Kilkisin sairaalan valtaus meidän, sen työntekijöiden, toimesta alkoi maanantaina 20. helmikuuta. Tämä valtaus ei kuitenkaan koske ainoastaan meitä, Kilkisin sairaalan lääkäreitä ja muita työntekijöitä. Eikä se ole pelkästään vastaus Kreikan kansallisen terveydenhoitojärjestelmän romahdukseen.

Olemme aloittaneet tämän kamppailun koska uhattuna ovat nyt ihmisoikeudet. Uhka ei koske yhtä kansaa, tai joukkoa maita, tai yhteiskunnallisia ryhmiä: se on uhka ala- ja keskiluokalle Euroopassa, Amerikassa, Aasiassa, Afrikassa – kaikkialla maailmassa. Kreikan nykyhetki on Portugalin, Espanjan, Italian ja kaikkien muiden maailman maiden tulevaisuus.

Kilkisin sairaalan työntekijöille – kuten useimmille muillekaan sairaala- ja terveydenhuoltotyöntekijöille Kreikassa – ei makseta palkkaa ajallaan ja useiden heidän palkkojaan leikataan kunnes päädytään käytännössä nollatasolle. Kolleegani vietiin sydänklinikalle shokkitilassa kun hän sai valtiolta tavallisen 800 euron palkkansa (kyllä, se on hänen kuukausittainen palkkansa) sijasta ilmoituksen, jossa kerrottiin että hänelle ei voida maksaa tässä kuussa palkkaa ja että tämän lisäksi hän joutuu vielä palauttamaan aiemmista palkoistaan 170 euroa valtiolle. Muille työntekijöille maksettiin vain 9 (yhdeksän) euroa tuolta samaiselta kuulta. Me, joille vielä maksetaan jotain palkkaa, tulemme tukemaan heitä kaikin meille mahdollisin tavoin.

Antti Rautiainen

(Puheenvuoro)

Oli aika, jolloin pyrin ehdottomasti sisältöön ilman mitään muotoa. Sittemmin olen ymmärtänyt, ettei muodosta ja symboleista ei voi päästä eroon, koska ei ole mitään muuta tapaa kommunikoida sisältöä. Tämän vuoksi on pakko yrittää ymmärtää asioiden estetiikkaa, vaikka se on minulle edelleenkin täysin vieras aihe. Mutta joskus on mentävä omalle epämukavuusalueelleen, vaikka se johtaisikin naurunalaiseksi joutumiseen.

Applied Nonexistence

Jotain täytyy sanoa tästä valtiokoneiston vastauksesta laajapohjaisen kansanliikkeen niin sanottuun eskalaatioon päämäärien kehittymisen suhteen. Tämä iltapäivä oli varsin piristävä kokemus San Franciscon lahden itäpuolen aktivistivasemmistolle. Saattaa olla, että kehitys tulee toivottavasti olemaan vielä parempaa taktisen käytännön evoluution suhteen. Iltapäivän toimintaa voi lukea monella tavalla, silti mielestämme kaksi tärkeintä pointtia ovat:

Olli Tammilehto

Ekofilosofia on ekologian inspiroimaa filosofiaa. Sen yhteys ekologiaan on löysä. Kysymys ei ole ekologismista, yrityksestä palauttaa kaikki ongelmat ekologiaan.

Ensimmäiseksi termiä alkoivat käyttää norjalaiset filosofiasta kiinnostuneet luonnonsuojelijat ja luonnonsuojelusta kiinnostuneet filosofit 1960- ja 1970l-uvun vaihteessa (Arne Næss, Sigmund Kvaløy, Hjalmar Hegge). Næss tarkoittaa ekofilosofialla ekologian ja ekologisten ongelmien perusteiden tutkimista analogisesti esimerkiksi termin tieteenfilosofia kanssa. Muut norjalaiset ymmärtävät ekofilosofian kuitenkin tätä analyyttisen filosofian mukaista käsitystä laajemmin ja lukevat mukaan normien antamisen ja yhteiskunnallisten päämäärien pohtimisen. Kaikkein laajimmassa merkityksessä termiä käyttää Henryk Skolimowski, jolle ekofilosofia on nykyiselle länsimaiselle (etenkin anglosaksiselle analyyttiselle) filosofialle vastakkainen uusi kokonaisvaltainen filosofia. Herkkyys ekologisille ongelmille on vain yksi uuden filosofian tuntomerkki. Muita ovat mm. henkinen elävyys, sitoutuneisuus, suvaitsevuus transfyysisiä ilmiöitä kohtaan, yksilön vastuusta puhuminen ja yhteiskunnallinen valppaus.

Antti Rautiainen

Mietin täysistunnon pöytäkirjaa PTK 79/2007 vp, ja mietin sotaa. Ja mietin kuinka monella tavalla voi puhua sodasta.

Voi puhua esimerkiksi näin:

“Neuvottelujen tie - niin vaikea kuin se onkin - on ja tulee olemaan ainoa ratkaisu Afganistanissa.”

ja näin

“Vihreä eduskuntaryhmä pitää tärkeänä, että osana Suomen kokonaispanosta Afganistanissa naisten asemaan ja tyttöjen koulutukseen kiinnitetään edelleen entistä enemmän huomiota.”

ja näin

“täytyy miettiä, miten tätä oppositiota lähennytään ja miten saadaan poliittista dialogia aikaan”

Kaikki sitaatit siis presidenttiehdokas Pekka Haavistolta.

Tai sitten sitten voi jättää puheet vähemmälle, ja voi pommittaa kuoliaaksi kymmeniä siviilejä yhdellä kertaa, tai kusta tapetun vihollistaistelijan päälle. Propaganda on nykyään osa jokaista sotaa, mutta pelkällä propagandalla mitään sotaa ei voiteta.

Gabriel Kuhn
Elokuu 2011

Tämä essee kirjoitettiin kesällä 2011, kun Slavoj Žižek oli vetänyt ylleen Leniniä esittävän t-paidan osallistuessaan Lontoossa keskusteluun Amy Goodmanin ja Julian Assangen kanssa. Frontline Clubin järjestämä keskustelu pidettiin 2. heinäkuuta 2011.

Alain Badioun "kommunistinen hypoteesi" nojaa yksinkertaiseen mutta merkittävään vakuuttuneisuuteen: meidän täytyy pystyä kuvittelemaan jotain muuta kuin kapitalismi, ja se käy mahdolliseksi kommunismin käsitteen avulla. Badioun käsitys kommunismista pysyy kuitenkin varsin epämääräisenä. Hän kutsuu sitä "asiaksi, jonka tarkoitus on olla jonkinlainen säätelijä, ei ohjelma".¹ Aivan kuten ystävänsä ja kommunistiliittolaisensa Slavoj Žižek, Badiou pitää 1900-luvun yrityksiä kommunismin toteuttamiseksi fiaskona. Badiou puhuu jokseenkin pitkäveteisesti "kommunistiseen hypoteesiin läheisesti liittyvistä ilmeisen epäonnistuneista, ajoittain verisistä tapahtumista".² Kun BBC:n HARDtalkin toimittaja Stephen Sackur kutsui kommunismia "katastrofaaliseksi epäonnistumiseksi", Žižek puolestaan korjasi häntä kutsumalla sitä "täydeksi epäonnistumiseksi".³ Silti sekä Badiou että Žižek ovat suurimpia tähtiä Lontoosta 2009 alkaneessa kommunistikonferenssien sarjassa, joka Badioun sanoin perustuu vakuuttuneisuuteen siitä, että "sana 'kommunismi' voi, ja sen täytyy, nyt saada takaisin positiivinen merkityksensä".⁴

Johdanto

Mitä mieltä olet tästä Amerikan valtausliikkeestä? Tietenkin se on uutinen, josta kaikki haluavat kuulla. Al Jazeera väitti pian Wall Streetin leirin perustamisen jälkeen, että valtausliike kohtasi "mediapimennon". Mutta tosiasiassa vaikutti siltä, että lähes kaikki mediat kertoivat siitä sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Mediahuomiosta huolimatta, jos laskettaisiin yhteen kaikkien tuolloin alkaneiden Amerikan valtausten osanottajamäärät, se olisi paljon vähemmän kuin mielenosoittajien kokonaismäärä Ateenan yleislakossa tai yhdessä sodanvastaisessa mielenosoituksessa New Yorkissa 2004.

Pelkästään tämän tulisi herättää epäilyksiä, vaikka se voi hyvinkin olla ennakkoon selvää, että kaikista maailman paikoista juuri Amerikassa yhteiskunnallinen liike nousisi ensin pelkkänä kapinan spektaakkelina. Loppujen lopuksi, sen alkuperäiset koordinaattorit halusivat alusta asti Amerikan valtausliikkeen olevan kopio kopiosta. Arabimaailman aito, spontaani ja pysäyttämättömältä vaikuttanut raivonpurkaus - kapina - oli jo valmiiksi vesitetty Euroopan pasifistiseen indignados-liikkeeseen. Wall Streetin valtaukseen kehottaneet amerikkalaiset radikaalit yrittivät leikata ja liimata indignados-liikkeen Amerikan puolelle sirottamalla päälle taktiikan - valtauksen - jonka he toivoivat tarjoavan riittävän hedelmällistä maaperää liikkeen kasvattamiselle.

Anarkistipiireissä puhutaan tätä nykyä paljon etuoikeudesta. Keskusteluissa nousee alati esille sellaisia ilmaisuja kuin "miehen etuoikeus", "valkoisen etuoikeus" tai "ensimmäisen maailman etuoikeus". Ilmaisuja käytetään ilman sen syvempiä perusteluja, aivan kuin kaikkien tulisi tietää tarkalleen mitä tarkoitetaan puhuttaessa etuoikeuksista. Eikä olekaan erityisen vaikeaa tajuta mistä on kyse. Etuoikeuksilla tarkoitetaan seuraavaa: mikäli joku kohtaa tässä yhteiskunnassa vähemmän sortoa ja hyväksikäyttöä kuin joku toinen henkilö, on hän etuoikeutettu tähän nähden. Tällainen lähestymistapa kysymykseen etuoikeudesta on kuitenkin hyödytön tarkastellessa asiaa anarkistisesta ja kapinallisesta näkökulmasta. Se saa merkityksensä vain suhteessa reformistiseen ajatukseen ihmisten tasavertaisuudesta lain silmissä, millä voidaan tarkoittaa vain ihmisten tasavertaisuutta sorron ja hyväksikäytön silmissä. Niille meistä, joilla ei ole mitään kiinnostusta oikeuksia kohtaan, vaan jotka haluavat vapauden määritellä oman elämämme ja täten kokevat että ainoa saavuttelemisen arvoinen tasa-arvo on yhtäläinen pääsy kaikkeen siihen mikä tekee oman olemassaolomme määrittelemisen mahdolliseksi - eli niille meistä joille yhteiskuntajärjestyksen tuho ja todellisuuden kumouksellinen uudelleenjärjestäminen ovat ensiaskelia oman elämämme haltuunotossa - täytyy muodostaa hyvin erilainen etuoikeuden käsite.

Gilles Dauvé

Toimittajan huomautus

Tämä kirjoitettiin liettualaisille ystäville, jotka halusivat julkaista esseen Capitalism & Communism vuodelta 1972.  Jotkut tämän tekstin osat (ja jotkut katkelmat esseestämme Revisiting the East and Popping in at Marx’s) saattavat kiinnostaa erityisesti entisissä byrokraattisissa – tai valtiokapitalistisissa – maissa asuvia ihmisiä, mutta tässä käsitellyt yleiset kysymykset koskettavat jokaista, joka välittää radikaalista kritiikistä tätä maailmaa kohtaan.

Sotasaaliit voittajille

Historian kirjoittavat voittajat. Vuonna 1970 kommunismi oli synonyymi sille, mikä oli todellisuutta Neuvostoliitossa ja muissa samanlaisissa järjestelmissä. Nyt sillä ei ole muuta yleisesti hyväksyttyä merkitystä kuin se, mikä aikoinaan oli todellisuutta Neuvostoliitossa ja samanlaisissa järjestelmissä. Ihmisille, jotka elävät entisissä byrokratian maissa, on kommunismista tullut vihattu sana, symboli sorrolle (mikä on jo tarpeeksi paha sinänsä), jota harjoitettiin vapauden nimissä (mikä tekee siitä vielä pahemman).

Yhtä paljon sekaannusta on kuitenkin myös länsimaissa, jotka eivät koskaan kuuluneet "sosialisti"blokkiin. Esimerkiksi Ranskassa, jossa yhä toimii virallinen (vaikkakin alamäkeä luisunut) niin kutsuttu Kommunistinen puolue, tai Britanniassa, jossa CPGB hajosi vuoden 1991 jälkeen, on aivan yhtä vaikeaa esittää kysymystä kommunismista kuin Liettuassakin. Median ja yliopistomaailman jokapäiväinen keskustelu pursuaa kapitalismia kritisoivia näkemyksiä, mutta kommunismista ei enää puhuta tosissaan uhkana tai lupauksena. Sekaannusta on täydentänyt aiheen tuntemattomuus.

Sosiaalisesta sodasta Kreikassa sekä lopusta jaolle "siellä" ja "täällä" tapahtuvan välillä

Yhteiskuntarauhan peili alkaa säröillä. Hyvinvointivaltion aika Euroopassa on päättymässä, ja eri maiden poliittiset luokat tunnustavat tämän yksi toisensa jälkeen. Jos tämän muutoksen laillinen perusta onkin muiden maiden parlamenteissa hyväksytty suhteellisen rauhallisissa oloissa, niin Kreikassa vihollisuudet ovat olleet odottamattoman laajoja. Tätä taistelua voisi pitää jatkona "hyvinvointivaltion" purkamista vastustaville yhteiskunnallisille liikkeille, mutta se tahtoo olla luonteeltaan jotain aivan muuta.

Vanhan tulopoliittisen ratkaisun tapainen sopimus valtion kanssa näyttää käyvän yhä epätodennäköisemmäksi, koska sille ei ole enää mitään taloudellista, poliittista eikä yhteiskunnallista pohjaa. Olemme siis aivan uudessa tilanteessa. Olemme tottuneet kamppailemaan rikkoaksemme yhteiskuntarauhan ja konsensuksen, mutta pian meillä saattaakin olla vastassamme uusi hallintomuoto, joka pyrkii luomaan sodan ilmapiiriä. Siksi on entistäkin tärkeämpää kehittää uusia näkökulmia, kokeilla rohkeasti joitain uusia sosiaalista sotaa koskevia hypoteeseja.

4.7.2007, Jason Godesky: The Perversion of Patriotism

Kun alkuperäiskansat kertovat mikä on heille tärkeintä, kaksi asiaa aina toistuvat: perhe ja maa. Animisteina heillä ei ole sama saita asenne henkilöllisyyden suhteen kuin meillä, vaan he intuitiivisesti suhtautuvat ympäröivään maailmaansa siten kuin se näyttäytyy heidän aisteilleen - eli henkilöinä (Abram, 1997; Charlton, 2002). Sanonta kuten "all my relations", koko sukuni^[i], jota Lakota-intiaanit käyttävät seremonioissaan, on merkityksen kyllästämä maailmassa, jossa maa on osa perhettä. Australian aboriginien "laulupolut" sitovat jokaisen ihmisen erityiseen paikkaan maassa, sekä sukujanaan joka on tarinoilla kirjattu maastoon. Samaten Apache-intiaanien ‘agodzaahi-tarinat^[ii] sitovat sukua tarinoilla jäsenneltyyn maastoon. Klaanitoteemit muistuttavat ihmissukuja heidän ei-inhimillisistä perheenjäsenistä. Animistinen maailma on suhteiden maailma. Tämä on se maailma, jossa ihminen lajina kehittyi, ja näinollen on kaksi suhdetta jotka istuvat niin syvällä, että ne käyvät kaikkien muiden edelle: perhe ja maa.

"Lettre a la galaxie anarchiste" julkaistiin alunperin ranskaksi 20. marraskuuta 2011. Käännös perustuu englanninkieliseen käännökseen. Alkuteksti sekä käännökset englanniksi ja italiaksi löytyvät Act for freedom now! -blogista.

Kutsumatta pakottaudumme keskusteluun, joka ei kuulu meille. Eikä tule koskaan kuulumaan, sillä se tapahtuu maaperällä, joka tulee pysymään steriilinä kapinallisten näkökulmien kehittymiselle sekä siihen liittyville anarkistisille ajatuksille ja toiminnalle. Joten voidaan hyvinkin kysyä: miksi kirjoittaa kirje? Koska mikään ei ole lähempänä sydäntämme kuin vapauttava ja tuhoava kapina, taistelu vallitsevan kumoamiseksi. Koska emme milloinkaan lakkaa tunnistamasta itseämme kaikissa tovereissa, jotka vapaudenjanonsa pohjalta päättävät iskeä vallan rakenteita ja ihmisiä vastaan. Harvaa asiaa arvostamme yhtä paljoa kuin yksilön tahtoa, pyrkimystä johdonmukaisuuteen sekä, ennen kaikkea, rohkeutta sytyttää tulilanka. Älkää luulko, että kirjoitamme tämän voidaksemme miellyttää. Tämä on aitoa, kuten on huolemme anarkistisen taistelun vapaaehtoisesta amputaatiosta.

Sanotaan selvästi:

Anarkistien tuhoavaa väliintuloa tarvitaan enemmän kuin koskaan. Nyt, jos joskus, on aika kiihdyttää, etsiä mahdollisuuksia ja hypoteeseja, joiden avulla laajentaa kapinaa ja nopeuttaa tämän maailman kumoutumista. Mutta tämä tarve ja halu ei vapauta meitä miettimästä: mitä, missä, miten ja miksi.

Sanotaan suoraan:

Miksi anarkistit (ymmärrämme hyvin miksi autoritaarit tekevät näin) kirjoittavat järjestelmällisesti tiedotteita iskuistaan ja allekirjoittavat ne maailmanlaajuisesti tunnetuilla lyhenteillä? Mikä saa heidät liittämään siihen ylettömästi johdonmukaisuutta ajattelun ja toiminnan sekä teorian ja käytännön välillä, kun siinä pelkästään kuvitteellisesti lakkautetaan jatkuva jännite, joka tulisi olla olemassa anarkistisen liikkeen liikuttavana voimana?

Me olemme hylättyjen, petettyjen sukupolvi. Meidät on heittänyt nykyajan rannoille 150 vuotta epäonnistunutta kapinaa, karille ajautunut työväenliike, sadan poliittisen projektin epäonnistuminen. Mutta meitä eivät ole jättäneet ainoastaan entiset ystävämme. Nyt jopa vihollisemme pakenevat meitä, jopa pääoma hylkää meidät: ei enää sen vähimmäislupauksia, oikeutta tulla riistetyksi, oikeutta myydä omaa työvoimaansa. Hylättyinä, me kohtaamme maailman täysin hallitsemattomina. Ei ole enää mitään mahdollisuutta sovittaa keinoja ja päämääriä toisiinsa, emme voi mitenkään alistaa toimintaamme rationaaliselle tai käytännölliselle. Nykyinen säästöjen ja leikkausten aika merkitsee, että vähäisimmätkin vaatimukset edellyttävät sosiaalidemokraatteja ottamaan kiven käteensä. Demokratian pettäminä, sosialismin teknokraattien pettäminä, anarkian typerän idealismin pettäminä, kommunistisen laitavasemmiston jäykän fatalismin pettäminä. Me emme ole 99%. Me emme ole mikään helvetin prosenttiosuus. Meitä ei voi laskea. Kuten vanhassa laulussa sanotaan, emme ole mitään ja meistä täytyy tulla kaikki.

Joitain mietteitä Oaklandin yleislakon innoittamana

Tärkeimmät ensin. Haluan vain sanoa, että olen ylpeä meistä. Olemme tehneet aivan uskomatonta kulissien takaista työtä tämän suhteen ja oli uskomattoman ylpeä tunne saada olla mukana. Helvetti soikoon, tarvitsemme voittoja? Hetken aikaa vaikutti siltä, että anarkistinen strategia täällä päin oli jotain mitä ihmiset teki saadaksen toisensa tuntemaan olonsa kurjaksi internetissä. Onnittelut kaikesta kovasta fyysisestä ja henkisestä työstä, jonka ansiosta tämä kaikki saattoi toteutua.

Tuon sanottuani haluan sytyttää keskustelua mustan blokin roolista viime päivien esimerkin pohjalta. Occupy -liike on jännittävä monille ihmisille sen takia, että se vaikuttaa täysin uudelta. Se on yhtä lailla yritystä murtautua ulos perinteisestä protestoinnista kuin perinteisestä politiikasta. Tietenkin kävi niin, että kun homman menestys kävi niin selväksi, jokainen hassu vanha vasemmistolaisryhmä kömpi koloistaan esiin brändäämään koko juttua omakseen ja tekemään sitä samaa asiaa, ihan mitä tahansa, jota ovat tehneet viimeiset viisitoista vuotta. Sosialistit myivät meille sanomalehtiä. Tiedostavat hiphopparit jakoivat huonoja riimejään.

Armeijan vastaiseen väkivaltaan kiihottamisesta syytetty Alaa Abd El Fattahin ulos salakuljetettu kirje egyptiläisestä vankilasta:

En uskonut koskaan eläväni uudestaan viiden vuoden takaisia kokemuksiani: miten voi olla että tyrannin vallasta suistaneen vallankumouksen jälkeenkin päädyn takaisin tyrannin vankilaan?

Muistot palaavat, kaikki vankilan yksityiskohdat: lattialla nukkumisen taito, yhdeksän miestä kahdeksan neliön sellissä, vankilan laulut, keskustelut. Mutta en millään muista miten tapasin suojata silmälasejani nukkuessani.

Niiden päälle on astuttu jo kolmasti tänään. Yhtäkkiä huomaan että ne ovat samat lasit kuin viimeksi kun olin vangittuna tuettuani vuonna 2006 Egyptin oikeuslaitosta. Ja että olen taas lukkojen takana, taas odottamassa oikeudenkäyntiä, joka jälleen perustuu löysiin ja heikkoihin syytöksiin. Ainut ero on että syyttäjä ei tee nyt töitä valtiolle vaan armeijalle, ero joka sopii hyvin nykyiseen armeijan hallitsemaan tilanteeseen. 

Matthew Edwards

Tämä on keskeneräinen kirjoitus - ote historiasta sen tapahtuessa. Tämä perustuu omiin kokemuksiini sekä raportteihin sosiaalisessa mediassa ja luotettujen tovereiden kertomuksiin. Siltä puuttuu jälkiviisauden lopullisuus. Tämä kirjoitus sisältää myös oman näkemykseni Oaklandin kapinan puhkeamisesta viimeisten päivien ja viikkojen aikana. Sekä kapina että tämä kirjoitus ovat syntyneet toivosta. Toivon, että menemme eteenpäin Oaklandin ja koko San Franciscon lahden alueella sekä kaikkialla muualla, niin pitkälle kuin mahdollista - valtauksen ja ehdotetun yleislakon tuolle puolen meidän kaikkien "täyteen vapauteen".
 

Alfredo M. Bonanno
(1993)

Tämä kirja kirjoitettiin 1977 keskellä Italian tuolloisia vallankumouksellisia taisteluita. Lukiessa tulee muistaa, että tuo tilanne oli hyvin erilainen kuin tänä päivänä.

Vallankumouksellinen liike, myös anarkistinen liike, oli kehittymisvaiheessa. Kaikki vaikutti mahdolliselta, myös aseellisen yhteenoton yleistyminen.

Mutta oli välttämätöntä suojella itseään erikoistumisen ja militarisoitumisen vaaroilta, joita rajallinen vähemmistö militantteja yritti pakottaa kymmenille tuhansille tovereille, jotka kaikin mahdollisin keinoin vastustivat samaan aikaan sekä tukahduttamista että valtion yritystä - jos totta puhutaan, niin varsin heikkoa yritystä - järjestää uudelleen pääoman hallinnointi.

Näin Italiassa, mutta vastaavaa tapahtui myös Saksassa, Ranskassa, Iso-Britanniassa ja muualla.

Vaikutti välttämättömältä yrittää pitää huoli siitä, että tovereiden moninaiset päivittäiset teot vallan rakenteita ja ihmisiä vastaan eivät ajautuisi Punaisten Prikaatien kaltaisten aseellisten puolueiden suunnitelmalliseen logiikkaan.

Se on tämän kirjan henki. Osoittaa kuinka vapautumisen ja tuhoamisen käytäntö voi syntyä taistelun riemukkaasta logiikasta, ei ohjaavan ryhmän ennalta määrättyjen opinkappaleiden kuolettavasta ja kaavamaisesta jäykkyydestä.

• Kirjoittajan johdanto

Alfredo M. Bonanno
(1977)

I

Pariisissa 1848 vallankumous oli loma ilman alkua tai loppua.
Bakunin

Miksi ihmeessä nuo rakkaat lapset ampuivat Montanellia jalkoihin? Eikö olisi ollut parempi ampua häntä suuhun?

Tietenkin olisi. Mutta se olisi ollut myös rankempaa. Kostonhimoisempaa ja synkempää. Tuollaisen pedon rampauttamisella voi olla syvempiä merkityksiä, jotka ylittävät koston, rangaistuksen hänen vastuistaan, fasistijournalisti ja pomojen lakeija kun on.

Rampauttaminen pakottaa hänet ontumaan, saa hänet muistamaan. Lisäksi rampauttaminen on hyväksyttävämpi ajanviete kuin suuhun ampuminen, jolloin aivonpalasia lentelee silmäkuopista.

Toveri, joka astuu aamuisin sumuun kävelläkseen tehtaan tai toimiston tukahduttavaan ilmapiiriin vain nähdäkseen samat kasvot: esimies, vuorovahti, hetken vakooja, stahanovilainen-jolla-on-seitsemän-lasta-elätettävänä. Tuo toveri tuntee tarpeen vallankumoukselle, taistelulle ja fyysiselle yhteenotolle, jopa kuolettavalle. Mutta hän haluaa myös saada itselleen jotain riemua nyt, tässä. Ja hän vaalii tätä riemua fantasioissaan, kun hän kävelee sumuun ja kuluttaa tuntikausia junissa tai raitiovaunuissa, tukehtuu joutaviin menemisiin toimistossa tai keskelle hyödyttömiä pultteja, jotka pitävät kasassa pääoman hyödyttömiä mekanismeja.

Hyvitetty riemu, vapaat viikonloput tai pomojen maksamat vuosilomat ovat kuin rakastelusta maksaminen. Vaikuttaa samalta, mutta jotain puuttuu.

• Johdanto
• Ensimmäinen osa

V

Kesäyöt ovat raskaita. Pienissä huoneissa nukkuu huonosti. On giljotiinin aatto.
Zo d'Axa

Riistetyt löytävät myös aikaa leikille. Mutta heidän leikkinsä ei ole riemua. Se on hirtehistä rituaalia. Kuoleman vartomista. Työn keskeyttämistä tuotantotoiminnasta kerääntyneen väkivaltaisen paineen keventämiseksi. Tavarahyödykkeiden kuvitteellisessa maailmassa leikki on myös harhakuvaa. Kuvittelemme leikkivämme, vaikka tosiasiassa ainoastaan yksitoikkoisesti toistamme pääoman meille jakamia rooleja.

Kun tulee tietoiseksi riistosta, ensimmäinen tunne on kosto, viimeinen on riemu. Vapautuminen nähdään kapitalismin ilkeyden järkyttämän tasapainon korjaamisena, ei leikin maailman tulemisena työn maailman tilalle.