesti tekee heistä kumppaneita vallan kokonaisprojektissa, jossa heitä tarvitaan kokonaisuuden täydellistämiseksi.

Antakaa meidän selittää.

(1994)

Nihilistin sanakirja
Hakusana: Kivaismi

Kiva-ismi, enemmän tai vähemmän sosiaalisesti kodifioitu taipumus lähestyä todellisuutta sen pohjalta käyttäytyvätkö muut kohteliaasti; säädyllisyyden tyrannia, joka ei salli itsenäistä ajattelua tai toimintaa; kanssakäymisen muoto, joka perustuu edellämainittuun kriittisen arvostelun tai autonomian puutteeseen.

Jokainen meistä suosii mieluummin sitä mikä on ystävällistä, vilpitöntä ja mukavan kivaa. Mutta jatkuvan ja todellisen kriisin kurjistamassa maailmassa, jonka tulisi saada jokaisen arvioimaan kaikkea uudestaan, kiva voi olla petollista.

Alfredo M. Bonanno

(Ote tekstistä The Insurrectional Project)

Kapinallisen massataistelun mahdolliset kehitysaskeleet anarkistisen kommunismin suuntaan

Suurten ay-organisaatioiden toteuttaman vastarinnan ja puolustustaistelun loppuminen - mikä vastaa työväenluokan romahtamista - on mahdollistanut toisenlaisen tulevaisuudennäkymän taistelun organisoitumiselle. Se voisi alkaa osattomien todellisesta kapasiteetista. Osattomien, eli riistettyjen, tuottajien ja tuottamattomien suuren massan, joka jo valmiiksi, tai lähitulevaisuudessa, löytää itsensä vakaiden palkkojen ulkopuolelta.

Ehdotus läheisryhmiin ja niiden koordinaatioon perustuvasta interventiosta, joka pyrkii luomaan parhaat olosuhteet massakapinalle, törmää usein tiiliseinään jopa siitä kiinnostuneiden tovereiden keskuudessa. Monet pitävät sitä vanhanaikaisena, pätevänä 1800-luvun lopun olosuhteissa, mutta selvästikin tämän päivän olosuhteissa vanhanaikaisena. Ja se pitäisi paikkansa, jos tuotanto-olosuhteet, etenkin tehdasrakenne, olisi pysynyt samanlaisena kuin 150 vuotta sitten. Kapinallinen projekti olisi epäilemättä epäsopiva, mikäli kyseiset rakenteet ja niihin soveltuvat ay-vastarinnan organisaatiot olisivat yhä olemassa. Mutta niitä ei enää ole, ja niiden mukana kulkenut mentaliteetti on myös kadonnut. Tuo mentaliteetti voitaisiin tiivistää kunnioitukseen omaa työtä kohtaan, ammattiylpeyteen ja uraan. Nämä, yhdessä kuulumisen tunteeseen tuottajaryhmässä, jossa seurustella, tehdä vastarintaa ja muodostaa ay-yhteyksiä, jotka saattaisivat jopa muuttua välineiksi käsitellä taistelun problemaattisempia muotoja, kuten sabotaasia, antifasistista toimintaa ja niin edelleen, ovat kaikki menneisyyden juttuja.

"Tule käymään meillä kylässä", sanotaan. Siis missä? Pahimmillaan useamman lukitun oven takana, ulommaisesta kuljetaan numeroyhdistelmällä, valvontakameran alta, yksityisen vartiointiliikkeen tarrojen ohitse.

Kylä? Laatikoita suuremman laatikon sisällä, kaiken teollisesti massatuottanut halvimman tarjouksen tehnyt. Sisällä lukkojen takana ydinperhe, tai yksineläjä, erillään kaikista muista, pilkottuna omaan lokeroonsa modernissa työvoimavarastossa.

Yksityiset seinät, joiden sisällä sosiaalinen kanssakäyminen, sekä tarinoiden ja tapahtumien vastaanottaminen tapahtuu yhä enemmän keskitetysti informaatioteknologisten välitteiden kautta.

Kylä? Paikka jossa käydään lepäämässä, jotta jaksetaan mennä takaisin tuottamaan hierarkkisesti järjestettyihin päivätoiminnan instituutioihin: päiväkoti, koulu, työpaikka. Kaikista vanhimmat on pysyvästi sijoitettu omiin laitoksiinsa, "kylässä" ei kenelläkään ole aikaa hoitaa heitä.

Tuokaa kahvia tullessanne.

Mitä tahansa lääketiede meille väittääkin niin elämän ja selviytymisen välillä on ero. Elossa olo on muutakin kuin sydämentykytyksen ja aivotoiminnan omaamista. Eläminen, todella eläminen, on jollain tavoin hienovaraisempaa ja huikeampaa. Heidän instrumenttinsa mittaavat verenpainetta ja ruumiinlämpöä mutta jättävät riemun, intohimon, rakkauden, kaiken sen minkä tekee elämästä merkityksellistä huomioimatta. Jotta voimme tehdä elämistämme taas merkityksellisiä meidän täytyy määritellä elämä uudelleen. Meidän tulee hylätä heidän kliiniset määritelmänsä ja korvata ne sellaisilla jotka kuvaavat todellisia tunteitamme.

David Watson

Blaumachen / Kaaoksen agentit

Helmikuu 2011

Mikään ei räjähdä kuin öljynjalostamo,
ja kapinalliset tykkäävät polttaa asioita...
(Talousanalyytikon lausunto AlJazeeralla)

Kriisin siirtymävaihe: rakenneuudistuksesta kapinaan

Afrikan ja Lähi-idän yli pyyhkäisevä kapinan tuulahdus tuntuu päivä päivältä voimakkaammalta. Maa toisensa jälkeen ilmestyy kansainvälisen lehdistön otsikoihin; aihe on aina sama: yhteenottoja mielenosoittajien ja jokaisen paikallisen, usein totalitaarisen, hallinnon joukkojen välillä, olivat nuo joukot sitten poliiseja tai paravaltiollisia konnia. Huolimatta kaikista globaalin spektaakkelin yrityksistä kätkeä kapinoiden proletaarinen luonne ja ylikorostaa niiden sisäisiä ristiriitoja, yrityksistä esittää tapahtumat pelkkänä poliittisena "liikkeenä demokratian puolesta" tai yhteenottoina tämän tai tuon poliitikon kannattajien välillä, päivänselvää totuutta ei voi varsinaisesti kätkeä: luokka on luokkaa vastaan. Proletaarit käyttävät kiviä, polttopulloja ja keppejä, kytät ovat täysissä aseissa ja niin peloissaan, että ampuvat ja tappavat umpimähkään. Proletaarit valtaavat rakennuksia, sulkevat teitä ja polttavat autoja, he polttavat vankiloita maan tasalle, vapauttavat vangit ja sabotoivat infrastruktuuria. Pääoma valmistautuu pakottamaan vielä ankarampaa diktatuuria. Siirtymähallintojen ei ole helppo vakauttaa itseään, sillä ne eivät kykene tyydyttämään mitään kapinallisten merkittävimmistä elintasovaatimuksista. Egypti ja Libya ovat, tähän mennessä, kriisin kapinallisen vaiheen merkittävimmät ilmentymät. Egypti on taloudellisesti ja geopoliittisesti tärkeä kapitalistien välisessä kilpailussa, eikä Libya ole tärkeä pelkästään öljyntuottajana, vaan myös siinä miten nopeasti valtio menetti tilanteen hallinnan, mikä aiheutti maailmanlaajuista paniikkia.