Vaihdos ilman muutosta
Pohdinnat | tiistai, 12.04. 2011 @ 13:44
Katselukertoja: 1 828
Vaalit Suomessa vuonna 2011
Tätä kirjoittaessani varmaan ne teistä jotka aikovat äänestää, ovat jo äänestäneet ennakkoon, “varmuuden vuoksi”. Tällainen varman päälle pelaaminen kaikessa on yksi suomalaisten piirre, mitä en voi käsittää – jos itse äänestäisin, saapuisin äänestyspaikalle enintään 15 minuttia ennen sulkemisaikaa. En ole kuitenkaan koskaan äänestänyt valtiollisissa vaaleissa.
Jos teitä kiinnostaa miksi en ole, ja odotatte jotain moralistisia ohjeita siitä mitä teidän pitäisi tehdä, lopettakaa tämän lukeminen saman tien. Ja jos poliitikkojen ja kapitalistien edesottamukset eivät ole koskaan raivostuttaneet teitä siinä määrin, että olisitte halunneet hajoittaa jotain, saatte minun puolestani jatkaa siellä kuplassanne lillumista jatkossakin. Jos ovat, ehkä voitte käsittää miksi taas yhteen vedätykseen osallistuminen ei kiinnosta.
Valinta on ruton ja koleran väliltä – jos en äänestä, en sitten saisi valittaa niistä päätöksistä mitä poliitikot tekevät. Jos äänestämäni ehdokas jää oppositioon (eduskunnan sisä- tai ulkopuolelle), hänen vaikutusmahdollisuutensa ovat olemattomat, koska Suomessa ei juurikaan ole vähemmistöhallituksia. Jos äänestämäni ehdokkaan puolue osoittautuu hallituskelpoksi, niin kiitokseksi hallitus kusee päälleni – esimerkiksi rakentamalla lisäydinvoimaa tai leikkaamalla nuorten työttömien toimeentulotukea.
Eli kiitos vain kaikille teille nassukoille, jotka lähestyitte minua suoraan tai epäsuorasti, ja pyysitte äänestämään itseänne. Jotkut teistä ovat kivoja ja fiksuja, muutamilla on jopa tuoreita ideoita, mutta yksikään teistä ei ole pätevämpi päättämään minun asioistani kuin minä itse.
Ja te jotka ette itse ole ehdolla, saatte puolestani tehdä valinnan ruton ja koleran väliltä ihan itse. En todellakaan väitä, että äänestämättä jättäminen olisi joku tapa vaikuttaa aina ja kaikkialla. Minulle kysymys on lähinnä henkilökohtaisesta hygieniasta - miksi tunkea kätensä kasaan paskaan kun voi olla tunkemattakin? Mutta usein on parempi uskoa mielikuvitusolentoihin kuin olla uskomatta yhtään mihinkään, ja samoin on varmaankin parempi olla yhteiskunnallisesti aktiivinen edes kerran neljässä vuodessa kuin olla täysin passiivinen.
Järjestelmän legitimiteettipiikki
Perussuomalaisten nousu ja pienempien protestipuolueiden (SKP, Piraattipuolue, Muutos 2011) entistä suurempi näkyvyys ei kerro järjestelmän itsensä uskottavuuskriisistä, vaan siitä että järjestelmä on uskottavampi kuin koskaan. Nämä liikkeet haluavat päästä vallan kahvaan järjestelmän itsensä keinoin, muuttamatta järjestelmää muuten kuin kosmeettisesti. Tästä kertoo myös se, että kyselytutkimusten mukaan perussuomalaisten uusista kannattajista useampi on ennen jättänyt äänestämättä, kuin äänestänyt jotain tiettyä puoluetta (aiheesta esim. täällä ja täällä).
Muutos 2011:n ohjelmaan kuuluu “suora demokratia”, mutta itse asiassa he ajavat vain sveitsiläismallisia kansanäänestyksiä (näistä näkemyksistä tarkemmin esim. täällä). Tämä ei kuitenkaan vielä ole suoraa demokratiaa, vaan eräänlainen täydennys parlamentaristiselle (eli epäsuoralle) demokratialle, vaikka olisikin toki tervetullut muutos. Se, että suorasta demokratiasta (ymmärtämättä sanan merkitystä) puhuvat Suomessa nykyään lähinnä kansallismieliset ja rasistit, on hyvä muistutus parlamentaristisen vasemmiston surkeasta epäonnistumisesta, ulkoparlamentaarisen vasemmiston heikkoudesta ja siitä, ettei suora demokratia yksinään ole mikään ratkaisu – tarvitaan myös solidaarisuutta, joka hylkää luokkaerot ja kansallisuusrajat.
Toimittajat ovat noin viimeisen 40 vuoden ajan jatkuvasti kirjoittaneet “nuorten laskevasta kiinnostuksesta puoluepolitiikkaa kohtaan”, mutta ikävä kyllä kyseessä on klishee, jolla ei ole mitään todellisuuspohjaa. Perussuomalaisten, Muutos 2011:n ja vastaavien liikkeiden nousu tarkoittaa, että suoran demokratian kannattajat eivät ole pelkästään epäonnistuneet selittämään ihmisille, että parlamentarismista voisi jo siirtyä eteenpäin, vaan myös kertomaan ihmisille mitä suora demokratia ylipäätänsä tarkoittaa.
Vaaliboikotti voi olla merkittävä tapa vaikuttaa, jos se kasvaa niin suureksi, että poliitikot tekevät johtopäätöksen, että järjestelmän syvän uskottavuuskriisin vuoksi ainakin ainakin jotain pitäisi muuttaa. Historiasta voi löytää esimerkkejä myös onnistuneista vaaliboikoteista, mutta sellaisen järjestäminen vaatii aivan erityisiä olosuhteita. Onnistunut vaaliboikotti edellyttää järjestelmän legitimiteettikriisiä, mutta edustusjärjestelmän kriitikki yksinään ei kuitenkaan voi sellaista aiheuttaa. Legitimiteettikriisi syntyy vasta sitten, kun poliitikot käyttävät avoimia mandaattejaan hyväksi niin törkeästi, että järjestelmään kyllästytään lopullisesti. Tietysti on vain ajan kysymys milloin näin käy, mutta kansan sietokyky on tunnetusti venyvä – jos keisarit eivät olisi ryhtyneet ensimmäiseen maailmansotaan, he hallitsisivat varmaan vieläkin yli puolta Euroopasta. Itse asiassa anarkistien reagoiminen vaaleihin niitä arvostellen sekin legitimisoi yhteiskuntajärjestystä ylläpitävää spektaakkelia.
Suomessa vuonna 2011 vaaliboikotti voi olla vain jonkinlainen yksilön elämäntapavalinta, ei keino vaikuttaa yhtään mihinkään. Mielestäni Suomessa niiden, jotka haluavat korvata parlamentarismin demokratialla (suoralla, imperatiivisilla mandaateilla tai niiden yhdistelmällä), olisi luovuttava laiskasta vaaliboikotin ajamisesta, ja keskittyä ihmisten aktivoimiseen riippumatta vaalisykleistä. Näiden vaalien alla anarkistien antivaalikampanja on ollut niin laiskaa, että anarkistiresursseja useammin vaalikritiikkiä on voinut lukea esimerkiksi Suvi Auvisen blogista Voiman verkkolehdessä . Kritisoimaani ärsyttävää moralistista argumentointia edustava J. Mäkilän artikkeli Väärinajattelija – lehdestä on luettavissa täällä.
Väitös että äänestämättä jättäminen noin yleisesti vaikuttaisi johonkin ei suinkaan ole ainoa ulkoparlamentaarisen liikkeen katteeton lupaus. Samaan sarjaan kuuluu väite, että suora toiminta olisi nopeampi ja tehokkaampi tapa vaikuttaa kuin äänestäminen. On useita hyviä syitä tehdä suoraa toimintaa, mutta ei pidä liioitella sen tehokkuutta tämän päivän Suomessa – eikä siihen kannata ryhtyä lainkaan, jos ei ole henkisesti valmis isoihin sakkoihin ja myös vankilaan joutumiseen. Usein ulkoparlamentaarista ja suoraa toimintaa pidetään malttamattoman nuorison häröilynä. Itse näkisin ne ennemminkin pitkäjänteisenä toimintana, jotka luovat luo aidosti vaihtoehtoisia rakenteita lyhytnäköisten ja pinnallisten reformien sijasta. Parlamentaarista tietä saavutettujen reformien myötä järjestelmän perustavanlaatuinen muuttaminen usein poistetaan päiväjärjestyksestä. Jos saamme jonain päivänä luotua todellisen ulkoparlamentaarisen liikkeen esimerkiksi Espanjan vuoden 1936 tai Euroopan vuoden 1968 malliin, meidät otetaan varmasti ihan yhtä vakavasti kuin mikä tahansa eduskuntapuolue.
Historiallinen vaalitulos ilman minkäänlaista muutosta
Vaikka perussuomalaisten gallup-suosio ei välttämättä siirrykkään suoraan suosioksi itse vaalipäivänä, todennäköisesti puolue kuitenkin onnistuu kolminkertaistamaan suosionsa, mikä lienee Suomen historian suhteellisesti suurin vaalivoitto eduskuntapuolueelle. Tätä kirjoittaessa kaikki lukijat ovat varmasti jo kurkkuaan myöten täynnä perussuomalaisia, mutta Suomen melko vakaassa poliittisessa järjestelmässä tämä heilahdus on jotain aivan uutta, joten sitä ei voi jättää huomiotta.
Perussuomalaisten voitto ei kuitenkaan tule muuttamaan juuri mitään. Jos puolue pääsee hallitukseen, NATO-jäsenyys voidaan laittaa vireille, mutta neljä vuotta tuskin riittää sotilasliittoon liittymiseen. Suomi ei tule eroamaan EU:sta eikä rahaliitosta. Puolueen työmarkkinapolitiikan todennäköisesti sanelee puolueen uusliberaali yrittäjäsiipi, mutta Ay-liikkeen vastaista hyökkäystä Wisconsinin mittakaavassa ei ole odotettavissa. Sukupuolineutraali avioliittolaki viivästyy, mutta tuskin poistuu päiväjärjestyksestä kokonaan. Kehitysapua arvatenkin leikataan, mutta sitä ei lopeteta.
Suomen siirtolaisuuspolitiikka on niin tiukka, että kansainvälisistä sitoumuksista ja lupauksista luistetaan jo nyt – esimerkiksi Suomen liittyessä Schengenin sopimukseen luvattiin nostaa kiintiöpakolaisten määrää tuhanteen vuodessa, mutta sitä ei ole vieläkään tehty. Toki ennestään kiristyvät asenteet voivat johtaa yksittäisin tragedioihin – Romanian romanit tulevat kohtaamaan Suomessa yhä enemmän mielivaltaista vainoa ja väkivaltaa. Jos Suomessa otetaan käyttöön Tanskan malliset siirtolaisten pisteytysjärjestelmät, se tulee tarkoittamaan käytännön rodunjalostamista, jossa kielitaidottoman tai kouluttamattoman ulkomaalaisen kanssa perheen perustamista mielivät ajetaan Suomesta pois. Suomalaisten valtaenemmistön elämään nämä ikävät muutokset eivät kuitenkaan tule heijastumaan mitenkään.
Perussuomalaisille tulee todennäköisesti käymään samoin, kuin sen edeltäjälle Suomen Maaseudun Puolueelle vuosien 1970 ja 1972 suurvoittojen jälkeen. Tuolloin puolue sai 18 paikkaa eduskunnassa, mutta voittoa seurasi nopeasti romahdus. Vaalikauden 1972-1975 aikana puolue hajosi kahtia, ja seuraavissa vaaleissa sen seuraajapuolueet saivat yhdessä enää 3 paikkaa. Hajoaminen on myös täysin mahdollinen skenaario perussuomalaisten tapauksessa. Esimerkiksi jos Suomen Sisun porukka perussuomalaisten sisällä saa yli viisi paikkaa keskittämällä äänensä, heidän kannattaa todennäköisesti perustaa erillinen eduskuntaryhmä ja puolue, koska uuden vaalilain myötä vuonna 2015 heillä olisi hyvät mahdollisuudet päästä läpi myös ilman Soinin vetoapua. Uusi vaalilaki tulee helpottamaan pienpuolueiden ehdokkaiden läpimenoa muissa vaalipiireissä paitsi Uudellamaalla. Ja riippumatta siitä hajoaako puolue vai ei, on varmaa ettei sen suosio tulee kestämään hallitusvastuuta hallituksessa, koska mikään hallitus ei kykene lunastamaan puolueelle ladattuja odotuksia.
Näin ollen kysymys siitä, kuka tulee perimään perussuomalaisten paikat vuoden 2015 vaaleissa on vähintään yhtä kiinnostava, kun spekulaatio perussuomalaisten voiton lyhyttaikaisilla seurauksilla. Voi olla, että olisi paljon huonompi juttu jos perussuomalaisia ei kelpuutettaisi hallitukseen esimerkiksi puolueen tiukan EU-linjan vuoksi – tämä antaisi puolueelle uudet neljä vuotta aikaa kasvattaa kannatustaan, ja luoda infrastruktuuria joka voisi selvitä väistämättä edessä olevasta kannatuksen romahtamisesta. Lisäksi yritys pitää perussuomalaiset ulos hallituksesta hinnalla millä hyvänsä johtaisi vain entistä laajempiin ja laimeampiin hallituskoalitioihin.
Ulkoparlamentaarisen ja parlamentaarisen vasemmiston suhde Suomessa
Kaikissa maissa ulkoparlamentaarinen aktivismi heijastelee puoluepolitiikan tapahtumia, eikä Suomi ole tämän suhteen poikkeus. 1960-luvun liike integroitiin puoluepolitiikkaan parissa kuukaudessa, Koijärvi-liike parissa vuodessa. 1990-luvun aktivistiliikkeen integroitumiseen kesti pidempään – yksittäisiä sen toimijoita oli ehdolla jo vuoden 1999 vaaleissa, mutta isompi siirtyminen puoluepolitiikkaan tapahtui vasta vuoden 2003 eduskuntavaalien alla. Mielestäni tämä “viive” johtui ennen kaikkea Lipposen hallitusten kokoonpanosta ja politiikasta, joidenka vuoksi Vihreät ja Vasemmistoliitto olivat molemmat niin epäuskottavia ulkoparlamentaaristen aktivistien silmissä, ettei niitä pitkään aikaan edes menty “muuttamaan sisältäpäin”. Suomen anarkistiliikkeen pitkän tauon jälkeinen virkoaminen oli paljolti seurausta näistä 1990-luvun tunnelmista. Mutta ei aktivistien enemmistö 1990-luvullakaan ollut anarkisteja, ja itsensä anarkisteiksikin määrittelevistä todennäköisesti suurin osa ennemminkin radikaaleita vihreitä ja sosiaalidemokraatteja. Toisinkuin J. Mäkilä muistelee Väärinajattelijan artikkelissa, 1990-luvullakin moni, ellei enemmistö Suomen anarkisteista äänesti – tosin ehkä enemmän häpeillen kuin nykyään. Minusta tämä kertoi silloin ja nykyään jonkinlaisesta omanarvon tunteen puuttumisesta, joka ei välttämättä leimaa pelkästään suomalaista radikalismia, vaan kulttuuria ylipäätänsä.
Nyt tilanne on kuitenkin aivan toinen kuin 1990-luvulla. Vasemmistoliitto on ollut oppositiossa jo kaksi vaalikautta putkeen, ja se on voittanut Lipposen aikana menettämänsä katu-uskottavuuden takaisin jo täysin. Näin siitä huolimatta, että se tuskin on ollut oppositiossa omasta tahdostaan, eikä jatkossakaan tule olemaan – puolueella ei ole mitään syytä liittyä hallitukseen kenen tahansa kanssa, tekemään kuinka tahansa laimeita kompromisseja. Vasemmistoliiton kannatuskäyrä osoitti samanlaista laskua niin hallituksessa kuin oppositiossakin, ja suurimman osan tästä selittänee luonnollinen poistuma. Mikä on se poliittinen voima, joka voisi rankaista Vasemmistoliittoa vasemmalta päin liian periksiantavasta politiikasta – SKP tai anarkistit? Radikaalin nuorison poliittinen muisti on puoli vaalikautta, ja selkärankaa sillä riittää enintään persvaosta ristiselkään. Vasemmistoliitolla ei tule vielä vuosikausiin tai vuosikymmeniin olemaan mitään pelättävää vasemmalta päin.
Eikä intellektueeleilla ole edes mitään muuta vaihtoehtoa kuin puoluepolitiikka, koska ulkoparlamentaarisen aktivismin hiekkalaatikko on niin pieni. Kuka älykkö haluaa jakaa lenttareita jossain räntäsateessa, kun sen sijasta voi sorvata puolueohjelmaa jossain kahvilassa tai kirjoittaa periaatepapereita Euroopan Keskuspankin roolista? Vaikka puolue ei intellektuaalia edes kutsuisi, intellektuaali valitsee puolueen, ja viimeisen kahdeksan vuoden aikana hän on usein valinnut juuri Vasemmistoliiton.
Jo nyt Vasemmistoliitto hyötyy perussuomalaisten noususta – se on menettänyt puolueelle vähemmän kannattajia kuin kolme suurta, ja Soini-ilmiöstä eniten huolissaan oleville Vasemmistoliitto edustaa usein vakavasti otettavinta vastavoimaa. Monet aktivistitkin tulevat varmasti äänestämään Vasemmistoliittoa juuri näissä vaaleissa, tosin aktivisteja on niin vähän ettei heidän äänestyskäyttäytymisellään ole juurikaan vaikutusta kokonaistulokseen. Uskon, että Vasemmistoliitto tulee olemaan yksi perussuomalaisten näissä vaaleissa voittamien paikkojen perijöistä vuonna 2015, ja voi olla että silloin se joutuu tekemään samoja valintoja kuin vuonna 1995.
Pitääkö oikeistopopulismi pysäyttää äänestämällä?
Voiko Vasemmistoliiton, tai jonkun muun mahdollisimman kaukana perussuomalaisista olevan puolueen äänestäminen sitten auttaa puolueen aiheuttamien lieveilmiöiden torjumisessa? Voi olla, että tämänlainen vastarinta päinvastoin ampuu itseään jalkaan.
Perussuomalaisille on olemassa tietty tilaus, ja kaikesta vasemmistovihreiden jurnutuksesta huolimatta he tulevat saamaan vaalivoittonsa. Vasemmistovihreä tekee johtopäätöksensä - “kansa on tyhmää”, ja käpertyy maailman pahuutta murehtimaan. Vaikka juuri nyt pitäisi mobilisoida ihmisiä torjumaan kaikkea sitä mitä perussuomalaiset ajavat – pakolaisten ja romanien sortamista, luonnon raiskaamista, köyhien kyykyttämistä ja sukupuolivähemmistöjen marginalisointia. Juuri näin tapahtui Georg W. Bushin voitettua vaalit toistamiseen Yhdysvalloissa vuonna 2004. Voitto vaaleissa ei vielä tarkoita voittoa kaduilla, parlamentaristisen vasemmiston vaaleille antama painoarvo, tarkoittaa usein sitä, että tappio vaaleissa kääntyy myös tappioksi kaduilla. Tämänkin vuoksi äänestäminen on peli jossa voi vain hävitä – vaalivoitto luo katteettomia odotuksia, vaalitappio suistaa perusteettomaan pessimismiin.
Vaarallisempaa kuin yksityinen puolue, on yleinen tendenssi. Pim Fortuynin oikeistopopulistinen puolue kompastui nopeasti karismaattisen johtajansa kuolemaan Hollannissa, mutta sen esille nostamat teemat dominoivat Hollannin politiikkaa edelleenkin. Monissa maissa joku olemassaoleva puolue on kääntynyt oikeistopopulistiseksi, näin on käynyt esimerkiksi Tanskan ja Ruotsin aikaisemmin liberaaleille kansanpuolueille. Itävallan FPÖ oli alunperin vanhojen SS-miesten perustama, mutta sekin oli yhdessä vaiheessa liberaalipuolue. Maahanmuuttajia niskalenkkiin vaativa Ville Rydman on varmasti vaarallisempi kuin kukaan hörhö holokaustin kieltäjä perussuomalaisten listalla, vaikka Kokoomuksen valtavirta onkin vielä toistaiseksi stubbilaisen liberaali.
Rasismi on todellisuutta Suomessa, koska suomalaiset eivät ennen viimeisiä kahta vuosikymmentä ole juurikaan joutuneet tekemisiin maahanmuuton, tai toiseuden kanssa ylipäätänsä, sitten 1920-luvun venäläisemigranttien ja Karjalan evakkojen ajan jälkeen. Ja nyt kun tämä lampun henki on päästetty irralleen, se tulee varmasti riivaamaan Suomen politiikkaa vuosikausia, täysin riippumatta siitä mitä perussuomalaisille tulee jatkossa käymään. Yllätää lähinnä vain miksi tämä tapahtui Suomessa myöhemmin kuin muualla Euroopassa, mielestäni sekä oikeistopopulismin että äärioikeiston ongelma Suomessa on aina ollut ennemminkin uskottavan johtajan kuin latentin kannatuksen puute.
Oli hallitus mitä oli, politiikka Suomessa riippuu aina myös siitä mitä tapahtuu kaduilla, vaikkakin vähemmän kuin monissa muissa maissa. Ja perussuomalaiset hallituksessa voivat olla huomattavasti herkempiä painostukselle ja protesteille, kuin esimerkiksi kolme suurta puoluetta. Tämä kolmikko on aina voinut viitata kansan näkemyksille kintaalla, koska ehkä puolet suomalaisista on tähän asti äänestänyt samaa puoluetta kuin vanhempansa, täysin riippumatta puolueen ajamista päätöksistä. Toki perussuomalaiset ovat uhka, mutta he ovat myös mahdollisuus – joukko pyrkyreitä, jotka tietävät että he voivat helposti menettää kaiken juuri saavuttamansa, ja joka siksi voi olla kiinnostuneempi kuuntelemaan mitä asiaa kansalla on. Vasemmistovihreän älykkyyttä tietysti loukkaa se, ettei perussuomalaisilla ole kunnollista ohjelmaa. Mutta tämä ei ole pelkästään huono asia, vaan tarkoittaa myös sitä, että puolue on valmis ajamaan mitä tahansa me sitten vaadimmekin tarpeeksi äänekkäästi.
Ovatko perussuomalaisten kannattajat sitten yksinomaan typeriä rasisteja?
Ja kuinka paljon perussuomalaisten menestystä voi selittää vasemmiston kyvyttömyydellä ajaa työväenluokan asioita? Kannatustutkimusten mukaan perussuomalaiset eivät keskimäärin ole mitään pienituloista väkeä – tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivät he olisi työväenluokkaa. Elintason nouseminen kuitenkin tarkoittaa sitä, että yleisesti ottaen työväenluokka on yhä ideologisempaa, ja tekee yhä harvemmin poliittisia päätöksiä pelkkien omien taloudellisten intressiensä perusteella. Tämä on erityisen selkeää Yhdysvalloissa, joissa republikaanit keräävät sellaisten abortin ja aselakien kiristämisen vastustajien ääniä, joille heidän välittömät omat taloudelliset etunsa ovat toisarvoisia. Yhdysvalloissa kristillisestä oikeistosta on tullut samanlainen “kansan syvien rivien” ääni, kuin oikeistopopulismista Euroopassa.
Rasisti-leima ymmärretään nykyään niin negatiivisesti, että sen käyttäminen kääntyy helposti itseään vastaan. Perussuomalaisten joukossa on varmasti myös ihan perinteisiäkin rasisteja, mutta ehkä parempi määritelmä olisi nationalismi – idea siitä, että pelkkä suomalaisuus on jotain erityistä joka oikeuttaa etuoikeuksiin. Tämä idea on itse asiassa Suomen kulttuurissa aivan läpitunkeva, usein jopa vasemmistossa. Näin ollen ei pidä yllättyä jos joku vie sen loppuun asti, eikä halua ratkaista minkään muun ihmisryhmän tai maankolkan ongelmia kuin suomalaisten, edes silloin kun näiden ongelmien (esim. kasvihuoneilmiön) ratkaisusta hyötyisivät pidemmän päälle myös suomalaiset.
Lisäksi merkittävä vähemmistö ihmisistä ei yksinkertaisesti pidä kenestäkään toisennäköisistä ja muita kieltä puhuvista, eikä halua heitä asuinalueilleen eikä työpaikoilleen. On tietysti hyvä keskustella siitä, millä kriteereillä maahanmuuttajien integraatiota voisi parhaiten arvioida, mutta loppupeleissä näille ihmisille on aivan sama maksaako maahanmuuttaja veroja vai ei. Ennen internettiä ja perussuomalaisten nousua tämä porukka oli Suomen poliittisen elämän marginaalissa, mutta internetin mahdollistamalla ilmaisuvapauden kasvulla on myös hintansa. Se on tietysti hyvä kysymys, mitä näille ihmisille pitäisi tehdä vapaudellisessa yhteiskunnassa, osa heistä ei kuteinkaan koskaan tule muuttamaan näkemyksiään. Ehkä heille pitää perustaa reservaatteja joillekin kaukaisille saarille, jossa he voivat toteuttaa rauhassa omaa rotupuhdasta utopiaansa Todennäköisesti tähän ei kuitenkaan ole tarvetta – vapaudellinen yhteiskunta ei tarkoita, että ihmisten pitäisi olla moraalisesti erheettömiä tai edes fiksuja, riittää että he ovat edes jotenkuten ja keskimäärin siedettäviä.
Fasistikortin heilauttaminen on tietysti vielä varmempaa omaan nilkkaan ampumista kuin rasistiksi nimittely, vaikka perussuomalaisilla onkin SMP:n kautta linkki alkuperäiseen suomalaiseen fasismiin - kerrotaan, että 1950-luvulla Vennamo käytti Lapuan liikkeen talonpoikaismarssin osanottajalistoja Suomen Pientalonpoikien Puoluetta, SMP:n edeltäjää perustaessaan. Poliitiikan esityslista on kuitenkin muuttunut sekä 1930-luvulta että 1960-luvulta paljon, ja pakkokollektivisoinnin uhka ja rintamamiestonttien elinkelpoisuus eivät enää ole ajankohtaisia aiheita. Perussuomalaisia yhdistää fasismiin lähinnä vain sen keskeisin kohderyhmä, eli yleistyytymätön alempi keskiluokka, eikä niinkään puolueen ideologia tai ohjelma. Mutta tietysti perussuomalaisten menestys mahdollistaa myös aidon äärioikeiston palaamisen Suomen politiikkaan, ensimmäistä kertaa sitten 1930-luvun.
Toisin esimerkiksi ruotsidemokraatit, perussuomalaiset eivät ole yhden asian liike maahanmuuttoa vastaan. Vaalirahaskandaali selittää perussuomalaisten kannatuksen kasvusta vähintään yhtä paljon. Lisäksi perussuomalaisilla on merkittävä pienyrittäjien siipi - tällä luokalla ei Suomen puoluepolitiikassa ole yleensä ollut omaa edunajajaa, koska suuret porvaripuolueet ovat olleet EK:n talutusnuorassa. Selkeän yleisen linjan puutteen vuoksi perussuomalaisten yrittäjäsiivellä tulee varmasti olemaan paljon vaikutusvaltaa työelämäasioissa puolueen sisällä, joten puolue tulee tässäkin suhteessa olemaan enemmän oikealla kuin 1980-luvun SMP.
Mielipidetutkimusten mukaan Suomen väestö on yksi euroskeptisimpiä Unionin alueella, mutta Suomen poliitikot ovat tehneet kuuliaisempaa EU-politiikkaa kuin juuri missään muussa jäsenmaassa. Tämä ristiriita on mahdollista suomalaisen politiikan inertian takia. Tähän asti suurilla puolueilla ei ole ollut mitään syytä korjata EU-linjauksiaan väestön keskimääräisiä tuntoja vastaaviksi, ja perussuomalaiset edustavat lähinnä jo kauan odotettua korjausliikettä, mitä ilman Suomen demokratian tilasta olisi pitänyt olla todella huolissaan.
Tämä korjausliike tuli kuitenkin aikalailla myöhässä – sitä olisi tarvittu silloin, kun Suomen maataloutta ajettiin kovalla kädellä alas 1990-luvulla. Nyt Suomesta on tullut EU:n laajentumisen myötä liiton parhaiten toimeentulevia maita, ja nykyään EU-kriittisyys kuulostaa lähinnä hyväosaisten napinalta heikommin pärjäävien auttamista vastaan. Jos suomalaisilla ei ole valmiutta auttaa esimerkiksi romanialaisia tai bulgarialaisia edes tarjoamalla rehellistä töitä työehtosopimusten puitteissa, on turha kuvitella että tästä maasta koskaan löytyisi kiinnostusta auttaa joskus Afrikkaa tai Latinalaista Amerikkaa.
Pulassa olevien euromaiden tukipaketit ovat tietysti vaikeampi kysymys, koska ne tarjotaan meille “ota tai jätä”-periaatteella, kun kaikki ehdot ja pakettien toteuttaminen on jo neuvoteltu pankkien kanssa. Käytännössä ne tarkoittavat rahavirtaa tuettujen maiden pankeille ja köyhille ankaraa vyönkiristystä – mutta ilman tukipaketteja näiden maiden köyhät olisivat vielä pahemmassa jamassa. Nyt näen vasemmistovihreitä kavereitani samoissa Irlannin ja Kreikan tukipakettien vastaisissa naamakirjaryhmissä hommaporukan kanssa, mutta mielestäni meidän pitäisi ennemminkin keskustella näiden tukipakettien ehdoista ja siitä miten niistä neuvotellaan, kuin siitä pitäisikö kriisitalouksia ylipäätänsä auttaa vai ei.
Johtopäätösten sijasta
Kritisointi on tietysti aina helpompaa kuin todellisten vaihtoehtojen ehdottaminen. On selvää, että vuoden 2011 vaalien fiasko on paljolti meidän, ulkoparlamentaaristen aktivistien omaa syytä, mutta vaaleilla on myös paljon vähemmän merkitystä kuin parlamentaristinen vasemmisto antaa ymmärtää. Kamppailu oikeistopopulismia vastaan ei lopu vaaleihin, vaan niiden jälkeen se vasta tosissaan alkaa.
Antti Rautiainen
---
"Joopa joo. Koitas ny ees vähän skarpata noiden heittojen kanssa."
Skarppaa sä elämäs kanssa tukari!
Vankilat tuleen, mieluiten vartijoiden kera! Solidaaris