"Revolutionaries are pious. The revolution is not."
Alfredo M. Bonanno
Takku Facebookissa Takun tarjoamat verkkosyötteet (feedit)
Luo tunnus! | Kirjaudu 22.08.2014 @ 20:34

Vihreä sota

Antti Rautiainen

Mietin täysistunnon pöytäkirjaa PTK 79/2007 vp, ja mietin sotaa. Ja mietin kuinka monella tavalla voi puhua sodasta.

Voi puhua esimerkiksi näin:

“Neuvottelujen tie - niin vaikea kuin se onkin - on ja tulee olemaan ainoa ratkaisu Afganistanissa.”

ja näin

“Vihreä eduskuntaryhmä pitää tärkeänä, että osana Suomen kokonaispanosta Afganistanissa naisten asemaan ja tyttöjen koulutukseen kiinnitetään edelleen entistä enemmän huomiota.”

ja näin

“täytyy miettiä, miten tätä oppositiota lähennytään ja miten saadaan poliittista dialogia aikaan”

Kaikki sitaatit siis presidenttiehdokas Pekka Haavistolta.

Tai sitten sitten voi jättää puheet vähemmälle, ja voi pommittaa kuoliaaksi kymmeniä siviilejä yhdellä kertaa, tai kusta tapetun vihollistaistelijan päälle. Propaganda on nykyään osa jokaista sotaa, mutta pelkällä propagandalla mitään sotaa ei voiteta.


Silloin kun ei ole pokkaa väittää sotaa rauhanturvaamiseksi, sitä kutsutaan kriisinhallinnaksi. Sota on kuitenkin sota, vaikka sitä kutsuttaisiin kriisinhallinnaksi – kuten Gustav Hägglund huomautti jo lähes kolme vuotta sitten . Hägglund on esimerkki upseerista, joka on rehellisempi ja järkevämpi kuin valtaosa poliitikoista. Laura Lodeniuksen kommentit samassa artikkelissa taas kertovat siitä, miten “Rauhanliitossa” oli tuolloin enemmän haluja sotia kuin upseerilla.

Mikä ero on sotimisella ja rauhanturvaamisella?

Rauhanturvaamisessa konfliktialueelle tulee kolmas osapuoli, joka asettautuu konfliktin osapuolten väliin näiden molempien suostumuksella. Tarkoitus on estää konfliktin osapuolten alemman tason komentajia, ja yksittäisiä sotilaita tekemästä provokaatioita tai provosoitumasta. Estää pienten kahnausten eskalaatio joka voi pahimmassa tapauksessa käynnistää sodan uudelleen.

Minulla on epäilyksiä siitä, kuinka paljon suomalaisille rauhanturvaajille oikeasti opetetaan sellaisia taitoja, joita rauhanturvaamisessa voi tarvita, ja kuuluisiko homma edes armeijalle, vai jollekin aivan muulle taholle. Mutta aseille voi rauhaa turvatessa tulla käyttöä, jopa enemmän kuin sodassa. Väkivallattomuus ei ole argumentti rauhanturvaamisen puolesta sotimista vastaan – monissa onnistuneissa rauhanturva-operaatioissa on kuollut enemmän rauhanturvaajia, kun joissakin pienemmissä sodissa on kuollut sotilaita.

Suomalaisen YK:n sotilastarkkailijan Jarno Mäkisen murha Libanonissa 25. heinäkuuta vuonna 2006 on esimerkki rauhanturvaamisen riskeistä. Hizbollahin vastaisen operaation aikana, joku Israelin armeijan komentaja päätti tuhota myös YK:n tarkkailuaseman. Mistään vahingosta ei voi olla kyse – tarkkailuasema oli ollut paikallaan jo kaksikymmentä vuotta. Kyseessä oli jonkun Israelin armeijan alemman tason komentajan kosto YK:ta vastaan, koska maailmanjärjestö oli kykenemätön estämään Hizbollahin rakettihyökkäyksiä Israeliin, ja teki usein Israelia kritisoivia päätöslauselmia.

Israelin poliittinen ja ylempi sotilasjohto tuskin ilahtuivat tästä omavaltaisuudesta, mutta diplomaattisista syistä he tyytyivät väittämään iskua vahingoksi. Tähän myös Suomen poliittisen johdon oli tyytyminen, diplomaattisista syistä. Enkä halua tässä demonisoida Israelia – Hizbollah ei varmasti ole yhtään sen parempi, oikeastaan jokaisessa armeijassa on varmasti komentajia, jotka olisivat voineet samassa tilanteessa tehdä samanlaisen päätöksen murhata Mäkinen. Sellainen on sodan logiikka. Ja sellainen on usein rauhanturvaajan kohtalo – tulla murhatuksi ilman, että kukaan kantaa murhasta henkilökohtaista tai poliittista vastuuta. Suomalaisten henkien säästäminen ei siis ole argumentti rauhanturvaamisen puolesta sotimista vastaan.

Sen sijaan on argumentti, että rauhanturvaamisen edellytykset onnistua ovat lähes aina suuremmat kuin sodan. Kaikki sodat loppuvat aikanaan, mutta siinä missä sodan aloittamiseen tarvitsee vain yhden osapuolen, rauhantekoon tarvitsee kaikkien sodan osapuolten halukkuuden. Mutta rauhanturvaaminen alkaa vasta tilanteessa, jossa kaikki osapuolet ovat jo ilmoittaneet halukkuutensa rauhaan. Tällöin pahin on yleensä jo ohi. Sen sijaan sotaan lähtiessä pahin on aina vasta edessä.

Vaikka osalla näistä vuoden 2007 täysistunnon puhujista on pokkaa väittää operaatiota Afganistanissa rauhanturvaoperaatioksi, mutta sellainen se ei ole koskaan ollut. Rauhanturvaaminen edellyttää, että sodan osapuolet ovat jo tekemässä rauhaa. Mutta Afganistaniin mentiin kysymättä sodan toiselta osapuolelta (Talibaneilta) yhtään mitään. NATO:n hallinnoima ISAF-operaatio oli alkuvuosina vain Yhdysvaltojen “Enduring Freedom”-operaation selusta. Nykyään sodankäynti on kokonaisuudessaan ISAFin alaisuudessa. Suomalaiset joukot on sijoitettu maan rauhallisimpaan pisteeseen Mazar-al-Sharifiin, mutta kuten on jouduttu huomaamaan, epäkonventionaalisessa sodassa etulinja tulee toisinaan selustan luokse kylään.

Koska kannattaa sotia?

Toivottavasti Pekka Haavisto ei pidä itseään pasifistina, koska sellainen hän ei ole. Minäkään en ole pasifisti, toisinaan sotiminen ei ole pelkästään oikein, vaan jopa velvollisuus. Oikeutetun sodan vähimmäisedellytykset ovKoska kannattaa sotia?at kuitenkin, että

  1. Sotii oikean asian puolesta, ja
  2. On mahdollisuus voittaa sota

Afganistanissa kumpikaan näistä ehdoista ei kuitenkaan ole koskaan täyttynyt

Taliban toki edustaa äärimmäistä lahkolaisuutta, pimeää fundamentalismia, jonka naisten ja lähes kaiken kulttuurin vastaista linjaa aniharva muu islamin tulkitsija hyväksyy. Tästä olen samaa mieltä sotaretkelle lähtijöiden kanssa. Näkemykset eriävät sen suhteen, onko vastapuoli yhtään sen parempi.

Poliittinen islam dominoi myös Talibanin vastaisen Pohjoisen liiton, ja Afganistanin nykyisen johdon aatemaailmaa. Nykyisenkin Afganistanin lainsäädännön mukaan raiskatuksi tullut joutuu todennäköisesti tuomituksi aviorikoksesta  ja vuosikausiksi vankilaan, koska Sharia-lainsäädännön mukaan raiskauksen todistamiskynnys on huomattavasti korkeampi kuin aviorikoksen. 90% viime vuonna valituista uuden parlamentin edustajista edustaa kovan linjan islamia.

Toki Taliban edustaa vielä hieman äärimmäisempää linjaa, mutta nykyisten vallanpitäjien korruptoituneisuus ja sekaantuminen huumekauppaan (josta Reko Ravela on kirjoittanut Afganistan ja Imperiumi-blogissaan aivan riittämiin) kompensoi heidän vaaksan verran kevyemmän lahkolaisuutensa. Jos ja kun kumpikaan sisällisssodan osapuolista ei ole parempi, sotaan sekaantuminen ei ole oikeutettua.

Ja sen lisäksi, että sota ei ole oikeutettu, sitä ei ole myöskään mahdollista voittaa. Tai olisi, jos koalitio olisi valmis investoimaan voittoon tarpeeksi. “Vasemmistolaiset” usein mystifioivat sissiliikkeitä, ja kuvittelevat että sissisodalla voisi soittaa armeijan kuin armeijan. Todellisuudessa suurin osa yrityksistä käydä sissisotaa uudenaikaisia armeijoita vastaan on päätynyt katkeriin tappioihin. Mutta Afganistanin sissien nujertaminen vaatisi satojen tuhansien suuruista miehitysarmeijaa, tukikohdan tai vähintään tarkastuspisteen joka ikiseen kylään. Alusta astien on ollut selvää, ettei Yhdysvalloilla, eikä sen liittolaisilla ole ollut riittävää poliittista halua tällaiseen investointiin.

Jos sodan päämäärä olisi ollut Al-Qaidan Afganistanin osaston nujertaminen ja Osama Bin-Ladenin tappaminen, sotaa voisi tietysti jo pitää voitettuna. Mutta Al-Qaidan Afganistanin osasto oli aika lailla historiaa jo sodan ensimmäisen puolen vuoden jälkeen, ja todennäköisesti Osama vietti elämänsä viimeiset kahdeksan vuotta Pakistanissa, joten viimeisten yhdeksän vuoden sotimisella ei ole mitään selkeää yhteyttä näihin päämääriin.

Uskoin jo syksyllä 2001 että Yhdysvallat tulee saamaan Afganistanissa takkiinsa. En uskonut, että Yhdysvallat onnistuisi paremmin kuin Vietnamissa, tai pärjäisi Afganistanissa paremmin kuin Neuvostoliitto. Lähinnä olen yllättynyt, että tappion hyväksymisessä on kestänyt yli kymmenen vuotta, ja että vasta nyt ollaan menemässä neuvottelupöytään Talibanin kanssa. Tämähän ei ollut tarkoitus alunperin – ei “terroristien” kanssa pitänyt käydä mitään neuvotteluja. Jos olisi ollut tarkoitus käydä, ei Talibanin komentajia olisi tapettu, lennätetty ympäri maailmaa kidutettavaksi ja lopulta haudattu elävältä Guantamoon. Jos alun alkaen olisi ollut tarkoitus neuvotella, neuvottelutunnustelut olisi voitu aloittaa jo 10 vuotta sitten.

Miksi Suomen sodalla Afganistanissa on merkitystä?

On totta, että Suomen armeijan rooli Afganistanin sodassa on lähinnä symbolinen. Suomalaiset sotilaat eivät ole tappaneet ainoatakaan afgaanisiviiliä – “ainoastaan” kouluttaneet Sheberghanissa 9  mielenosoittajaa teurastaneita turvallisuusjoukkoja.

Veronmaksajana minua toki harmittaa Afganistan-operaatioon vuosittain investoidut noin 50 miljoonaa euroa, jotka katoavat kankkulan kaivoon – mutta Pekka Haavisto maksaa veroja minua enemmän, joten ehkä hänellä on suurempi moraalinen oikeus päättää mihin nämä eurot haaskataan. Valtion kassaa lukuunottamatta kukaan ei tunnu välittömästi kärsiväni Suomen osanotosta, sen sijaan siitä hyötyvät monet. Yhdysvallat saa diplomaattista tukea hyödyttömälle sodalleen, Karzain klaani rikastumiselleen korruptiorahoilla, suomalaiset upseerit saavat urakehitykselleen välttämätöntä kokemusta kansainvälisistä tehtävistä ja Vihreät voivat kuvitella edistävänsä ihmisoikeuksia ja demokratiaa. Miksi siis valitan?

Olen internationalisti, joten pidän Suomen valtioiden sekoilun lisäksi Yhdysvaltainm ja jopa Talibanin ja Al-Qaidan toimintaa myös omana ongelmanani. Maailman mittakaavassa jälkimmäiset kolme ovat suurempi ongelma, kun suomalaispoliitikkojen viidenkymmenen miljoonan arvoiset pienet sotaleikit. Mutta koska Suomi on äidinkieleni ja synnyinmaani, minun on helpompi yrittää vakuuttaa suomalaiset typerien päätösten typeryydestä.

Miksi sota ei ole tuonut demokratiaa ja ihmisoikeuksia Afganistaniin?

Rauhaan pakottaminen ei ole ollut menestystarina missään. Bosniassa NATO:n pommitukset olivat käytännössä tukea Kroatian ja Sarajevon hallituksen suurhyökkäykselle, joka puhdisti serbit tietyiltä alueilta joilla he ovat asuneet vuosisatojen ajan. Kosovossa yhden entisen vähemmistön sorto vaihtui toisen nykyisen vähemmistön sortoon. Molemmissa konfliktin intensiteetti on kuitenkin kiistatta laskenut. Mutta Afganistanissa ei ole vaikuta siltä, että tilanne kansainvälisten joukkojen vetäydyttyä tulee olemaan parempi, kuin se olisi jos operaatio ei olisi alkanut alkuaankaan.

Kyse ei ole siitä, etteikö “pahalla” voisi koskaan saada aikaan “hyvää”, tai ettäkö väkivalta olisi aina kelvoton keino ratkaista ongelmia. Demokratia on joskus saatu aikaan myös sotimalla, esimerkiksi Saksassa 1940-luvulla.

Afganistanissa on epäonnistuttu ensiksiksikin siksi, että koalitio on alusta asti on laskenut sotaherrojen varaan, ja nämä eivät ole piitanneet tippaakkaan demokratiasta ja ihmisoikeuksista, sen enempää ennen miehitystä, kuin sen aikanakaan .

Toinen syy on, että demokratian ennakkoedellytys on että kaikki kansalaiset ovat ainakin jossain määrin tasa-arvoisia. Afganistanissa oleskelee kuitenkin miehittäjien aristokraattinen kasti, joka viime kädessä päättää kuka saa väärentää vaalit  ja kuka ei, ja jota eivät koske samat lait kuin tavallista kansaa. Vaikka tämän aristokratian jäsen jäisi kiinni lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä, häntä ei varmasti tuomita samojen lakien mukaan kuin paikallisia (tosin jos paikallinen sattuu olemaan koalitio tukeva sotaherra, hyväksikäyttö menee varmaan joka tapauksessa kansallisen perinteen piikkiin).

Tämä epäonnistuminen ei pelkästään merkitse turhia pommitusten aiheuttamia ihmisuhreja, vaan diskreditoi Afganistalilaisten silmissä koko idean demokratiasta vuosien, kenties vuosikymmenien ajaksi tästä päivästä eteenpäin. Afganistanin sodan tukeminen on siis karhunpalvelus demokratialle ja ihmisoikeuksille.

Mitä tekemistä tällä on Vihreiden kanssa?

Täysistunnon pöytäkirjasta ilmenee, että vuonna 2007 tuolloin kaikki puolueet olivat sodan kannalla (vasemmistoliitto tosin kriittisesti), ja ovat edelleen (vasemmistoliittoa lukuunottamatta). Esimerkiksi Mike Pohjola on arvostellut blogissaan tapaa, jolla “punavihreät” usein keskittyvät oman pesän likaamiseen , Eikö Haavisto, väärästä Afganistan-mielipiteestään huolimatta, ole kuitenkin yksi parhaista vaihtoehdoista presidentiksi? Ja eivätkö muut ehdokkaat olekin aivan yhtä huonoja, mitä Afganistaniin tulee? Vasemmistoliitoltakin kesti lähes kymmenen vuotta  ymmärtää mistä Afganistanin sodassa on kyse.

Vihreiden maailmankuvan päävirhe on eräänlainen moralistinen virhepäätelmä – siitä miten asioiden pitäisi olla, tehdään päätelmiä siitä, miten asiat oikeasti ovat. EU, NATO ja YK voisivat olla instituutioita, jossa kansat tekevät pyyteetöntä yhteistyötä ympäristön ja ihmisoikeuksien hyväksi. Tätä ne eivät kuitenkaan ole. EU ja NATO ovat suhteellisesti hyvinvoivien Euroopan ja Pohjois-Atlantin maiden etujärjestöjä. Eivätkä ne muuksi muutu, vaikka vihreät niitä kuinka “demokratisoisivat” kansallisen suvereniteetin kustannuksella. YK sentään periaatteessa edustaa kaikkia yleisesti tunnustettuja valtioita ja niiden hallituksia. Mutta vain niitä – jos jollekin hallitukselle ei riitä riittävästi tukea YK:ssa, eikä yhdenkään turvallisuusneuvoston pysyvän jäsenmaan hallitus sitä tue, YK voi antaa mandaatin sotia tätä hallitusta vastaan. Näin YK antoi mandaatin ISAF-operaatiolle, joka oli alusta asti sekä moraalisesti kyseenalainen, että tuomittu epäonnistumaan.

Olisi raakaa yksinkertaistamista väittää, että Yhdysvallat, EU ja NATO ovat Afganistanissa vain öljy-yhtiöiden ja muun kansainvälisen kapitalisin asiasta. Jos Keski-Aasiasta joskus kymmenen tai kahdenkymmenenvuoden päästä rakennetaan öljyputki Intian valtamerelle (mikä on mielestäni äärimmäisen epätodennäköistä), sen taloudelliset hyödyt eivät tule koskaan maksamaan takaisin sotaan laitettuja investointeja.

Sota- ja turvallisuusteollisuus on toki erittäin voimakas tekijä Yhdysvaltojen (ja myös Euroopan) politiikassa, ja on aina valmis tukemaan hyökkäyksiä ja pommituksia milloin missäkin, riippumatta siitä mitkä niiden todelliset kustannukset tulevat olemaan.

Sotateollisuus ei kuitenkaan ole tarpeeksi vahva blokki aloittamaan sotia, edes yksinomaan Osaman lahtaamista haluavien vaikutusvalta ei vielä ollut tarpeeksi. Tarvittiin vielä niiden liberaalien tuki, jotka hellivät ajatusta demokratian ja ihmisoikeuksien viemisestä jokaiseen maailmankolkkaan, tarpeen vaatiessa pommien ja risteilyohjuksien avulla. Heidän tukensa on se viimeinen, kriittisen tärkeä punnus joka sai ja saa vaa-an kallistumaan sodan puolelle. Erityisesti Saksassa, mutta myös Suomessa tässä roolissa ovat olleet vihreät. Sotia on oikeutettu vapaudella ja ihmisoikeuksilla jo sata vuotta ennen kuin vihreät puolueet keksittiin, mutta nykyään juuri vihreät osaavat oikeuttaa sodat kaikista uskottavimmin.

Mutta sota on aina sotaa, myös silloin kun kun toinen käsi tiputtaa pommia samaan aikaan kun toinen käsi halaa ja jakaa kehitysapua. Eikä se että käydään Haaviston kuuluttamaa dialogia, tee sodasta yhtään sen vähempää sotaa. Monia sotia on käyty vuosikausia, vaikka dialogia on käyty samanaikaisesti koko ajan – helpommalla olisi päästy, jos näitä sotia ei olisi lainkaan aloitettu. Ja Afganistanin tapauksessa ongelma on ollut se, että Haaviston jaloista toiveista huolimatta dialogi on vasta viime aikoina alkanut vakavasti kiinnostaa Suomen liittolaisia.

Moni veti herneen nenään kun Haavisto tuuletti  Bin Ladenin (ja ilmeisesti yhden hänen vaimonsa) lahtaamista, joka toteutettiin ilman aikomustakaan ottaa Osamaa elävänä kiinni oikeudenkäyntiä varten. Minusta tämä oli kuitenkin harvinainen rehellisyyden häivähdys kaiken sokerisen retoriikan välistä.

En kehota ketään olla äänestämättä Haavistoa. Omat tuttuni ovat kaikki joka tapauksessa jo päätöksensä tehneet ja ennakkoäänestäneet. Harva tekee äänestyspäätöksensä asiakysymyksien perusteella, vielä harvemmalle suhtautuminen sotaan Afganistanissa on kynnyskysymys.

Mutta koska tiedostan Haaviston kannan Afganistanin sotaan, ja seuraan omaa lähipiiriäni, en voi olla ihmettelemättä kuinka vahva vaikutus pelkällä imagolla ja retoriikalla on myös mukamas tiedostavaan älymystöön. Kallion kahviloissa kauhistellaan lattekuppien äärellä sitä, kuinka helppo maalaisjuntteja on manipuloida perussuomalaisten maahanmuuttajien vastaisella populismilla, mutta primitiivinen manipulointi tehoaa suvaitsevaistoon aivan yhtä hyvin. Tunnussanoilla “kehitysapu”, “demokratia”, “ihmisoikeudet” ja “naisten asema” se saadaan näyttämään vihreää valoa sodalle kuin sodalle.

Ajatus siitä, että Suomen voisi saada irti sodasta äänestämällä oikeaa presidenttiehdokasta, on kuitenkin asian ampumista jalkaan. Ainoan kriittisen ehdokkaan, eli Paavo Arhinmäen, vaatimaton vaalitulos marginalisoi sodan vastaista liikettä, vaikka todellisuudessa suurin osa suomalaisista olisi varmasti sotaa vastaan, jos jaksaisi perehtyä asiaan riittävästi ja sisäistäisi mistä tässä sodassa on kyse.

Näin ollen itse haluan panostaa asiaan, enkä henkilöön. Tästä on Suomessa hyviä kokemuksia – esimerkiksi NATO-jäsenyyden suhteen ehdokkaat ovat joutuneet muokkaamaan (julkisia) näkemyksiään kansan mielipiteen mukaan, ei päinvastoin. Jos suomalaisten enemmistö olisi selkeästi ja aktiivisesti Afganistanin sotaa vastaan, kuka tahansa presidentti olisi valmis vetäytymään sieltä.

http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/94748-vihre%C3%A4-sota

Tulosta Email

Paluuviite

Tämän kohteen paluuviite-osoite (Trackback URL): http://takku.net/trackback.php/20120120122308399

Ei paluuviitteitä tähän kohteeseen.

0 kommentti(a)

Yleistä sivuista

Takku on tee-se-itse mediaprojekti, joka sanojen voimalla haluaa rohkaista meitä tavallisia ihmisiä välittömään, puolue-, ammattiliitto- ja järjestötoiminnasta riippumattomaan kapinaan (itse)tuhoisaa (epä)todellisuutta vastaan... Lue lisää

Miten osallistua

Takun toiminta perustuu käyttäjien lähettämään sisältöön. Kuka tahansa voi osallistua sisällön tuottamiseen ilman käyttäjäksi rekisteröitymistä... Lue lisää

Miete

The labor of pastoral peoples is so light and simple that it hardly requires the labor of slaves. Consequently we see that for nomadic and pastoral peoples the number of slaves is very limited, if not zero. Things are otherwise with agricultural and settled peoples. Agriculture requires assiduous, painful, heavy labor. The free man of the forests and plains, the hunter as well as the herdsman, takes to agriculture only with great repugnance.
Mihail Bakunin

Käyttäjän toiminnot





Rekisteröidy uutena käyttäjänä
Unohtuiko salasana?

Mediakeskus

Mediakeskus

banneri_vaaris

Väärinajattelija

banneri_wikikko

Wikikko.info

banneri_jkldiy

JKL DIY

banneri_akirjasto

Anarkistinen kirjasto

banneri_meemit

Anarkistimeemit

banneri_varis

Varis-verkosto

banneri_tyrni

Tyrnikirjasto

banneri_kaninkolo

Mustan kanin kolo

banneri_hirvitalo

Hirvitalo

banneri_vapaa

VAPAA

banneri_oulutopia

OulUtopia

banneri_dena

Squat Dena

banneri_anarkisminet

anarkismi.net

banneri_kapis

Kapinatyöläinen

banneri_pif

Punk In Finlandnet

banneri_lehtilehti

LEHTI

AMR Hki

AMR Hki

banneri_squathki

Squat HKI

banneri_aryhma

A-ryhmä

banneri_kirjakahvila

Turun Kirjakahvila

banneri_fifi

fifi.voima.fi

banneri_akl

Aseistakieltäytyjäliitto

banneri_tasajako

Tasajako

banneri_vallankumouksen

Vallankumouksen hedelmiä

TURVA-verkosto

TURVA-verkosto

banneri_oikeuttae

Oikeutta eläimille

banneri_hyokyaalto

Hyökyaalto

banneri_stoptalvivaara

Stop Talvivaara

banneri_vastavirta

Vastavirta

Ilon militantti

Ilon militantti