Mustan Pispalan keskustelun alustukseksi anarkistisesta organisoitumisesta.

Käännös Ruotsista (tiedot tuonnempana)

Järjestystä anarkiassa

Useimmat anarkistit ovat yhtä mieltä siitä, että tarvitsemme jonkunnäköistä järjestäytymisen tapaa päämääriemme saavuttamiseksi. Vaan mikä olisi se oikea? Tässä tekstissä tehdään selkoa neljästä erilaisesta anarkistisen järjestäytymisen tavasta ja kerrotaan esimerkkejä  2000-luvulla Ruotsissa toimineista anarkistisista ryhmistä.

Anarkistisen järjestäytymisen tulisi olla demokraattista ja tasavertaista. Emme voi esim. kopioida poliittisen puolueen rakennetta, jos emme halua rakentaa yhteiskuntaamme siihen tyyliin. Kumminkin olisi organisaatioidemme oltava jollain lailla tehokkaitakin, pystyä saamaan asioita aikaiseksi, tuloksiakin kaivattaisiin. Sitä paitsi haluamme houkutella porukkaa aktivoitumaan. Toisaalta haluamme panostaa turvallisuuteen, jotteivät kaikenlaiset vastustajamme pääsisi ahdistelemaan.

Tässä onkin  ongelmaa. Jos demokraattisen järjestyksen mukainen päätöksenteko kestää kauan, voi ryhmästä tulla tehoton. Jos kuka vaan pääsee mukaan, voi turvallisuus vaarantua. Valittu järjestäytymistapa riippuu usein siitä, mitä sitten pidetään tärkeimpänä.

Ruotsissa useimmat anarkistiryhmät ovat kuitenkin tällä haavaa rakenteeltaan aika samankaltaisia. Helposti käy niin, että ihmiset vain menevät mukaan jo olemassa oleviin ryhmiin silloinkin, kun jokin toisenlainen järjestäytymisen tapa miellyttäisi enemmän.

Nähdäksemme Ruotsin anarkistiliike tarvitsee nykyistä enemmän järjestäytymisen muotoja. Fakta on, että monet jättävät A-liikkeen suhteellisen nuorella iällä.  Jotkut katkeroituvat, toiset loppuunpalavat. Jotkut sekä katkeroituvat että loppuunpalavat. Emme voi vain ajatella vian olevan heissä, jotka häipyvät liikkeestä. Jotain rakenteellista häikkää täytyy itse liikkeessäkin olla. Mitä se sitten on? Tästä on keskusteltava.

Ulkoparlamentaarinen vasemmistoliike on yleensäkin ollut huono dokumentoimaan toimintaansa. Tämän taustalla lienee tottumattomuutta, turvallisuusajattelua ja rakenteiden puutetta  sekä oman merkityksen aliarviointia. Kampanjat ja järjestöt hajaantuvat ja lopahtavat emmekä ymmärrä tulossa olevan uusia sukupolvia, joille niin voitoistamme kuin virheistämme löytyisi hyödyllistä oppia.

Vielä meneillään olevia historiallisia tapahtumia on aina vaikeaa kuvailla. Jokin yhteenveto 2000-luvusta  kumminkin toivottavasti tarjoaisi laajempaa kuvaa ja  pohjaa keskustelulle. 

Göteborgin mielenosoitukset 2001 olivat monelle taitekohta. Tapahtumat pähkinänkuoressa: vasemmisto kokoontui suureen protestiin  EU-huippukokousta vastaan. Yksi mielenosoituksista meni mellakoiksi. Poliisi oli vähällä ampua hengiltä useita mielenosoittajia. Jälkeenpäin seurasi epätavallisen kovia tuomioita monille mielenosoituksiin osallistuneille, ei tuomioita yhdellekään poliisille. Monet anarkistit ja muut vasemmistoaktivistit tunsivat  Göteborgissa mukana olleen vakiintuneen vasemmiston puolueineen ja järjestöineen pettävän heidät. Aktivistien kesken tulivat tietyt erot samalla selvästi esiin. Käytiin keskusteluja, joissa  päädyttiin eri puolille. Saavutammeko jotain mellakoinnilla? Vai kääntyykö se tavoitettamme vastaan? MIten olisimme paremmin pystyneet yhteistyöhön EU-vastahuippukokouksessa mukana olleiden eri liikkeiden kanssa, niin ruotsalaisten kuin ulkomaisten? Tehdäkö yhteistyötä laajasti vaiko pesäeroa ei-anarkisteihin? Näissä keskusteluissa oli paljolti kyse erilaisista järjestymisen periaatteista.

Syksyllä 2005, reilut neljä vuotta Göteborgin tapahtumista, haastattelivat muutamat meistä tämän kirjoitussarjan tekijöistä joukkoa vasemmistoaktivisteja muussa yhteydessä. Useimmat olivat anarkisteja ja Tukholmasta ja monia yhdisti tunne siitä, että jokin muuttui Göteborgin jälkeen.

Monien mielestä ulkoparlamentaarinen vasemmistoliike, jos "liikkeestä"ylipäätään voi puhua, on melko hajautunut. On vaikeaa tietää, mitä muut samojen päämäärien puolesta toimivat tekevät. Lisäksi useimpien haastateltujen mielestä verkostot ja ilman muodollisia johtajia toimiminen ovat vahvuus.

Joistain aktivisteista tuli Göteborgin jälkeen entisiä aktivisteja. Toiset taas muuttivat suuntaa.

Haastatteluissamme niin aktivistit kuin tutkijat sanoivat anarkismin suuntautuneen kahtaalle: toisaalta avoimempaan, kansanliikemäiseen meininkiin (jolloin osa ihmisistä meni mukaan suurempiin, jo olemassa oleviin yhdistyksiin tyyliin Attac tai Maan Ystävät/Jordens Vänner),  toisaalta suljetumpaan ja (suoraa) toimintaa painottavaan kulttuuriin. Tästä esimerkkinä mainittiin Antifascistisk aktion ja suht hiljattain aloitettu Revolutionära fronten. Painotettakoon, etteivät nämä ryhmät kuvaa itseään anarkistisiksi, vaikka anarkisteja niissä mukana onkin.

Suljetumpaan ja turvallisuushakuisempaan suuntaan siirtyminen oli monen haastateltavan mukaan aika loogista ajatellen Göteborgin tapahtumista jaettuja tuomioita. Samalla haastateltavat pitivät tarpeellisena avoimia poliittisia organisaatioita suljettujen ryhmien lisäksi. Näin toimintaa symppaavien ihmisten olisi mahdollista tulla siihen mukaan. Jotkut puhuivat vasemmiston iänikuisesta sulkeutuneisuudesta suurena ongelmana ja toivoivat, että suunta kääntyisi kohti avoimempia ja kutsuvampia järjestöjä.

Nämä kysymykset ovat mielestämme ajankohtaisia myös nyt, olkoonkin että Göteborgista on jo vuosia ja paljon on tapahtunut ulkoparlamentaarisen vasemmiston piirissä sen jälkeen. Teemme seuraavaksi selkoa neljästä suurimmasta anarkistisen järjestäytymisen virtauksesta. Niin jaottelu kuin itse nimitykset ovat peräisin viime vuosien kansainvälisestä keskustelusta, joka on ollut huomattavasti vireämpää kuin ruotsalainen keskustelu aiheesta. (suom. huom.: ei taida suomeksi vielä olla mitään järkeviä termejä näillekään).

Emme mainitse kaikkia mahdollisia ryhmiä, vaan keskitymme muutamiin harvoihin tai asioiden yleisluontoiseen kuvailuun. Ennen kaikkea haluamme esitellä sellaisia ulkoparlamentaarisen järjestäytymisen muotoja, joita Ruotsissa viime vuosina on oikeasti käytettykin.

Massajärjestäytyminen

"Massojen organisoimisen"  periaatteesta lähtevä liike voisi olla sitä avoimempaa järjestäytymistä peräänkuuluttaneiden haastateltavien  tarkoittamaa tyyliä. Tällaista anarkistista järjestöä ei nykyisin Ruotsissa ole. Lähin esimerkki on ammattiliitto SAC-Syndikalisterna. Monet anarkistit kuuluvat siihen, mutta se ei ole ideologisesti anarkistinen.

Tätä traditiota edustavat ryhmät tunnistaa kiinteistä rakenteista ja siitä, että niiden järjestäytyminen muistuttaa muita yhteiskunnasta löytyviä organisaatioita, esim. puolueita tai etujärjestöjä. Kaksi tärkeää eroa kuitenkin: järjestö on tasaisempi ja demokraattisempi ja toimintamenetelmissä painottuu suora toiminta (tarttuminen suoraan, ilman valtuutuksia/edustajia, toimeen  tietyn ongelman ratkaisemiseksi tai esiintuomiseksi).

Laajalle on levinnyt ajatus, että anarkistit tarvitsisivat vain yhden järjestön (joka usein olisi juuri ammattiyhdistys). Ettei tarvitsisi olla samanaikaisesti aktiivinen monella taholla. Näin tuumaavat esim. jotkut anarkosyndikalistit. Esimerkkejä massajärjestäytymisestä ovat USAn Industrial Workers of the World (IWW) ja Ranskan Confédération Nationale du Travail (CNT).

Massajärjestäytymisen edut ovat sananmukaiset. Halutaan ja voidaan organisoida massoittain ihmisiä. Ei tarvitse jo tuntea toisia anarkisteja mukaan päästäkseen. Ollaan avoimia uusille jäsenille ja helposti löydettävissä. Jos jäseniä todella tulee paljon, se nähdään voimana: mitä enemmän meitä on, sitä helpompaa muuttaa yhteiskuntaa. Juuri avoimuudellaan voi järjestö saavuttaa perinteisiin järjestäytymisen muotoihin tottuneiden ja suljetumpiin/salaisempiin ryhmiin skeptisesti suhtautuvien ihmisten luottamuksen. Median ja poliitikkojen on vaikeampi sivuuttaa tai mustamaalata avointa, laajaa ja tavallisia puolueita tai etujärjestöjä muistuttavaa järjestöä.

Haittapuolet liityvät samaan. Arvostelijoidensa mukaan massajärjestäytymisen rakenteet on kopioitu vallitsevasta systeemistä ja sopeutettu valtioon ja yhteiskuntaan. Liikaa yleistä hyväksyntää saavuttava anarkistijärjestö alkaa helposti osallistua vallitsevaan peliin sen sijaan, että yrittäisi muuttaa pelisäännöt. Median tai yleisön tuen menettämisen pelossa voidaan tinkiä radikaaliudesta. Byrokraattisuus ja vallan keskittyminen ovat riskeinä. Vuosikymmenestä toiseen olemassa oleva järjestö jämähtää helposti ja veteraaneista tulee valta-asemiin tarrautuvia auktoriteetteja.

Sitäpaitsi anarkistiset massajärjestöt ovat yleensä ammattiyhdistyksiä. Sellaiseen eivät helposti mahdu mukaan anarkismin kaikki kysymykset, vaan lähtökohtana on yleensä työpaikka. Elämästämme  (täällä Ruotsissa) suurin osa eletään muualla kuin työpaikoilla.

Platformismi

muistuttaa tietyiltä osin massajärjestäytymistä. Platformistien mukaan julkilausutusti anarkistinen järjestäytyminen on tarpeellista. On oltava yhteinen ideologinen perusta (platform), periaatteista ja käytännöistä on oltava yksimielisiä ja otettava yhteinen vastuu. On osallistuttava olemassaoleviin yhteiskunnallisiin liikkeisiin ja niiden kautta levitettävä anarkismin ideaa, muttei pyrittävä "valtaamaan" näitä liikkeitä.

Rakenteet voivat vaihdella. Usein kuitenkin on kyse federaatiosta, siis itsenäisten ryhmien (joskus yksilöiden) yhteenliittymästä. Ryhmät päättävät koko federaatiota koskevista asioista yhteisissä kokouksissa. Omasta toiminnastaan ne taas päättävät vapaasti, kunhan eivät riko yhteisesti päätettyjä sääntöjä. Monista maista löytyy tämmöinen anarkistifederaatio, joistain kaksi tai useampiakin. Syynä tällöin useimmiten se, etteivät kaikki anarkistiryhmät ole kyenneet kokoontumaan samaan yhteenliittymään. Ovat sitten sen sijaan perustaneet uusia.

Platformismin juontaa juurensa vuonna 1926 Neuvostoliitosta paenneiden anarkistien kirjoittamasta  "vapaudellisten sosialistien järjestäytymisperustasta". He kritisoivat aikansa A-liikettä kaaoksen romantisoinnista ja järjestäytymisen pelkäämisestä, ammattiyhdistyksiä taas teollisuustyöläisiin rajoittumisesta. Heidän mukaansa "liike" ilman yhtenäistä ohjelmaa ja ajateltua poliittista linjaa murskautuu törmätessään todellisuuteen. Niinpä he halusivat järjestäytyä yhdestä perustasta käsin ja lisäksi kehitellä valmiin ohjelman, jonka pohjalta anarkistit toimisivat vallankumouksen ollessa käsillä.

Platformismista on Ruotsissa keskusteltu aika lailla. Viime vuosina ei kumminkaan ole ollut sille tosissaan perustuvaa anarkistista järjestöä. Lähin esimerkki nyt olisi kommunalistinen Demokratiskt Alternativ, joka suuntautuu suoraan demokratiaan ideanaan muun muassa olemassa olevissa kunnissa parlamentaarisesti vaikuttaminen.

Sen sijaan Sveriges Anarkistfederation, SAF, oli pystyssä suunnilleen Göteborgin jälkeisestä talvesta 2,5 vuotta eteenpäin. SAF syntyi enemmän tai vähemmän suoraan niistä keskusteluista, joita Göteborgin jälkeen käytiin rakenteiden puutteesta, avoimuudesta ja ideologisesta selkeydestä.

Ideana oli alusta asti toimia platformismin mukaan. Lyhyehkö anarkistinen perusta kirjoitettiin yhdessä ennsimmäisessä maanlaajuisessa tapaamisessa Tukholmassa. Kaikki asiasta kiinnostuneet anarkistit olivat sinne tervetulleita. Sitten mukaan liittyi anarkistiryhmiä ympäri Ruotsia. Ongelmana oli se, että monet ryhmät perustettiin sitä varten, että liityttäisiin SAFiin. Ei siis oltu olemassa aiemmin. Niinpä omaa toimintaa oli usein vaikea käynnistää. Samanaikaisesti monet jo olemassalolleet anarkistiryhmät suhtautuvat liittymiseen skeptisesti. Johonkin suurempaan juttuun mukaan meneminen kun  olisi  teoriassa voinut uhata heidän itsemääräämistään.

Käytännössä SAF päätyi toimimaan eri kaupunkien anarkistiryhmien kontaktiverkostona. Nämä olivat täysin itsenäisiä eikä SAF:n nimissä voitu ottaa mitään kantoja.

Toisessa valtakunnallisessa tapaamisessa oli tarkoitus lyödä lukkoon yhteisiä linjoja. Näin olisi saatu lisää rakennetta. Toisin kävi: suuri osa SAFsta kaatui, lähinnä konflikteihin siitä haluttaisiinko kiinteämpi federaatio vaiko löyhempi verkosto. Kolmannen tapaamisen jälkeen vuotta myöhemmin koko SAF lakkautettiin, vaikkakin osa jäsenryhmistä säilyi.

Tämä on aika tavallinen tarina platformismin ongelmista. Monia anarkisteja hämää ajatus yhdelle ainoalle perustalle organisoitumisesta. Anarkismiinhan kuuluu monenlaista ajattelua, liikaa niin helposti yhteenvedettäväksi. Yksi järjestö ei voi puhua yleisesti anarkistien äänellä.  Suuri federaatio/maanlaajuinen järjestö käy helposti byrokraattiseksi ja jähmettyy. Jotkut eivät edes tahdo kutsua anarkismia ideologiaksi,sillä "ideologia"-sanasta tulee mieleen ennaltamäärätty ja muuttumaton ajatusmalli.

Platformismin hyvät puolet ovat samankaltaisia kuin massajärjestäytymisen. Rakenteellinen järjestäytyminen tuo uskottavuutta. Laajemmin koordinoidut ja tehdyt kampanjat voivat tuottaa parempaa tulosta kuin yksittäisten ryhmien yksittäiset toimet.

Anarkistifederaatio on selvä osoitus anarkismin olemassaolosta. Kaikkien anarkistien on mahdollista tulla mukaan. Vaikka federaation sisällä olisikin myös erimielisyyttä perustasta, on sillä kumminkin esittää jotain yhteistä. Näin anarkismista kiinnostuneet ihmiset, jotka eivät vielä ole aktivoituneet, voivat helposti saada käsitystä asioista ja sitten liittyä johonkin ryhmistä.

Synteesijärjestäytyminen

Tähän on luettava mukaan useimmat Ruotsissa olemassaolevat anarkistiryhmät. Järjestäytymisessä on platformismin piirteitä, mutta eroavaisuuksiakin on monia. Puolestapuhujat katsovat, että anarkistien on järjestäydyttävä julkilausutun anarkistisiin organisaatioihin, mutta jäsenten ei tarvitse sopia yhteistä perustaa eikä olla yhteisesti vastuussa. Anarkismi voi olla monta asiaa. Ei ole ongelma, jos vaikkapa anarkosyndikalistit ja 

individualistianarkistit kuuluvat samaan ryhmään. Suositaan pieniä, itsenäisiä ryhmiä tai löyhiä, epävirallisluontoisempia verkostoja ennemmin kuin kiinteärakenteisia järjestöjä tai federaatioita. Esimerkiksi maanlaajuisia tapaamisia, joissa linjoista päätettäisiin, ei ole. Äänestystä ei yleensä käytetä päätöksenteossa, ennemmin konsensusta (yksimielisyyden saavuttamista keskustelun kautta, tästä erillinen artikkeli). Äänestystä voidaan pitää vähemmistön tahdon jyräämisenä, mikä ei ole demokraattista.

Edellämainittu SAF kutsui itseään federaatioksi, mutta toimi paljolti synteesiorganisaation tyyliin. Sehän perustui lähinnä verkostoitumiselle. Ehkei SAF onnistunut toimimaan platformistisesti senkään takia, että synteesijärjestäytyminen on Ruotsissa niin tuttua. Yksinkertaistaen: anarkistiryhmät ovat pienehköjä ja jäsenten yhteinen nimittäjä on joko samalla alueella asuminen tai toimiminen (esimerkiksi koulun tai tietyn kaupunginosan anarkistiryhmä) tai yhteinen into tiettyyn asiaan (esim. katujuhliin tai talonvaltaukseen). Avoimuus vaihtelee, mutta äärimmäisen harvat ryhmät ovat kokonaan avoimia uusille jäsenille ja jäsenten esiintyminen omilla nimillään mediassa on harvinaista.  Ryhmillä on jotain kontakteja toisiinsa, erityisesti jos ne toimivat samassa kaupungissa. Yhteistyötä tehdään toisinaan.

Synteesijärjestäytymisessä on useita hyviä puolia. Ryhmät ovat täysin itsehallinnollisia ja järjestäytyminen sekä päätöksenteko hoituu asianosaisten kesken, siis kyseisessä ryhmässä.

Teoriassa ryhmien sisällä tai välillä ei ole mitään hierarkiaa. Jos joku ryhmä haluaa tehdä jotain, niin siitä vaan omissa nimissä: ei tarvitse välittää toisten ryhmien näkemyksistä.

Vaan ovatpa ongelmatkin monet. Edellämainitut hyvät puolet ovat suht teoreettisia. Ryhmien itsehallinto ja toimintavapaus eivät aina toimi käytännössä. Ilman minkäännäköisiä muodollisia rakenteita alkavat ryhmien keskinäisiä suhteita helposti määrittää epämuodolliset rakenteet. Voi olla, että yksi ryhmä dominoi ja määrittää mitä sopii tehdä ja mitä ei, muut ryhmät sopeutuvat tähän vaikkei mitään demokraattisesti tehtyjä päätöksiä asiasta olekaan. Samoin ryhmän sisällä voivat jotkut yksilöt dominoida. On vaikeaa hahmottaa, kuinka hyvin joku ryhmä toimii, ellei mitään  muodollista valvontaa ole.

Tälle sukua on kysymys väkivallasta. Jos jokin ryhmä päätyy hyvin väkivaltaisiin toimintatapoihin, vaikuttaa se aina jollain lailla kaikkiin jäseniin.  Jos ryhmät ovat tyystin itsehallinnollisia ja tekevät mitä tahansa suljettu ryhmä itse lystää, voi homma lähteä käsistä.  Emme ole immuuneja lahkolaistumiselle.

Ongelma on sekin, että on vaikea päästä ryhmiin mukaan olematta jo ennestään anarkistien kanssa tekemisissä. Ryhmät kun ovat osaksi suljettuja/salaisia ja osaksi ihmiset, jotka eivät koko ajan ehdi osallistua kokouksiin ja toimintaan, jäävät helposti tyystin ulkopuolelle. Tätä ei synteesijärjestäytymisessä sinänsä mitenkään haluta, ja monet tiedostavat ongelman. Vaan olemassa se kuitenkin on. 

Kaksi vuonna 2005 haastattelemistamme anarkisteista esitti kadunvaltaukset esimerkkinä avoimemmasta toiminnasta, joka voi houkutella uusia ihmisiä mukaan anarkismiin. Niitä oli paljon 2000-luvun alussa ja niistä käytiin paljon debattia. Ympäristöasioita ja kansalaistottelemattomuutta painottaneen Reclaim the Streets (RTS) -ryhmän toiminta hyytyi jossain vaiheessa ennen Göteborgin tapahtumia. Jo aiemmin Reclaim the Streetsejä järjestänyt Gatans Parlament -ryhmä otti haltuunsa useimmat katujuhlajärjestelyt Tukholmassa.

RTS:t saivat paljon julkisuutta. Liikuttiin kansanjuhlan ja mellakan välimaastossa. Muutkin ryhmät, esim. Peppbrigaden, alkoivat järjestää katujuhlia. Yleensä näitä ryhmiä kritisoitiin niiden sisältä: joko politiikan hukkumisesta juhlintaan ~ joka  kuitenkin yleensä päätyi mellakkaan ~ tai liiasta lainkuuliaisuudesta, esim. juhlien järjestämisestä puistossa.

Ehkä debatit kuvastavat sitä, että synteesijärjestäytymisessä on vaikeaa löytää toimivia avoimuuden muotoja.

Insurrektionalismi/antipolitiikka

Englanniksi insurrection tarkoittaa suunnilleen "kapinaa". Insurrektionalistit haluavat tehdä näkyviksi ja terävöittää sorrettujen ja sortajien väliset konfliktit. Tästä on moni anarkisti teoriassa samaa mieltä - erot ovat siinä, miten tuoda ongelmat esiin. Insurrektionalistien mielestä kapina voidaan aloittaa, tai inspiroida alkamaan, ilman massajärjestäytymistä, ja siitä se sitten leviää. Insurrektionalistit suhtautuvat hyvin kriittisesti perinteisiin järjestäytymisen muotoihin. He pitävät niitä byrokraattisina, jähmeinä ja hierarkkisina. Isot, järjestäytyneet ja vakintuneet järjestöt eivät ole anarkistiliikkeelle tarpeellisia, päinvastoin haitallisia. Järjestäytymismuotona suositaan läheisryhmiä (affinity group). Ne ovat tiettyä tarkoitusta, esim. mielenosoituksen järjestämistä tai kirjan julkaisemista varten muodostettavia pienempiä yhteenliittymiä, jotka hajaantuvat kun homma on hoidettu. Lyhyesti: insurrektionalistit tahtovat järjestäytyä käytännöllisen päämäärän ennemmin kuin ideologian ympärille.

Niinpä onkin vaikeaa nimetä esimerkkejä insurrektionalististista anarkistirymistä. On useita pienempiä ryhmiä, mutta ne ovat hyvinkin voineet hajautua jo ennen tämän kirjan painoonmenoa. Synteesijärjestäytymisen ja insurrektionalististen ryhmien välinen rajakin voi olla hyvin häilyvä. Useat pienemmät anarkistiset toimintaryhmät ympäri maata vaikuttavat käytännöiltään insurrektionalistisilta, vaikkeivät ole ottaneet kantaa tämän(kään) järjestäytymismuodon puolesta tai sitä vastaan. Tämän kirjan toimituskuntaakin voisi kutsua läheisryhmäksi, vaikka useimmat meistä eivät aatteelisia insurrektionalisteja olekaan.

Insurrektionalismi on saanut paljon vaikutteita Batko-ryhmästä. Se perustettiin vuonna 2003 ja julkaisee teoreettista Dissident-lehteä.  Batkon perusti platformismista vaikutteita saanut anarkistiporukka, joka nykyisin kutsuu itseään "anarkistiseen aateperinteeseen nojautuviksi epädogmaattisiksi kommunisteiksi".

Osynliga Partiet, OP, on toinen insurrektionalismista vaikutteet ottaneen oloinen ilmiö. Se käyttää paljon "antipoliittisia" iskulauseita. OP ( ei mikään poliittinen puolue sanan perinteisessä merkityksessä; nimi on ennemminkin ironiaa) tuli mediassa esiin vuoden 2006 vaalien aikaan. Sen toimintaa voidaan tiivistäen kuvata kampanjaksi, jolla pyrittiin kiinnittämään huomio tiettyihin poliittisen keskustelun kysymyksiin. Kun OP esiintyi mediassa, se korosti ettei se ollut mikään järjestö - mukana olivat "kaikki ja ei kukaan". Kuka tahansa saattoi toimia OP:n nimissä. Niinpä kukaan ei voinut vastata kysymykseen, keitä "näkymättömät" oikeastaan olivat. Toiminta ei ilmeisesti perustunut läheisryhmiin,joten on kyseenalaista voidaanko OP:n järjestäytymistä pitää insurrektionalistisena. Ennemminkin se  perustui jonkunlaiseen joukkokampanjaan, vaikka onkin epäselvää, kuinka laaja joukko oikein oli.

Insurrektionalismin hyvä puoli on muun muassa se, että järjestäytymismuoto on niin vapaa kuin olla voi. Päätökset tehdään matalimmalla mahdollisella tasolla. Niinpä insurrektionalismi voisi olla demokraattisin anarkistisen järjestäytymisen muoto. Sitäpaitsi insurrektionalistit ovat ehkä oikeassa siinä, että vanhat järjestäytymistavat ovat pystyynkuolleita ja hedelmättömiä; että tarvitaan jotain uutta ihmisten saamiseksi mukaan.

Huonot puolet ovat monella tapaa samat kuin synteesijärjestäytymisen, vain "askeleen edellä". Synteesijärjestäytymisessä kuitenkin on jonkinlaista kontaktia ja kontrollia ryhmien välillä. Jatkuvasti uudelleen muotoutuvien läheisryhmien välillä se taas on suunnilleen mahdotonta, ja lahkolaistumisen vaara korostuu. Pahimmassa tapauksessa insurrektionalismista voi tulla todellisuuspakoa. Voisi kyynisesti todeta, että kun ihminen on pettynyt anarkismiin ja siihen, ettei anarkisteja ole enempää, hän ryhtyy insurrektionalistiksi ja voi siten unohtaa koko kysymyksen siitä, paljonko anarkisteja tarvittaisiin muuttamaan yhteiskunta. Kunhan olen aktiivinen läheisryhmässäni, teen mitä voin, ja jossain tuolla voi olla miten paljon anarkisteja tahansa vastaavanlaisissa ryhmissä - kukaan ei tiedä.

Sitäpaitsi tässä palataan avoimuuden kysymykseen. Jos insurrektionalismi teoriassa onkin avoin kaikille, rakentuvat ryhmät usein käytännössä kaveripohjalle. Ellei valmiiksi ole anarkistikavereita, on sangen vaikeaa muodostaa läheisryhmää.

Missä ollaan nyt?

Nykyruotsalaista A-liikettä voi pitää eräänlaisena synteesijärjestäytymisen ja insurrektionalismin sekoituksena tai rinnakkaiselona. Osin on organisoiduttu julkilausutusti anarkistisiin ryhmiin, mutta tällöin ne ovat pienempiä ja paikallisia.  Ei ole mitään anarkistista perustajärjestöä ja ryhmien välisessä yhteistyössä on paljon toivomisen varaa. Samanaikaisesti löytyy monia yhteen asiaan keskittyviä pienryhmiä, jotka eivät nimeä itseään aattellisesti anarkistiseksi. Nämä pienrymät muistuttavat läheisrymiä, mutta niiden tavoitteet ovat usein epäselvemmin määriteltyjä. Ne loppuvat usein osallistumisen hiipumiseen ennemminkin kuin tavoitteen saavuttamiseen.

Ruotsissa anarkistiliikkeessä on myös kapeampi ikäjakauma kuin monissa muissa maissa. Uskomme tämän johtuvan muustakin kuin siitä, että ruotsalainen yhteiskunta yleensäkin korostaa ikäeroja. Jos nyt unohdetaan se, että anarkismi on joillekin eräänlainen nuoruudenvaihe, joka ohitetaan (usein hyvin nopeasti). Tullaan kysymykseen siitä, että nuori keski-ikämme väistämättä liittyy järjestäytymismuotoihin.

Havainnollistetaan esimerkillä. Nuori aktivisti on aluksi kaikessa mukana. Viikossa hän juoksee seitsemän eri toimintaryhmän kokouksissa. Enimmillään tällainen kestää muutaman vuoden. Sitten hän menee kokopäivätöihin, muuttaa, ehkä saa lapsen. Hän ei jaksa eikä ehdi olla kaikkialla mukana. Hän kadottaa yhteytensä vanhaan kaveriporukkaan, kuten usein käy kun vanhenee (ja toimintaryhmäthän pohjautuvat paljolti kaveriporukoihin, jotta kaikki voivat luottaa toisiinsa). Mutta jos hän yrittää osallistua ainakin yhteen ryhmään ja onnistuu löytämään sellaisen omin avuin, ei hän  välttämättä ole tervetullut mukaan. Uudet, nuoremmat, turvallisuusajattelua painottavat aktivistit ovat ottaneet hommat haltuunsa. Jos hän kumminkin päätyy ryhmän aktiiviksi, voi  jatkuva riittämättömyyden tunne vaivata. Hän ehtii osallistua vain juuri tämän ryhmän juttuihin (katujuhlajärjestelyt, opintopiiri, McDonaldsin blokkaus...)ja anarkismi on niin paljon enemmän! Ei ihme, jos tällainen tilanne pikkuhiljaa uuvuttaa ja

katkeroittaa.

Viime aikoina insurrektionalismi on houkuttanut monia anarkisteja ja muita vasemmistoaktiiveja Ruotsissa. Ehkei ole ihmekään, että ihmiset menettävät uskonsa niin suuriin järjestöihin kuin aatteisiinkin. Samalla kysymys kuuluu, voiko järjestäytymätön anarkistiliike koskaan olla  todellinen uhka valtiolle ja pääomalle? Voiko se todella tehokkaasti levittää sanomaansa? Vielä ei tiedetä, mitä insurrektionalismi oikeastaan merkitsee ruotsalaiselle A-liikkeelle.

Monet anarkistit myös toivovat nykyisin, päinvastoin kuin insurrektionalistit,  jotain rakenteellisempaa järjestäytymistä. Avoimia ryhmiä, joihin uudet ihmiset voisivat helposti tulla mukaan. Voimaa olisi siinä, että meitä on monta. Ihmiset usein tipahtavat synteesijärjestäytymisestä täytettyään jotain yli 20v., mikä liittyy paljolti juuri ryhmien toimintatapaan. Miltä yhteiskunta nyt näyttäisi, jos 1900-luvun puolivälissä ja siitä eteenpäin toimineet anarkistit olisivat pysyneet aktiivisina? Monilla kyllä on näkemyksensä tallella, muttei kanavaa tuoda niitä esiin. Voimme toivoa, että monet heistä kuitenkin olisivat jatkaneet ajatustensa argumentointia työkavereiden, sukulaisten ja kavereiden parissa. Vaan mitä olisi tapahtunut, jos he olisivat yksinkertaisesti voineet sanoa: "kuulostaako tämä  anarkismi kiinnostavalta? Tässä yhteystietoja..." Toisaalta ei yksi ainoa massajärjestökään ole suositeltava ratkaisu. Tarvitaan erilaisia malleja, jotka sopivat eri ihmisille.

SAC:issa jotkut sanovat, että ulkoparlamentaarisen vasemmiston aktiivit, niin anarkistit kuin muutkin, ovat viime vuosina varta vasten liittyneet ammattiyhdistyksiin ajaakseen niissä aivan uusia asioita. Me emme usko, että rakenteellisempaa ja avoimempaa järjestäytymistä tahtovien anarkistien kannattaisi panna kaikki toivonsa SAC:iin. Eivät kaikki anarkismin kysymykset mahdu ammattijärjestöön (varsinkaan ei-anarkistiseen), vaikkakin ammattiliitto on hyvin tärkeä osa kamppailua. Ja onko edes hedelmällistä mennä mukaan johonkin jo olemassaolevaan pyrkiäkseen muuttamaan sitä?

Me toimituskunnassa katsomme, että monenlaista järjestäytymistä tarvitaan rinnakkain. Emme kuitenkaan tarkoita, että yksilöiden täytyisi olla mukana kolmessa tai neljässä eri ryhmässä, vaan päin vastoin. Mutta olisi hyvä olla yksi suuri ja avoin, platformistinen/massaorganisaatio ja lisäksi pienempiä toiminta-tai läheisryhmiä, kokonaan tai osin  itsenäisiä. Toki näiden eri ryhmien väliseen kommunikaatioon pitäisi panostaa paljon elitismin ja/tai lahkolaistumisen välttämiseksi.

Olipa tätä mieltä tai ei, niin ei voi enää ohittaa sitä, että järjestäytymisen tapa ratkaisee anarkistiliikkeen tulevaisuuden. On aika todella keskustella järjestäytymisestä. Onko nykyanarkistien tavoitteena luoda avoimempaa järjestäytymistä, jossa mukana olisivat vanhemmat ihmiset, lapsiperheet, syrjäseuduilla asuvat? Vai onko tämä aivanylioptimistista,  onko ennemmin aktivoiduttava militantimpiin toimintaryhmiin kunnes aika on kypsä muulle? Joka tapauksessa voidaan todeta yksi asia: yhteiskunnalliseen muutokseen johtaneissa murrosvaiheissa, vallankumouksissa, ei anarkisteille ole koitunut etua järjestäytymättömyydestä ja hajallaan olemisesta.