"Nationalismi on lastensairaus. Se on ihmiskunnan tuhkarokko."
Albert Einstein
Takku Facebookissa Takun tarjoamat verkkosyötteet (feedit)
Luo tunnus! | Kirjaudu 14.07.2014 @ 06:46

"Tuliruusu on palannut" – taistelu Barcelonan kaduista (1/2)

CrimethInc.

Toukokuussa 2011 kymmenet tuhannet valtasivat aukioita eri puolilla Espanjaa. Protestiliikkeen jälkeen vastaavia valtauksia syntyi eri puolilla maailmaa. Yksi seuraaja oli Yhdysvaltojen Occupy-liike. Maanlaajuinen yleislakko 29. maaliskuuta 2012 puhkesi suuriksi katutaisteluiksi Barcelonassa, kun osanottajat saivat katujen hallinnan pois mellakkapoliisilta. Kuinka näin pääsi käymään ja mitä se voi kertoa valtausliikkeiden tulevaisuudesta Espanjan ulkopuolella?

Barcelonan kirjeenvaihtajamme taustoittaa tässä kattavasti maaliskuun yleislakon mellakoita, jäljittää ne aukiovaltauksista yleislakkoon sekä tutkii kysymyksiä, jotka ovat nousseet esiin anarkistien kohdattua uusia haasteita ja mahdollisuuksia.


Historia

"La rosa de foc ha tornat!" Siinä oli tunnelma yleislakon aikaan 29. maaliskuuta 2012. Vaikka liitot arvioivat osanotoksi vaikuttavat 77%, kaikkia puhutti lähinnä Barcelonan taivasta tummentaneet tulet.

1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, kun Barcelonassa tehtiin anarkistisia attentaatteja ja pommi-iskuja enemmän kuin missään muussa kahdessa maassa yhteensä, kun kymmeniä kirkkoja ja poliisiasemia poltettiin maan tasalle, kaupunki tunnettiin hellittelynimellä la rosa de foc, "tuliruusu". 1920- ja 30-lukujen vaihteessa ollut "vallankumouksellisen voimistelun" kausi nosti kaupungin maailmanlaajuisesti esille anarkististen kamppailujen laboratoriona. Tuo rooli vietiin entistä pidemmälle heinäkuun 1936 vallankumouksen myötä. Katalonian maquiden – sissien – taistelu Francon aikana edelsi Euroopassa ja latinalaisessa Amerikassa 60- ja 70-luvuilla kukoistaneita sissiliikkeitä; joissain tapauksissa kokemusta ja materiaalia tuli suoraan heiltä. Mutta tämä historia on pitkälti kadotettu. Fasismin ja demokratian pakottaman murtuman ansiosta Barcelona menetti merkityksensä vallankumouksen näyttämöllä.

Demokraattisten valtojen tukema neljänkymmenen vuoden diktatuuri ja tukahduttaminen kukisti anarkistiliikkeen Kataloniasta ja muualta Espanjasta. Anarkisteille jäi runsaasti yleistä myötätuntoa, mutta sekin haihtui siinä vaiheessa, kun uutta nousua tehnyt vallankumous ajautui siirtymäksi demokratiaan 1970-luvulla. Sadat tuhannet lähtivät kaduille ja toivoivat nostavansa -36 pudotetun lipun, mutta hallitus pelasi korttinsa taitavasti ja paluun tehnyt CNT huonosti. Demokratia vei voiton. Siitä asti kaupunki on ollut rauhoitettu, jos ei suorastaan kesytetty. Tuliruusu pääsi unohtumaan.

Kiihkeät naapurustokamppailut jatkuivat 1980-luvulle, mutta ne rajoittuivat pääasiassa marginaalisille siirtolaisalueille[1] ja ne rauhoittuivat pitkälti slummien poliittisella ja taloudellisella integraatiolla – tai puskutraktorilla. 1990-luvulla oli muutamia kiihkeitä talonvaltaajien ja antifasistien mellakoita, mutta media onnistui eristämään ne ilmiöinä. Uuden vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä sosiaalinen kontrolli ja rauhoittaminen meni eteenpäin suurin harppauksin. Kuvioihin tuli uusi demokraattisiin poliisitaktiikoihin koulutettu poliisivoima – mossos d'escuadra – sekä hellittämätön järjestyssääntöjen toimeenpano. Ajan myötä mellakka ja katutaistelun tietotaito katosi, enää ei ollut polttopulloja eikä häätöjen vastustamista. Poliisista tuli koskematon: niiden täytyi vain juosta kohti – tai pelkästään vetää pamput esille – ja ihmiset juoksivat karkuun.

Taisteluhenkeä esiintyi yhä laajalti, ainakin anarkistien, joidenkin talonvaltaajien ja joidenkin indepesien, Katalonian itsenäisyysmielisten[2], keskuudessa, mutta enää ei ollut välineitä tuon hengen ilmaisemiseksi. Vuonna 2007, kun poliisi yritti saada kadut lopullisesti täyteen hallintaansa keskeyttämällä kaikki luvattomat mielenilmaukset, niin kutsutut antisistemat[3] estivät sen hakemalla laajoja liittoumia, palaamalla kaduille ja painottamalla ristiriitaa valtion demokraattisen narratiivin sekä sen käytännön toiminnan välillä. Sinnikkyys tuotti joitain tuloksia, mutta kukaan ei keksinyt kuinka palata hyökkäyskannalle.

Kun talouskriisi rapautti yhteiskuntarauhan takana ollutta sosiaaliturvaa, muutaman tuhannen antisisteman lisäksi myös monet muut alkoivat toimia. Syntyi naapurustokokouksia, joiden takana oli hyvää tarkoittavia reformisteja, indepesejä tai kaappilibertaareja, ja jotka houkuttelivat muutamia trotskilaisia ja vastaavia. Anarkistinen CNT ja anarkoreformistinen CGT, jotka olivat pysyneet kasassa pienillä työtaisteluilla ketjukaupoissa ja bussinkuljettajien parissa, valmistautuivat taisteluun, joka sopi paremmin heidän historiaansa.[4] Indepesit, joita ärsytti vuosien merkityksettömyys itsenäistymisen suuresta kannatuksesta huolimatta, ja jotka olivat saaneet virtaa uudesta puolueesta, joka ei ollut vielä ehtinyt hallitukseen pettämään heidät, alkoivat myös valmistautua uuteen hyökkäykseen. Sitten on vielä mustan blokin anarkistit, jotka ovat lopultakin valmiita aloitteen ottamiseen, kun ensin vuosien ajan kiersivät kehää isku-tukahduttaminen-vankituki. Tapahtui siirtymä yöllisen toiminnan, antisosiaalisen propagandan ja autonomisten ghettojen itseorganisoitumisen rajalliselta kentältä huokoisemmalle maaperälle, jossa heidän aiemmin hiomansa taidot saattoivat saada suurempaa vaikutusta.

Barcelonan yleislakko, 29. syyskuuta 2010

Yleislakon 29. syyskuuta 2010 kutsui koolle suurimmat liitot (CCOO ja UGT) yhdessä pienempien liittojen (kuten CNT ja CGT) kanssa. Mutta suuri osa organisoitumisesta tapahtui naapurustokokouksissa, liitoista riippumattomissa anarkistiryhmissä sekä indepesien ja muiden parissa. Kansallisella tasolla tarkasteltuna se oli menestys liittojen kannalta, koska enemmistö osallistui, vaikka kyseessä oli ensimmäinen yleislakko kahdeksaan vuoteen. Barcelonassa lakko onnistui myös kapinalliselta kantilta, kun se synnytti kiihkeän mellakan, jonka aikana hyökkäykset valtiota ja kapitalismia vastaan yleistyivät. Mellakointi oli pitkälti spontaania ja sen takana oli suuremmat joukot kuin yleensä. Laajuus ja kiihkeys oli sellaisella tasolla mitä ei oltu nähty ainakaan sitten Cine Princesa -mellakoiden 1996.[5] Tulevaa toimintaa ja asenteita muokkasi useat pidätykset sekä median kiihkeä mustamaalauskampanja. Joka tapauksessa syyskuu 2010 antoi useille toimijoille lisää voimaa ja sosiaalista tukea.

Banco Español "epäluotettuna" syksyn 2010 yleislakon jäljiltä.

CCOO ja UGT menivät välittömästi neuvottelupöytään ja vaihtoivat suuren osan tuosta tuesta etuoikeuteen saada allekirjoittaa sosialistihallituksen eläkeuudistus. Molemmat liitot olivat linjassa aikaisemman toimintansa kanssa. UGT oli ollut merkittävä tekijä työväen kamppailujen hankaloittamisessa 1920- ja 30-luvuilla. UGT oli juuri se massaorganisaatio, joka 1936 antoi mitättömän kokoiselle stalinistijoukolle tarvittavan suojan vallankumouksen sabotoimiseksi. CCOO (Comisiones Obreras, Työläisten Komitea) on 1970-luvun libertaristikommunistisen työläisautonomialiikkeen institutionalisoituma. Kun Kansanpuolueeksi muuttuneet fasistit etsivät vasemmistolaisia mukaan hallitukseen estämään vallankumous demokraattisen naamarin avulla, he löysivät haluamansa CCOO:sta ja vastauudistetusta sosialistipuolueesta (PSOE).

Toisaalla taas (CNT:stä irronnut) CGT ja kaksi CNT:tä (toinen jako) ylittivät ikivanhat vihanpitonsa ja alkoivat tehdä läheisempää yhteistyötä. Talonvaltaajat ja mustan blokin anarkistit alkoivat myös tehdä yhteistyötä CNT-anarkistien kanssa tai liittyivät naapurustokokouksiin ja tekivät yhteistyötä indepesien, kaappilibertaarien ja yhteisöaktivistien kanssa. Laajamittainen eristyneisyys, yhtä lailla seurausta yhteisestä sosiaalisesta tilanteesta kuin tietyistä valinnoista, alkoi sulaa pois.

Tammikuussa 2011 jälkimmäiset liitot päättivät järjestää uuden yleislakon ilman kahta suurinta liittoa. Suurin osa piti tätä toista lakkoa epäonnistuneena matalan osanottajamäärän takia. Siinä lakon tarkoitus määritetään ammattiliiton määrällisen organisaatiomentaliteetin kautta. Tammikuun lakon historiallinen merkitys oli osoittaa se, että CCOO ja UGT menettivät otettaan. Se osoitti kuinka kapinallisemmasta logiikasta käsin toimivat pystyvät ottamaan aloitteen, aiheuttamaan huomattavaa häiriötä ja kommunikoimaan radikaaleja ajatuksia, jos ne vain haluavat toimia pieniä piirejä laajemmin ja käsitellä arkielämän aiheita, jotka usein ovat olleet reformistisen diskurssin yksinoikeus. Tämä on niiden kahden jännitteen ytimessä, jotka toistuvat pitkin tapahtumaketjua kohti maaliskuun yleislakkoa. Nämä jännitteet liittyvät siihen miten yhteisyyden periaate muuttuu siirtymässä eristyksen ajasta yhdistymisen aikaan, ja kuinka välittömät huolenaiheet usein liitetään reformistisiin keinoihin ja idealistiset aiheet vallankumouksellisiin keinoihin, mikä luo väärän vastakkainasettelun. Tätä pohditaan paremmin viimeisessä osassa.

27. tammikuuta 2011 jälkeen seuraava merkittävä päivä oli vappu, jolloin kapitalismin vastainen mielenosoitus koostui mustan blokin anarkisteista, CNT:stä sekä indepeseistä, jotka marssivat Gràciasta rikkaiden asuinalueelle Sarriàan, jossa hajotettiin satakunta pankkia ja luksuskauppaa ennen kuin poliisi onnistui hajottamaan mielenosoituksen. Vappu 2011 osoitti aikaisemmin erillään olleiden antisistemojen uuden yhdistymisen voiman. Väellä ei vielä ollut voimaa sietää poliisia eivätkä he olleet oppineet uudestaan katutaisteluiden tietotaitoa, mutta he onnistuivat käymään hyökkäykseen. Vuosien ajan mustan blokin anarkistit Barcelonassa olivat yrittäneet tehdä vapusta jonkinlaisen taistelevan vapaapäivän, mutta moninaisista ja luovista yrityksistä huolimatta epäonnistuivat siinä joka kerta, kun taas CNT-anarkistit olivat tyytyneet rauhallisiin marsseihin katoavan historian muistoksi. Vuoden 2011 menestys oli tärkeä läpimurto. Se paljasti myös pelon siitä, että antikapitalistinen väkivalta löytäisi laajaa kaikupohjaa, sillä media pääosin vaikeni koko mielenosoituksesta.[6]

Toisaalta taas joidenkin mielenosoittajien tekemä kritiikki osoitti, että nämä suhteet katoaisivat, jos huppupäät käyttäisivät heterogeenisiä ja monimuotoisia tiloja välineellisesti pelkkänä mykkänä ja kätevänä maaperänä paikkojen hajottamiselle eikä millekään muulle. Kritiikki ei ollut pasifistista, eikä se tullut ihmisiltä, joita häiritsi rikkaiden asuinalueen hajottaminen. Se liittyi enemmän siihen kuka tulisi ottamaan vastaan tukahduttamisen, kuka joutuisi pitämään puolia poliisia vastaan ja kuka pisti paikat hajalle – tai siihen mitä tarkoittaa yhteisissä päämäärissä pitäytyminen tai tiedon jakaminen niin, että toiset eivät joutuisi yhteenoton keskelle yllättäen. Joka tapauksessa, jouduttuaan vuosien ajan kohtaamaan väkivaltansa yleisen tuomitsemisen, antisisteman kapinallisemmat osatekijät olivat alttiita jättämään kritiikit huomiotta.

Pian vapun jälkeen alkoi aukioiden valtausliike 15. toukokuuta (15M). Se miten 15M kehittyi Barcelonassa, ja kuinka demokraatit joutuivat laittamaan naamarin ylleen ihan vain osallistuakseen omaan luomukseensa, osoittaa anarkistien vaikutusvaltaa, joka on huomattavasti heidän lukumääräänsä suurempi. Poliitikkoja ei sallittu. Avoimien yleiskokousten käytäntö sekä ajatus siitä, että "kukaan ei edusta meitä", yleistyivät. Jokaisen ryhmän ja organisaation täytyi ainakin puheissa kannattaa hajauttamista, horisontaalista päätöksentekoa ja keskinäistä apua, minkä lisäksi useat uudet ryhmät harjoittivat niitä käytännössä. Nopeasti kasvava vähemmistö liikkeen sisällä lakkasi kokemasta mediaa liittolaisena ja alkoi vastata kritiikillä, inholla ja jopa fyysisillä hyökkäyksillä. Pasifistinen hegemonia kukistettiin muutamassa kuukaudessa. Naapurustokokoukset menivät eteenpäin suurin harppauksin, kun niiden määrä kasvoi kuudesta yli kahteenkymmeneen, osanottajamäärät kasvoivat kymmenistä satoihin ja paikat vaihtuivat sisätiloista asuinalueiden keskusaukioille. Muutamat naapurustokokoukset jopa sallivat osanottajien omaehtoisen suoran toiminnan ja harjoittivat yhtenäisen sijaan moninaista päätöksentekoa, ylittivät suoran demokratian pikkumaisen autoritaarisuuden.

Madrid, 20. toukokuuta 2011

Mielenosoitukset yleistyivät ja tavaksi tuli kulkea asuinalueiden omina mielenosoituksina keskustaan päämielenosoituksen lähtöpaikalle. Niistä tuli niin yleisiä, että jopa vain viidenkymmenen ihmisen joukko pystyi ottamaan merkittävän kadun hallintaansa eikä poliisi enää puuttunut luvattomiin mielenosoituksiin. Solidaarisuudesta ja vankituesta tuli jaettua vastuuta, kun tuhannet ihmiset, kokonaiset naapurustoyleiskokoukset, lähtivät liikkeelle, kun aiemmin antisistemoina eristettyjä ihmisiä oli pidätetty poliitikkoja vastaan hyökkäämisestä. Useat naapurustot käynnistivät "keskinäisen avun verkostoja", jotka perustuvat löyhästi Seattlen ja Tacoman anarkistien kehittämään malliin. Ensimmäinen niistä, Clotin naapuruston verkosto, sai mainetta pitkin Kataloniaa, kun se organisoi pankin lunastaman talon häädölle vastarintaa, jossa poliisi haastettiin fyysisesti.

Jotkut vaihtoivat vain terminologiaa, mutta kokonaisuudessaan käytännöt alkoivat muuttua. Vaikka monet alkoivat kutsua itseään anarkisteiksi, anarkistit pysyivät pienenä, mutta vaikutusvaltaisena vähemmistönä.

Anarkistit levittäytyivät aikaisempaa laajemmalle kentälle. Useaan otteeseen he taistelivat uusien ystävien kanssa naapurustossa tai työpaikalla. Samaan aikaan he kasvattivat sisäistä kommunikaatiota keskustelujen ja yleiskokousten avulla, teroittivat käytäntöjään, jakoivat ajatuksia sekä rakensivat yhteisen voiman tunnetta. Vaikka jotkut halusivat yhdistymistä, suurin osa ei halunnut, ja anarkistinen tila säilyi hajanaisena mutta avoimena. Suurin osa koordinaatiosta oli spontaania – perustui jaettuun informaatioon yhteisen suunnittelun sijaan.

Tämä ei missään vaiheessa ollut helppo prosessi. Anarkistiset periaatteet olivat erittäin vaikutusvaltaisia, mutta anarkistien ylimielisyys oli usein niiden leviämisen tiellä. Rekuperaation kritiikki – reformistiaktivistit ja instituutiot tekemässä kamppailuja vaarattomiksi – oli yleistä Barcelonan anarkistien parissa. 1990-luvulla ja viime vuosikymmenellä jopa CNT:tä oli syytetty siitä. Katalonian libertaarien enemmistö ei ole koskaan pitänyt itseään osana vasemmistoa. Mutta nyt anarkistit löysivät kiistämätöntä arvoa yhteistyöstä reformistien kanssa, tai ihmisten kanssa, joiden näkemys vallankumouksesta taipui kohti rekuperaatiota.

Oli vaikea päättää kenen kanssa tehdä yhteistyötä, kuinka esittää perusteltu kanta reformistista näkemystä vastaan ampumatta viestintuojaa, kuinka luovia tilanteessa, jossa anarkisteilla on yht'äkkiä paljon vaikutusvaltaa mutta periaatteidemme toteutuminen oli toisten varassa. Monet anarkistit muuttuivat tapahtumien kuluessa, mutta harvat myönsivät ääneen kuinka paljon he olivat oppineet kanssakäymisestä toisten ihmisten kanssa tai kuinka välttämätöntä ei-anarkistien kamppailut olivat ristiriitaiselle, kaoottiselle kokonaisuudelle. Toisaalta taas yht'äkkiä ei ollut enää siistiä olla avoimesti ylimielinen, ja monet anarkistit kritisoivat tovereitaan ja itseään ja kannustivat nöyryyteen. Muutama oli sitä mieltä, että kun valitaan kenen kanssa tehdään hommia, vilpittömyys on tärkeämpää kuin poliittiset yhteydet tai identiteetit.

Helmikuun lopulla 2012 oli Barcelonassa tarkoitus järjestää nelipäiväinen julkisen liikenteen lakko. Työläisjohtajat – ne jotka yleiskokouksissa puhuivat kaikista äänekkäimmin ja vauhdikkaimmin – kehottivat merkittäviin häiriöihin ja kutsuivat yhteistä taistelua metro- ja bussityöläisten sekä matkustajien välille – eli kaikkien niiden kesken, jotka eivät ole riittävän rikkaita matkustaakseen autolla. Heidän ehdotuksensa sai laajaa hyväksyntää ja ne äänestettiin toiminnan perustaksi. Kun otetaan huomioon, että CGT oli yksi suurimmista liitoista bussinkuljettajien parissa, ja bussinkuljettajien kamppailujen tukeminen oli aiemmin sujunut hyvin, suurin osa anarkisteista päätti heittäytyä päätä pahkaa tukemaan lakkoa.

Vaikka naapurustokokoukset ja muut tilat järjestivät yleistä tukea, kuljetustyöläiset alkoivat epäröidä, kun media mobilisoi kuvitteellisen julkisen tuomion lakolle. Vähän ennen lakon alkamista liittobyrokraatit pelasivat likaisia pelejään, työläiset peruivat lupauksiaan, tekivät yksityisiä sopimuksia ja hylkäsivät ne, joilta olivat vaatineet solidaarisuutta. Lakko ei koskaan käynnistynyt ja koko ponnistelu oli huomattava epäonnistuminen. Jotkut toverit pitivät tätä merkkinä varovaisuuden tärkeydestä, toiset taas merkkinä kompromissittomuuden tärkeydestä. Huomattalla tavalla kävi selväksi, että monet anarkistit, kuten myös trotskilaiset ja sosialistit, eivät nähneet itseään lakon pääosassa – matkustajina, jotka ovat jo kuukausien ajan kamppailleet hintojen korotuksia vastaan – vaan liittolaisena jonkun muun taistelussa. Toisaalta tämä näkemys peitti alleen populistisen epäonnistumisen päivänselvän petoksen kritisoimisessa. Toisaalta taas se osoitti avoimuutta itsekritiikille niiden parissa, jotka olivat lähestyneet reformistista kamppailua vain sen takia, että sieltä voi avautua tilaisuus yhteenottoon. Tapahtumasarja herätti myös kysymyksiä siitä miten päteviä yleiskokouksissa tehdyt päätökset ovat ja kuinka vakavasti ne tulee ottaa, kun ihmiset voivat äänestää tietyllä tavalla innostavan puheen jälkeen ja sitten toisella tavalla lannistavan uutisoinnin jälkeen.

Kuljetuslakon epäonnistuminen olisi ollut lannistavaa vain kuukausi ennen hartaasti odotettua yleislakkoa. Mutta saman viikon keskiviikkona puhkesi yllättäen pieni mutta tärkeä mellakka yliopistomielenosoituksen yhteydessä. Mellakka kohotti moraalia ja lähetti tärkeän viestin vastarinnan lähteestä. Se pääsi leviämään, kun aikaisempia liikkeitä hallinneet opiskelijajohtajat vaiennettin tehokkaasti – libertaariopiskelijat kirjaimellisesti veivät mikrofonin heidän käsistään – ja levottomat opiskelijat, joista monet eivät ole olleet mukana missään poliittisessa toiminnassa, pistivät tuulemaan samalla kun monet muut antoivat symbolista tukea tai tulivat joukolla konfliktialuetta kohti, ei siitä pois. Jälkilöylyissä kävi niin, että yliopistojen yksityistämisen näkyvimmät vastustajat eivät voineet tuomita mellakointia, sillä muuten he olisivat radikaalisti menettäneet kannatustaan.

CCOO ja UGT suostuivat lopulta yleislakkoon 29. maaliskuuta. Pienemmät paikalliset liitot Galiciassa ja Euskadissa olivat jo kutsuneet lakkoon samalle päivälle. Kaksi suurinta liittoa sopi lakon laajentamisesta koko maan kattavaksi yleislakoksi. CNT ja CGT, jotka eivät halunneet lakkoilla itsekseen tammikuun kokemusten jälkeen, hyppäsivät nopeasti samaan junaan.

CCOO ja UGT käytännössä pakotettiin lakkoon. Viime kesästä asti, kun kutistuva 15M-liike etsi tehokkaita kohteita ja taktiikoita, samalla kun rikkaat ja mahtavat jatkoivat hyökkäystään, kaikki puhuivat tarpeesta uudelle yleislakolle. Liitot vitkastelivat ja selittivät juurta jaksain kuinka vaikeaa sellaisen toteuttaminen olisi. Lopulta, kuten vitsi kuuluu, pääministeri Rajoy sai sen aikaan vahingossa, kun tärkeän eurokokouksen yhteydessä tammikuussa hän sanoi Hollannin ja Suomen pääministereille kuinka hyvä ja "aggressiivinen" hänen uusi työreforminsa oli ja kuinka sen turvin irtisanominen kävisi huomattavasti helpommaksi, mutta se tulisi "maksamaan yleislakon verran". Hän ei tiennyt mikrofonin olevan päällä.

Suurimpien liittojen strategiana oli oman lakkonsa sabotointi. Syyskuun 2010 yleislakkoon valmistauduttiin kuukausien ajan, joten ihmiset saattoivat tehdä omia suunnitelmiaan liitoista riippumatta. Tällä kertaa CCOO ja UGT kutsui lakon alle kolmessa viikossa. Mainostus alkoi käytännössä päivää tai paria ennen lakkoa, mikä antoi median hallita keskustelua. Ihannetulos olisi ollut tilastollisesti suuri osallistuminen ja paljon ihmisiä heidän omassa mielenosoituksessaan, mutta ei mitään mellakoita tai huomattavia häiriöitä. Väkijoukkojen hallittu kaduille tuominen laajan tyytymättömyyden aikana olisi lähes mahdotonta, mutta vahingot voitaisiin minimoida heikentämällä antisistemojen mahdollisuuksia valmistella häiriöitä ja pitämällä omat joukot erossa katujen roskaväestä.

Antikapitalistiset valmistelut saivat useita muotoja. Anarkistit tekivät yhteistyötä naapurustokokouksissa, lakkokomiteoissa sekä työläisten ja työttömien kokouksissa tapaamiensa ihmisten kanssa, olivatpa nämä sitten indepesejä, sosialisteja tai jotain muuta. Anarkistit organisoituivat myös omissa pienryhmissään, kokouksissaan ja liitoissaan (CNT:t). Kukaan ei voinut ennustaa päivän tapahtumia, ei poliisit eikä antisistemat. Ainoat vaihtoehdot oli vain yritys pakottaa järjestystä voimaan tai yritys liikkua epäjärjestyksessä.

Lakko

Lakko alkoi keskiyöllä, kun pienet ryhmät sulkivat baareja ja tekivät tracoja – äänekkäiden ilotulitteiden pitkiä rivistöjä – useilla asuinalueilla. Casc Anticissa CGT:n lakkovartiolta näyttänyt porukka meni kasinolle ikään kuin sulkemaan sitä, mutta lähtivät mukanaan yli 2000 euroa käteistä. Liitto kiisti nopeasti sillä olleen mitään tekemistä asian kanssa. Tapahtuneen seurauksena kasino joutui sulkemaan koko päiväksi ja väitti vahinkojen olevan 50 000 euroa. Puoli seitsemältä aamulla barrikadit sulkivat suurimmat moottoritie- ja raideyhteydet kaupunkiin.

Aamubarrikadeja

Joillain alueilla liikkeelle lähdettiin aamuneljältä, toisilla seitsemältä. Liikkuvat lakkovartiot sulkivat teitä ja estivät yrityksiä – pääosin leipomoita, baareja ja supermarketteja - avaamasta oviaan. Hortassa 200 ihmistä sulki katuja, pysäytti ja hajotti busseja sekä rikkoi ikkunoita työntekijöidensä huonosta kohtelusta tunnetusta Mercadona-ketjukaupasta. Santsissa vartio valtasi juna-aseman ja hakkasi lakkolaiseen käsiksi käyneen liikemiehen. Clotissa 80 hengen lakkovartio meni pitkin katuja ja sulki kadut roskalaatikoilla, kunnes mellakkapoliisi hyökkäsi ja otti kolme ihmistä kiinni. Viereisessä Poble Noussa pieni CCOO:n ja UGT:n lakkovartio teki symbolisen tiesulun samalla kun suurempi naapurustovartio sulki kauppoja, kunnes Clotista juosseita lakkoilijoita jahdannut mellakkapoliisi saapui paikalle. Sant Andreussa mellakkapoliisi hyökkäsi kaupungintalon ulkopuolella olleita lakkoilijoita vastaan ja teki kolme kiinniottoa. Ravalissa ja Eixamplessa nähtiin sekä mielenosoituksia että lakkovartioita.

Yhdeltätoista aamulla neljän asuinalueen mielenosoitukset kohtasivat Plaça Gloriesilla, josta marssittiin yhdessä keskustaan. Mielenosoitus sulki Gran Vian ja pilkkasi jalkakäytävällä ollutta CCOO:n ja UGT:n pientä lakkovartiota. Keskustan "suuressa lakkovartiossa" oli kymmeniä tuhansia osanottajia. Syyskuun 2010 lakossa mellakointi alkoi tässä kohtaa, mutta tänä vuonna ihmisiä oli enemmän ja suunnitelmana oli marssia Graciaa kohti, poispäin keskustasta. Valitettavasti marssireitit kulkivat kapinantorjuntaa varten suunniteltuja pääkatuja pitkin. Väkijoukko soljui hitaasti kuumassa auringossa, kaukana jalkakäytävien liikeyrityksistä.[7] Lopputulos ei oikeastaan ollut sen koommin mielenosoitus kuin lakkovartio. Joka tapauksessa, suurin osa matkan varrella olleista yrityksistä oli sulkenut ovensa varmuuden vuoksi. Eräs luksushotelli, jonka anarkistit olivat kollektivisoineet 1936, sai maalipommeja julkisivuunsa, mutta yleisesti ottaen tunnelma oli rauhallinen. Heti kulkueen alussa muutamat ihmiset ryntäsivät pörssille ja sytyttivät roskia palamaan sen etuovilla, mutta perääntyivät nopeasti mellakkapoliisin tultua paikalle. Jardinets de Gràcialla mielenosoitus pysähtyi lähes tunniksi, mutta väkijoukko venyi silti koko matkalle aina Plaça Catalunyalle asti.

Tämän jälkeen lippuja ja banderolleja kantanut porukka onnistui lopulta saamaan joukon liikkeelle ja kohti Eixamplea. Pian joku heitti soihdun hotellin räystääseen, mikä sytytti pienen palon. Savulla oli maaginen vaikutus. Passiivinen ja avuton väkijoukko koki äkillisen muodonmuutoksen, kun naamiot tulivat esiin ja ihmiset peittivät kasvojaan. Myös työkaluja tuli esiin tai ne otettiin ympäristöstä, ja pian jokainen matkan varrelle osunut pankki ja luksuskauppa oli hajotettu. Roskalaatikot käännettiin ympäri ja sytytettiin palamaan. "Mutta ne sulkivat ovensa! Mitä te oikein teette?" huusi vanhempi mielenosoittaja ällistyneenä, kun luksuskauppaa pistettin paskaksi. Selvästikin jotkut halusivat lakkovartion pysyvän vartiona eivätkä ymmärtäneet hyökkäyskannalle lähtemistä.

Paloauto tuli paikalle ja poliisin mellakka-autot kiihdyttelivät pienen matkan päässä. Myöhemmin kävi ilmi, että ne halusivat pysäyttää Pl. Catalunyalta tulevan väkijoukon estääkseen vahvistuksien saapumisen siinä vaiheessa, kun tulisi aika iskeä mellakoijia vastaan. Monet jäivät niille sijoilleen, mutta tuhannet painoivat eteenpäin, hajottivat lisää pankkeja ja viimeistelivät kierroksen takaisin Jardinetsille. Tässä vaiheessa mossot (Katalonian poliisi) hyökkäsivät, mellakka-autot kiihdyttivät sivukaduilla ja osa Jardinetsia suljettiin. Useat jäivät autojen tönäisemiksi, paljon useampia hakattiin ja muutama otettiin kiinni, vaikka väkijoukko oli niin suuri, että poliisilla oli vaikeuksia viedä kiinniotetut pois. Suurin osa mellakoijista, pääosin anarkisteja, livahti Gràcian kapeille kaduille, joissa he olisivat voineet ottaa koko kaupunginosan haltuunsa ja hajottaa Grácian virastotalon, jonka suojana oli vain muutama poliisi ja nekin lukitsivat itsensä sisälle nähdessään puolentuhatta mustapukuista mellakoijaa. Mutta jälkimmäiset olivat edelleen paniikissa poliisihyökkäyksen jäljiltä ja hajaantuivat. Seuranneina piileskelyn ja uudelleenryhmittymisen tunteina monet anarkistit mainitsivat Katalonian katutilanteiden suurimman pitkän tähtäimen heikkouden: ihmiset juoksevat aina poliiseja karkuun. Toisaalla kaupungissa käydyissä katutaisteluissa joukko eteni roskiksien, kivien ja soihtujen avulla eivätkä hajaantuneet välittömästi, mutta uudet voitot olivat välttämättömiä.

Puoli viiden aikoihin CNT:iden, CGT:n ja muiden anarkistien mielenosoitus kokoontui Jardinetsille. Tarkoituksena oli marssia takaisin Pl. Catalunyalle. Mielenosoitukseen osallistui noin 10 000 ihmistä ja lähistöllä poliisin voimavaroja sitoi vielä kymmenet tuhannet muut ihmiset. Mielenosoitus kulki Pau Clarisin hienostokatua pitkin ja jokaisessa risteyksessä poltettiin roskalaatikoita, jokaisen pankin ikkunat hajotettiin ja sisälle heitettiin soihtuja ja roskia. Riehunta johti myös konfliktiin mielenosoituksen sisällä, kun toiset yrittivät riisua mellakoijien naamioita. Tilanne jätti jälkeensa aavemaisen maiseman: sivustakatsojat töllistelemässä raunioita, useita savupatsaita, palokunta kiertämässä viisi metriä leveitä roskispaloja päästäkseen sammuttamaan pankkeja. Pl. Catalunyan ja Corte Inglésin risteyksessä, yhdellä maan suurimmista ostoskeskuksista, mossot hyökkäsivät ja asettivat saartorenkaan ostarin suojaksi.

Anarkistit hajaantuivat. Suurin osa liittyi valtavaan väkijoukkoon aukiolla. Yli tunnin ajan oli rauhallista ja toimittajat kuvasivat vapaasti väkijoukossa. Sitten, vähä kerrallaan, nuoriso ja huligaanit,[8] joista monet eivät edes olleet naamioituneita, alkoivat aukion reunalla eskaloimaan tilannetta heittämällä roskia ja sytyttämällä roskiksia palamaan. Kun roskispalo kasvoi niin suureksi, että poliisi joutui vetämään autonsa kauemmaksi etteivät ne syttyisi palamaan, riehakas joukko hyökkäsi ja jahtasi poliiseja korttelin verran Plaça Urquinaonalle. Poliisi teki vastahyökkäyksen ja ihmiset lähtivät paniikissa juoksemaan pakoon. Tällä kertaa enemmän katukokemusta keränneet mielenosoittajat rahoittivat paniikkia ja kehottivat kaikkia pitämään puolensa ja taistelemaan vastaan, kuten huligaanit ja muutamat muut hyvin nopeasti tekivätkin. Lopulta jostain ilmestyi (tai paikan päällä tehtiin) välttämättömät työkalut katujen ja jalkakäytävien muuttamiseksi heittokelpoiseen muotoon, ja poliisi sai niskaansa kivisateen. Voimalla voitettu vapaus kaduilla kesti lähes tunnin, ja huligaanit, anarkistit sekä indepesit sytyttivät Starbucksin ja pankin palamaan, minkä lisäksi he lähes sairaalla päättäväisyydellä menivät ensin lasisen ja sitten metallisen seinän läpi takakautta Corte Inglésiin ja sytyttivät palon himoittuun ostoskeskukseen. Media ja sivustakatsojat kuvasivat tapahtunutta, osa silkasta uteliaisuudesta ja osa halusi tarkoituksella häiritä mellakoijia. Muutama myös huusi mellakoijille, mutta tuhannet muut taputtivat ja pitivät sijansa, sen sijaan että olisivat panikoineet, juosseet ja jättäneet mellakoijat yksin, kuten yleensä on ollut tapana.

Kun suuret joukot olivat mellakoijien takana, joko tarkoituksella tai vahingossa, poliisi ei päässyt hyökkäämään selustasta. Ne etenivät hitaasti kivisateen alla. Kun toinen joukko mellakkapoliiseja hyökkäsi Corte Inglésin suunnalta, väkijoukko vetäytyi ja poliisi sai koko korttelin takaisin hallintaansa, sekä yhden sivustan Pl. Catalunyasta.

Mutta väki ei siltikään antanut periksi. He hyökkäsivät useita lehdistön autoja vastaan, varastivat yhdestä aggregaatin bensatankin ja ottivat sen nopeasti hyötykäyttöön. He pystyttivät improvisoituja barrikadeja ja hajottivat jalkakäytäviä saadakseen lisää kiviä. Tuntui kuin se olisi kestänyt vielä toisen tunnin, kun poliisi ampui kumiluoteja jatkuvalla syötöllä ja useita mielenosoittajia loukkaantui. Eräs menetti silmänsä, toinen sai reiän keuhkoon. Neljävuotias lapsi sai osuman. Mutta ihmiset tekivät kilpiä ja suojautuivat betoniporsaiden ja muiden esteiden taakse, ja jatkoivat sitten kivien heittämistä poliiseja kohti. Etulinjassa oli pääosin huligaaneja ja maahanmuuttajanuoria, seassa kourallinen anarkisteja, ja heidän rohkeutensa oli innostavaa.

Saadakseen aukion lopulta takaisin hallintaansa, mossot joutuivat käyttämään kyynelkaasua – ensi kertaa koko kymmenvuotisen historiansa aikana. Kaasu ei ollut kovin vahvaa, mutta uutena asiana se synnytti pelkoa. Ensimmäiset kanisterit potkaistiin takaisin, mutta seuraavat saivat väkijoukon perääntymään kohti Plaça Universitatia, hajottaen matkalla lisää pankkeja ja sytyttäen muutaman tulipalon. Seuraavan tunnin ajan kaikki Plaça Universitatia ympäröineet kadut kuuluivat kansalle, kunnes poliisi onnistui lopulta etenemään vielä pari korttelia. Tämän jälkeen paloja syttyi Passeig de Gràcialla (Pl. Catalunyan yläpuolella) ja Ravalissa (maahanmuuttajien asuinalue Pl. Universitatin alapuolella). Jälkimmäisellä alueella maahanmuuttajat ja anarkistit ruokkivat tulia koko yön, pystyttivät barrikadeja, hajottivat pankkeja ja keräsivät kiviä samalla kun toivoivat poliisia tulevaksi. Muutamasta nopeasti matkoihin lähetetystä siviilipoliisista huolimatta yhteenottoja ei juurikaan ollut, koska järjestyksen voimat päättivät vältellä niitä. Kaikkialla kaupungissa, merkittävimpien konfliktipaikkojen reunamilla, ihmiset ryöstivät supermarketteja, hajottivat pankkeja, polttivat roskiksia ja hakkasivat siviilipoliiseja. Paloautot ajoivat edestakaisin pitkin kaupunkia pitkälle yöhön. Poliisi menetti kaupungin hallinnan päiväksi, kuten olivat menettäneet 27. syyskuuta 2010; ehkä ensi kertaa sitten Cine Princesa -mellakoiden 1996 – paitsi tällä kertaa suuremmassa mittakaavassa – suuri ihmisjoukko oppi kuinka sitkeän taistelun avulla voi ajaa poliisit pois.

Mellakka oli erittäin merkittävä tapahtuma. Talouden keskeytyminen oli ilmiselvää, vaikka monet kaupat eivät sulkeneet oviaan. Ehkä tuhatkunta roskalaatikkoa muutettiin barrikadeiksi, kuten kävi lukemattomille renkaille ja muille tavaroille. 295 roskalaatikkoa poltettiin, mikä aiheutti kaupungille puolen miljoonan euron vahingot, eikä laskuissa olla vielä otettu huomioon auki revittyjen katujen ja jalkakäytävien kustannuksia, tai pankkeja ja ketjukauppoja, jotka hajotettiin tai sytytettiin palamaan. Mutta kaikista tärkeintä oli kokemus kaduilla voittamisesta. Jälkilöylyissä anarkistit tunsivat voittaneensa, kun taas Katalonian sisäministeri tunnusti tämän olevan merkki tulevasta – kuva tulevaisuudesta. Ennen yleislakkoa kukaan ei olisi uskonut yhden päivän voivan ratkaista mitään. Monet ajattelevat edelleen sillä tavalla, vaikka lakko ylitti kaikkien hurjimmatkin odotukset. Mutta saavutukset tulevat olemaan elintärkeitä tulevien taisteluiden kannalta.

Barcelonan pörssi päivän päätteeksi.

Mutta kaikista tärkeintä oli kokemus kaduilla voittamisesta. Jälkilöylyissä anarkistit tunsivat voittaneensa, kun taas Katalonian sisäministeri tunnusti tämän olevan merkki tulevasta – kuva tulevaisuudesta.

Tukahduttaminen

Tarragonassa, toisessa Katalonian kaupungissa, antisistemat ottivat ilon irti siitä, että kaikki mellakkapoliisit oli siirretty Barcelonaan. Riehujat polttivat useiden puolueiden toimistoja sekä hyökkäsivät poliisiautoja vastaan. Seuraavana päivänä poliisi pidätti yhdeksän tunnettua radikaalia, indepeseistä anarkisteihin. Todisteita ei ollut, mutta kostonhimoa sitäkin enemmän.

Kataloniassa tehtiin 29. maaliskuuta yhteensä 79 kiinniottoa, niistä 56 Barcelonassa. Useita kiinniotettuja hakattiin poliisiasemilla. Kahdelta jouduttiin poistamaan perna hakkaamisen seurauksena. Muutama päivä lakon jälkeen Modelon vankilan ulkopuolella järjestetyssä solidaarisuusmielenosoituksessa poliisi pidätti yhden mielenosoittajan poikkeuksellisen sadistisella tavalla, kun hänet revittiin pois pyörätuolistaan, joka jätettiin keskelle katua mellakkapoliisien raivatessa koppiautolle tietä vihaisen väkijoukon läpi. Ainakin yksi mielenosoittaja sai luunmurtuman.

Suurin osa päästettiin vapaalle odottamaan oikeudenkäyntiä. Kolme laitettiin tutkintavankeuteen: kaksi epäilyttäviä materiaaleja hallussaan pitänyttä indepesiä sekä yksi Clotissa pidätetty lakkovahti. Viimeksi mainittu odottaa oikeudenkäyntiä myös poliitikkojen häirinnästä parlamentin saarron yhteydessä viime kesäkuussa. Poliisi ei juurikaan pystynyt ottamaan ketään kiinni kaikista kiihkeimpien tappeluiden aikana, eikä ole todisteita pidätettyjen yhteyksistä päivän räikeimpiin rikoksiin. Joka tapauksessa, oikeusistuimet ymmärtävät poliittisen tarpeen varoittaville esimerkeille ja tulevat tekemään tarvittavat järjestelyt sitä varten.

Poliitikot etsivät samaan aikaan uusia tukahduttamisen työkaluja yhä kapinallisemmalta näyttävälle tulevaisuudelle. Madridissa maan hallitus ajaa muutoksia rikoslakiin, kun Kataloniassa paikallishallitus[9] on ilmoittanut ankarista toimenpiteistä. Peruspiirteet ovat tuttuja kenelle tahansa tukahduttamiseen perehtyneelle. Ne tiivistyvät hyvin Katalonian sisäministeri Felip Puigin valituksissa siitä, että laki on ollut turhan lepsu "väkivaltaisia" kohtaan. Puig on pyytänyt Katalonian kunnon kansalaisia eristämään nuo "väkivaltaiset". Ensiksi rikoslakia tultaneen muuttamaan seuraavaan suuntaan: kokoontumisvapautta rajoitetaan kieltämällä naamiot ja valeasut, "julkisrauhan häirintä" laajennetaan kattamaan julkisten instituutioiden blokkaukset ja niiden sisällä tapahtuvat mielenosoitukset, julkisrauhan häirinnän maksimirangaistus ja -tutkintavankeus korotetaan kahteen vuoteen, "rikollista järjestäytymistä" koskevat lait muutetaan joustavammiksi, "virkamiehen väkivaltainen vastustaminen" ulotetaan kattamaan myös passiivinen vastarinta poliisia kohtaan, tavaroiden heittäminen poliisia kohti tulee johtamaan huomattavasti kovempiin rangaistuksiin ja vandalismituomiot tullaan korottamaan terrorismin vastaisten lakien tasolle.[10] Mellakkapoliisien määrää Kataloniassa tullaan korottamaan neljänneksellä ja erikoissyyttäjä tullaan nimittämään pelkästään "kaupunkiväkivaltaa" varten. Julkisille paikoille asennetaan lisää kameroita ja poliisi tulee kuvaamaan mielenosoittajia entistä enemmän.

Lisäksi Katalonian hallitus aikoo perustaa nettisivun, jonka avulla kansalaiset voivat vasikoida toisiaan. Sinne saattaa tulla myös järjestelmä, jossa yleisö voi talkoohengessä tunnistaa mellakoijia kuvista. Ne tulevat myös yrittämään mellakointiin kehottavien nettisivujen, blogien ja twittertunnusten poistamista ja pyytävät kansalaisia olemaan rohkaisematta tuollaisiin mielenilmauksiin jakamalla blogeissa ja Facebookissa itse ottamiaan kuvia mellakoista ja katutaisteluista.[11] Media tulee jatkamaan "väkivaltaisten" panettelua ja toivoo pystyvänsä eristämään heidät. Sitten on vielä uusi rikoslaki, jonka turvin syytteet voidaan nostaa mitä tahansa organisaatiota vastaan, joka on esittänyt kutsun väkivaltaisesti päättyneeseen mielenosoitukseen.

Anarkistit eivät viivytelleet vastauksessaan. Heti lakon jälkeen oli kahtena päivänä solidaarisuusmielenosoituksia vankiloiden ja oikeustalojen ulkopuolella. Neljä päivää lakon jälkeen noin viidensadan hengen mielenosoitus kulki Modelon vankilalle. Alle viikko lakon jälkeen kaupungin seinille oli levitetty tuhansia kopioita ainakin kahdesta mellakointia puolustaneesta anarkistijulisteesta. Yhdessä kysyttiin "Mitä oikein odotitte?", kun toinen julisti "tottelevaisuuden loppua". On ollut puhetta näiden tapausten yhdistämisestä muuhun viimeaikaiseen tukahduttamiseen – pidätykset syyskuun 2010 lakon yhteydessä tai tammikuussa 2011, vappuna, Pl. Catalunyan häädössä, Clotin häätöjä vastustaneessa taistelussa heinäkuussa 2011, talonvaltauksen häädössä lokakuussa 2011, pidätyksillä parlamentissa – joita vastaan on jo mielenosoituksia ja tukitoimintaa suunnitteilla. Koordinoitu toiminta uusien lakien vastustamiseksi on myös työn alla.

On myös ollut yritystä kritiikkiin ja kollektiiviseen oppimiseen, sillä jotkut pidätykset olivat ehkäistävissä ja joissain tapauksissa ihmiset kiihdyttivät yhteenottoja tilanteissa, joissa toiset halusivat turvallisempaa ilmapiiriä tai yhteenotto ei muista syistä ollut järkevää. Plaça Catalunyalla turvallisempaa tilaa haluavat saattoivat vain mennä aukion toiselle puolelle poispäin yhteenotoista, ja aukiolla olikin useita lapsiperheitä ja vanhuksia antamassa symbolista tukea poliisia vastaan tappeleville. Mutta tämä ei ollut mahdollista muissa tiloissa, joissa poliisia vastaan hyökkäämisellä ei olisi ollut valoisia odotuksia, vaikka kaikki olisivat sitä halunneetkin.

Näitä kritiikkejä on paljon helpompi ymmärtää ja toteuttaa nyt kun 15M-liikkeen pasifistisesta selkäänpuukottamisesta on päästy yli. Vaikuttaa siltä, että anarkistit eivät tuomitse tuollaista kritiikkiä vaan ovat valmiita kuuntelemaan ja muuttamaan tapojaan, mikä on seurausta hyvistä yhteistyön kokemuksista kritiikkiä esittäneiden ihmisten kanssa. Anarkistit eivät halua vain hakea jatkuvaa yhteenottoa – strategia, jota on täällä jo kokeiltu ja joka on laitettu syrjään. Muutos ei ole kohti kesyttämistä vaan kohti erilaisia taistelun tilojen ja muotojen sekoittamista, jotta voimme saavuttaa sellaisia hyökkäysmuotoja, jotka voivat levitä vaarantamatta muita.

(Toinen osa)

Tulosta Email

Paluuviite

Tämän kohteen paluuviite-osoite (Trackback URL): http://takku.net/trackback.php/20120521154812182

Ei paluuviitteitä tähän kohteeseen.

2 kommentti(a)

Allaolevista kommenteista on vastuussa vain niiden kirjoittaja. Sivusto ei ole vastuussa niistä.
Anonyymi 22.05.2012 @ 20:43 "Tuliruusu on palannut" – taistelu Barcelonan kaduista (1/2)

tuolla on monessa kohtaa sana "antisistema" kirjoitettu "antisisterna". hyvä artikkeli!

Anonyymi 22.05.2012 @ 23:51 "Tuliruusu on palannut" – taistelu Barcelonan kaduista (1/2)

Kiitos huomiosta. Korjattu.

Yleistä sivuista

Takku on tee-se-itse mediaprojekti, joka sanojen voimalla haluaa rohkaista meitä tavallisia ihmisiä välittömään, puolue-, ammattiliitto- ja järjestötoiminnasta riippumattomaan kapinaan (itse)tuhoisaa (epä)todellisuutta vastaan... Lue lisää

Miten osallistua

Takun toiminta perustuu käyttäjien lähettämään sisältöön. Kuka tahansa voi osallistua sisällön tuottamiseen ilman käyttäjäksi rekisteröitymistä... Lue lisää

Miete

William: "I'm sure we can all pull together, sir." Vetinari: "Oh, I do hope not. Pulling together is the aim of despotism and tyranny. Free men pull in all kinds of directions.
Terry Pratchett
The Truth 

Käyttäjän toiminnot





Rekisteröidy uutena käyttäjänä
Unohtuiko salasana?

Mediakeskus

Mediakeskus

banneri_vaaris

Väärinajattelija

banneri_wikikko

Wikikko.info

banneri_jkldiy

JKL DIY

banneri_akirjasto

Anarkistinen kirjasto

banneri_meemit

Anarkistimeemit

banneri_varis

Varis-verkosto

banneri_tyrni

Tyrnikirjasto

banneri_kaninkolo

Mustan kanin kolo

banneri_hirvitalo

Hirvitalo

banneri_vapaa

VAPAA

banneri_oulutopia

OulUtopia

banneri_dena

Squat Dena

banneri_anarkisminet

anarkismi.net

banneri_kapis

Kapinatyöläinen

banneri_pif

Punk In Finlandnet

banneri_lehtilehti

LEHTI

AMR Hki

AMR Hki

banneri_squathki

Squat HKI

banneri_aryhma

A-ryhmä

banneri_kirjakahvila

Turun Kirjakahvila

banneri_fifi

fifi.voima.fi

banneri_akl

Aseistakieltäytyjäliitto

banneri_tasajako

Tasajako

banneri_vallankumouksen

Vallankumouksen hedelmiä

TURVA-verkosto

TURVA-verkosto

banneri_oikeuttae

Oikeutta eläimille

banneri_hyokyaalto

Hyökyaalto

banneri_stoptalvivaara

Stop Talvivaara

banneri_vastavirta

Vastavirta

Ilon militantti

Ilon militantti