Kadonneena sumuun: Amerikan valtausliikkeen umpikujat ja mahdollisuudet

04.01.2012 @ 18:34

Johdanto

Mitä mieltä olet tästä Amerikan valtausliikkeestä? Tietenkin se on uutinen, josta kaikki haluavat kuulla. Al Jazeera väitti pian Wall Streetin leirin perustamisen jälkeen, että valtausliike kohtasi "mediapimennon". Mutta tosiasiassa vaikutti siltä, että lähes kaikki mediat kertoivat siitä sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Mediahuomiosta huolimatta, jos laskettaisiin yhteen kaikkien tuolloin alkaneiden Amerikan valtausten osanottajamäärät, se olisi paljon vähemmän kuin mielenosoittajien kokonaismäärä Ateenan yleislakossa tai yhdessä sodanvastaisessa mielenosoituksessa New Yorkissa 2004.

Pelkästään tämän tulisi herättää epäilyksiä, vaikka se voi hyvinkin olla ennakkoon selvää, että kaikista maailman paikoista juuri Amerikassa yhteiskunnallinen liike nousisi ensin pelkkänä kapinan spektaakkelina. Loppujen lopuksi, sen alkuperäiset koordinaattorit halusivat alusta asti Amerikan valtausliikkeen olevan kopio kopiosta. Arabimaailman aito, spontaani ja pysäyttämättömältä vaikuttanut raivonpurkaus - kapina - oli jo valmiiksi vesitetty Euroopan pasifistiseen indignados-liikkeeseen. Wall Streetin valtaukseen kehottaneet amerikkalaiset radikaalit yrittivät leikata ja liimata indignados-liikkeen Amerikan puolelle sirottamalla päälle taktiikan - valtauksen - jonka he toivoivat tarjoavan riittävän hedelmällistä maaperää liikkeen kasvattamiselle.

Liike vaikuttaa nyt tempautuneen omaan voimaansa, kun uusia käänteitä tapahtuu päivittäin. Tilanteessa vaikuttaa olevan kyse aidosti ennakoimattomasta ja johtajattomasta yhteiskunnallisesta reaktiosta. Vaikka valtauksiin osallistuivat aluksi lähinnä samat aktivistiklikit, jotka olivat ohjanneet edellisiä epäonnistuneita yhteiskunnallisia liikkeitä, leirit ja mielenosoitukset ovat kasvaneet, koska ne ovat onnistuneet houkuttelemaan "keskiluokkaan" itsensä määrittäviä amerikkalaisia. Kun yhteiskunta ottaa yhä uusia osumia niin kutsutusta kapitalismin "kriisistä", keskiluokkaisten mukavuuksien harhakuvat hälvenevät ja paljastavat aikaisemmin piilossa olleen, mutta nyt paljon näkyvämmän osattomuuden. Valtausliike on keskiluokan tilaisuus protestoida proletarisoitumisensa "epäreiluutta" vastaan. Osittain sen ansiosta, että poliittisiin edustajiin liitetyt haaveet ovat laajalti kaatumassa, aikaisemmin aktivismista pidättyneet kansalaiset ovat yht'äkkiä innokkaita osallistumaan aktivistiseen yhteiskunnalliseen liikkeeseen. Tilanteen kirkkain toivo on ristiriitaisesti myös sen synkin tosiasia: yhä kipeämpi taloudellinen tilanne ei ole vaihtamassa suuntaa eikä elämä tule palaamaan siihen mitä se joskus oli. Liike, joka pyrkii säilyttämään kuvitteellisen amerikkalaisen unelman, on tuomittu epäonnistumaan, ja juuri tästä syystä valtausliikkeellä on mahdollisuus ylittää itsensä.

Vaikka keskiluokka on hajoamistilassa, se tuo liikkeeseen tietenkin omat arvonsa - kunnon kansalaisen ideologiset arvot. Valtausliikettä voisi kuvailla kansalaisliikkeeksi, joka todellisen murtuman mahdollisuuksien hetkellä yrittää pelastaa kapitalistisen demokratian. Tässä kohtaa itsemääritellyt radikaalit, antiautoritaarit ja jossain tapauksissa jopa anarkistit saattavat näytellä kaikista kriittisimpiä rekuperaation piilorooleja, jos heidän hyvää tarkoittavassa yrityksessään "rakentaa uusi maailma vanhan sisään" he itse asiassa onnistuvat suojelemaan vanhan maailman ydintä uuden maailman sisällä. (Palaamme tähän vielä myöhemmin.)

Mutta tilanteessa on myös kaunista eripuraa. Valtausliikettä tuskin voidaan tiivistää mihinkään yhteen ideologiseen kantaan. Sen suurimmat mahdollisuudet ponnistavat kaoottisuudesta ja vastustuskyvystä määrittelyille. Ne anarkistit, jotka ovat jääräpäisesti kieltäytyneet osallistumasta porvarillisena pitämäänsä liikkeeseen, ovat suojelleet kaikista radikaalimpana pitämäänsä identiteettiä ja samalla pitäneet huolen omasta merkityksettömyydestään kehittyvässä tilanteessa. Jotta valtausliikettä voidaan viedä kohti aitoa mullistusta, anarkistien täytyy osallistua aiheuttamaan jatkuvaa ja kiihtyvää pääoman koneistojen häirintää ja tuhoamista. Näin valtausliikkeestä voi tulla uhka kapitalismille, jos se näiden taktiikoiden yleistymisellä pyrkii koukkaamaan valtion selustaan. Pyrimme myös käymään läpi tähän asti nähtyjä kehitysaskelia tuohon suuntaan sekä joitain tulevaisuuden mahdollisuuksia.

I. Kokemuksen tuhoutuminen

Kun äkillisesti keskeytynyt, puolitiehen jäänyt toiminta yrittää jatkaa muodossa, jonka se toivoo ennemmin tai myöhemmin kantavan loppuun asti - kuin generaattori muuntamassa mekaanista energiaa sähköenergiaksi, jonka kilometrien päässä oleva moottori muuttaa takaisin mekaaniseksi energiaksi - kieli pyyhkäisee elävän kokemuksen yli, sitoo sen käsistä ja jaloista, ryövää sisällön, tekee siitä abstraktia. Sillä on aina valmiina luokitteluja, joilla se voi tuomita käsittämättömäksi hölynpölyksi kaiken mikä niihin ei mahdu, se on aina valmiina kokoamaan vallan-vuoksi-olemisen, joka vajoaa mitättömyyteen, koska sillä ei ole vielä sijaa Järjestyksen järjestelmässä. Tuttujen merkkien toistaminen on ideologian perusta.
    - R. Vaneigem

Ihmisten ja teknologian keskinäisen riippuvuuden synty on jättänyt jälkeensä kokemuksen tuhoutumista. Etäisillä tiedonsirpaleilla täytetyt uutiset eivät sisällä kokemusta, eikä sitä saa metrotunnelissa tehdyltä matkalta, katua sulkevasta mielenosoituksesta tai keskustan ylle leviävästä kyynelkaasusta. Kokemukseen ei riitä liikkuminen, asioiden saavuttaminen ja menettäminen, kohtaamiset tai edes dramaattisten asioiden kuten poliittisen vastarinnan ja väkivallan todistaminen. Mihin ikinä katsomme, kokemus väistää meitä. Kokemus ei välity poikkeuksellisesti vaan arkisesti, ja kyky jakaa ja välittää arkipäivän kokemusta on menetetty. Meillä on näin ollen uskomaton määrä "tapahtumia", mutta ne eivät sulaudu mihinkään todelliseen kokemukseen.

Voimme lähteä liikkeelle New Yorkista, puolesta miljardista ihmisestä ja orastavasta yhteiskunnallisesta liikkeestä. Pinnalta katsottuna, kokemuksesta tyhjennettynä, se saattaa vaikuttaa jonkinlaiselta irtiotolta normaaliarjesta. Mutta valtausliikkeen yhtenäinen iskulause "me olemme 99%" on loistoesimerkki tästä syvästä merkityksen katoamisesta. Etenkin valtausten ensimmäisinä päivinä sadat ihmiset olivat väkijoukon edessä, monet ensimmäistä kertaa, jakamassa kokemuksiaan osattomuudesta modernissa kapitalismissa. Iskulause "me olemme 99%", minkä halutaan tarkoittavan "olemme 99% väestöstä ja 1% - eliittiluokka - niittää kurjuutemme sadon", ei ole harmiton julistus, välittämättä siitä kuinka paljon se sisältää totuutta.

Osa Zucotti-puiston valtauksen ensimmäisistä kuvista otettiin kännykkäkameralla, mutta taipumus irtaantua kameran taakse ei ole ainoa syy miksi näiltä hetkiltä puuttui kokemus. Puutteen voi myös havaita siitä, kun valtauksen alkupäivinä Slavoj Zizek piti puheen, joka luonnollisesti videoitiin ja laitettiin nettiin. Ihmiset eri puolilla maata ja maailmaa näkivät ensimmäistä kertaa valtausaktivistien itsensä julistamaa kekseliäisyyttä. "Kansan mikrofoni" on tekniikka, joka kehittyi poliisin kiellettyä äänentoistolaitteet, mikrofonit ja megafonit, ja siitä on nopeasti kehittynyt symbolinen työkalu yhtenäisen äänen ilmaisemiselle yksilöllisyyden teeskentelemisen sijaan.

Olisi tämän kirjoituksen väärintulkintaa olettaa, että valtausliikkeen aktivistien kuvaaminen yhtenä ja samana sisältäisi elitististä sävyä. Haluamme ennemmin osoittaa tuon 99%:n sisällä olevia pysyviä ja vääjäämättömiä jakoja, joita on mahdoton korjata. Iskulauseen toimintaperiaatteena on sisällyttämisen kautta tapahtuva kontrolli. Se on liberaalidemokraattisessa yhteiskunnassa laajalle levinnyt ideologinen asema - monikulttuurisuus ja vaatimus suvaitsevaisuudesta - joka on noussut Järjestyksen oikeaksi kädeksi pyyhkimään pois kaikki liikkeen sisäiset agitaatiovoimat, tarvittaessa jopa kutsumalla hätiin kontrollin apujoukot, poliisi. Kun katsoo edellä mainitun puheen kohtaa, jossa Zizek julistaa kuinka "olemme heräämässä painajaiseksi muuttuneesta unesta", yleisön toisto synnyttää kylmiä väreitä. Väkijoukko toistaa sanoja kuin painajaismaisessa aivopesussa, vahvistaa yhtenäisyyttään nostamalla samanaikaisesti ilmaan tilannetta tallentavat kännykkänsä. Joitain totuuksia saattaa paljastua siitä luonnollisesta painotuksesta mitä tietyille sanoille annetaan. Ihmisillä on tapana toistaa lujempaa niitä sanoja joihin samaistuvat. Silti tämän toistopelin helppous todistaa vain näiden subjektien kärsimästä perustavanlaatuisesta menetyksestä. Siitä todistaa myös se miten vähän siinä vaikuttaa olevan pelkoa, ja vielä vähemmän ironiantajua.

Raportit tästä valtaajatovereiden sanojen toistamisen taktiikasta ovat jatkuvasti sävyltään positiivisia. Annetaan ymmärtää, että tämän prosessin syvällinen vaikutus on pelkästään positiivinen, että yksiäänisyys on tavoittelemisen arvoinen päämäärä ja että yksiäänisyyttä voisi jopa kutsua moninaisuudeksi. Sen lisäksi, että toistoon katoaa puolet ajasta, tässä menetetään myös analyysi siitä kuinka "kansan mikrofoni" sisältää samat pakottavat vaikutteet kuin televisiouutisten katsominen tai tietokoneen ääressä istuminen. Kansan mikrofoni, kuten uutiset tai internet, pohjaa subjektin passiivisuuteen ja luo samalla vaarallista harhakuvaa osallistavasta toiminnasta. Välittömän kommunikaation katoaminen on luonut kaikkialle leviävän passiivisuuden. Etäältä otettuun informaatioon turvautuminen sekä siitä johtuva kunnioitus korokkeella tai vallatussa puistossa puhuvan auktoriteettia kohtaan viittaa tapahtuman auktoriteettiin.

Olisi aidosti innostavaa, jos tilanne kääntyisi täysin päälaelleen: jos väkijoukot kieltäytyisivät tästä vatsastapuhumisesta ja ryhtyisivät niihin satoihin keskusteluihin, jotka heidän ympärillään odottavat. Voi kuvitella valtauksen kääntyneenä akselinsa ympäri, kun sen osanottajat toimivat yhdessä aidon yhteisyyden pohjalta ja sysäävät sivuun roolinsa katsojana; kaoottinen ympäristö uponneena kakofoniaan, joka luisuu kohti aitoa kokemusta.

II. Valtausliikkeen tapahtumat

Wall Street oli alunperin raja, joka erotti siirtokuntalaiset alkuasukkaista, teki eron "sivistyneiden" ja "villien" välille. Kun muuri kaatui, jakolinjaksi tuli se mitä Wall Street hallitsi: pääoman virtoja. Vallan viholliset ovat aiemminkin panneet merkille tällaisen kohteen ilmiselvän merkityksen. 16. syyskuuta 1920 Wall Streetillä räjähti pommi kostona sille, että valtio lavasti ja teloitti Saccon ja Vanzettin, kaksi italialaista maahanmuuttajaa ja anarkistia. Hevoskärryihin asetettu pommi hajotti New Yorkin finanssialueen syksyisen aamun. Kuolleita oli 38 ja haavoittuneita lähes 200. Tekijät jättivät jälkeensä lentolehtisiä, joissa luki: "Muistakaa, että emme tule enää sietämään tätä. Vapauttakaa poliittiset vangit tai tulette kaikki kokemaan varman kuoleman." Allekirjoituksena oli "anarkistitaistelijat".

Washington Post kutsui pommia tuohon aikaan "sotatoimeksi". Tätä kapitalismin hermokeskuksen sulkenutta hyökkäystä kutsutaan amerikkalaisessa historiankirjoituksessa ensimmäiseksi amerikkalaiseksi terroriteoksi. Ei ihme, että 91 vuotta ja 1 päivä myöhemmin - 17. syyskuuta 2011 - kanadalaisen antikapitalistisen Adbusters-lehden kutsu Wall Streetin sulkemiseksi - tällä kertaa 20 000:n hengen valtauksella - sai valtiolta ylenpalttista huomiota. Mutta vain muutama tuhat ihmistä saapui Wall Streetille osoittamaan mieltä taloudellista epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Poliisi onnistui ajamaan mielenosoituksen Zuccotti-puistoon (jonka valtaajat nimesivät myöhemmin uudestaan "Vapauden puistoksi") ja näin siivosi sen nurkkaan, pois siitä tilasta, jota mielenosoituksen oli tarkoitus häiritä. Kyseinen puisto, kuten suurin osa Amerikan kaupunkien puistoista ja aukioista, on antisosiaalisilla säädöksillä asteittain tyhjennetty elämästä, jotta ihmiset eivät asettuisi sinne tai edes jakaisi siellä mitään merkittävän mittaista aikaa. Tästä seurasi "festivaalin" ilmapiiri, joka tuli kuvaamaan suurta osaa valtausliikkeestä. Tämä aktivisteille tuttu yhteiskunnallisten liikkeiden juhliva sävy on erillään konfliktin piiristä. Tapahtumien vauhti ei johtunut pelkästään mielenosoituksen koosta, vain 2000 ihmistä, vaan oli myös seurausta poliisin suunnitteleman tukahduttamisen voimasta.

Poliisikontrollin taso merkkaa valtauksen potentiaalista uhkaa. Poliiseja oli lähestulkoon yksi viittätoista mielenosoittajaa kohti, osa täydessä mellakkavarustuksessa. NYPD määräsi alueelle ulkonaliikkumiskiellon iltakymmenen jälkeen ja katkaisi sähköt, jotta ihmiset poistuisivat nopeammin. Kun poliisi oli pidättänyt 700 Brooklyn-sillalla marssinutta mielenosoittajaa, valtauksia alkoi syntyä useissa kaupungeissa eri puolilla maata. Julkisen tilan valtaamisen taktiikka levisi satoihin Yhdysvaltojen kaupunkeihin muutamassa viikossa, kuukaudessa valtauksia oli käynnissä yli tuhat.

Niin vaihtelevia kuin valtausten aiheet olivatkin näin rajallisella alueella, järjestelykomiteoita yhdisti keskeinen teema: vaatimus lakien noudattamisesta. Viralliset "valtauskutsut" olivat täynnä lain kieltä. New Yorkissa se meni jopa niin pitkälle, että "kansakunnan suvereenilla kansalla on oikeus ohjata kansakuntansa kohtaloa kunnioittamalla lakeja". 17. syyskuuta oli tarkoitettu rauhanomaiseksi raivon päiväksi. Internet tulvi oppaita, joissa kerrottiin oikeaoppisia, laillisia mielenosoitustaktiikoita.

Yhdysvaltojen valtausliike sanoi saaneensa innoituksensa Pohjois-Afrikasta ja Euroopasta. Näin se kutisti Tahrir-aukion kumoukselliset valtaukset läntisen demokratian haluamiseksi. Pitäessään Egyptin kapinaa väkivallattomana demokratialiikkeenä, amerikkalaiset valtausaktivistit vahvistavat oman pasifisminsa ja kaipuunsa niin kutsuttuun "aitoon demokratiaan". Yleinen tyytymättömyys globaalia kapitalistista järjestelmää kohtaan sumenee näköpiiristä.

Oaklandin yleislakko 2011

Oscar Grant Plaza sai nimensä mieheltä, jonka poliisi tappoi uutena vuotena 2009. Oaklandissa mellakoitiin useana päivänä. Kun aukion valtaus alkoi lokakuussa 2011, se sai nopeasti häätömääräyksen kaupungilta. Ei ollut yllätys, että valtaajien vastaus ei hakenut kompromisseja. Muisto mellakoista sekä laaja yleinen vihamielisyys poliisia kohtaan muodosti perustan kuohuntakypsälle tilanteelle. Häätömääräykseen vastattiin seuraavasti:

Kapinalliset eri puolilta Oaklandia ovat luoneet aidon autonomisen tilan, jossa ei ole poliiseja ja joka ei toivota poliitikkoja tervetulleeksi. Siinä missä muut valtaukset ovat kutsuneet poliiseja ja poliitikkoja paikalle neuvottelemaan kanssaan, Oakland on vetänyt selvän rajan. Tuo rajapyykki sanoo: jos tulette tämän yli, jos yritätte hajottaa tai häiritä tätä autonomista tilaa, tiedätte varsin hyvin mihin me kykenemme.

Hallinnon militarisoitu hyökkäys tapahtui 25. lokakuuta. Mukana oli poliiseja eri puolilta Pohjois-Kaliforniaa. 600 kyttää mellakkavarusteissa, tukenaan sekä panssariautoja että helikoptereita, tunkeutui alueelle ja ampui ennaltaehkäisevästi kyynelkaasua ja "papupusseja" sekä heitti tainnutuskranaatteja.

Irakin sodan veteraani Scott Olsen sai kallonmurtuman suoraan päähän ammutusta kyynelkaasupanoksesta. Kun toiset mielenosoittajat menivät auttamaan Olsenia, kyttä heitti kranaatin suoraan heitä kohti. Video tapahtuneesta levisi kulovalkean tavoin internetiin ja auttoi kiihdyttämään kasvavaa suuttumusta kohti konkreettista toimintaa. 26. lokakuuta Oaklandin yleiskokous kutsui yleislakkoon 2. marraskuuta. Yhdysvalloissa vain 11,9% työväenluokasta kuuluu liittoon; onnistuneeseen yleislakkoon vaadittaisiin paljon suurempaa osallistumista.

Yhdysvalloissa ei ole ollut yleislakkoa vuoden 1946 jälkeen, jolloin Oaklandissa 100 000 ihmistä onnistui sulkemaan kaupungin. 2. marraskuuta kukaan ei ollut varma tulisiko yleislakkoa tapahtumaan. Vielä ei ole tullut kattavaa analyysia lakkoon osallistujien koostumuksesta, mutta kymmenet tuhannet ihmiset - suurimpien arvioiden mukaan jopa 100 000 - lähtivät marsseille ja päivää pidettiin menestyksenä, huolimatta vakavista konflikteista omaisuuden tuhoajien sekä väkivallattomien aktivistien ja omaisuutta puolustavien kansalaisten välillä. Itse asiassa sellaiset ihmiset, jotka muuten olisivat kunnon kansalaisia, hurrasivat pankin ikkunoiden hajottamiselle. Tällaista nähdään Yhdysvalloissa vain harvoin, ja se on selvästikin merkki kasvavasta tyytymättömyydestä kapitalistista järjestystä kohtaan. Oaklandin satamat suljettiin päiväksi. Asialla oli sekä satamien sisäänkäynneille kokoontuneet mielenosoittajat että ammattiliittoihin kuuluvat, lakkoon osallistuneet satamatyöläiset.

Oaklandin yleislakosta lähtien vallatut leirit ovat olleet kamppailualuetta, kun poliisi on häätänyt leirejä ja mielenosoittajat vallanneet niitä uudestaan.

Tukahduttaminen

Poliisin tekemä tukahduttaminen on suurimmilta osin ollut nopeaa ja raakaa. Atlantassa puistosta häädettiin 200 ihmistä operaatiossa, johon kuului sata poliisia, mellakkayksiköitä, helikoptereita sekä ratsupoliiseja. Pohjois-Carolinassa rynnäkkökivääreillä varustautuneet poliisit häätivät aamuyöllä talon, joka oli ehtinyt olla vallattuna vain vuorokauden. Voimannäytön tarkoituksena on ollut ehkäistä valtausaktivisteja kiihdyttämästä tilannetta talonvaltauksilla; teolla, joka muodostaa aidon uhkan kapitalismille.

Valtio soveltaa tuttua taktiikkaa liikkeen häiritsemiseksi - ihmisten väsyttämistä pitkien oikeusprosessien ja vakavien syytteiden uhkalla. Valtausten ensimmäisenä kuukautena tehtiin yli kolmetuhatta pidätystä, ja sen jälkeenkin satoja.

Siinä missä läpinäkyvä tukahduttaminen tekee poliisin roolista kiistämätöntä, poliisihäirintä voi ottaa myös vähemmän ilmiselviä muotoja. Liikkeen jotkut osatekijät ovat toistuvasti kutsuneet poliiseja liittymään valtauksiin osana 99%:a ja poliisien ammattiyhdistykset tukivat julkisesti valtausta Baltimoressa. On selvää, että jos poliisi otetaan mukaan jo valmiiksi lakia ja järjestystä kannattaviin valtauksiin, sen mukanaan tuoma tukehtuminen on yksi mahdollinen valtausten kohtaama umpikuja.

Valtio käyttää kaikkialla kaksitahoista strategiaa valtausten tukahduttamiseksi: niiden sisällyttäminen lain paradigmaan sekä samanaikainen mahdollisesti väkivaltaisen voiman ulossulkeminen. Esimerkiksi Sacramentossa syyttäjät puhuivat liikkeen puolesta ja kieltäytyivät nostamasta syytteitä mielenosoittajia vastaan. Kalifornian Orange Countyssa kaupunki julisti telttaleirin laillisesti suojelluksi "sananvapaudeksi".

Seattlessa, jossa valtaajat ovat kieltäytyneet yhteistyöstä kaupungin virkakoneiston kanssa ja ovat sen sijaan käyttäneet leiriä tukikohtana toiminnan suunnittelulle pankkeja ja kotien pakkolunastuksia vastaan, poliisi on hyökännyt mielenosoittajia vastaan umpimähkäisesti. Poliisit joutuivat tutkinnan alle, kun mielenosoittajien päälle suihkutettiin runsaasti pippurikaasua heidän totellessa poliisin määräystä siirtyä kadulta jalkakäytävälle. Kaasutettujen joukossa oli 84-vuotias nainen. Hänen kyynelehtivistä kasvoistaan otetusta kuvasta tuli pasifistien mainoskuva itseään toteuttavan logiikan edistämiseksi, jossa luullaan poliisiväkivallan julkistamisen tarkoittavan poliisi-valtio -koneiston perinpohjaista kritiikkiä. Hän on nyt vieraillut edistyksellisessä mediassa, kuten Democracy Now. Samassa mielenosoituksessa poliisin hyökkäyksen kohteeksi joutui myös raskaana ollut nainen, jota poliisi ensin potkaisi, sitten löi polkupyörällä vatsaan ja lopulta kaasutti pippurikaasulla. Hänet kiidätettiin sairaalaan, mutta sai silti keskenmenon. Tämä erittäin raaka ja julkisuudessa ollut hyökkäys on vain yksi luku lisää Seattlen poliisin harjoittaman provosoimattoman väkivallan pitkässä ketjussa. Viime talvena Seattlen poliisia kohtaan käynnistettiin liittovaltion tutkinta, minkä lisäksi se kohtasi kaduilla militantin poliisin vastaisen liikkeen.

Mikä mielenkiintoista, Oaklandin pormestari Jean Quan sanoi käyneensä ainakin 18 muun kaupunginjohtajan kanssa puhelinneuvottelua, jossa käsiteltiin valtausten aiheuttamaa ongelmaa sekä etenkin anarkistien osallisuutta:

Kävin hiljattain puhelinneuvottelua 18:n samassa tilanteessa olevan kaupunginjohtajan kanssa eri puolilta maata. Kaikkialla tilanne oli alkanut poliittisena liikkeenä ja poliittisena leirinä, mutta päätynyt tilanteeseen, jossa leiri ei enää ollut sen perustaneiden ihmisten hallinnassa. Vaikuttaa siltä, että valtausliike etsii vakautta. Viime viikolla puhuin paljon oman kaupunkini rauhanomaisten mielenosoittajien kanssa, jotka halusivat tehdä pesäeroa poliisin kanssa yhteenottoja hakeviin anarkistiryhmiin.

Puhelinneuvottelun järjesti maanlaajuinen poliisipäälliköiden tutkimusfoorumi. Edellisen välikohtauksen jälkeen antamassaan haastattelussa Seattlen entinen poliisipäällikkö Norm Stamper kuvaili sitä salakavalaa strategiaa, jota poliisien tulisi soveltaa valtausliikkeen mielenilmauksiin:

Jos poliisi ja yhteisö demokraattisessa yhteiskunnassa tekevät todella töitä - ja se on kovaa työtä - luodakseen aitoja kumppanuuksia eikä vain tätä yksipuolista ja puolisotilaallista vastausta näihin mielenosoituksiin, tuo suhde toimii jo itsessään iskunvaimentajana. Kuvitelkaa poliiseja suojelemassa mielenosoittajia. Kuvitelkaa mielenosoittajia sanomassa: "Näemme laidoilla ihmisiä, joiden taktiikat ovat epädemokraattisia. Siksi meidän täytyy työskennellä yhdessä tilanteen ratkaisemiseksi."

Amerikkalaisen poliisityön riemuvoitto on tämä kumppanuus, jota Stamper kiertelee. Esivaltaan samaistumisen edistämiseen pyrkivät ohjelmat ovat poliisikoneiston kaikista tehokkain toimintatapa, kun se vähentää poliisin materiaalista roolia yhteiskunnassa sekä enemmän kuin kaksinkertaistaa sen palkattoman työvoiman.

Yhteiskunta, jonka keskeinen kontrollin strategia on havainnointi ja paikallinen rajaaminen, näkee suurimpana uhkanaan sen mitä se ei pysty määrittelemään. Näin ollen, määrittelemällä konfliktihakuiset osatekijät "anarkisteiksi", poliisi ja poliitikot ovat osuneet oikeaan ja samalla tehneet röyhkeän ja itsevarman loikan. Epäjärjestyksen voimina ei tässä tilanteessa ole pelkät anarkistit. Kyseessä on paljon laajempi ilmiö, paljon moninaisempi kuin mitä järjestyksen voimat ovat kuvitelleet.

III. Umpikujat

Vaaliuurna ruumisarkkuna

Paneudumme myöhemmin valtausliikkeen mahdollisuuksiin tulla todelliseksi uhkaksi pääomalle. Nyt kuitenkin mietimme hetken aikaa liikkeen mahdollisia umpikujia.

Liikkeen näkyvä tukahduttaminen on kaikista helpoiten ymmärrettävissä oleva lopetus, mutta se on myös kaikista epätodennäköisin. Sääntöjen mukaan pelaamiseen pitkälti suostuvan protestiliikkeen väkivaltainen tukahduttaminen saattaisi aiheuttaa sekä valtion legitimiteettikriisin että mielenosoitusten nopean kasvun sekä määrässä että kiihkeydessä. Yhdysvalloissa jopa uskollisimmat kunnon kansalaiset pitävät uskoa "sananvapauteen" käytännössä pyhänä oikeutena. Tästä ja muista syistä johtuen paljon todennäköisempi ja valtion kannalta tehokkaampi tapa on yhdistää liikkeen siedettävien osien saumaton kesyttäminen sen hallitsemattomien osien väkivaltaiseen tukahduttamiseen.

Se liberaalimpi puolue kahdesta alkoi välittömästi muovaamaan valtausliikkeestä äänestäjäliikettä ensi vuoden presidentinvaaleja varten. Sille on syynsä, että hallitseva presidentti ja muut demokraattipuolueen toimijat ovat antaneet valtausliikkeelle virallisen hyväksyntänsä. On tärkeää muistaa, että monet Bushin ajan tukahduttavasta ilmapiiristä "muutosta" halunneet äänestäjät kokivat Obaman edellisen vaalikampanjan jonkinlaisena "ruohonjuuritason" "aktivistisena" tapahtumana. Huijaus tehtiin taitavasti, ja Obama äänestettiin valtaan aktivistipoliitikon naamion takaa; tämän jälkeen hän jatkoi vanhaan malliin. Kuten kaikista kaavamaisimmat Hollywoodin jatko-osat, ei olisi alkuunkaan yllättävää, jos demokraattien arkkitehdit paketoisivat saman käsikirjoituksen uudestaan. Heidän kampanjansa valtaajien kosiskelemiseksi saattaa jopa olla hyvin ajoitettu: teltoissa vietetty pitkä talvi sekä kyttien hakkaamaksi ja kaasuttamaksi joutuminen saattaisi elvyttää väsyneen ja lapsellisen uskon siihen, että ongelmat voidaan äänestää pois.

Keskiluokan liikkeeseen tuomat kansalaisarvot valmistelevat valtausten hautaamista vaaliuurnaan. Vaatimalla väkivallattomuuteen ja ajoittain jopa lakien noudattamiseen perustuvaa diskurssia ja käytäntöä (joka on korostunut esimerkiksi siinä naurettavassa väitteessä, että Egyptin kansannousu oli "väkivallaton vallankumous", yleinen farssi amerikkalaisessa liikkeessä ainakin siihen asti kunnes egyptiläiset toverit käsittelivät sitä suoraan "kirjeessä Kairosta"), sellaista joka vahvistaa samat arvot joita valtio väittää puolustavansa ja kunnioittavansa, kuten sananvapaus ja demokratia, sekä rajoittamalla kritiikin "yhtiöiden ahneuteen" eikä kapitalismin vieraannuttaviin ja osattomuutta aiheuttaviin sosiaalisiin suhteisiin, liberaalit yrittävät hioa kaikki karkeudet, jotka saattaisivat estää liikkeen sujuvaa integroitumista vallitsevaan poliittiseen koneistoon. Lisäksi toiminnan keskittäminen suuttumukseen ja protestiin viittaa jatkuvaan uskoon johonkin esivaltaan, joka voi kuulla vaatimuksemme ja suostua niihin. Tämä etenkin, jos sitä verrataan suoraan toimintaan, joka itsemme ja halujemme tähden pyrkii yhdessä lakkauttamaan vieraantumisen, kuten kapinassa. Tässä kohtaa muistamme kertomuksen Barcelonan indignados-liikkeestä: samat pasifistit, jotka huusivat liikennettä estäneille ihmisille "väkivallaton liike!" sekä "provokaattorit!", kuitenkin pitivät kiinni Kataloniassa yleisestä anarkistien iskulauseesta "kukaan ei edusta meitä". Siitä tuli nopeasti myös indignados-liikkeen iskulause, mutta siirtymässä anarkisteilta pasifisteille sen tarkoitus muuttui merkittävästi vaikka yksikään sana ei vaihtunut. Kun anarkisteilla iskulause tarkoitti sitä, että "emme salli kenenkään edustaa meitä", uusi merkitys tuntuu olevan: "osoitamme mieltämme sen takia, että meitä ei ole edustettu tarpeeksi". Tämä lähtökohta kerjää parempia edustajia.

Yksi yhdysvaltalaisten tovereiden näkökulma on ollut se, että vaikka näihin rajoittaviin ideologioihin kohdistuva kritiikki täytyy olla jatkuvasti läsnä valtauksilla, jotta tilanne ei siirtyisi poliittisten puolueiden tai johtajiksi haluavien hallintaan, kansalaiset voivat menettää illuusionsa vain osallistumalla taisteluun. Jos otetaan esimerkiksi vaikka useissa leireissä esiintynyt raivostuttava ja yleinen argumentti siitä, että poliisia ei tule vastustaa sanallisesti - eikä ainakaan väkivaltaisesti - koska "myös ne ovat osa 99%:a", niin se ei tule katoamaan ylivertaisella anarkistisella argumentilla poliisin roolista pääoman suojelijana, vaan kansalaisten omalla suoralla kokemuksella poliisiväkivallasta. Vaikuttaa tosiaankin siltä, että mielenosoittajien ja poliisin välisen suhteen sävy on jo muuttunut, kun poliisi on toistuvasti hajottanut rauhanomaisia mielenilmauksia kemiallisilla ja niin kutsutuilla "vähemmän tappavilla" aseilla. Kansalaisidentiteetin voimaa ei kuitenkaan tule aliarvioida: yksi yleinen reaktio poliisiväkivaltaan on vastaan tappelemisen sijaan ollut se, että valitetaan siitä kuinka poliisin ei tulisi hakata passiivisia mielenosoittajia, vaan tehdä työnsä ja pidättää ne. Seattlessa järjestetty poliisiväkivallan vastainen mielenosoitus teki sellaisen kannanoton, että poliisin tulisi liittyä liikkeeseen. Washington D.C:ssä media kysyi valtaajilta miksi poliisi on antanut heidän olla, kun New Yorkissa, Oaklandissa ja Portlandissa leirit on häädetty, johon valtaajat vastasivat kertomalla "erittäin toimivasta suhteesta poliisin kanssa" sekä, tietysti, sitoutumisestaan väkivallattomuuteen.

Tämä näköjään väsymätön yritys pitää liike niin sivistyneenä ja vähän uhkaavana kuin mahdollista ei ole estänyt joitain radikaaleja ennustamasta kuinka poliittinen koneisto ei pysty ottamaan valtausliikettä haltuun. Kannattaa muistaa, että sodanvastainen liike 2000-luvun alussa paisui massiiviseksi (800 000 osoitti mieltään hallitsevaa puoluetta vastaan New Yorkissa 2004, mihin verrattuna kaikki Yhdysvaltojen valtaukset yhteenlaskettuna jäävät mitättömiksi), mutta oli lopulta äärimmäisen lannistava ja päättyi lopulta epäonnistuneeseen äänestäjäliikkeeseen Bushia vastaan. Mutta tällä kertaa tilanne on erilainen: siinä missä sodanvastainen liike oli pääasiassa liberaalien ja vasemmistolaisten kansalaisjärjestöjen hallitsema ja pyörittämä, heidän yrityksensä nykyisen liikkeen hallitsemiseksi tai kaappaamiseksi ovat olleet naurettavan riittämättömiä. Kun tämä yhdistetään siihen tosiasiaan, että jo kauan aikaa hyvin harvat ihmiset Yhdysvalloissa ovat ottaneet vaalit vakavasti, enemmistön jättäessä lähes aina kokonaan äänestämättä, saattaa hyvinkin olla totta, että vaalikoneisto ei pysty muuttamaan valtausliikettä äänestäjäliikkeeksi. Silti tämä johtopäätös vain herättää kysymyksen siitä minkä muodon kesyttäminen tulee ottamaan, ja jos haluamme saada vastauksen siihen, meidän täytyy tarkastella lähemmin salakavalia sudenkuoppia, joita radikaalit saattavat itselleen kaivaa.

Merkkinä mistä? Vanhan maailman suojelemista uuden sisällä

Optimistisemmat radikaalit eivät ole epäröineet kutsua valtausliikettä "aidoksi vallankumoukselliseksi hetkeksi". Liike vaikuttaa todellakin olevan kasvussa ja kuvailemamme näkyvä tukahduttaminen vaikuttaa vain tuovan lisää ihmisiä kaduille. Jää nähtäväksi tuleeko tilanne jatkumaan tällaisena myös viimeisimpien koordinoitujen häätöjen jälkeen. Mutta vaikka oletammekin hetkeksi valtausten jatkavan kasvuaan, meidän täytyy tutkia sitä millainen vallankumous siitä saattaisi olla tekeillä. Puolittaisten vallankumousten tekijät vain kaivavat omaa hautaansa. Mikä tahansa vallankumous, joka ei onnistu muodostamaan todellista kapitalismin kriisiä - kommunismin ja anarkian toteutumista - tulee lopulta vain tarjoamaan kapitalismille sellaisia muutoksia, joita se tarvitsee selvitäkseen itse luomistaan pinnallisista kriiseistä. Joidenkin mielestä saattaa vaikuttaa hämmästyttävän pessimistiseltä puhua siitä mahdollisuudesta, että se, mitä he pitävät elämänsä kaikista innostavimpana yhteiskunnallisena liikkeenä, saattaakin itse asiassa olla sellaisten sosiaalisen organisaation uusien muotojen luomista, joiden avulla vallitseva järjestys tulee selviytymään. Mutta ei ole vaikea kuvitella, että pääoman päälaelleen kääntämässä maailmassa yhteiskunnallisten liikkeiden takana on tarve ratkaista kapitalismin sisäiset ristiriidat, jotta voidaan turvata sen selviytyminen uudelle aikakaudelle, sen sijaan että haluttaisiin vain nostaa maailma jaloilleen.

Historia on kaikkien edeltäjiemme puolittaisten vallankumousten hautausmaa, ja anarkistien tulisi tietää hautakivet ulkomuistista. Tässä haluamme tarjota hyvin tuoreen esimerkin siitä miten radikaalien tarjoamat uudet taistelun muodot voivat nopeasti muuttua vallitsevaksi kapitalismin alla tapahtuvan vieraantuneen selviytymisen muodoksi. Indymedia kehitettiin Seattlessa 1999 ja sen tarkoitus oli murtautua ulos kapitalistien mediakontrollista luomalla hajautettu ja osallistava sisällöntuotanto, julkaiseminen ja editointi. Radikaalit tarttuivat internetin aikakauden teknologisen kehityksen avaamiin uusiin kommunikaation mahdollisuuksiin tilaisuutena itsemäärittelylle ja -organisoitumiselle. Alle kymmenen vuotta myöhemmin internetissä, Facebookista blogeihin, vallitsee lähes täysin käyttäjävetoinen sisällöntuotanto ja itsemäärittely, mutta se on lähes kokonaan yhtiöiden kontrollissa, tarkoituksena tuottaa voittoja. Sosiaalinen media on kaikista kirkkain esimerkki modernista vieraantumisesta - ihmisten tulevat yhteen eristäytymisessään - ja on laajalti tunnettua, että valtio turvautuu sosiaaliseen mediaan vakoillessaan aktivisteja ja radikaaleja. Samaan aikaan (ainakin Yhdysvalloissa) Indymedia-verkosto on jäänyt vähälle käytölle. Indymedia-aktivistien tarjoama muutos uutisten välittämisen tavoissa oli "radikaali" siinä mielessä, että se erosi jyrkästi edeltäjästään, mutta yhteiskunnalliset liikkeet, joiden puitteissa se tapahtui, eivät olleet riittävän "radikaaleja" siinä, että olisivat onnistuneet iskemään vieraantumisen juurille. Näin taaksepäin katsottuna tuon ajan radikaalien taktiset kehitysaskeleet näyttävät, surullista kyllä, vapaaehtoiselta kokeilulta uusien ylivallan muotojen kehittämiseksi.

Optimistiset radikaalit ja anarkistit hurraavat valtausliikkeen ottamille muodoille - valtausten leviäminen taktiikkana, itsehallinnoitujen leiriyhteisöjen luominen, johtajattomuus sekä yleiskokoukset ja konsensus - mutta meidän täytyy pitää mielessä, että liikkeen tarjoamat kokeilut saattavat ajan myötä tasoittaa tietä tulevaisuuden tukahduttavalle yhteiskunnalle. Mediateoreetikko ja edistyksellinen kirjailija Douglas Rushkoff on puolustanut valtauksia kuvaamalla niitä "uuden elämäntavan prototyypeiksi". CNN:llä julkaistussa artikkelissaan "Uutta yhteiskuntaa betatestaamassa" hän selittää kuinka valtaajat kehittävät uusia yhteiskunnallisia muotoja, kuten vaihtoehtovaluuttaa, joka auttaa yhteiskuntaa muuttumaan "kilpailuhenkisestä voittaja-vie-kaiken'" -asenteesta kohti "paikallisen tuotannon ja kaupankäynnin, luottoliittojen, kommunikaatioteknologian tasavertaisen käytön sekä konsensuspohjaisen demokratian keskinäistä apua". Jos Rushkoffia on uskominen, valtaukset eivät ole kapitalismin ja valtion lakkauttamiseen käytettävä taktiikka vaan yllyke niille muutoksille, jolla ne voivat selvitä kriisin jälkeen. Tämä täydentää International Business Times -kapitalistilehden artikkelissa "Kapitalismin pelastaminen kapitalisteilta" esitettyä näkökulmaa, jonka mukaan valtaukset tulisi (yhtiökapitalismia kannattavalta kantilta) ymmärtää "talous- ja finanssiuudistuksen ensimmäisenä eränä" vuoden 2008 kriisin aiheuttanutta "ahneutta ja uhkapeliä" vastaan. Tämä tuo mieleen murheelliset kuvat valtaajista, joiden kylteissä luki "Emme ole kapitalismia vaan ahneutta vastaan!" sen jälkeen, kun oikeistomedia oli ryhtynyt rutiininomaiseen lässytykseen punikeista.

Jos valtaajat eivät pysty kehittämään kapitalismia aidosti uhkaavia strategioita, itsehallinnoitu kurjuus tulee olemaan heidän paras saavutuksensa. Kun talous ei pysty tai ei halua tarjota koteja ja työpaikkoja, ja kun valtio leikkaa jo valmiiksi niukoista sosiaalimenoista, itseorganisoidut leirit tarjoavat ruokaa, suojaa, viihdettä, tunteen yhteisöstä, jonkinlaista terveydenhoitoa ja ilmaista opetusta sekä poliittiseen prosessiin osallistumisen mukanaan tuomaa henkilökohtaista tyydytystä. Viimeisin kohta on tärkeä, sillä täytyy ymmärtää mitä sellaista materiaalisten asioiden ulkopuolella olevaa tarjottavaa valtauksilla on, mitä ihmiset eivät enää saa poliittisesta järjestelmästä. Kun demokraattisiin edustajiin kohdistuneet harhaluulot karisevat entistä enemmän, kapitalismilla ei tunnu enää olevan käyttöä ihmisille, joiden identiteetti on pohjautunut siihen kaksoisrooliin, joka heiltä nyt viedään: työläinen/kuluttaja. Tämä saattaa luoda erittäin epävakaan tilanteen vallan kannalta, ja jos sitä ei käsitellä, se tulee todennäköisesti edesauttamaan yleistyvien mellakoiden syntymistä - kapinat, jotka ovat täysin irrationaalisia eivätkä kommunikoi demokraattisen hallinnon ja pääoman suuntaan, tulevat uuden aikakauden "yleislakoksi".

Tältä kantilta käy selväksi, että valtausten kohtaama todellinen riski on pahempi kuin yhteiskunnallisten liikkeiden tavallinen "varoventtiilinä" toimiminen. Sen sijaan saatamme nähdä kuinka yhteisöt itseorganisoituvat selviytymisen suhteen siitä kapitalismin tavasta, joiden kahleissa ei ole enää sijaa heille. Demokratia voi selviytyä - ja toimia tehokkaammin - totalitaarisena yhteiskuntamuotona siirtymällä vaaliuurnilta aukioille, yleiskokoukseen osallistuvien kunnon kansalaisten sydämissä. Jos valtausliike onnistuu tekemään vain puolittaisen vallankumouksen, siitä tulee pahimmanlaatuinen ennusmerkki: osallistavan kurjuuskapitalismin elävää kuolemaa; vanha anarkistinen iskulause nurin käännettynä: vanhan maailman suojeleminen uuden sisällä.

IV. Mahdollisuudet

"Kansan taistelu ei selvästikään sovellu mihinkään suurimittaisiin iskuihin, mutta huuruisena ja notkeana sen ei tulisi tiivistyä mihinkään."
    - Clausewitz

Tapahtumasta kokemukseen

Voidaksemme löytää valtausliikkeen kaoottisesta sekasotkusta sen mahdollisuudet, on hyvä katsoa sinne missä valta paljastaa olevansa uhattuna. Kannattaa huomata, että ensimmäisen kahden kuukauden ajan suurin osa kaupungeista on suhtautunut jossain määrin suopeasti valtauksiin - kunhan ne pysyvät harmittomissa paikoissa eivätkä häiritse valtakoneistoa. New Yorkissa pormestari Bloomberg otti saman kannan kuin 2004 mielenosoituksissa Bushia vastaan. Kaupunginhallinto kunnioittaa mielenosoittajien "sananvapautta", kunhan ne pysyvät lain rajoissa - ja niiden poliisiaitojen takana, jotka pitävät heidät poissa Wall Streetiltä.

Vähemmän tunnettu esimerkki valottaa tätä asiaa: Seattlessa valtaajat leiriytyivät ensiksi puistoon kaupungin talousalueen ytimessä. Seattlen (edistyksellinen) pormestari antoi julkisen tukensa valtaukselle. Samaan aikaan pormestari kuitenkin pyysi poliisia häiritsemään mielenosoittajia rutiininomaisesti siten, että lakia valvotaan järjettömiin äärimmäisyyksiin asti, kuten pitämällä huoli siitä, että julkisissa puistoissa nukkumisen kieltävää asetusta noudatetaan. Kun mielenosoittajat sietivät sadetta ja jatkuvaa poliisihäirintää, kuten kiinniottoja sen takia, että istui alas sateenvarjon kanssa, tai taskulampulla sohimista kenen tahansa nukkumista yrittävän silmiin, armollinen pormestari tarjosi leirille paikkaa kaupungintalon vierestä, jonne valtaajat voisivat pystyttää telttansa ja käyttää kaupungintalon yleisövessoja. Leirissä käytiin runsaasti väittelyjä tarjouksesta. Liberaalit olivat valmiita yhteistyöhön kaupungin kanssa ja näkivät tarjouksen voittona. Radikaalimmat osatekijät taas eivät vaistonvaraisesti luottaneet vallanpitäjien kutsuihin. Lopulta leiri päätti pysyä puistossa ja kohdata poliisihäirinnän. Seattlen valtaus siirsi pääleirinsä lopulta yliopistokampuksen alueelle. Leiriä on käytetty tukikohtana toiminnan suunnittelulle pankkien vastaiseen toimintaan sekä pakkolunastettujen kotien valtauksiin. Koska valtaus on tarkoituksellisesti päättänyt pysyä vallanpitäjien vastapuolella, poliisi on edelleen käynyt omaa sotaansa sitä vastaan.

Kuten olemme panneet merkille, poliisi on ryhtynyt rajuimpaan väkivaltaan siellä missä valtaukset ovat rohkeasti siirtyneet symbolisesta protestista kohti valtakoneistojen aktiivista häirintää. Jos näin ollen hyväksymme sen, että leirit itsessään protestin muotona eivät uhkaa valtiota tai kapitalismia, ja että minkä tahansa yksityisen omaisuuden valtaamista kohti liikkuvan liikkeen väkivaltainen tukahduttaminen paljastaa kuinka liike saattaa muuttua uhkaksi valtaa kohtaan, kuinka voimme selittää New Yorkin, Portlandin, Denverin, St. Louisin, Salt Lake Cityn, San Franciscon ja Oaklandin leirien samanaikaiset häädöt? Väheksymättä joidenkin vähemmän tunnettujen leirien arvokkaita panoksia, analyysimme mukaan koordinoidut häädöt ovat valtion vastaus Oaklandin valtauksen strategiseen eskalaatioon pääomaa vastaan sekä pelkoon siitä, että vastaava toiminta voi levitä myös muihin valtauksiin. Oaklandin kehitys on ollut innostavaa ja ennennäkemätöntä. Alusta asti Oaklandin valtaus - tai Oaklandin kommuuni, kuten jotkut ovat sitä kutsuneet - on pitänyt tiukasti kiinni autonomiastaan suhteessa pääomaan ja valtioon. Protestileirin sijaan siitä on tullut radikaalia yhdessä olemista, johon poliiseja ja poliitikkoja ei toivoteta tervetulleeksi ja jossa kapitalistien lakeja ja omaisuutta ei kunnioiteta. Se on avoimesti ammentanut kaupungin viimeaikaisista mellakoista. Itse asiassa kävi niin, että kun Oaklandin pormestari, joka koitti pelata samaa peliä kuin Seattlen pormestari tukemalla valtaajia ja antamalla samaan aikaan poliisille luvan väkivaltaan heitä vastaan, yritti puhua valtaajille, vihainen väkijoukko ajoi hänet matkoihinsa. Mikä tärkeintä, valtaus ei ole tyytynyt olemaan vain pelkkä vaihtoehto sen ulkopuolella olevalle laajemmalle yhteiskunnalle, ja se on reagoinut tukahduttamiseen hyökkäyksellä kapitalismia vastaan: kutsulla yleislakkoon. Ihan jo strategisen selkeyden takia tuon tapahtuman merkitystä ei tule liioitella tai tehdä siitä myyttiä, mutta tulee muistaa, että ensimmäinen kutsu yleislakkoon vuoden 1946 jälkeen ei tullut työväen byrokratian edustajilta vaan autonomisesta yleiskokouksesta.

Yleislakkoa seuranneet koordinoidut häädöt olivat valtion ennaltaehkäisevä isku tapahtumien leviämistä vastaan. Kun tuhannet mielenosoittajat valtasivat Madisonin osavaltiosenaatin rakennuksen Wisconsinissa 2011, poliisi vartioi ensin vimmatusti hallintorakennuksen käytäviä, kunnes heidät kutsuttiin pois, jotta leikkausten vastainen liike voitaisiin kukistaa muualla: oikeussalissa. Todellinen syy sille miksi poliisi tänä päivänä puolustaa vimmatusti määrättyä aluetta on se, että levoton väestö ei saa selville ettei siellä ole mitään, ja että valta on muualla. Oaklandin kehitys on provosoinut valtion häätämään niin monta leiriä kuin mahdollista, ei sen takia, että ihmiset saataisiin pois puistoista (tai, mikä naurettavampaa, terveys- ja turvallisuusriskien takia, kuten paikallishallinnot ovat häätöjä perustelleet). Hajottamalla leirit valtio on pikemminkin väliaikaisesti pysäyttänyt sen mahdollisuuden, että ihmiset havaitsisivat etteivät aukiot ja puistot tarkoita mitään muuta kuin tilaisuutta irtautua arjesta, löytää toiset ja sitten levittää valtauksia kaikkialle muualle, myös kaikkialla ympärillämme olevan kapitalistisen järjestelmän merkittäviin valtimoihin. Vain hellittämätön sodan hakeminen vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä vastaan voi muuttaa valtaukset kommuuneiksi, ei kapitalismin uudistumisen kokeilukentäksi.

Helppotajuisesta käsittämättömäksi

Mitä seuraavaksi? Oaklandin kommuuni on vastannut koordinoituihin häätöihin lähtemällä taas hyökkäyskannalle. Tällä kertaa se on kutsunut kaikkien länsirannikon satamien koordinoitua sulkemista 12. joulukuuta. Kaikki länsirannikon valtaukset ovat nyt alkaneet suunnitella omia hyökkäyksiään keskellä poliisin hyökkäystä heidän materiaalista perustaansa vastaan. Nyt viritetty ansa on siinä, jos valtaajat lankeavat kehätappeluihin vain pitääkseen puistonsa protestin tiloina - etenkin jos nuo taistelut tapahtuvat pitkälti oikeussalidraamana, kuten New Yorkissa on käymässä.

On varmaan selvää, että tulee vastustaa kaikkia yrityksiä puhua liikkeen nimissä ja tarjota vallalle helppotajuisia vaatimuksia. Tämä on paljon helpompaa liikkeessä, joka järjestäytyy yleiskokousten kautta kuin mitä aikaisemmissa kansalaisjärjestöjen valtakeskittymien hallitsemissa liikkeissä. Mitä enemmän valtausliikkeessä on välinpitämättömyyttä kapitalismia, sen lakeja ja suojelijoita kohtaan - mitä enemmän sen päämäärät ovat sellaisia, mitä valta ei voi käsittää - sitä parempi. Se mitä jotkut ovat kuvailleet liikkeen sekavuutena on itse asiassa yksi sen suurimmista vahvuuksista, kun se edesauttaa liikkeen hallitsematonta luonnetta. Kieltäytymällä vaatimuksista - tai mistä tahansa vuoropuhelusta vallan kanssa - samalla kun valtaukset laajenevat, liikkeen jäsenet voivat kieltäytyä tunnustamasta mitään muuta auktoriteettia kuin omaansa. Tämä määrittämätön oppositio on vallan kannalta paljon uhkaavampi kuin mikään artikuloitu mielenilmaus, joka voidaan sulauttaa ja palauttaa takaisin järjestelmään.

Tilanteen kaikista vallankumouksellisin mahdollisuus ei ole liikkeen rakentaminen jonkun massaidentiteetin varaan vaan se, että valtausliike ylittää itsensä pysymällä muuttuvana, liikkuvana ja tihenevänä sumuna ei-subjekteille, jotka toteuttavat välittömästi halujaan ja materiaalisia tarpeitaan. Tähän on nykytilanteesta pitkä matka ja siihen vaaditaan niiden identiteettien tuhoamista, joita tällä hetkellä käytetään linnakkeina taistelulle. Olemme jo nähneet kuinka vanhat taistelun muodot, kuten yleislakko, eivät syntyneet työväenbyrokratioiden tai vasemmistolaisten puolueiden vanhoista valloista vaan Oaklandin epäjohdonmukaisesta kommuunista. Tällä uudella maaperällä tulemme todistamaan kuinka käsittämätön vastarinta ja keskiluokkaisen kansalaisen identiteetti törmää toisiinsa, jolloin jälkimmäinen joko murtuu paineen alla tai osoittautuu niin vahvaksi, että se pystyy kantamaan mukanaan vanhan maailman arvot - työn kultti, demokratia ja vieraantuminen. Meidän täytyy myös tuhota radikaalit identiteetit. Anarkistin, kaikkine valmiine käsityksineen siitä kuinka vallankumous laitetaan käyntiin, täytyy myös kadottaa sumuun erikoisroolinsa, vaikkakaan ei nokkeluuttaan. On tärkeämpää löytää uusia polkuja kapinan yleistämiselle kuin saada aikaiseksi suurin, vahvin tai eniten tuhoa aiheuttava musta blokki. Jos kapina on tullakseen, tarvitsemme enemmän mellakoita - emme erikoistuneita mellakoijia.

On reilua tunnustaa kuinka vaikea ja suunnaton tehtävä on saada aikaiseksi vallankumous, joka luo ja ylläpitää luokatonta yhteiskuntaa. Se voi alkaa helpohkosti siellä missä autonomiset proletaariset yleiskokoukset, jotka eivät tunnusta mitään itsensä ulkopuolista auktoriteettia tai kenenkään omaisuutta, asettavat tahtonsa kaikkien lakien ja erikoistumisten yläpuolelle, lakkauttavat yksilöiden eriytymisen, tavaratalouden ja valtion. Mutta se voi kukoistaa vain pakottamalla itsensä universaalisti, jättämättä palastakaan maata millekään yhä olemassa olevalle vieraantuneelle yhteiskunnalle.

- Kadonneiden lasten kartanpiirtäjäkoulu, marraskuu 2011

[anarchistlibrary.org]

(1) Kommenttia


Takku
http://takku.net/article.php/201201041934146