Isänmaallisuus on perversio

06.12.2011 @ 15:00

4.7.2007, Jason Godesky: The Perversion of Patriotism

Kun alkuperäiskansat kertovat mikä on heille tärkeintä, kaksi asiaa aina toistuvat: perhe ja maa. Animisteina heillä ei ole sama saita asenne henkilöllisyyden suhteen kuin meillä, vaan he intuitiivisesti suhtautuvat ympäröivään maailmaansa siten kuin se näyttäytyy heidän aisteilleen - eli henkilöinä (Abram, 1997; Charlton, 2002). Sanonta kuten "all my relations", koko sukuni[i], jota Lakota-intiaanit käyttävät seremonioissaan, on merkityksen kyllästämä maailmassa, jossa maa on osa perhettä. Australian aboriginien "laulupolut" sitovat jokaisen ihmisen erityiseen paikkaan maassa, sekä sukujanaan joka on tarinoilla kirjattu maastoon. Samaten Apache-intiaanien ‘agodzaahi-tarinat[ii] sitovat sukua tarinoilla jäsenneltyyn maastoon. Klaanitoteemit muistuttavat ihmissukuja heidän ei-inhimillisistä perheenjäsenistä. Animistinen maailma on suhteiden maailma. Tämä on se maailma, jossa ihminen lajina kehittyi, ja näinollen on kaksi suhdetta jotka istuvat niin syvällä, että ne käyvät kaikkien muiden edelle: perhe ja maa.

Kuvittele tätä: sinä, vanhempasi, veljesi ja siskosi, isovanhempasi, lapsesi, serkkusi, pikkuserkkusi, koko laajennettu perheesi, on elänyt ympärivuotisen kesäleirin elämää niin kauan kuin kukaan muistaa. Eläätte yhdessä, ratkaisette ristiriitoja ja tuette toisianne niin hyvin kuin voitte, perheenä. Teidän sisäpiirivitseistänne on tullut legendoja, teidän taiteelliset tyylinne ovat innoittaneet toisiaan, lukemattomien sukupolvien ajan olette yhdessä kehittäneet elävää ja juhlavaa perhekulttuuria josta nautitte. Teette päätöksiä yhteisönä, luottaen niiden viisauteen joiden kanssa olette läheisiä. Pienin lapsikin osallistuu yhteisön yhteiseen ääneen. Ei poliisia, ei byrokratiaa, ei laitoksia ... Niiden sijaan teillä on tabuja, perheyhteisöllisiä konsensuskäytäntöjä ja perinteitä. Vapaa perhe, elämässä eloaan maalla. [1]

Huolimatta siitä, kuinka paljon sivilisaatio on epäinhimillistänyt meidät, se ei pysty luomaan tyhjästä sellaisia vahvoja tunteita, joita tarvitaan pitämään yhteiskuntaa kasassa. Sen sijaan se joutuu valjastamaan ja kierouttamaan luonnollisia vaistoja omia tarkoituksiaan varten. Johtuen valtion lähtökohtaisesta oikeutuksen puutteesta, oikeutuksen luominen on ollut keskeinen huoli jokaiselle sivilisaatiolle: miten sivilisaatio oikeuttaa olemassaolonsa, kun se ei tarjoa mitään arvokasta ja sortaa kaikkia alaisuudessaan? Nämä kahdet perustavanlaatuiset rakkaussiteet - perhe ja maa - ovat poikkeuksetta ratkaisu. Siirtämällä rakkauden kohdetta todellisesta perheestä myyttiseen "kansaan", ja todellisesta ekosysteemistä "maan" mielivaltaisiin rajoihin, valtio voi varastaa luonnollista inhimillistä rakkautta ja kierouttaa sitä fanaattiseksi lojaaliudeksi - joka, useammin kuin ei, hajottaa todellisia perheitä ja myrkyttää todellista maata.

Syksyllä 2004 ennen Yhdysvaltojen presidentinvaaleja, George Lakoff julkaisi kirjan nimeltä Don’t Think of an Elephant!, opas sille miten saada Demokraatteja äänestetyiksi taas valtaan, joka levisi kuin heinäpalo "sinisen" USAn halki ja innoitti liberaaleja kaikkialla olemaan muuttamatta mitään, häviämään presidenttivaalit, ja ihmettelemään miksi he jatkuvasti epäonnistuvat.

Lakoffin pääväite oli, että konservatiivit haluavat johtajassa "ankaran isän", kun taas liberaalit haluavat "hoivaavan äidin".

"Ankaraa isää" painottava perhemoraali linkittyy politiikkaan vertauskuvan kautta, joka on konservatiiveille ja liberaaleille yhteinen - Kansakunta Perheenä -vertauskuva, jossa kansallisuus nähdään perheenä, hallinto vanhempana ja kansalaiset lapsina. Tämä vertauskuva kääntää perhemoraalia poliittiseksi moraaliksi, näin kytkien konservatiivisia perhearvoja konservatiivisiin yhteiskunnallisiin arvoihin. "Ankara Isä" -malli, jossa konservatiiviset moraalivertauskuvat kohtaavat toisensa, yhdistää eri konservatiiviset näkemykset poliittiseksi kokonaisuudeksi, kun sitä sovelletaan politiikkaan "kansakunta perheenä"-vertauskuvan kautta. [2]

Vertauskuva on paljon tätä vanhempi. Rooman yksinvaltias perusteli valtansa asemallaan rooman kansan Isien isänä (Pater patriae), imperiumin tason Perheenisänä (Pater familias)[iii] Tänäkin päivänä puhumme George Washingtonista[iv] "maamme isänä" ja kuvaamme sisällissotaa "veljessotana". Puhumme "isänmaasta" (tai joillain kielillä "äidinmaasta"). Valtio määrittelee aina itsensä perhevertauskuvien avulla, varastakseen luontaista inhimillistä rakkautta todellista perhettä kohtaan. Mutta ei ole sellaista asiaa kuin "kansallisuutta" rakastettavaksi. Se on myytti, joka on syntynyt pitkälti kirjapainon vaikutuksesta.

Hyvä esimerkki on tuo modernin aikakauden kyseenalainen siunaus, jaettu kansallinen mieliala jota tunnetaan - erityisesti sen voimakkaammissa, itsensä tiedostavissa muodoissa - nationalismina. Poliitikon juonikkaasti käyttämänä tämä mieliala voi murentaa paikallisten johtajien valtaa, laajentaen näin korkeamman tason ylivaltaa. Lopputulos - keskitetysti hallittu ja kulttuurisesti yhtenäinen alue, jota yhdistää tunne jaetusta perinnöstä, jaetusta edusta ja jaetusta kohtalosta - on kansallisvaltio. Tänään pidämme kansallisvaltioita itsestäänselvyytenä, mutta ne eivät olleet aina olemassa. Ymmärtääkseen kirjapainon roolin niiden kehityksessä, pitää ensin ymmärtää voimia jotka edistivät tätä kehitystä kauan ennen kirjapainon ilmestymistä Euroopan näyttämölle.

Kirjapaino vahvisti kansalliseen hallintoon pyrkivää prosessia kahdella tavalla. Ensinnä, se yhtenäisti suurten maa-alueiden kulttuuria, standardoi maan tapoja, mytologiaa ja ennen kaikkea kieltä. Myöhäiskeskiajalla, Adam Watsonin sanoin, "alueellinen murre taipui melkein huomaamattomasti naapurialueen murteeksi, romaaniset kielet alankomaista Portugaliin ja Sisiliaan ja germaaniset kielet Hollannista Wieniin."[v] Kirjapaino muutti tämän: se vaimensi murre-eroja ja loi suuria keskinäisen ymmärrettävyyden alueita - "yhtenäistettyjä vaihdon ja kommunikaation kenttiä", kuten politiikan tieteilijä Benedict Anderson on niitä kutsunut.

Toiseksi, kirjapaino pani alulleen eräänlaisen päivittäisen kansallisen tietoisuuden kehittyminen. 1500-luvun alkuun mennessä yhden aiheen "uutispamfletit" olivat alkaneet yhtenäistää mielialoja Englannissa, raportoimalla sotataisteluista, onnettomuuksista, juhlapäivista. Seuraavina vuosisatoina, aikakausilehtien ja varsinaisten uutislehtien kehittyessä, kirjapaino antoi alati lisää muotoa kansallistunteelle. Kokonaiset valtakunnat kehittyivät, Andersonin termeillä, "kuvitteellisiksi yhteisöiksi".[3]

Inhimillisen kehityksemme menneisyydessä ihmiskieli kehittyi ekosysteemimme mukaisesti (Abram, 1997), ammentaen lintuäänistä ja elinpaikkamme äänimaisemasta. "Yhden alueen murteen huomaamamaton taipuminen seuraavaan" ilmaisi ekologian vaihtelua, ja kytki todellisia perheitä todelliseen maahan, ainakin jossain määrin. Tunkeutuva suhtautumistapa asumiseen voidaan historiallisesti jäljittää aina maanviljelyn saapumiseen Eurooppaan, mutta kielen standardisointi ja kansallisuuden "kuvitteellinen yhteisö" nostivat tuota tunkeutuvaa suhtautumistapaa toiselle tasolle, hajottamalla kielellistä sidettä ihmisten ja maan välillä ja korvaamalla sitä kansallisvaltion käsitteellä, joka ei kohdistanut rakkautta elämää antavaan maaperään, vaan sitä riistävään hallintoon.

On myös tärkeää huomata, että kansallisuus on nimenomaan "kuvitteellinen yhteisö" - ei todellinen yhteisö. Kansallisvaltion myytin mukaan jokin mystinen sukulaisuuden veroinen suhde sitoo minut muukalaisiin toisella puolella maata, jotka en ole koskaan tavannutkaan, mutta ei ystäviini naapurimaassa, joiden kanssa olen oikeasti viettänyt aikaa. "Kansallisuuden" myytin mukaan minun tulisi rakastaa noita muukalaisia veljinä, omana perheenjäseninä, maamiehinä, ja minun tulisi tuntea enemmän yhteisyyttä heidän kanssaan kuin ystävieni kanssa. Selvästikään tämä ei ole todellinen yhteisö, vaan käytännöllinen harhakuvitelma joka tekee tunnesiteistämme helpompia manipuloida ja kontrolloida.

Tätä rakkautta kutsutaan "isänmaallisuudeksi".

Isänmaallisuus on kuin perherakkautta. Rakastat perheesi vaan koska he ovat perheesi, ei siksi, että he ovat "paras perhe maailmassa" (mitä ikinä tämä tarkoittaisikaan) tai siksi, että he ovat "parempia" kuin muut perheet. Et tunne itsesi uhatuksi kun toiset rakastavat omaa perhettään samalla tavalla. Päinvastoin, kunnioitat heidän rakkauttaan, ja luotat siihen, että he kunnioittavat sinun. Et koe, että perheestäsi tulee parempi tappelemalla toisten perheiden kanssa. [4]

Jos kansallisvaltio on perhe, niin millainen perhe se on? Derrick Jensen on vastannut tähän kysymykseen vuosikausia. Koska hän on itse kasvanut väkivaltaisessa perheessä, hän pystyy helposti tunnistamaan juuri millainen perhe kansallisvaltio on.

Raaka voima on kallis ja epätehokas tapa riistää. Tämä pätee niin isolla yhteiskunnallisella tasolla kuin perhetasolla. Valtaapitävien näkökulmasta on toivottavaa saada riistettyjä osallistumaan itse omaan alistamiseensa.

Yksi keino tähän on mystifiointi, jolla riistäjä saa uhrejaan uskomaan, että väkivalta on heidän oma vikansa. Esimerkiksi, väkivaltainen isä saattaa sanoa lapsilleen, ettei hän olisi lyönyt heitä jos he olisivat tiskanneet kunnolla. Tämän tarkoitus on saada lapsia keskittymään tiskien tiskaamiseen sen sijaan kuin isänsä oikeutuksettomaan väkivaltaan. Kenties vielä tärkeämpi, se saa heidät uskomaan, että jos he vaan voivat tarpeeksi hyvin tulkita ja vastata sortajansa alati muuttuviin mielenoikkuihin, he saattavat välttyä hakkaamiselta. Vapaan tahdon näkökulmasta kysymys kuuluu: jos he pakkomielteisesti pesevät tiskit ja toteuttavat jokaisen muun tottelevaisuuden ilman, että isä lyö heitä enää, tekevätkö he silloin näin omasta vapaasta tahdostaan? [5]

Eikö tämä ole juuri sitä, mitä "isänmaalliset" aina sanovat meille? Vain ne jotka tekevät vääryyksiä päätyvät vankilaan? Vain rikollisia rangaistaan? Jos ei ole mitään salattavaa, ei ole syytä vastustaa kansalaisvapautesi poistamista? Jos olet hyvä kansalainen, ei ole syytä pelätä kansallisvaltiotasi? Isänmaallisuus on aina lähtökohtaisesti epärationaalista, kuten Jeff Vail selittää:

Välttääksemme ajautumista sivuraidekeskusteluun siitä, onko vapaus vai tasa-arvo suhteellisesti arvokkaampi, oletetaan, että nämä jalot periaatteet oikeasti ovat "jaloja" ja kannatuksemme arvoisia (riippumatta siitä mitä ne ovat). Tämän oletuksen hyväksyminen osoittaa toisen väitteen loogista virheellisyyttä: ei ole mitään perustetta siirtymiselle "rakkaudesta jaloon periaatteeseen" "rakkauteen kansallisvaltioon joka kannattaa tuota periaatetta". Se saattaisi perustella rakkautta kansallisvaltion poliittiseen agendaan, joka ylläpitää periaatetta kuten esimerkiksi yksilön vapautta, mutta vaikka tätä prosessia toistaa kuinka monta kertaa, se ei koskaan yllä lopulliseen loogiseen loikkaan perusteluksi itse kansallisvaltion rakastamiselle. [6]

Itse asiassa, tuo viimeinen askel - kun rakkaus jaloon periaatteeseen muuttuu rakkaudeksi jollekin tietylle hallinnolle - tarkoittaa aina tuon periaatteen pettämistä, sillä tuon askeleen myötä valtuutat valtiota hylkäämään tuota periaatetta, koska rakastat nyt valtiota, et periaatetta.

Isänmaallisuus ei vääristä ainoastaan rakkauttamme perheeseen, vaan myös rakkauttamme maahan. Parhaimmillaan, patriootit sanovat rakastavansa kotimaataan. Meidän iskulauseemme juhlistavat maata: "Ei laaksoa, ei kukkulaa, ei vettä rantaa rakkaampaa... koskemme kuohuineen, ikuisten honkain huminat..."[vi]

Silti heidän vankkumaton tuensa hallinnolle johtaa tuon maan raivokkaaseen tuhoamiseen, metsätuhoon, ilman ja veden myrkyttämiseen, meille elämää suovan maaperän tuhoamiseen. Ympäristönsuojelu tuomitaan toistuvasti "epäisänmaallisena". Kaikki isänmaallisuus vetoaa samoihin tunteisiin: verratkaa tätä saksassa Weimarin tasavallan loppuaikoina levitettyä pamflettia, vähän aikaa ennen Natsipuolueen nousua ja osana ympäristöliikehdintää joka avitti sen nousua.

Jokaisen saksalaisen rinnassa värähtelee saksalainen metsä luolineen ja rotkoineen, jyrkänteineen ja hiidenkivineen, vesineen ja tuulineen, legendoineen ja satuineen, lauluineen ja melodioineen, ja herättää vahvan kaipuun ja koti-ikävän; joka saksalaisen sielussa saksalainen metsä elää ja huojuu syvyydessään ja laajuudessaan, tyyneydessään ja voimassaan, mahdissaan ja arvokkuudessaan, rikkaudessaan ja kauneudessaan - se on saksalaisen sisäänpäinkääntyneisyyden, saksalaisen sielun, saksalaisen vapaudentunteen alkulähde. Siksi suojele ja huolehdi saksalaisesta metsästä vanhusten ja nuorison tähden, ja liity uuteen saksalaiseen "Liittoon Saksalaisen Metsän Suojelun ja Kunnioituksen Puolesta". [7]

Ja mikä on totuus?

Tiedämme kai kaikki miten tarina menee. Valtavista merilintujen määristä, joista kirjoitin: "He tappavat niitä rautapäisillä nuijilla niin suurissa määrissä, että se on uskomatonta". Alkuperäisväestä: "Sotilaat kaatoivat tusinoita sarjatulella, päästivät koirat irti repimään raajoja ja vatsoja, jahtasivat pakenevia intiaaneja metsikköön seivästäkseen heidät miekoin ja keihäin, ja 'Jumalan avulla saivat pian täyden voiton'".

Siivetönruokki oli hävinnyt vuoteen 1844 mennessä. Kerran miljardilukuisista muuttokyyhkyistä viimeinen kuoli 1914. Molemmat metsästettiin sukupuuttoon, samoin kuten itäinen biisoni, eskimokuovi ja moni, moni muu. Ne, joilla oli onni välttyä täystuholta, kuten puuma, harmaasusi ja ikimetsä, ovat lukumääriltään romahtaneet.

Se, mitä mies kadulla sanoi, mitä kaikki kyltit ja autotarrat ja sloganeeraavat poliitikot sanovat, on melkein totta: Jumala, jos hän on olemassa, todellakin siunasi amerikkaa. Runsaasti. Mutta sitten amerikkalaiset tulivat, sylkivät Jumalan kasvoihin, ja järjestelmällisesti tuhosivat joka ikisen noista siunauksista pitkin 400 pitkää, veristä vuotta.

Haluaisin nähdä autotarran joka sanoo tuon. [8]

Nyt ovella on "Itsenäisyyspäivä", vuotuista isänmaallisuuden juhlaa. Tänä vuonna, mieti mitä todella rakastat - hallitusta joka riistää sinua, vaiko perhettäsi, ja maa joka antaa sinulle elämää? Onko se "kaikki sukusi", vai onko se eliitti joka juonittelee tehdäkseen sinusta orjan? Isänmaallisuus on luonnollisen rakkauden perversio, sen kiinnittämistä sortajiin jotka tuhoavat sinua, perhettäsi, maatasi, ja kaikki rakastamisen arvoista. On korkea aika jättää "isänmaallisuuden" taaksemme; tänä itsenäisyyspäivänä, juhli niitä asioita jotka oikeasti ansaitsevat rakkauttasi - perhettä ja maata.



Aiheeseen liittyen samalta kirjoittajalta:
* “Dysfunctional Culture” —  siviliaatio isona, epäterveenä, väkivaltaisena perheenä, ja miten tribalismi voi auttaa meitä luomaan uudestaan tervettä perheyhteiskuntaa.
* “Nine Nations: Bioregionalism in North America”  —  Katsaus bioregionalismiin, sisältäen yksityiskohtaisen erittelyn siitä, miltä näyttää terve suhde maahan, ja miten sitä on vääristetty "isänmaallisuuden" taholta yleensä ja natsien taholta erityisesti.

Lainattuja teoksia:
* Abram, David, 1997: Spell of the Sensuous (kirjareferaatti: "A Brief Summary of Animism")
* Charlton, Bruce 2002: Alienation, Neo-shamanism and Recovered Animism.


 

Kääntäjän mietteitä:
Alkuperäinen teksti on vahvasti sidottu amerikkalaiseen kontekstiin, mutta olisi ollut suhteellisen helppoa "suomentaa" sitä. Päädyin kuitenkin pääosin jättämään kontekstisuudet ennalleen - näin lukija pystyy itse havaitsemaan yhtymäkohtia. Joissain kohdissa olen muuttanut ilmaisua kontekstivapaammiksi, esim. poistamalla viittaukset "itsenäisyyspäivämäärään", joka tietenkin on eri.
Alla muutama spesifi huomio:

"All my relations": Sana "relation" englanniksi tarkoittaa toki ensisijaisesti sukulainen, mutta sana yhdistää sukulaisuutta ja laajempaa suhteisuutta tavalla, jolle ei ole suoraa vastinetta nykysuomessa. Lisäksi, koska englanniksi sana "family" on merkitykseltään laaja, olen kääntäessäni käyttänyt suomalaisia "perhe"- ja "suku"-sanoja samalla tavalla laajassa merkityksessä ja toistensa synonyymeinä.

'agodzaahi-tarinoista: löytyy tarkempi esittely mm. Nine Nations-artikkelista, lisää lähteitä nettihakukoneesta esim. sanoilla "apache agodzaahi".

"Pater": tarkoittaa kirjaimellisesti isää, mutta roomalaisessa kontekstissa se oli täysi synonyymi "perheenpäälle". (Tämän pohjalta joku voisi veistellä, että jos "perheellä" on "pää", se on patriarkia, riippumatta siitä kuka on "pää"...)

George Washington: tähän kohtaan lukija voinee keksiä vastaavan esimerkin suomalaisesta kontekstista...

Tätä lausetta oli vaikeaa kääntää, alkuperäinen on siis:
“one dialect shaded almost imperceptibly into the next, the Romance languages from the Low Countries to Portugal and Sicily and the Germanic from Holland to Vienna.”
Parempia käännösehdotuksia tuolle "shadingille" otetaan mielellään vastaan.

Tässä kohtaa "suomensin". Alkuperäisessä tekstissä oli tämä:
"oh beautiful, for spacious skies, for amber waves of grain; for purple mountains’ majesty above the fruited plain…" (ensimmäiset säkeet laulusta America the beautiful).

(0) Kommenttia


Takku
http://takku.net/article.php/2011120616005373