Anarkistinen hypoteesi - tai Badiou, Žižek ja anarkistien vastaiset ennakkoluulot

08.01.2012 @ 21:25

Gabriel Kuhn
Elokuu 2011

Tämä essee kirjoitettiin kesällä 2011, kun Slavoj Žižek oli vetänyt ylleen Leniniä esittävän t-paidan osallistuessaan Lontoossa keskusteluun Amy Goodmanin ja Julian Assangen kanssa. Frontline Clubin järjestämä keskustelu pidettiin 2. heinäkuuta 2011.

Alain Badioun "kommunistinen hypoteesi" nojaa yksinkertaiseen mutta merkittävään vakuuttuneisuuteen: meidän täytyy pystyä kuvittelemaan jotain muuta kuin kapitalismi, ja se käy mahdolliseksi kommunismin käsitteen avulla. Badioun käsitys kommunismista pysyy kuitenkin varsin epämääräisenä. Hän kutsuu sitä "asiaksi, jonka tarkoitus on olla jonkinlainen säätelijä, ei ohjelma".1 Aivan kuten ystävänsä ja kommunistiliittolaisensa Slavoj Žižek, Badiou pitää 1900-luvun yrityksiä kommunismin toteuttamiseksi fiaskona. Badiou puhuu jokseenkin pitkäveteisesti "kommunistiseen hypoteesiin läheisesti liittyvistä ilmeisen epäonnistuneista, ajoittain verisistä tapahtumista".2 Kun BBC:n HARDtalkin toimittaja Stephen Sackur kutsui kommunismia "katastrofaaliseksi epäonnistumiseksi", Žižek puolestaan korjasi häntä kutsumalla sitä "täydeksi epäonnistumiseksi".3 Silti sekä Badiou että Žižek ovat suurimpia tähtiä Lontoosta 2009 alkaneessa kommunistikonferenssien sarjassa, joka Badioun sanoin perustuu vakuuttuneisuuteen siitä, että "sana 'kommunismi' voi, ja sen täytyy, nyt saada takaisin positiivinen merkityksensä".4

Lukuun ottamatta nykypäivän anarkismin individualistisia, primitivistisiä ja antivasemmistolaisia suuntauksia, suurin osa anarkisteista - ei vain "anarkistisiksi kommunisteiksi" julistautuneet - ovat samaa mieltä. "Kommunismi" ajatuksena yhteiskunnasta, joka perustuu kilpailun sijaan yhtäläisiin oikeuksiin, sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen sekä solidaarisuuteen, on lähellä anarkistien enemmistön sydäntä. Badioun näkemys vaikuttaa erityisen houkuttelevalta anarkisteille, koska hän kyseenalaistaa sekä puolueen että valtion. Hän väittää, että "kansalaisyhteiskunnasta erillisen pakkovaltion olemassaolo ei enää vaikuta välttämättömältä: tuottajien vapaaseen yhteenliittymiseen perustuva pitkä uudelleenjärjestäytymisen prosessi tulee kuihduttamaan sen pois."5 Hän lisää: "...valtioperiaate itsessään osoittautui korruptoituneeksi ja pitkällä tähtäimellä tehottomaksi".6 Badiou on sitä mieltä, että "meidän täytyy tarttua haasteeseen ajatella politiikkaa puolueiden tai puolueen kehyksen ulkopuolella, muutenkin kuin alisteisena valtiolle".7 Benjamin Noys on oikeassa, kun hän osoittaa, että "anarkistit voisivat hyvinkin vastata tämän olevan juuri sitä, mitä anarkistit ovat tehneet ainakin kaksisataa vuotta".8 Silti anarkismi vaikuttaa olevan kaukana mistään sellaisesta, mistä Badiou tai Žižek voisivat olla kiinnostuneita.

Badioun "kommunistisessa hypoteesissa" esittämät muutamat nenäkkäät kommentit anarkismista tiivistyvät seuraavassa:

"Tiedämme tänä päivänä, että vapaudellisen politiikan täytyy laittaa piste puoluemallille, tai useiden puolueiden mallille, jotta se voi vahvistaa todeksi politiikan 'ilman puoluetta', mutta kuitenkin luisumatta anarkismin hahmoon, joka ei ole koskaan ollut mitään muuta kuin kommunistipuolueiden hyödytön kritiikki, tai kaksoisolento, tai varjo..."9

Tällainen kuvaus anarkismista on yksinkertaisesti väärä. Monissa maissa oli aktiivisia anarkistiliikkeitä kauan ennen kommunistipuolueita. Yleinen käsitys anarkismista kommunismin ideologisena "pikkuveljenä" ei myöskään pidä paikkaansa. Ennen kun marxilaiset ja bakuninilaiset ottivat yhteen Kansainvälisen Työmiesten Liiton kongressissa 1872, marxilaisuus ja anarkismi olivat kehittyneet kahdeksi varsin itsenäiseksi suuntaukseksi sosialistisen liikkeen sisällä.

Žižekin tunnetuin kuvaus anarkismista löytyy vuonna 2002 tehdystä haastattelusta:

"Mielestäni anarkismin tragedia on siinä, että se johtaa anarkistisia päämääriä tavoittelevaan autoritaariseen salaseuraan [...] minulla on yhteyksiä Englantiin, Ranskaan, Saksaan ja muualle - ja kaiken aikaa tuon konsensuksen naamarin alla on yksi henkilö, joka jonkun kirjoittamattoman säännön kautta on hyväksytty salaiseksi mestariksi. Totalitarismi on absoluuttista siinä mielessä, että ihmiset teeskentelevät olevansa tasavertaisia, mutta kaikki tottelevat häntä."10

En raaski lähteä kommentoimaan tilannetta Englannissa tai Ranskassa, mutta mitä Saksaan tulee, haluaisin kovasti tietää kuka on tämä anarkistiliikkeen "salainen mestari". Ehkä Žižekillä on kavereita salaisissa anarkistiseuroissa - ja ehkä ei olisi kovin yllättävää, jos juuri Žižekillä olisi tuollaisia kavereita - mutta voin taata sen, että heillä ei ole minkäänlaista roolia saksalaisessa anarkistiliikkeessä, puhumattakaan mistään merkittävästä vaikutuksesta.

Žižek väittää myös:

"Toinen ongelmani on siinä kuinka anarkismi soveltuu tämän päivän ongelmiin. Uskon, että jos tarvitsemme jotain, tarvitsemme globaalimpaa organisaatiota. Uskon, että vasemmiston tulee torjua se yhtälö, että globaalimpi organisoituminen tarkoittaisi totalitaarisempaa kontrollia."11

Mistä lähtien anarkismi on tarkoittanut globaalin organisoitumisen torjumista? Vaikka anarkistit ovat osallistuneet siihen mitä joskus kutsuttiin "globalisaation vastaiseksi" liikkeeksi, anarkistit olivat myös ensimmäisenä osoittamassa kuinka globalisaatio itsessään ei ollut kohde, vaan kohteena oli "yhtiö-" tai "uusliberaali" globalisaatio - vaihtoehtokäsitteet kuten "alterglobalisaation liike" ovat näiden keskustelujen tulosta.

Toisekseen, vaikka monet nykypäivän anarkistit saattaisivat nyrpistää nenäänsä ajatukselle mistään organisoitumisesta - globaalista tai ei - se ei missään nimessä pidä paikkaansa, että nykypäivän anarkistiliike kokonaisuudessaan olisi organisoitumista vastaan. Itse asiassa niin kutsuttu platformismi, anarkokommunistinen liike, joka perustuu Nestor Mahnon ja muiden 1920-luvulla Pariisissa maanpaossa eläneiden tovereiden kirjoittamaan "Yleisen Anarkistiliiton Organisatoriseen Periaateohjelmaan", on viime vuosina kokenut voimakasta elpymistä. Anarkismo -verkosto, aito ruohonjuuritason esimerkki globaalista organisoitumisesta, on yksi tämän päivän vankimpia anarkistiprojekteja. Mikä mielenkiintoista, organisoitumista vastustavat anarkistit kritisoivat platformisteja säännöllisesti "leninismistä" - ehkä anarkismilla on Žižekille enemmän annettavaa kuin hän luulee. Žižekin tietämättömyys saattaa tietenkin kummuta siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että jos haluaa ymmärtää yhteiskunnallisia liikkeitä, täytyy pystyä kuuntelemaan. Kuten David Graeber on oikeutetusti kysynyt: "Voimmeko todella kuvitella Žižekin kaltaista tyyppiä, edes fantasioissaan, kuuntelemassa kärsivällisesti El Alton suoran demokraattisten yleiskokousten vaatimuksia?"12

Kun otetaan huomioon se intellektuellinen paino, jonka päälle sekä Badiou että Žižek ovat rakentaneet maineensa, heidän anarkismikriikkinsä pinnallisuus on mielenkiintoista. Se ei tunnu perustuvan paljoa muuhun kuin vanhoihin anarkistien vastaisiin ennakkoluuloihin marxilaisessa ajattelussa. Ylempänä lainattu Badioun kommentti on malliesimerkki tapauksesta, joka on joskus kuullut anarkismin olevan pikkuporvarillinen ideologia eikä ole koskaan vaivautunut perehtymään asiaan toista kertaa. Marxilaisuus on jo pitkään pitänyt anarkismia utopistisena liikkeenä ilman kelvollista teoriaa. Pitää paikkansa, että anarkismilla ei ole Marxia eikä vastaavaa talousanalyysia. Se ei kuitenkaan tarkoita anarkistisen teorian olevan huonoa - se on pikemminkin vain huonosti tunnettua. Toisin kuin marxilainen teoria, jota on sata vuotta kehitetty vakiintuneessa akateemisessa luokassa valtion tuella (vaikka joku saattaisi kutsua tuota puolta taantumiseksi), anarkistinen teoria on pitkälti muovattu akatemian ulkopuolella, konkreettisten projektien ja yhteiskunnallisten kamppailujen kollektiivisessa pohdinnassa. Esimerkit ulottuvat 1900-luvun alun syndikalistisista opintopiireistä ja modernista koululiikkeestä anarkistiseen pienlehtikulttuuriin ja CrimethInc:iin. Sen tuloksena anarkistinen teoria on usein konkreettisempaa, sopeutumiskykyisempää ja innostavampaa kuin marxilainen teoria, vaikka siitä puuttuukin lausumiskelvottomat sanat ja abstraktit mietiskelyt. Mikä tärkeintä, anarkistit ovat tehneet valtion, vallan ja auktoriteetin dynamiikasta sellaisia oivalluksia, joista marxilaisille olisi selvästikin ollut hyötyä. Jopa Badiou myöntää, että:

"Marxilaisuus, työväenliike, massademokratia, leninismi, proletariaatin puolue, sosialistinen valtio - 1900-luvun keksinnöt - eivät ole enää aidosti hyödyllisiä. Ilman muuta niitä tulee tutkia teoreettisella tasolla, mutta käytännön politiikan tasolla ne eivät enää toimi."13

Vuonna 1871 Mihail Bakunin kirjoitti Jumalassa ja valtiossa:

"Etuoikeuksien ja jokaisen etuoikeutetun aseman piirre on siinä, että ne tappavat ihmisen mielen ja sydämen. Etuoikeutettu ihminen, oli tuo etuoikeus sitten poliittista tai taloudellista, on sydämeltään ja mieleltään köyhdytetty ihminen. Se on sosiaalinen laki, joka ei salli poikkeuksia, ja se pätee sekä kokonaisiin kansoihin että luokkiin, yhtiöihin ja yksilöihin."14

Väärinkäsitysten välttämiseksi sanottakoon, että vaikka monilta marxilaisilta puuttuu mielestäni avoimuutta suhteessaan anarkismiin, tämän kirjoituksen tarkoitus ei missään nimessä ole marxilaisuuden teilaaminen. Lahkolaisuus on kaikkien vasemmistoleirien ongelma. Henkilökohtaiset sympatiani ovat aina olleet enemmän anarkismin kuin marxilaisuuden puolella, mutta henkilökohtaiset sympatiani eivät ole kovin tärkeitä. En ole koskaan ollut kiinnostunut marxilaisten tuomitsemisesta enkä näe heitä väistämättöminä anarkistien pettureina ja selkäänpuukottajina. Välillä marxilaiset ovat anarkistien liittolaisia, välillä ei. Sama pätee kristittyihin, maanviljelijöihin ja bussikuskeihiń. Historia tuntee tietenkin useita tapauksia, joissa marxilaiset ovat pettäneet anarkistit. Mutta myös anarkistit ovat pettäneet anarkisteja. Tärkeintä on yhteinen päämäärä, eli valtiojärjestelmän lakkauttaminen, sekä solidaarisuus taistelussa.

Palataan vielä Bakuniniin. Hän ei selvästikään ole sellainen historiallinen hahmo, jota Badiou tai Žižek kannattaisivat. Badiou ja Žižek tuntuvat olevan kiinostuneita vain valtaa pitäneistä historiallisista hahmoista. Ihmisistä kuten Robespierre, Lenin, Stalin ja Mao. Jopa tämän päivän politiikasta keskustellaan Sarkozyn, Chavezin ja Berlusconin eikä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, ympäristö- tai rauhanliikkeiden ehdoilla. (Se, että Žižek ei kiinnitä paljoa huomiota eläinoikeusliikkeeseen ei ole mikään suuri yllätys, kun otetaan huomioon hänen ennustuksensa siitä, että kasvissyöjät "degeneroituvat".15)

Tämän artikkelin tarkoitus ei kuitenkaan ole hyökätä myöskään Badiouta tai Žižekiä vastaan. He antavat erittäin tärkeitä panoksia radikaalille keskustelulle, ja olen varma siitä, että he pyrkivät aidosti kohti parempaa maailmaa. On myös rohkaisevaa nähdä radikaalien ajattelijoiden kelpaavan valtamedioihin. Molemmat vaikuttavat mukavilta veikoilta ja on vaikea olla pitämättä hyperaktiivisesta Žižekistä. Silti Žižekin huumori voi olla yhtä häiritsevää kuin molempien mieltymys valtaa pitäneisiin miehiin. Ei tarvitse olla "yliherkkä", "tiukkapipo" tai "moralisti", jos näkee ongelmana jatkuvat viittaukset ihmisiin, joiden hallinto tappoi, kidutti ja vangitsi miljoonia, etenkin kun samalla puhutaan "kommunismin idean hahmottamista todellisena liikkeenä" (Žižek)16 ja "johdatuksesta Asian kolmanteen aikakauteen" (Badiou)17. Tämä pätee myös Žižekin haluun lähettää gulagiin ne ihmiset, jotka kirjoittelevat hallituksen vastaisia iskulauseita Ljubljanan seiniin.18 Tunnen nuo ihmiset. Ehkä sen takia ei naurata.

Kun Žižekin oudosti otsikoitu arvio ("Resistance Is Surrender") Simon Critchleyn kirjasta Infinitely Demanding herätti kiihkeää väittelyä,19 Critchley ei pidätellyt kritisoidessaan Žižekiä:

"Kuten Carl Schmitt muistuttaa - eikä tule unohtaa tuon fasistijuristin olleen suuri Leninin ihailija - ulkoparlamentaarisessa ei-liberaalissa vasemmistossa on kaksi pääsuuntausta: autoritaarisuus ja anarkismi. Jos Žižek hyökkää minua vastaan tyypillisellä leninistisellä väkivallalla sen takia, että kuulun jälkimmäiseen, on selvää kumpaan leiriin hän kuuluu. [...] Žižekille tämä kaikki on irrelevanttia; nämä vastarinnan muodot [kansalaisyhteiskunta, alkuperäiskansojen oikeudet, vaihtoehtoinen globalisaatio sekä sodanvastaiset liikkeet] ovat pelkkää antautumista. Hän paljastaa machon ja kaavamaisen nostalgian diktatuuria, poliittista väkivaltaa ja häikäilemättömyyttä kohtaan."20

Kaikesta Žižekiä kohtaan tuntemastani sympatiasta huolimatta, häntä on vaikea puolustaa tuollaisilta syytöksiltä.

Palataan kuitenkin siihen, että meidän täytyy pitää elossa käsite jostain kapitalismin ulkopuolisesta. Olen täysin samaa mieltä, vaikka postmodernina aikana vastalauseet ovat ilmiselviä: "kiinteä" käsite vaalii identiteettipolitiikkaa, siloittelee eroja, vaatii hegemoniaa ja rajoittaa taktisia valintoja. Ymmärrän nuo vastalauseet ja niiden puolesta voidaan esittää hyviä perusteluja. "Moninainen" uhka voi kuitenkin nopeasti muuttua "hajanaiseksi" ja näin ollen "heikoksi" uhkaksi. "Hajoita ja hallitse" -periaate on edelleen autoritaarisen politiikan kulmakivi. Lisäksi ei riitä, että sanotaan tietyn taistelun liittyvän satoihin muihin taisteluihin - sen todella täytyy liittyä niihin. Ja jos nuo konkreettiset yhteydet on olemassa, miksi ei kutsuisi tuota taistelujen verkostoa yhteisellä nimellä? Yhteisellä nimellä on kaksi massapolitiikalle pakollista etua: ihmiset tuntevat olevansa osa yhteistä taistelua ja pystyvät painostamaan vihollista kollektiivisesti. Ilman yhteistä nimeä ei ole yhteistä liikettä, ainakaan julkisuuden silmissä - mutta julkinen näkyvyys on välttämätöntä, jos haluaa saada aikaiseksi rakenteelliseen muutokseen kykenevän kriittisen massan.

Tässä on kyse siitä olisiko "anarkismi" parempi nimi kuin "kommunismi". Kysymys on strateginen. "Anarkismin" suosiminen ei välttämättä tarkoita sitä, että "kommunismissa" olisi jotain vikaa. Itse asiassa voi olla sitä mieltä, että aito kommunismi ja aito anarkismi on sama asia. Joka tapauksessa uskon, että "anarkismilla" on tiettyjä etuja mitä "kommunismilla" ei ole "vaihtoehtona" kapitalismille. Etenkin tänä päivänä, kun ihmisten suuri enemmistö, aivan kuten Badiou ja Žižek, liittävät "kommunismin" marxilaiseen traditioon anarkistisen sijaan.

  1. Ehkä kaikista yksinkertaisin peruste: anarkismilla ei ole totalitarismin, vankileirien saaristojen ja massateloitusten historiaa.
  2. Anarkismi ei keskity "suurmiesten" ajatusten ympärille. Tämä ei tarkoita sitä etteikö anarkismissa ole ongelmia miehisen ylivallan suhteen. Nuo ongelmat on erittäin todellisia. Mutta anarkismin "suurmiehillä" (Bakunin, Kropotkin jne.) on paljon vähemmän vaikutusta nykypäivän anarkismiin kuin niiden marxilaisilla vastineilla. On vaikeaa olla vakavasti otettava marxilainen, jos ei ole lukenut Marxia, Leniniä ja Maoa. Samalla taas monet nykypäivän anarkistit eivät ole koskaan lukeneet Bakuninia, Kropotkinia tai Malatestaa. Itse asiassa välillä sitä toivoisi vähän suurempaa historiallista mielenkiintoa ja lukuintoa. Kokonaisuutena kuitenkin pyhien kirjoitusten puute on antoisaa ja edesauttaa anarkismin elinvoimaa.
  3. Mikä tärkeintä, anarkistiset ajatukset ovat tämän päivän yhteiskunnallisten liikkeiden ytimessä. Vaikka marxilaisuudellakin on tietenkin oma roolinsa näissä liikkeissä, sen vahvimmat tukikohdat vaikuttavat löytyvän perinteisistä marxilaisista puolueista sekä yliopistomaailmasta. Autonomiset aktivistit noudattavat yleensä anarkistisia periaatteita, välittämättä siitä käyttävätkö he kyseistä käsitettä vai ei: antiautoritaarisuus, horisontaalinen organisoituminen, suora toiminta ja demokraattiset päätöksentekoprosessit. David Graeber tiivisti kymmenen vuotta sitten New Left Reviewissä "uusien anarkistien" periaatteet: "Kyse on siitä, että toimintaa varten luodaan horisontaalisia verkostoja eikä ylhäältä alas järjestyviä rakenteita kuten valtiot, puolueet tai yhtiöt; verkostoja, jotka perustuvat hajautetun ja hierarkiattoman konsensusdemokratian periaatteisiin."21 Nämä 1900-luvun alun aktivismin ydinarvot ovat pysyneet samana. Vuonna 2005 Richard Day kuvaili tätä kehitystä kirjassaan Gramsci on kuollut: anarkistiset virtaukset uusimmissa yhteiskunnallisissa liikkeissä. Day toteaa, että "suuntautuminen suoraan toimintaan sekä vaihtoehtojen rakentamiseen valtiolle ja yhtiöille avaa uusia mahdollisuuksia radikaalille yhteiskunnalliselle muutokselle, jota ei voida kuvitella vallitsevien paradigmojen sisältä", ja että tämä "tarjoaa parhaat mahdollisuudet puolustaa itseämme uusliberaaleja kontrolliyhteiskuntia vastaan, sekä päästä niistä lopulta eroon". Tuo toteamus tuntuu edelleen pitävän paikkansa.22

Richard Day kuuluu yliopistoanarkistien uuteen sukupolveen, joka pyrkii haastamaan marxilaisen ylivallan yliopistomaailmassa. Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa syntyneet projektit kuten Anarchist Studies Network, kirjat kuten Constituent Imagination: Militant Investigations, Collective Theorization (AK Press, 2007) ja Contemporary Anarchist Studies: An Introductory Anthology of Anarchism in the Academy (Routledge, 2009) sekä konferenssit kuten vuosittainen Institute for Anarchist Studiesin järjestämä Renewing the Anarchist Tradition (RAT), auttavat kaikki kuromaan matkaa kiinni. Vaikka nämä anarkistiset seikkailut akateemiseen diskurssiin voidaan nähdä akateemisen keskustelun elävöittämisenä, niistä voi tulla epärehellisiä ilman kattavaa kritiikkiä itse instituutiosta ja omasta roolista sen sisällä. Kuten Deric Shannon kirjoittaa Contemporary Anarchist Studiesissa:

"Ei tule unohtaa sitä tosiasiaa, että uraputkia on toisinaan rakennettu radikaalin poliitikan päälle yleisesti ja anarkismin päälle erityisesti. En tarkoita sitä, että meidän tulisi irtisanoutua työpaikoistamme (joiden avulla voimme kuitenkin opettaa anarkistisia ajatuksia uudelle sukupolvelle). On kuitenkin tärkeää, että tunnustamme urapyrkimyksemme avoimesti ja rehellisesti. Edelleen, uraputkien rakentamisella on ollut huono vaikutuksensa useisiin radikaaleihin suuntauksiin. Jos haluamme välttää sen, tarvitaan avointa, rehellistä ja - mikä tärkeintä - pohdiskelevaa keskustelua työstämme ja omista eduistamme."23

Jokaisen akateemisen anarkistin tulisi myös kiinnittää huomiota Shannonin neuvoon "urasuuntautuneisuuden, institutionalisoitumisen ja kesyttämisen vastustamisesta, jotka ovat muiden vapaudellisten näkökulmien kohdalla osa niiden astumista akatemian piiriin".24 Shannon tunnistaa seuraavat avainkohdat:

"Tavataan kaduilla. Puhutaan omista eduista avoimesti ja pohdiskelevasti. Keskustellaan opiskelijoiden kanssa institutionaalisista rajoituksista. Vastustetaan ideologista kankeutta. Kirjoitetaan, julkaistaan ja keskustellaan yliopiston ulkopuolella. Ei säästellä sanoja."25

Voidaan sanoa, että akateeminen marxilaisuus ei kovin usein täytä näitä vaatimuksia. On olemassa yliopistomarxilaisten etuoikeutettu luokka, mikä ei julkisessa kuvassa edesauta positiivista kuvaa marxilaisuudesta, eikä näin ollen myöskään kommunismista. Samaan aikaan se mahdollistaa sen, että marxilaiset intellektuellit saavat ylistystä ihmisiltä, jotka tykkäävät olla intellektuellien seurassa, olivat ne marxilaisia tai ei. Badiouta ja Žižekiä ei hehkuteta sen takia, että hehkuttaja on kiinnostunut "totuusproseduurin singulariteetin ja historian representaation välisen vuorovaikutuksen subjektiivisuudesta" tai Disney-elokuvien lacanilaisesta analyysista, vaan koska Badiou ja Žižek on muotia. Niitä kannatetaan samaan tapaan kuin Punaisesta Armeijakunnasta kertovia taidenäyttelyitä ja neuvostokrääsää myyviä kauppoja. "Kommunismi" on saanut vaihtoarvoa, koska sen todellinen valta on hävinnyt. Se on muuttunut uhkasta perversioksi. Kertoo paljon, että New Republicin kuvaus Žižekistä "lännen vaarallisimpana filosofina" ei ole aiheuttanut hänelle minkäänlaista harmia. Päinvastoin, se on vain parantanut Žižekin tavaramerkkiä. Tyyliradikaali vaara on hyvin eri asia kuin todellinen vaara. Jo vuonna 1994 noiserock-yhtye Killdozer sai laajaa suosiota albumilla Uncompromising War on Art Under the Dictatorship of the Proletariat, joka oli täynnä reaalisosialistisia taideklippejä ja vanhan liiton kommunistisia iskulauseita. Tänä päivänä Žižek saa suosiota jopa lukuisilla viittauksilla Staliniin, kun taas Badiou on roikkunut Maossa jo hyvät 50 vuotta.

Anarkismikin on tietysti muuttunut monella tapaa tavarahyödykkeeksi eikä sitäkään välttämättä pidetä minään uhkana. Myös Chomsky päästettiin HARDtalkiin puhumaan politiikkaa, ympyröidyt A-kirjaimet koristavat kulutustavaroita tikkareista käsilaukkuihin eikä anarkistiset kirjamessut saa poliiseja tai virkamiehiä edes kohottamaan kulmakarvojaan. Anarkistien vahvemmalla läsnäololla yhteiskunnallisissa liikkeissä on kuitenkin merkitystä. Žižek vaikuttaa ennemmin menevän Sosialistisen Työväenpuolueen marxilaisuutta käsitteleviin konferensseihin, mikä on ainakin todellinen heijastus hänen yhteiskunnallisia liikkeitä käsittelevistä kirjoituksistaan.

Voi tietysti olla myös sitä mieltä, että anarkistit ovat olleet koko ajan väärässä ja heidän vaikutuksensa yhteiskunnallisiin liikkeisiin aiheuttaa enemmän pahaa kuin hyvää. Žižek tekee joitain tärkeitä huomioita tässä suhteessa:

"Suhtaudun epäillen vasemmistolaiseen valtionvastaiseen logiikkaan. Tulee huomata, että sama diskurssi kaikuu myös oikeistossa. Lisäksi en näe mitään merkkejä niin kutsutusta "valtion katoamisesta", päinvastoin. Ja jos katsotaan Yhdysvaltoja esimerkkinä, niin täytyy sanoa, että 80 prosentissa tapauksista, joissa kansalaisyhteiskunnan ja valtion välillä on konflikti, olen valtion puolella. Yleensä niin, että valtion täytyy puuttua asiaan, kun joku paikallinen oikeistoryhmä haluaa kieltää evoluution opettamisen kouluissa ja niin edelleen. Mielestäni on hyvin tärkeää, että vasemmisto pyrkii vaikuttamaan valtiokoneistoon ja käyttämään sitä, ehkä jopa ottamaan sen haltuunsa, jos mahdollista. Se ei itsessään tietenkään riitä. Mutta olen sitä mieltä, että meidän täytyy asettaa 'ligne de fuiten' ja itseorganisoitumisen kielen vastapuolelle jotain mikä on täysin tabu tämän päivän vasemmistossa - kuin valkosipuli vampyyrille - eli ajatus suuresta valtiosta tai edes ajatus suurista kollektiivisista päätöksistä."26

Olisi turhan helppoa vain sivuuttaa tuollaiset mietteet. Samaan aikaan niissä ei ole mitään uutta. Noam Chomsky on pitkään suututtanut anarkisteja tällaisilla lausunnoilla:

"Monet anarkistit vain pitävät valtiota perustavanlaatuisena sorron muotona. Mielestäni he ovat väärässä. Mitä tulee erilaisiin olemassa oleviin sortaviin instituutioihin, valtio on pienimmästä päästä. Valtiossa, ainakin demokraattisessa yhteiskunnassa [...] ihmiset voivat vaikuttaa siihen mitä tapahtuu. [...] Siihen ei voi vaikuttaa mitä yhtiöissä tapahtuu. Ne ovat todellisia tyrannioita. Niin pitkään kun yhteiskunta on pitkälti yksityisten tyrannioiden hallitsema, mikä on pahinta sorron muotoa, ihmiset tarvitsevat jonkinlaista itsepuolustusta. Valtio tarjoaa jonkinlaista itsepuolustusta."27

Pohjoismaissa olemme voineet ironisesti havaita kuinka monet anarkisteiksi julistautuneet ovat viime vuosina keskittyneet puolustamaan hyvinvointivaltiota. Se vain kuitenkin osoittaa ettei Žižekin argumentit välttämättä ole argumentteja anarkismia vastaan, vain valtion välitöntä ja universaalia lakkauttamista vastaan - eivätkä kaikki anarkistit kannata sitä, eivät ainakaan niin pitkään kun valtio saattaisi tasa-arvoisten yhteisöjen sijaan korvautua sosiaalidarwinismilla. Silti ei vaikuta välttämättömältä vaatia "suurta valtiota" - valtio voi olla pieni, sen täytyy vain keskittyä sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, ei suojelemaan hallitsevan luokan rikkauksia.

Lopullinen anarkistinen - ja kommunistinen - päämäärä on tietenkin valtion kumoaminen. Se voi kuitenkin tapahtua vain yhteisen nimen yhdistämän vahvan kollektiivisen liikkeen kautta. Näin ollen pidän valitettavana sitä, että anarkismi on edelleen usein "politiikkaa, joka ei raaski sanoa nimeään".28 Tietenkin on useita syitä sille miksi ihmiset haluavat karistaa harteiltaan kaikki poliittiset traditiot ja kuvailla vallankumouksellista politiikkaansa uusilla käsitteillä. En vastusta sitä. Kuitenkin, niin pitkään kun emme näe minkään uuden nimen tekevän tuloaan, voimme yhtä hyvin antaa anarkismin yrittää. Ei ole paljoa hävittävää.

 


 

Viitteet:

(1) Alain Badiou, "The Communist Hypothesis", The New Left Review 49, January-February 2008. [takaisin ylös]

(2) Alain Badiou, The Communist Hypothesis, London/New York 2010, p. 7. [takaisin ylös]

(3) Slavoj Žižek on HARDtalk, BBC, November 24, 2009. [takaisin ylös]

(4) Badiou, The Communist Hypothesis, p. 37. [takaisin ylös]

(5) Badiou, "The Communist Hypothesis". [takaisin ylös]

(6) ibid. [takaisin ylös]

(7) Alain Badiou, Polemics, London/New York 2006, p. 270. [takaisin ylös]

(8) Benjamin Noys, "Through a Glass Darkly: Alain Badiou's Critique of Anarchism", Anarchist Studies, vol. 16, no. 2, 2008. [takaisin ylös]

(9) Badiou, The Communist Hypothesis, p. 155. [takaisin ylös]

(10) "I am a Fighting Atheist: Interview with Slavoj Žižek", Bad Subjects, Issue 59, February 2002. [takaisin ylös]

(11) ibid. [takaisin ylös]

(12) David Graeber, "Referendum on Žižek?", Open Letter, December 2007. [takaisin ylös]

(13) Alain Badiou, "The Communist Hypothesis". [takaisin ylös]

(14) Mikhail Bakunin, God and the State, Mineola, NY 1970, p. 31. [takaisin ylös]

(15) Žižek!, documentary film, directed by Astra Taylor, USA/Canada 2005. [takaisin ylös]

(16) "The Idea of Communism", panel discussion at Marxism 2010, London, July 4, 2010. [takaisin ylös]

(17) Alain Badiou, The Communist Hypothesis, p. 260. [takaisin ylös]

(18) Žižek!, documentary film. [takaisin ylös]

(19) Slavoj Žižek, "Resistance Is Surrender", London Review of Books, No. 22, Vol. 29, November 15, 2007. [takaisin ylös]

(20) Simon Critchley, "Resistance Is Utile", Harper's Review, May 2008. [takaisin ylös]

(21) David Graeber, "The New Anarchists", New Left Review 13, January-February 2012. [takaisin ylös]

(22) Richard J.F. Day, Gramsci Is Dead: Anarchist Currents in the Newest Social Movements, London/Ann Arbor, MI/Toronto 2005, p. 18. [takaisin ylös]

(23) Deric Shannon, "As Beautiful as a Brick Through a Bank Window: Anarchy, the Academy, and Resisting Domestication", in Contemporary Anarchist Studies: An Introductory Anthology of Anarchism in the Academy, Milton Park/New York 2009, p. 185. [takaisin ylös]

(24) ibid., p. 184. [takaisin ylös]

(25) ibid., p. 183-188. [takaisin ylös]

(26) "Divine Violence and Liberated Territories: Soft Targets talks with Slavoj Žižek", March 14, 2007, www.softtargetsjournal.com/web/Žižek.php. [takaisin ylös]

(27) Theory and Practice: Conversations with Noam Chomsky and Howard Zinn, DVD, Oakland 2010. [takaisin ylös]

(28) Benjamin Noys, "Through a Glass Darkly: Alain Badiou's Critique of Anarchism". [takaisin ylös]

[ Alpine Anarchist Productions]

(39) Kommenttia


Takku
http://takku.net/article.php/2012010822255227