Kapina vs. Organisointi -Pohdintoja eräästä aiheettomasta selkkauksesta Kreikasta [ja Yhdysvalloista] käsin

Peter Gelderloos, 2007 Insurrection vs. Organization - Reflections from Greece on a Pointless Schism

Osa 1: Pohdintoja eräästä aiheettomasta selkkauksesta Kreikasta [ja Yhdysvalloista] käsin

"Mielestäni on kauhistuttavaa, miten liikkeemme on kaikkialla taantumassa pikkumaisten henkilökohtaisten riitojen, syytösten ja kaunojen suoksi. Tätä paskaa on liikkeillä aivan liikaa, erityisesti viime parin vuoden aikana."

-Alexander Berkman kirjeessä Senya Fleshinille ja Mollie Steimerille vuonna 1928. Emma Goldman lisää jälkikirjoituksessa: "Rakkaat lapset, olen täysin samaa mieltä Sashan kanssa. Olen sydämeni myöten väsynyt myrkyllisiin syytöksiin ja vihjailuihin, jotka joukossamme esiintyvät. Ellei se lopu, liikkeemme elpymiselle ei ole enää toivoa."

Onneksi useimmat anarkistit Yhdysvalloissa välttävät kaikenlaisen ideologisen oikeaoppisuuden ja karttavat lahkomaisia selkkauksia. Epäonneksi useimmat meistä näyttävät karttavan myös vakavaa strategian kehittelyä. Ne taas, jotka yrittävät tähän tarttua, kallistuvat yleensä kohti jonkun oikeaoppisuuden tai toisen, ja maamme anarkistilehtien perusteella ulkopuolinen voisi luulla täkäläistä liikettä pahemmin lahkoutuneeksi. Oikeasti on olemassa lukuisia ristiriitoja, mutta ei mitään jyrkkiä ja selkeitä blokkijakoja. Yksi jako, joka kuitenkin on vahvistumassa, on sama joka esiintyy yleisesti kautta Euroopan: kapinan ja järjestäytymisen välinen väittely¹. Ensimmäisillä on yhteistä maaperää jälkivasemmistolaisten anarkistien kanssa, jälkimmäiset ovat usein anarkokommunisteja. Täällä Kreikassa, jossa olen viettänyt viimeiset pari viikkoa, jako on todella vahva insurrektionististen anarkistien, joita yhdistetään Mustaan Blokkiin, ja raskaasti järjestäytyneen Antiautoritaarisen Liikkeen (kreikaksi AK, Antiexousiastiki Kinisi) välillä.

Tässä ja useimmissa muissa ristiriidoissa, joita näen anarkistien keskuudessa, voidaan nähdä viipyvää uskollisuutta tietyille valtion ja kapitalismin ytimessä oleville Länsimaisille arvoille: mustavalkoinen, kahtiajakoinen maailmanhahmotus, ja hätkähdyttävän monoteistinen logiikka. Esimerkiksi, kun on olemassa kahta eri strategiaa saavuttamaan vallankumousta, moni meistä ei näe niitä kahtena polkuna erilaisille ihmisille kuljettavaksi, omansa valiten samalla yrittäen Toista ymmärtää - vaan merkkinä siitä, että joku on Väärässä (ja on melkein varmaa, että se on Toinen).

Ne meistä, joita on kasvatettu etuoikeutettuina valkoihoisina², on koulutettu todella huonoiksi kuuntelijoiksi, emmekä valitettavasti ole vielä sisäistäneet Magonistien ja alkuperäisväkitaustaisten anarkistien opetuksia moniarvoisuuden tärkeydestä. Syyttäisin mielelläni nettiä nykyisistä riidoistamme: on ilmiselvää, että on helppoa urpoilla ja sabotoida terve ja vastavuoroinen keskustelu eroavaisuuksista, jos kaikki on vain abstrakteja sanoja näyttöruudulla. Selkkaukset kuitenkin ovat paljon vanhempia kuin televiestintä. Toisaalta meidän internetin varassa toimiminen varmasti lisää sen todennäköisyyttä, että erimielisyydestä tulee vain epärakentavaa kinastelua.

Sanokaa minua naiiviksi, mutta luulen, että suuri osa keskinäisestä riitelystämme liittyy huonoon kommunikaatioon ja monoteistiseen maailmanhahmotukseen, pikemmin kuin eriävien strategioiden varsinaiseen asiasisältöön. Epäilettämättä asiasisältö on olennainen. On esimerkiksi joitakin oleellisia kritiikkejä siitä, miten Vasemmisto hallinnoi kapinaa, joita insurrektionistiset anarkistit ovat levittäneet. (Epäröin käyttää yksinkertaistavia luokitteluja, mutta nimittelen heitä näin helppouden nimessä). Mutta vaikka jotkut ovatkin oivaltaneet kaikki oikeat vastaukset, se ei pelasta heidät ensimmäisen anarkistiliikkeen kohtalolta, ellemme kaikki opi toimivampia tapoja ilmaista erojamme ja ymmärtää niitä.

Kreikassa selkkaus insurrektionistien ja Antiautoritaarisen liikkeen välillä on jopa johtanut käsikähmään. Kummankin puolen tyypit ovat tehneet älyttömyyksiä. Musta Blokki heitti polttopulloja poliiseja kohti keskellä käsirysyä, mikä aiheutti polttohaavoja joillekin mielenosoittajille. AK:n tyypit lynkkasivat anarkisteja, joita he epäilivät tietokoneiden varastamisesta yliopistolta AK:n siellä järjestämän tapahtuman aikana, mistä AK olisi joutunut ongelmiin. Kostoksi jotkut insurrektionistit polttivat AK:n toimiston Thessalonikissa. Jos näistä tapahtumista lähdetään yleistämään, stereotypiat astuvat nopeasti esiin vakuuttamaan siitä, että toinen puoli on vihollinen: "helvetin sekoilevat insurrektionistit jotka heittävät polttopulloja jopa mielenosoittajia kohti", tai "helvetin organisationalistit jotka luulevat olevansa liikkeen poliiseja". Kummassakin tapauksessa näemme valmiin mielikuvan laiskasta ja kaoottisesta insurrektionistista, tai käytännössä autoritaarimarxilaisesta näennäis-anarkistista, emmekä näe todellisia ihmisiä abstraktioiden takaa.

En väitä, etteikö joillakin tai kaikilla näillä ryhmillä olisi vakavia puutteita, joille heidän pitäisi tehdä jotain. En edes pidä molempia osapuolia yhtä syyllisinä. Itse asiassa päädyn itse helposti pahanlaatuisempaan riitelyyn sellaisten henkilöiden kanssa, jotka kannattavat jotain hippimäistä "mä oon hyvis, sä oot hyvis, kaikki ovat hyviksiä"-versiota konfliktinratkaisusta, mikä lakaisee kritiikin maton alle näennäisen rauhan nimessä.
Mutta Thessalonikissa ja Ateenassa tapasin ihmisiä molemmilta puolilta, ja useimmat heistä olivat vallan mukavia, ihmisiä joiden kanssa olisin mielelläni naapureita sen jälkeen, kun olemme yhdessä panneet valtion paskaksi. Jotkut heistä puhuivat pahaa toisesta ryhmästä. Jotkut heistä yrittivät todella tehdä sovintoa, ja puhuivat kriittisesti myös oman ryhmänsä jäsenille jotka olivat aiheuttaneet pahaa verta toisen ryhmän jäsenissä. Jälkimmäiset olivat kuitenkin vähemmistössä, ja selkkaus vaan jatkaa kasvuaan. Ateenassa esitelmäni julisteet revittiin alas, koska sosiaalikeskus, jonka vieraana olin, oli kytketty AK:hon (vaikka varsinaiset tapahtuman järjestäjät eivät olleet jäseniä, ja yrittivät olla valitsematta puolta). Squatti jossa majailin Thessalonikissa oli insurrektionistien toimesta vallattu, ja useampi heistä neuvoi minua olemaan sekaantumatta Ateenan AK-tyyppeihin.

Saattaisin pitää näitä ongelmia Kreikalle ominaisina, jos en olisi nähnyt samoja jakoja Saksassa ja Bulgariassa, kuullut Ranskasta lähtöisin olevaa samaan selkkaukseen liittyvää solvailua Montrealin Anarkistisilla Kirjamessuilla Kanadassa, ja lukenut lukuiset näistä samoista väittelyistä Iso-britannian ja Yhdysvaltain anarkistilehdissä. Koska Yhdysvallat on se paikka mistä olen kotoisin ja mihin olen palaamassa, keskityn tässä kirjoituksessa siihen, miten tämä selkkaus sielläpäin ilmenee. Koska useimmat Yhdysvaltain anarkistit vaikuttavat keskittyvän ensisijaisesti päivittäiseen toimintaansa, luulen että monet eivät ole valinneet puolta tässä selkkauksessa, tai eivät edes ole siitä tietoisia. Näin ollen se esiintyy pitkälti teoreettisena erimielisyytenä, jossa ei ole vielä heitetty peliin vahvojen persoonallisuuksien arvaamatonta painoa (tosiaan jotkut AJODA:n tai NEFAC:in tyypit saattavat olla tästä toista mieltä.), vedetty kompromissittomia rintamalinjoja ideologian mukaan, josta tulee jopa entisestään jääräpäisempää kun siitä tulee henkilökohtainen identiteetti. Meillä on siis, toistaiseksi, paremmat edellytykset käsitellä kysymystä teorian tasolla.

Kirjoitukseni lopussa on jonkinlaisena liitteenä arvosteluja neljästä esseestä molemmilta väittelyn puolilta, mutta ensin esitän yleisluontoisesti, mitä pidän kummankin puolen vahvuuksina ja heikkouksina. Insurrektionistit ovat tuoneet esille joitakin oleellisia huomioita, joista kenties tärkein on se, että aika on nyt, että vaihtoehtojen rakentamisen ja kapitalismia vastaan hyökkäämisen erottelu on keinotekoinen. Vasemmistolaisen byrokratian kritiikki haltuunottavana voimana, valtion ilmentymänä liikkeen sisällä, joka jatkuvasti palauttaa kapinallisuuden ruotuun ja pönkittää kapitalismin valtaa, on myös täyttä asiaa - mutta usein "organisaatio"-sanaa käytetään "byrokratian" sijasta, mikä voi johtaa väärinymmärrykseen, sillä moni käsittää myös läheisryhmät³ organisaatiomuotona. Toiseksi se voi johtaa tietynlaiseen fundamentalismiin: jotkut julistavat pannaan kaikki muodolliset järjestöt, vaikka niiden jäsenet pitäisivätkin niitä vain väliaikaisena keinona eikä "Suurena Liittona"⁴.

Insurrektionisteilla on myös joitain heikkoja argumentteja. Heidän lukuiset "aktivismin" vastaiset kritiikit ovat yleensä pinnallisia ja epämääräisiä, ja ilmaisevat pikemminkin kirjoittajien vaikeuksia ratkaista omia epäonnistumisiaan (tai epäonnistumisina pitämiään) erilaisten toimintamuotojen parissa, kuin lisääntynyttä teoreettista selvänäköisyyttä. Tästä johtuen on lähes väistämätöntä, että samat ongelmat, joihin he törmäsivät aktivismissa, ilmaantuvat uudestaan - tai vain käänteisessä muodossa - missä tahansa toiminnassa mihin he ryhtyvät insurrektionisteina (Tähän ajatukseen perehdyn lisää liitteessä). On myös tietynasteista selvänäköisyyden puutetta insurrektionistisissa toimintaehdotuksissa. Insurrektionistit ovat tavallisesti hyviä ottamaan opiksi ihmisiltä jotka eivät ole anarkisteja, ammentaen lähiaikojen kamppailuista Meksikossa, Argentiinassa, Algeriassa, ja niin edelleen. Toisaalta tämä mahdollistaa kapinan ja "kapinallismin" välisen eron sumentamista. Useimmat heistä torjuvat ideologiaa, mutta penkomalla historiallisia esimerkkejä kapinasta erittelläkseen ja määritelläkseen yhtenäisen teoreettisen ja toiminnallisen mallin, he ansaitsevat itselleen "ismi"-päätteen, erottaen mikä on kapinallista ja mikä on "kapinallistista", insurrektionistista. He ovat havainnollisella tasolla käsittäneet, että sosiaalisessa kamppailussa⁶ se, mikä on kapinallista, on usein tehokkain, rehellisin ja anarkistisin osatekijä kyseisessä kamppailussa. Mutta katsomalla insurrektionismin silmälaseilla, he vähättelevät tai eivät huomaa kaikkia muita kamppailun osatekijöitä joihin kapinallinen elementti kytkeytyy, joihin se monessa tapauksessa jopa pohjautuu. Tällä tavoin "ismi" kantaa itsessään monoteistisen vakaumuksen siitä, että toiseen "ismiin" palautettavat osatekijät ovat pakostakin väärässä. Näin ollen meitä pyydetään avaamaan silmämme kun Oaxacan ihmiset polttavat busseja ja puolustavat itsemäärättyä tilaa, mutta sulkemaan jälleen silmämme silloin, kun kapina on suurelta osin käynnistynyt opettajien liiton lakon kautta, ja silloin, kun kapinalliset päättävät järjestäytyä muodollisesti tai julkisesti tiettyä tavoitetta varten.

Insurrektionistit peräänkuuluttavat toimimista riippumatta siitä, toimitaanko sosiaalisten liikkeiden sisällä tai niiden ulkopuolella, mistä olen samaa mieltä. Ihmisten tulisikin taistella itse itsensä puolesta, omista syistään ja oman elämänsä puolesta, vaikka he joutuisivatkin taistelemaan yksin. Tämä on loppujen lopuksi se muoto, jona monet sosiaaliset liikkeet ovat alun perin olemassa, ennen kuin niitä havaitaan sosiaalisina liikkeinä. Vastaakseni kritiikkiin jonka olen kuullut joiltakin enemmän organisaatiomielisiltä anarkisteilta: ei ole ollenkaan kyse elitistisestä etujoukko-ajattelusta (vanguardismista) siinä, että toimitaan ennen muita, tai edes siinä, että yritetään kiihdyttää yleistä taistelua. Päinvastoin, se, että taistellaan omista syistään, tai että esimerkin kautta yritetään innostaa muita toimintaan, on juuri etujoukko-ajattelun täysi vastakohta. Itse asiassa on tavallinen etujoukkomielisyyden merkki, että vastustetaan toisten juoksemista lauman edellä (koska silloin he juoksevat myös lauman etujoukon edellä).
Toisaalta, toisinaan tämä insurrektionistinen kanta yhdistyy pessimistiseen suhtautumiseen sosiaalisia liikkeitä kohtaan, ikään kuin mikä tahansa liike on lähtökohtaisesti autoritaarinen ja byrokraattinen. (Luin jopa Green Anarchy-lehdestä aika älyttömän kirjoituksen, joka peräänkuulutti "nostetta" liikkeiden sijaan. Jos kirjoittajalla oli mitään muuta annettavaa kuin "liike"-sanan uusiksimäärittely tarkoittamaan "vääränlaista liikettä", niin se ei käynyt ilmi, johtuen (anti)poliittisille kirjoittajille tavallisesta mieltymyksestä sanoihin ennemmin kuin merkityksiin.) Meidän ei tulisi aliarvioida liikkeiden merkitystä. Pääsin hiljattain viettämään viisi kuukautta entisessä neuvostoliitossa, pääosin Ukrainassa, Romaniassa ja Bulgariassa. Tapaamani sikäläiset anarkistit kertoivat minulle yksiäänisesti, että sosialistiset diktatuurit olivat tuhonneet ja myöhemmin ennalta estäneet kaikki sosiaalinen liikehdintä, ja jättänyt jälkeensä väestön, joka kylläkin vihaa ja epäilee hallitusta (monet ovat myös tyytymättömiä kapitalismiin), mutta joilla ei myöskään ole mitään sosiaalisiin liikkeisiin osallistumisen tai luottamisen, tai edes naapureiden välisen yhteistyön, perinnettä tai taipumusta. Anarkismin näkymät ovat sielläpäin paljon synkempiä kuin Yhdysvalloissa: anarkistit ovat yksinäisiä, eristettyjä, vailla lähtöpistettä toiminnalle, kapinasta puhumattakaan. Yksi romanialainen anarkisti sanoi, että organisointi hänen kotimaassaan on kuin menisi vieraan maahan missä ei osaa kieltä, ja yrittäisi siellä rakentaa anarkiaa. (Puolassa ja Tsekissä anarkistiliike on paljon vahvempi, ja nämä ovat samat maat, joissa kehittyi sosiaalisia oppositioliikkeitä 80-luvulla. Mielenkiintoista kyllä, Romanian diktatuuria kaadettiin ei sosiaalisen liikkeen, vaan pitkälti kulissien takaa ohjatun kapinan kautta - myös kapinat voivat olla haltuunotettuja.) Tässä valossa näyttää ammottavalta tyhjiöltä, kun insurrektionistit välttelevät sosiaalisen liikkeen kasvattamiseen tähtäävää toimintaa tai analyysiä (jos liikkeellä tarkoitamme ainoastaan laajaa epämuodollista verkostoa tai joukkoa, johon voi sisältyä tai olla sisältymättä muodollisia järjestöjä, ja joka toimii sosiaalisena voimana vastauksena tiettyihin havaittuihin ongelmiin, ja joka lähtee liikkeelle vakiintuneiden ja institutionalisoituneiden sosiaalisten toimintamallien ulkopuolisesti).

Insurrektionistiset toimintaehdotukset liittyvät monesti itsemäärättyjen tilojen luomiseen tukemaan meitä, antamaan meille mahdollisuuden elää yhteisöllisesti ja anarkistisesti jo nyt, ja toimimaan tukikohtina valtion vastaisessa sodassa. Tämä ei ole sen pahempi anarkistinen strategia kuin mikään muukaan, itse asiassa on useita jotka ovat huonompia - mutta kuten muutkin levityksessä olevat strategiat, valtio on jo voittanut sen. Yhdysvaltojen insurrektionistien ei edes tarvitse käyttää tyypillistä amerikkalaista selitystä, [amnesiaa]; tässä tapauksessa syypää on eristäytyminen. Läntisessä Euroopassa 70- ja 80-luvulla kukoistanut, pääosin anarkistinen valtausliikehdintä (josta on vielä rippeitä jäljellä), johon kuului mm saksalaiset Autonomit, yritti jo - todella varteenotettavasti - samaa strategiaa, jota USA:n insurrektionistit nyt levittävät ilman mitään niin isoja muutoksia, että niitä voisi pitää uudistuksina tai epäonnistumisista oppimisena. Ja on todennäköistä, että jos he ikinä saavuttavat edes puolet siitä nosteesta jota Euroopassa oli, mikä on nykyolosuhteissa epätodennäköistä, niin he päätyvisivät samaan loppupisteeseen: eristetyksi, huumeriippuvaiseksi gettoutuneen alakulttuurin aavikoksi, joka on ikuisesti jämähtänyt itseparodiaa muistuttavaan uhmakkuuden eleeseen (kyllä, tämä on ylimalkaisen pessimistinen tulkinta, joka myös sivuuttaa niitä lukuisia mahtavia squatteja ja sosiaalikeskuksia jotka ovat edelleen pystyssä - mutta luulisin insurrektionistien yhtyvän siihen, ettei ole mitään järkeä yrittää etsiä positiivisia puolia liikkeestä, joka on mukautunut kapitalismiin). Se menee jotenkin näin: valtio ja kulttuuriteollisuus eristävät heidät (toimien ikään kuin daoististen kamppailulajien tavoin, työntämällä heidät siihen suuntaan mihin he ovat jo menossa, mutta voimakkaammin kuin mitä he aikoivat); monien kertomusten mukaan valtatahot syytävät liikkeeseen valtavia määriä addiktoivia huumeita, jotka tulevat täyttämään uuden tarpeen kun stressitaso nousee johtuen jatkuvien poliisihyökkäysten luomasta pitkittyneestä piiritysolotilasta; kaikki eivät kestä näitä olosuhteita, erityisesti vanhemmat ihmiset ja ne joilla on lapsia, ja nämä droppaavat tai siirtyvät eskapistisempiin, vähemmän taisteluluontoisiin toimintamuotoihin. Militantit pysyvät barrikaadiensa sisällä niin pitkään, että sisäpiiriasenteet ja -estetiikka pinttyvät kiinni, hehän ovat tässä vaiheessa sodassa koko maailmaa vastaan. Ajan myötä kapinalliset menettävät kaikki yhteydet muuhun maailmaan, ja näin myös kaikki mahdollisuudet saada kamppailu leviämään. Tällä tavoin heikentyneinä ja vailla ulkopuolista solidaarisuutta, puolet squateista häädetään yksitellen, ja loput väsyvät ja antautuvat.

Koska tämä historia oli niin läheinen eräälle ranskalaiselle anarkistiryhmälle, he eivät voineet yksinkertaisesti ylenkatsoa tämän strategian heikkouksia. Tämä ryhmä, eli ne jotka kirjoittivat Kutsun - älykkäimmän ja selvänäköisimmän insurrektionistisen (jos voin antaa sille nimikkeen jota se ei itse käytä itsestään) kirjoituksen johon olen törmännyt - osuivat naulan kantaan, kun he ehdottaessaan kehitetympää ja dynaamisempaa versiota tästä strategiasta, huomauttivat, että valtausliike kuoli koska se lakkasi strategioimasta, ja näin lakkasi kasvamasta ja muuttumasta ja kangistui. Tarvitaan kuitenkin enemmän kuin yksi naula pitämään strategiaa kasassa. Kangistuminen oli valtausliikkeen odotettava lopputulos johtuen sen omasta rakenteestaan, ja siitä seuraavasta valtion tukahduttamisen rakenteesta. Strategioinnin poisjääminen oli todennäköinen seuraus strategiasta itsestään.

Entä sitten organisationalistit? Aluksi haluan huomauttaa, että tämä on aika vaikeasti rajattava ryhmä, ja harvat ihmiset oikeasti kutsuvat itseään organisationalisteiksi. Kohtalainen osa heistä edustaa vanhaa tai klassista anarkismia - anarkokommunisteja, joiden strategia nojaa osittain vahvan anarkistifederaation luomiseen, tai syndikalistejä jotka rakentelevat anarkistisia työläisliittoja tai muuten toimivat työväenliikkeessä. Jotkut tässä leirissä ovat "yhteiskunnallisia anarkisteja", jotka puoltavat vallitsevassa yhteiskunnassa toimimista ennemmin kuin mitään (luokka- tai kapinallis-)sodan kaltaista. Jonkinlainen osa heistä ovat anarkistisia aktivisteja, jotka toimivat julkisesti jossain järjestössä jonkun tietyn asian piirissä, ehkä ilman pitkän aikavälin strategiaa, ja joita on niputettu mukaan samaan joukkoon insurrektionistisissa kritiikeissä. Keskityn klassisiin anarkisteihin, koska heillä on selkeämmin jäsenneltyjä strategioita (tämä ei ole kritiikki muita kohtaan, saattaahan strategiattomuus olla parempaa kuin liian yksinkertainen ja dogmaattinen strategia). Toivottavasti tässä esittämäni kritiikki voi olla hyödyksi kaikille anarkisteille, jotka harkitsevat muodollisten organisaatiomuotojen hyödyntämistä.

Toisaalta näiden anarkistien kiinnittämä huomio sosiaalisten liikkeiden kasvattamiseen, ja lähestyttävyyteen ulkopuolisille, on hyvinkin paikallaan. Yksi yhdysvaltain anarkistien isompia ongelmia on selvästi eristäytyneisyys, ja organisointi julkisissa ryhmissä sellaisten ongelmien parissa, jotka ovat ilmeisiä laajemmille ihmisryhmille, voi auttaa rikkomaan tätä eristystä. Helpottaa äärimmäisen paljon, kun on olemassa anarkistisen toiminnan muotoja joihin ihmiset voivat osallistua, jotka ovat suhteellisen helppoja, jotka eivät vaadi loikkaamista valtavirtaelämäntavasta suoraan kompromissittomaan sotaan systeemiä vastaan. (Poikkeakseni aiheesta, insurrektionistit usein arvostavat tiettyjen toimintamuotojen helppoa jäljiteltävyyttä, mutta mietin, kuinkakohan moni heistä oli insurrektionisti jo alusta lähtien, ja kuinka moni aloitti aktivisti-anarkistina? Toisin sanoen, onko insurrektionismia helppoa jäljitellä suurimmalle osalle ihmisistä?)

Kommunikaatio ja koordinaatio, jota esimerkiksi federaatio voi mahdollistaa, voi olla hyödyksi tietyissä asioissa. Euroopassa vankitukijärjestöt, joihin kaikenlaiset anarkistit turvautuvat, ovat monesti federaatioina järjestäytyneitä. Organisaatiot voivat myös kasvattaa ja kiihdyttää kamppailua. Esimerkiksi, anarkistisen ammattiliiton aktiot voivat tehdä anarkismista helpommin lähestyttävää suuremmalle ihmisjoukolle, tarjoamalla helposti ymmärrettävä tapa osallistua, kanavan ideoiden levittämiselle, sekä esimerkki anarkistien vilpittömyydestä ja käytännöllisyydestä voittamalla lyhyen aikavälin parannuksia. Olen myös valmis väittämään, että ihmisillä, joilla on kokemusta liitossa toimimisesta ja esimerkiksi käytännön tuntumaa lakkoiluun, on paremmat puitteet aloittamaan korpilakkoa, kuin ihmisillä, jotka eivät ole koskaan olleet mukana liitossa.

Vahvasti muodollisiin organisaatioihin nojaavalla lähestymistavalla on myös joitakin heikkouksia. Koska nämä heikkoudet ovat tulleet esiin uudestaan ja uudestaan mitä ilmeisemmillä tavoilla jo vuosisadan ajan, on valitettavaa joutua käymään niitä läpi uudestaan, mutta ilmeisesti sille on tarvetta. Minkäänlaista edustuksellisuutta sisältävät demokraattiset järjestöt voivat nopeasti tulla byrokraattisiksi ja autoritaarisiksi. Myös suorademokraattisissa järjestöissä on riski, että ne tulevat "poliittisten eläinten" dominoimiksi, kuten Bob Black osoitti yksityiskohtaisemmin kirjoituksessaan Anarchy After Leftism. Itse asiassa on jotain lähtökohtaisesti ongelmallista siinä, että yhteiskunta erottelee taloudellisen ja poliittisen ja pystyttää rajatun tilan päätöksentekoa varten, jossa tehdyt päätökset painavat enemmän kuin muualla sosiaalisessa elämässä tapahtuva kommunikaatio ja päätöksenteko. ⁵Organisaatioiden tulisi olla tilapäisiä, sidottuja siihen tarpeeseen jota varten ne perustettiin, ja niiden tulisi suvaita järjestöllistä päällekkäisyyttä ja moniarvoisuutta. Muuten järjestöt kehittyvät suosimaan itsensä säilyttämisen ja kasvattamisen, mikä helposti on ristiriidassa ihmisten todellisten tarpeiden kanssa. Tätä organisaation itseis-intressiä on monta kertaa käytetty hallitsemaan ja haltuunottamaan radikaaleja sosiaalisia liikkeitä. Olisi pitänyt olla selvää jo kauan aikaa, että muodollisen organisaatiomuodon hyödyntäminen on riskialttista, varovaisuutta edellyttävää puuhaa. Silti on joitakin organisationalistisia anarkisteja, jotka ovat edelleen siinä vakaumuksessa, että kaikkien anarkistien tulisi liittyä yhteen ja samaan järjestöön. En ole kuullut yhtäkään selitystä sille miten tämä voisi olla millään tavalla tehokasta, ja kysymys on epäolennainen koska se ei kuitenkaan olisi mahdollista eikä vapauttavaa. Anarkistinen perusperiaate yhteenliittymisen vapaudesta on turha, jos edellytetään kaikkien liittyvän yhteen ja samaan organisaatioon, vaikka se olisikin se täydellinen organisaatio. Olen kuitenkin kuullut usean anarkokommunistin suusta tuon ihme lauseen: "he eivät ole todellisia anarkisteja", sillä perustein, etteivät nämä epäanarkistit halunneet tehdä juuri heidän kanssa yhteistyötä. Halu toimia yhdessä tehokkaassa järjestössä, erityisesti jos se on yksiarvoinen (eli Ainoa Anarkistinen Ryhmä Johon Sinun Tarvitsee Ikinä Liittyä!), edistää ajatuksellista konformismia jäsenten kesken, mikä voi saada heidät kuluttamaan paljon aikaa Korrektin Linjan laatimiseen, ja voi tehdä yhteistyö heidän kanssaan tuskaliaaksi. (Brittein saarien Anarkokommunistisen Federaation 1995 julkaisemassa pamfletissa "Vallankumouksellisen Järjestön Rooli" tehdään erittäin selväksi, että he näkevät organisaationsa vain yhtenä monista liikkeessä toimivista järjestöistä, ja että he irtisanoutuvat minkäänlaisesta hegemonia-asemasta. Ehkä ongelma on se, ettei ymmärretä perustavanlaatuisesti, että näillä eri organisaatioilla voi olla täysin eri tapoja toimia liikkeessä, suhtautua siihen, tai näkemyksiä siitä, mitä liike on.)

Toivottavasti on tässä vaiheessa selvää miten nämä kahdet virtaukset voivat toimia yhdessä tehokkaammin. Ensiksi, hankkiutumalla eroon siitä järjettömästä ajatuksesta, että vain koska Toinen on eri mieltä, heillä ei ole mitään annettavaa, mistä voisi oppia. Tästä seuraa sen tunnustaminen, että eri ihmiset haluavat toimia eri tavoilla, ja että itse asiassa erilaiset luonteet saavat ihmisiä hakeutumaan eri anarkismin virtauksiin jo ennen kuin minkäänlaiset teoriapohdinnat tulevat mukaan kuvioon. Jotkut ihmiset eivät tule koskaan haluamaan osallistua teidän tylsiin kokouksiinne tai organisoida työpaikallaan (he eivät edes halua työpaikkaa). Jotkut ihmiset eivät tule koskaan haluamaan astua sisään teidän haisevaan squattiin, tai elää siinä pelossa, että valtio vie heidän lapsensa vanhempien elämäntavan takia (tai he eivät edes halua altistaa lapsiaan jatkuvassa sotatilassa elämiselle). Ja arvatkaa mitä? Se on okei ja luonnollista. Jos. Jos voimme pitää toistemme selustaa. Julkisia organisoijia jotka kasvattavat kannatusta kapinallisille - jotka tukevat noita naamioituneita terroristeja sen sijaan kuin tuomitsevat heitä - tekevät vahvemman liikkeen. Insurrektionisteja jotka suorittavat niitä sabotaasin aaltoja, joita julkiset organisoijat eivät voi peräänkuuluttaa alttiista asemastaan johtuen - jotka pitävät yhteyttä ulkopuoliseen maailmaan ja myös pitävät organisoijia vastuussaan ja tietoisina laajemmasta näkökulmasta, mahdollisen horisontista - tekevät vahvemman liikkeen.
Organisationalisteja, jotka sulkevat ulos insurrektionisteja, auttavat heidät eristäytymään. Insurrektionisteja, jotka näkevät organisoijia vihollisina, auttavat heidät haltuunottamaan kamppailua. Nämä ovat itsensä toteuttavia ennustuksia.
Insurrektionistit voivat hyötyä organisationalistien liikkeenkasvattamisesta ja sosiaalisista resursseista, ja organisationalistit puolestaan voivat hyötyä insurrektionistien toteutukseen viedyistä haaveista, radikaalimmasta lähestymistavasta ja välillä vahvemmasta taktiikasta.

Yhdysvaltalaisessa anarkistiliikkeessä, varsinkin insurrektionistien parissa, katsotaan usein Kreikan suuntaan inspiraation perään. Siksi on minusta mielenkiintoista, että kreikkalainen kokemus näyttää osoittavan näiden kahden lähestymistavan olevan toisiaan täydentäviä, vaikka käytännössä ryhmät ovat toistensa kurkuissa kiinni. Yhdysvalloissa kuulemme kreikkalaisista yleensä silloin, kun he hyökkäävät poliisiasemaa vastaan tai polttavat valvontakameroita; käytännössä joka viikko. Mutta emme kuule niistä perustoista, jotka tekevät tämän mahdolliseksi. Ensiksi, Kreikassa vallitsee anarkkisempi kulttuuri. Perhesiteet ovat vahvempia kuin velvollisuudet valtiota kohtaan (Kreikkalaiset anarkistit olivat tyrmistyneitä kuultuaan, että jotkut poliittiset vangit USA:ssa olivat sukulaistensa kavaltamia), epäluottamus viranomaisia kohtaan on laajaa ja yleistä, ja monet ihmiset muistavat edelleen sotilasdiktatuuria ja ymmärtävät, että voi joskus olla välttämätöntä taistella poliisia vastaan. Yhdysvaltalainen kulttuuri ei ole lainkaan näin ymmärtävä yrityksiämme kohtaan, joten meidän on löydetävä tapoja vaikuttaa laajempaan kulttuuriin niin, että siitä tulisi myönteisempi anarkialle. Valtio on tehnyt päinvastaista vuosisatojen ajan.

En osaa sanoa kuinka paljon Kreikan anarkistit vaikuttivat ympäröivään kulttuuriin, ja kuinka paljon he vain hyötyivät siitä, millainen se oli ennaltaan. Oli kuitenkin monia selvästi tietoisia yrityksiä vaikuttaa sosiaaliseen tilanteeseen. Suuri määrä aktivismia menee EU:n maahanmuuttopolitiikan vastustamiseen, maahanmuuttajien kanssa toimimiseen ja heidän tukemiseen, ja vallatuilla sosiaalikeskuksilla on roolinsa tässä. Tällainen työ auttaa myös tekemään anarkistiliikkeestä moninaisempi. Työtaisteluun liittyvällä organisoinnilla on myös jonkinlaista merkitystä Kreikassa, mutta tästä opin paljon vähemmän siellä ollessani. Ateenassa suurta osaa paikallista anarkistiliikettä elossa ja voimissaan pitävä perusta on yksi naapurusto, Exarchia. Tämä kokonainen kortteli, joka sijaitsee kaupungin keskustassa, tuntuu puoli-itsehallinnolliselta alueelta. Voi maalata seiniä keskellä päivää melkein riskittä (liisteröinti on vielä turvallisempaa), katukuvassa näkyy enemmän anarkistipropagandaa kuin kaupallisia mainoksia, ja kyttiin törmää harvoin. Itse asiassa, on todennäköistä löytää hermostuneita mellakkapoliisiyksikköjä vartioimassa korttelin reunoilla (hermostuneita siksi, että heitä kohtaan hyökätään usein). Autonomiset tilat, valvontakameroiden tuhoaminen, polttopullohyökkäykset poliisia kohtaan, ovat kaikki kapinallisen lähestymistavan tunnuksia. Mutta Exarchian kapinalliselle olemukselle ovat tärkeitä myös sosiaalikeskusten järjestämät kielikurssit maahanmuuttajille, ystävälliset välit naapureihin (mitä Mustablokki-tyypit eivät aina ole niin hyviä ylläpitämään) ja jopa, mielenkiintoista kyllä, jotkut anarkistien omistamat yritykset. USA:ssa termi "anarkistinen yritys" olisi naurun ja pilkan kohde, kuitenkin sen käyttöä välteltäisiin anarkististen kirjakauppojen kohdalla, joita pidetään legitiimeinä. Mutta Exarchiassa (ja sama pätee myös Berliiniin ja Hampuriin) anarkistiliikettä vahvisti joukko anarkistien omistamia firmoja, ennen kaikkea baareja. Minusta siinä on selvä logiikka. Jos toistaiseksi jotkut anarkistit joka tapauksessa joutuvat menemään töihin, ja tämä pätee vieläkin enemmän Yhdysvalloissa kuin suuremmassa osassa Eurooppaa, voi olla parempi vaihtoehto omistaa oma baarisi, jota voit tarjota resurssiksi liikkeelle, kuin työskennellä jollekin megaketjulle. Samaten jos jotkut anarkistit joka tapauksessa kokoontuvat baarissa joka perjantai-ilta (ja sama voi päteä myös leffateattereihin ja joukkoon muita asioita), miksi ei mennä sellaiseen joka tukee toveria, sekä liikettä (toimintatilana, tai jopa lahjoitusten lähteenä)? Se voi myös tarjota kokemusta kollektiivien pyörittämisestä, sekä viedä rahat paikalliselta porvaristolta, joka olisi muuten taantumuksellinen voima puoli-itsehallinnollisessa naapurustossa. En todellakaan väitä, että "kapitalistien kilpailuttaminen ulos markkinoilta" on vallankumouksellinen strategia, mutta  Exarchiassa, ja muuallakin, anarkistiset yritykset ovat tietyssä rajatussa mielessä auttaneet tekemään vahvemman liikkeen.

Tärkeintä osaa, jos tarkastelemme kreikkalaisen anarkistiliikkeen vahvuutta, on näytellyt opiskelijaliike. Jo vuoden ajan opiskelijat (yhdessä professoreiden ja jopa monien lukiolaisten kanssa) ovat olleet lakossa, vastustaen uusliberalistisen opetusreformin joka muuttaisi yliopistot yrityksiksi, yksityistäisi osan niistä, ja lopettaisi virallisen turvapaikkaperinteen, joka kieltää poliisin tulemasta kampuksille Kreikassa. Pinnallisimmalla tasolla tämä liike on tarjonnut anarkisteille paljon enemmän tilaisuuksia tapella poliisin kanssa. Hieman syvemmällä tasolla, se saattaisi olla se sosiaalinen konflikti, jolla on suurin potentiaali johtaa kapinalliseen tilanteeseen, vastaten tietyssä mielessä tilannetta Pariisissa 1968. Pelkästään organisointiin nojaava strategia, riippumatta siitä nojaisiko se tyypillisiin syndikalistisiin vai anarkokommunistisiin versioihin, olisi liian heikko, ja liian säyseä. Vielä yksi järjestö olisi vain kilpailija kommunistipuolueille, ja sillä olisi konservatiivinen vaikutus opiskelijoihin, joilla on tapana räjähtää ja toimia ennenaikaisesti eikä järjestöjen suunnitelmien ja laskelmien mukaan, järjestöjen joutuessa viranomaisten painostuksen kohteiksi. Pelkästään kapinallisuuteen nojaava strategia eristäisi anarkistit opiskelijaliikkeestä, jossa heitä nähtäisiin enenevästi loisina, jotka tulevat vain päästäkseen tappelemaan poliisin kanssa. Ilman anarkistista osallistumista mikään ei estä poliittisia puolueita hallitsemasta liikettä. Ja anarkistit tuskin saavat paljonkaan arvostusta opiskelijaliikkeessä, jos he eivät välitä lyhyen aikavälin tavoitteesta kaataa opetusreformin. Jos jätetään sikseen oikeaoppiset kannat reformismiin, pitäisi olla jokaiselle selvää, että anarkistit kärsisivät traagisen taktisen tappion jos yliopistojen turvapaikka-asemaa purettaisiin (tällä hetkellä on mahdollista hyökätä poliisijoukkoa kohtaan, ja sitten juosta yliopistoon turvaan) - ja yhtä lailla pitäisi olla selvää, että ärhäkällä suoraa toimintaa harjoittavalla liikkeellä on paljon suurempi todennäköisyys saada hallituksen toisiin ajatuksiin reformin täytäntöönpanosta, kuin passiivinen liike jota hallitsee puoluepolitiikka.

Taistelemalla poliisia vastaan, ottamalla kadut haltuun ja valtaamalla yliopistot anarkistit voivat innostaa ihmisiä, sytyttää intohimoja, kiinnittää huomiota valtakunnallisesti ja nostattaa sitä pelkoa, jota jokainen heti haistaa ja siitä huumaantuu, että asiat saattavat muuttua. Levittämällä anarkistisia ajatuksia, muuttamalla yliopistot vapaakouluiksi, laittamalla pystyyn valtausneuvostoja, järjestämällä lakkoja, ja estämällä poliittisia puolueita dominoimasta ylioppilaiden yleiskokouksia, toiset anarkistit voivat avata mahdollisuuksia uusille ihmisille tulla mukaan, osoittaa solidaarisuuden eleitä muille yhteiskunnan aloille, ja vahvistaa sitä liikettä joka on tarjonnut perustan muutoksen mahdollisuudelle. Jos nämä kahdenlaiset  anarkistit toimivat yhdessä, kapinallisilla ei ole yhtä suuri riski tulla ulkopuolisina tuomituiksi ja eristetyiksi, poliisille heitetyiksi, koska heillä on liittolaisia liikkeen keskiössä. Ja kun valtio lähestyy organisoituneita anarkisteja liikkeessä yrittäen neuvotella, nämä eivät niin helposti taivu, sillä heillä on ystäviä järjestön ulkopuolella pitämässä heidät vastuussaan ja muistuttamassa heitä siitä, että voima on kaduilla.

Samankaltaisia opetuksia näiden kahden lähestymistavan yhdistettävyydestä voidaan ammentaa anarkismin historiasta Espanjassa 1936 ja Ranskassa 1968. Kumpikin näistä vaiheista osoittivat, että kapina on korkeampi kamppailun aste, että oikean hetken odottelu on taantumuksellista, että byrokraattiset organisaatiot kuten CNT tai ranskalainen opiskelijaliitto päätyvät tekemään yhteistyötä vallanpitäjien kanssa ja haltuunottamaan liikettä. Mutta on helpompaa missata, että kapinalliset taktiikat eivät olleet tärkein voima tarpeellisen perustan luomisessa. CNT ja ranskalainen opiskelijaliitto olivat molemmat oleellisesti mukana rakentamassa vallankumousta (edellinen levittämällä anarkistisia ajatuksia, käynnistämällä lakkoja ja kansannousuja, rakentamalla solidaarisuuden kytköksiä, valmentamalla työläisiä ottamaan talouden hallintaansa, ja kukistamalla fasistien vallankaappauksen suuressa osassa Espanjaa; jälkimmäinen levittämällä radikaaleja kritiikkejä [ainakin tiettyjen haarojen toimesta], organisoimalla ylioppilaslakon ja valtauksen, ja organisoimalla yleiskokouksia yhteistä päätöksentekoa varten). Heidän epäonnistumisensa oli se, kun he eivät tajunneet, että heidän hyödyllisyys oli ohi, että vaikka nuo organisaatiot olivatkin niin oleellisia, ne eivät olleet itse vallankumousta. Tällä en halua väittää, että ensin tapahtuu valmistava vaihe, jonka aikana kapinalliset taktiikat ovat ennenaikaisia. Missä vaiheessa tahansa tehdyt salaiset iskut voivat auttaa tekemään voimakkaamman liikkeen. Lykkäämällä hyökkästä siihen asti että liike on kasvanut isoksi, saadaan iso, mutta heikko liike, jolla ei ole kokemusta taktiikoista joita se tarvitsee kasvamaan, tai edes selviämään kasvavasta tukahduttamisesta. Sillä voidaan jopa saada aikaseksi iso, mutta pasifistinen liike, mikä olisi suorastaan perseestä.

Squatissa elämisen ja vuokralaisena vuokralaisliiton organisoimisen välillä tulee väistämättä toiset valitsemaan toista ja toiset toista, riippumatta siitä tuodaanko teoriaa kuvioon mukaan vai ei. Tämän pitäisi olla hyvä asia, sillä molemmat näistä voivat olla askelia kohti anarkkista maailmaa. Kun anarkistit luopuvat kapeasta oikeaoppisuudesta ja tajuavat sitä monisyisyyttä, joka sisältyy mihin tahansa kumoukselliseen kehitykseen, olemme jo lähempänä sitä.

Koska en jostain syystä ole ihan tyytyväinen onnelliseen loppuun, haluan vielä tuoda esiin joitakin ongelmia, jotka ovat mielestäni yhteisiä molemmille virtauksille. Olen jo maininnut monoteistisen ajattelutavan joka aiheuttaa liikkeessä selkkauksia, mutta erityisesti USA:ssa tämä näkyy eniten kyvyttömyytenä toimia rakentavalla tavalla liikkeen ulkopuolisten kanssa. Ei olla onnistuttu ymmärtämään mikä muita Ameriikan kansalaisia innostaa, mikä pitää heidät pystyssä, mikä osa-alue heidän elämästään on laitonta, missä olosuhteissa he tulevat kapinoimaan, ja miten saada yhteyttä heihin näiden asioiden tiimoilta. Ei ole mitään yksinkertaista vastausta, ja monimutkaiset vastaukset tulevat vaihtelemaan aluekohtaisesti, yhteisökohtaisesti ja yksilökohtaisesti, mutta nähdäkseni suurin osa anarkisteista kaikista eri virtauksista eivät ole tarttuneet tähän isoon ja vaativaan työhön, vaan ovat jämähtäneet itseviitteellisiin ja vanhaa toistaviin toimintamuotoihin. Yhdysvaltain kansalaiset eivät tietenkään ole helpoin ihmisryhmä anarkisteille lähestyä: kulttuurimme kannustaa mukautumista, eristäytymistä ja protestanttista työmoraalia vahvemmin kuin useimmat muut kulttuurit. Mutta meidän pitäisi ottaa tämän haasteena ja tarttua toimeen.

Kyvyttömyys tulla toimeen toisten kanssa on myös yhden toisen Länsimaisen arvon ilmentymä, joka on vielä vahvemmin ristiriidassa anarkismin kanssa kuin monoteismi: se on Risk-lautapelin mentaliteetti, tuo pinttynyt tapa katsoa maailmaa kuin ylhäältäpäin, asettaen itseään suuren arkkitehdin tai kenraalin asemaan. Se on näkemys yhteiskunnan muuttamisesta ihmisten pakottamisena organisoitumaan tietyllä tavalla. Klassisemmat anarkistit asettuvat yhteen ääripäähän, ja näin saavat osalleen kritiikkiä autoritaarisuudesta tai marxilaisuudesta, puskemalla poliittisen ohjelman tai väittämällä että vallankumous voi tapahtua vain kun ihmiset näkevät maailman kapeasta luokkanäkökulmasta. Insurrektionistit ovat saaneet tästä vainua, ja menevät toiseen ääripäähän julistamalla aktivismin pannaan ja pitkälti välttämällä yhteyttä itsestään eroaviin ihmisiin - sillä tavoin heidän ei tarvitse olla huolissaan siitä, että he olisivat pakottamassa mielipiteensä toisille. Pitäisi olla selvää, että molemmat näistä lähestymistavoista perustuvat siihen olettamukseen, että erilaisten ihmisten kohtaaminen johtaa väistämättä lähetyssaarnaus-asetelmaan, jossa toinen käännyttää toista. Ajatus molemmanpuolisesta vaikutuksesta, organisoinnin käsittäminen suhteiden luomisena ihmisiin, sen sijaan kuin ihmisten rekrytointina omaan poliittiseen projektiinsa, on yleisesti kateissa.

Nähdäkseni suurin ongelma, joka on yhteinen insurrektionisteille ja organisationalisteille, ja useimmille muille anarkisteille, on valkoihoisuus²: Ja  tällä tarkoitan, vielä enemmän kuin valkoihoisten anarkistien epäonnistuminen etuoikeutetun asemansa tiedostamisessa, sitä että tietoisesti ylläpidetään liikekertomusta, joka välittää valkoisten ihmisten tarinoita ja arvoja, kieltäytyen tunnustamasta, että valkoisten ylivalta on sortavana rakenteena yhtä keskeinen kuin valtio, kapitalismi tai patriarkia.

Eri valkoihoiset anarkistit turvautuvat eri tapoihin vähätelläkseen rodun merkitystä, oman kannansa mukaisesti. Mutta yhdistävä tekijä vaikuttaa olevan tuo ikuinen kolonialistinen asenne, että jotta Pelastus - tai hemmetti, pelkkä toistemme kanssa toimeen tuleminen - voi tapahtua, Toisen pitää tulla minun kaltaiseksi. Tämä voi näkyä vakaumuksena siitä, että rasismi on vain kapitalismin keksimä juoni ja työkalu, jota voi selittää täydellisesti talouden piirissä: että värillisten tulisi vapautuakseen luopua mistä tahansa kokemuksestaan jota on aiheuttanut maailman jatkuva suhtautuminen heidän ihonväriinsä, ja identifioitua ensisijaisesti työläisinä, ainoastaan keinotekoisten rajojen erottamina valkoisista anarkisteista, jotka istuvat ammattiliitoissaan odottamassa, että ovesta sisään kävelisi vähän moninaisuutta. Rodun vähättely voi myös naamioitua sen huomion väärinkäyttöön, että rotu on keksintö ilman fysiologista perustetta. Olen kuullut monelta anarkistilta tämän viemistä vielä pidemmälle sanomaan, että rotua ei ole olemassa. Kuvittelisin tämän olevan isku päin kasvoja monelle tämän maailman ihmiselle, se varmasti on ristiriidassa minun omien kokemusten kanssa, ja se on muutenkin täysin idioottinen lausunto. Jokin, joka ei ole olemassa, ei voi aiheuttaa seurauksia todellisessa maailmassa. Luulisin, että useimmat anarkistit olisivat tyrmistyneitä jos joku kieltäisi rasismin olemassaoloa, mutta he itse syyllistyvät kieltämään, tavalla joka on ominainen hyväksikäyttösuhteille, että tämä on täsmälleen sitä mitä he itse tekevät. (Toiset anarkistit valitsevat vaikeammin kritisoitavaa mutta epärehellisempää kantaa tuomitsemalla "identiteettipolitiikkana" kaikki "liiallinen" huomion kiinnittäminen rotuun.) Rotu on haitallinen rakenne jota on poistettava, ja kuten kapitalismi tai valtio, se ei katoa vain toivomalla tai jättämällä sitä pois analyysistaan, sen enempää kuin AIDS tai arvet lynkkauksesta katoavat toivomalla. Liberaalinen "värisokea" asenne, johon niin monet anarkistit takertuvat, voi ainoastaan jatkaa valkoisten ylivaltaa.

Kunnes kaikkien virtausten valkoiset anarkistit sallivat - ei, rohkaisevat - anarkismin mukautumista ei-valkoisiin [tai muutenkin erilaisiin] kokemuksiin, anarkismi tulee todennäköisesti olemaan yhtä relevanttia värillisille ihmisille kuin äänestäminen on siirtolaisille. Ja niin kauan kuin anarkistit suhtautuvat erilaisuuksiin samalla tavalla kuin valtio ja sivilisaatio ovat meitä opettaneet suhtautumaan, emme tule koskaan saavuttamaan niin laajaa näköalaa ja osallistumista kuin tarvitsemme voittaaksemme.

Osa 2: Kommentteja pariin artikkeliin selkkauksen kummaltakin puolelta

Englanniksi, The Anarkistisessa Kirjastossa, käännös on vielä kesken. Toinen osa on sinäänsä lukemisen arvoinen ja sisältää hyviä pointteja, mutta se on ehkä vähän enemmän painottunut teoreettiseen väittelyyn. Eka osa painottunee ytimekkäämmin käytännön eteenpäinviemiseen, ja suurin osa pointeista tullee esille vaikka sitä lukisi erikseen. Loppukaneetti:

"[...] Koska näyttää olevan aika pierasta jonkinlaisen loppuyhteenvedon, haluan sanoa, etten taida oikein uskoa omaksumiemme rakenteiden tai vapaaehtoisten järjestäytymistapojen määrittävän aikaansaannoksiamme deterministisesti - vaikka ne, kuten kaikki työkalut, vaikuttavat voimakkaasti käyttäjäänsä). Kaikilla anarkistien tähän mennessä kehittämillä rakenteilla ja strategioilla on kuitenkin vakavia heikkouksia, ja nämä puutteet tulevat olemaan kohtalokkaita, ellemme ryhdy olemaan rehellisempiä, joustavampia, valmiimpia vastaanottamaan kritiikkiä, ja toimeliaampia, kuin olemme olleet tähän mennessä."

Huomioita kääntäjältä:

1 Käänt.huom: molempien näiden sanojen kääntäminen suomeksi on monimutkaista:
"Insurrectionary" on yleensä käännetty "kapinallinen", mikä on nähdäkseni ihan toimiva käännös. Tekstissä erotellaan kuitenkin "insurrectionary" ja "insurrectionist" (ekassa on kyse käytännön muodosta, tokassa ideologiasta), ja jälkimmäiselle sanalle on vaikeaa keksiä järkevää suomennosta (kapinallistinen?). Ehdotuksia otetaan mielellään vastaan.
"Organization" puolestaan voi tarkoittaa sekä järjestämistä, järjestäytymistä, järjestystapaa että järjestöä. Käytän tässä välillä "organisaatiota" kattamaan näitä kaikkia yhtä aikaa.
Tämän tekstin käsittelemässä keskustelussa syntyykin usein käsitteellistä sekaannusta siitä, että ei erotella, onko kritiikin tai keskustelun aiheena toimintamuoto, vaiko sen ympärille rakennettu ideologia: samaistetaan kapinallisuutta kapinallismiin, ja organisaatiota organisationalismiin. Näitä saatetaan myös samaistaa kääntäessä, mitä olen tässä koittanut välttää.

2 Käänt.huom: Erityisesti kirjoituksen rotua ja värillisyyttä käsitteleviä kohtia kannattanee suhteuttaa siihen, että kirjoitus keskittyy vahvasti USA:han. Euroopassa rodun, rasismin ja ihonvärin kysymyksillä on osittain erilainen historia ja yhteiskunnallinen ja poliittinen merkitys, ja Suomi taas eroaa osittain Euroopasta, joten analyysin omaksuminen suoraltaan tekenee väkivaltaa sen tarkkuudelle.

3 Käänt.huom: Läheisryhmä, engl. affinity group, tarkoittaa pientä, toisiaan lähellä olevien ihmisten, yleensä epämuodollista ryhmää.

4 Käänt.huom: "One Big Union" on IWW:n, Yhdysvaltalaisen syndikalistisen ammattiliiton perinteikäs iskulause, joka viittaa syndikalistiseen vallankumousstrategiaan yhdistää kaikki maailman työläiset ammattikuntien ylitse "Yhteen Isoon Liittoon", joka olisi sekä ainoa tapa vastustaa kapitalismin "hajota ja hallitse"-strategiaa, että samalla "uuden yhteiskunnan rakenne kasvamassa vanhan yhteiskunnan sisällä". Kumpikaan ajatus ei mielestäni ole huono alku strategian kehittämiseen, kunhan ottaa huomioon, että kunkin oma järjestö ei välttämättä ole juuri se, johon kaikki muut haluavat liittyä (joten "Suurta Liittoa" kannattanee pikemminkin lähteä rakentamaan eri järjestöjen, sekä järjestöjen ulkopuolisten, yhteistyönä) - ja että Uuden Yhteiskunnan Rakenne tuskin tulee olemaan yhdenmukaisempi ja selkeämpi kuin vanhan yhteiskunnan, vaan luultavasti toisin päin. Ks. myös kohta 5 tekstissä.

6 Käänt.Huom: "social movement" käännetään tavallisesti "yhteiskunnallisena liikkeenä". Englannin "social"-sanan merkitys on kuitenkin hieman laajempi, sen liittyessä yleisemmin yhteiseloon ja -toimintaan, kun taas "yhteiskunnallinen" assosioituu ainakin minulla enemmän Muodolliseen Yhteiskuntaan isolla Yyllä.