(Tuleva Kapina) Järjestäytykää

Sisältö:

• Miltä tahansa kantilta katsottuna
• Ensimmäinen piiri - "I AM WHAT I AM"
• Toinen piiri - "Hupi on elintärkeä tarve"
• Kolmas piiri - "Elämä, terveys ja rakkaus ovat epävarmoja – miksi työn tulisi olla poikkeus?"
• Neljäs piiri - "Yksinkertaisempaa, hauskempaa, liikkuvampaa, turvallisempaa"
• Viides piiri - "Vähemmän omistuksia, enemmän yhteyksiä!"
• Kuudes piiri - "Ympäristö on teollinen haaste"
• Seitsemäs piiri - "Me rakennetaan tänne sivistynyttä tilaa"
• Lähtekää liikkeelle!
• Löytäkää toisenne
• Järjestäytykää
• Kapina
• Loppusanat

Järjestäytykää ettei enää tarvitsisi käydä töissä.

Tiedämme yksilöillä olevan niin vähän elämää, että he joutuvat ansaitsemaan elantonsa, myymään aikaansa vaihdossa hiukkaseen yhteiskunnallista olemassaoloa. Henkilökohtaista aikaa yhteiskunnalliseen tunnustukseen: työ, markkinat. Kommuunin aika karttaa työtä alusta lähtien. Se toimii erilaisen mallin mukaan. Argentiinassa piqueterojen ryhmät kiristävät kollektiivisesti jonkinlaisen sosiaaliturvan vastineena muutaman tunnin työstä; ne eivät pidä kirjaa työtunneista, laittavat hyödyt yhteen ja saavat vaatepajoja, leipomon ja puutarhat, sen mitä tarvitsevat.

Kommuuni tarvitsee rahaa, mutta ei sen takia että meidän täytyy ansaita elanto. Kaikilla kommuuneilla on pimeät markkinansa. On paljon kaikenlaista säätöä. Sossun lisäksi on muita tukia ja korvauksia, valelapsista otettuja lapsilisiä, kaikenlaista poistoa ja monia muita kontrollin muutoksista syntyviä keinoja. Kyse ei ole siitä että puolustamme niitä, tai asetumme näihin väliaikaisiin turvapaikkoihin tai säilytämme ne sisäpiirin etuoikeutena. Tärkeää on vaalia ja levittää tätä välttämätöntä taipumusta vilppiin, ja jakaa siitä syntyvät innovaatiot. Kysymys työstä koskettaa kommuunia vain suhteessa toisiin, jo olemassa oleviin tulomuotoihin. Eikä meidän tule unohtaa kaikkea hyödyllistä tietoa joka voidaan saavuttaa tiettyjen ammattien ja huolellisesti valittujen työpaikkojen kautta.

Kommuunin tarkoitus on vapauttaa mahdollisimman paljon aikaa mahdollisimman suurelle joukolle. Emmekä puhu pelkästään palkkatyön riistosta vapaiden tuntien määrästä. Vapautettu aika ei tarkoita lomaa. Vapaa-aika, kuollut aika, tyhjyyden aika ja tyhjyyden pelko - se on työn aikaa. Ei ole enää aikaa täytettäväksi, vaan energian vapauttaminen, jota mikään "aika" ei pysty pitämään sisällään; muotonsa hakevia linjoja, jotka korostavat toisiaan, joita seurata joutilaana loppuun asti, kunnes näemme niiden kohtaavan toisten kanssa.

Rosvoa, viljele, tee itse.

Jotkut MetalEuropin entiset työntekijät ryhtyvät ennemmin pankkiryöstäjiksi kuin vanginvartijoiksi. Jotkut sähköyhtiön työntekijät näyttävät suvulle ja ystäville kuinka peukaloida sähkömittareita. "Auton kyydistä pudonneita" tavaroita myydään joka suuntaan. Niin avoimesti omaa kyynisyyttään julistava maailma ei voi odottaa proletaareiltaan paljoa uskollisuutta.

Kommuuni ei voi laskea sen varaan että "hyvinvointivaltio" olisi aina lähellä, eikä myöskään sen varaan että aina voitaisiin turvautua näpistelyyn, yölliseen roskisten tonkimiseen kauppojen takana tai teollisuusalueilla, valtiontukien huijaamiseen, vakuutuspetoksiin ja muihin vilppeihin, sanalla sanoen: rosvoamiseen. Joten sen täytyy miettiä kuinka jatkuvasti kasvattaa itseorganisoitumisensa tasoa ja piiriä. Mikään ei olisi loogisempaa kuin käyttää tehtaan sulkemisen jälkeen polkuhintaan saatavia sorveja, jyrsijöitä ja kopiokoneita tukemaan salaliittoa tavarahyödykkeen yhteiskuntaa vastaan.

Lähestyvän romahduksen tunne on näinä päivinä kaikkialla niin vahva, että olisi hankala luetella kaikkia nykyisiä kokeiluja rakentamisen, energian, materiaalien, laittomuuksien tai viljelyn saralla. On kokonainen sarja taitoja ja tekniikoita rosvottavaksi, viedä niiltä niiden humanistiset, katukulttuuriset tai ympäristöystävälliset ansat. Silti nämä kokeilut ovat vain yksi osa kaikkia niitä vaistoja, tietotaitoja ja nerokkuuksia, mitä löytyy slummeista joita meidän pitää luoda jos haluamme asuttaa uudelleen metropolitaanisen autiomaan, ja taata kapinan elinkelpoisuuden ensiaskelten jälkeen.

Kuinka kommunikoimme ja liikumme silloin kun virrat ovat täysin keskeytyksissä? Kuinka palautamme syrjäseutujen ruoantuotannon niin että ne pystyvät taas kerran ylläpitämään väestötiheyttä mikä siellä oli kuusikymmentä vuotta sitten? Kuinka muunnamme betoniset tilat urbaaneiksi kasvipuutarhoiksi, kuten Kuuba teki selvitäkseen sekä amerikkalaisten kauppasaarrosta että Neuvostoliiton romahduksesta?

Harjoittelua ja oppimista.

Mitä meillä on jäljellä, kun olemme käyttäneet suurimman osan markkinademokratian suomasta vapaa-ajasta? Mikä se oli, mikä sai meidät lenkille sunnuntaiaamuisin? Mikä saa kaikki nämä karatefanaatikot, tee-se-itse-, kalastus- tai sienifriikit jatkamaan? Mikä, jos ei tarve täyttää jotain täysin joutavaa aikaa, rakentaa uudelleen työvoimaansa tai "terveyspääomaa"? Suurin osa virkistystoiminnasta voidaan helposti riisua järjettömyyksistään jolloin niistä voi tulla jotain muuta. Nyrkkeily ei ole aina rajoittunut spektaakkelimaisten otteluiden järjestämiseen. 1900-luvun alussa, kun kolonistien laumat paloittelivat pitkien kuivuuksien nälkiinnyttämää Kiinaa, sadat tuhannet köyhät maalaiset järjestäytyivät lukemattomiin nyrkkeilyseuroihin, saadakseen takaisin sen mitä kolonistit ja rikkaat olivat heiltä vieneet. Niin saatiin Boksarikapina. Ei ole koskaan liian aikaista opetella ja harjoitella sellaista mitä rauhattomammat ja arvaamattomammat ajat saattavat meiltä vaatia. Riippuvuutemme metropolista - sen lääkkeistä, sen viljelystä, sen poliisista - on tällä hetkellä niin suurta ettemme voi hyökätä sitä vastaan asettamatta itseämme vaaraan. Tämän haavoittuvuuden äänetön tiedostaminen on aiheuttanut tämän päivän yhteiskunnallisten liikkeiden spontaanin itserajoittuneisuuden, sekä selittää sen miksi pelkäämme niin paljon kriisejä ja haluamme "turvallisuutta". Tästä syystä lakot ovat yleensä vaihtaneet vallankumouksen mahdollisuuden paluuksi normaaliuteen. Tämän kohtalon välttämiseksi tarvitaan pitkää ja johdonmukaista oppimisprosessia, sekä moninaisia, massiivisia kokeiluja. Kyse on siitä että tietää kuinka tapella, tiirikoida, korjata katkenneet luut ja hoitaa sairauksia; kuinka rakentaa piraattiradion lähetin; kuinka pystyttää katukeittiöitä; kuinka tähdätä suoraan; kuinka kerätä yhteen hajaantunutta tietoa ja pystyttää sota-ajan ruokahuoltoa; ymmärtää planktonbiologiaa; maaperän koostumusta; opetella kuinka kasvit ovat tekemisissä keskenään; oppia tuntemaan välittömän ympäristömme mahdollisia käyttötarkoituksia ja yhteyksiä, sekä rajoja joita emme voi ylittää näännyttämättä sitä. Meidän täytyy aloittaa tänään, valmisteluna ajalle jolloin tulemme tarvitsemaan enemmän kuin vain symbolisen osuuden ravintoa ja hoivaa.

Luokaa alueita. Moninkertaistakaa vyöhykkeitä joiden läpi ei näe.

Yhä useammat reformistit ovat nykyään yhtä mieltä siitä että "lähestyvän öljypiikin" takia ja "kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseksi" meidän täytyy "tehdä taloudesta taas paikallista", rohkaista paikallisia huoltoyhteyksiä, pieniä jakelupiirejä, luopua helposta pääsystä kaukaiseen tuontitavaraan jne. Ne unohtavat sen, että kaikkea paikallistaloudessa tehtyä kuvastaa se miten asiat tapahtuu pöydän alla, "epämuodollisesti"; tämä yksinkertainen keino talouden tekemisestä taas paikalliseksi ei tarkoita sen vähempää kuin täydellistä vapautta valtion kontrollista, tai täydellistä alistumista sille.

Tämän päivän territorio on seurausta monien vuosisatojen poliisioperaatioista. Ihmiset on ajettu pois pelloiltaan, sitten kaduiltaan, sitten naapurustoista, ja lopulta vielä rakennustensa käytäviltä, mielettömässä toivossa rajata kaikki elämä yksityisyyden neljän hikoilevan seinän sisään. Kysymys territoriosta, alueesta, on eri kysymys meille ja valtiolle. Meille kyse ei ole alueen omistamisesta, vaan kommuunien, jakamisen ja solidaarisuuksien tiheyden kasvattamisesta siihen pisteeseen saakka, että alueesta tulee lukukelvoton, läpinäkymätön kaikelle esivallalle. Emme halua vallata aluetta, haluamme olla alue.

Jokainen käytäntö synnyttää alueen - diilausalue tai metsästysalue; alue lapsille leikkiä, alue rakastajille, alue mellakalle; viljelijöiden alue, ornitologien alue tai vetelehtijöiden alue. Sääntö on yksinkertainen: mitä enemmän tietylle vyöhykkeelle on luotu alueita, sitä enemmän niiden välillä on jakamista, ja sitä vaikeampaa vallan on tarttua niihin. Ruokapaikkoja, kopioliikkeitä, urheilukenttiä, jättömaita, divareita, rakennusten kattoja, improvisoituja katumarkkinoita, kebabkioskeja ja autotalleja voidaan helposti käyttää muihin kuin niiden virallisiin tarkoituksiin, mikäli riittävästi rikoskumppanuuksia yhdistyy niissä. Paikallinen itseorganisoituminen asettaa oman maisemansa valtion kartan päälle, muokaten ja sumentaen sitä: se tuottaa oman irtautumisensa.

Matkustakaa. Avatkaa omia kommunikaation linjoja.

Kommuunien periaate ei ole haastaa metropolia ja sen liikkuvuutta paikallisella hitaudella ja juurtumisella. Kommuunin muodostumisen laajenevan liikkeen tulisi vaivihkaa tavoittaa metropolin liike. Meidän ei tarvitse torjua kaupallisen infrastruktuurin tarjoamia matkustamisen ja kommunikaation mahdollisuuksia; meidän täytyy vain tuntea niiden rajat. Meidän täytyy vain olla huolellisia, vaikuttaa harmittomilta. Henkilökohtaiset vierailut ovat paljon turvallisempia, eivät jätä jälkiä, ja muodostavat paljon johdonmukaisempia yhteyksiä kuin mitkään internetin yhteyslistat. Monien meistä nauttima etuoikeus siitä että voi "liikkua vapaasti" mantereen päästä toiseen, ja jopa toiselle puolen maailmaa ilman suurta vaivaa, ei ole mitätön valtti kommunikaatiossa salaliiton saarekkeiden välillä. Yksi metropolin viehätyksistä on siinä miten se mahdollistaa amerikkalaisten, kreikkalaisten, meksikolaisten ja saksalaisten tavata vaivihkaa Pariisissa keskustellakseen strategiasta.

Jatkuva liike ystävällisten kommuunien välillä on yksi asia joka ehkäisee niitä kuivumasta ja tulemasta lopulta hylätyiksi. Tovereiden toivottaminen tervetulleeksi, pysyminen kartalla niiden toiminnasta, niiden kokemusten pohtiminen ja niiden kehittämien uusien tekniikoiden käyttäminen tekee kommuunille parempaa kuin steriili itsetarkastelu suljettujen ovien takana. Olisi virhe aliarvioida sitä kuinka paljon voidaan saada aikaiseksi siinä että muutaman illan ajan verrataan näkökulmia käynnissä olevaan sotaan.

Poistakaa esteet yksi kerrallaan.

Tiedetään hyvin kuinka kadut vilisevät sivistymättömyyttä ja karkeutta. Sen välillä, mitä ne ovat ja mitä niiden tulisi olla, on poliisin keskihakuinen voima tekemässä parhaansa järjestyksen palauttamiseksi; toisella puolella olemme me, vastakkainen keskipakoinen liike. Emme voi muuta kuin riemastua raivon ja epäjärjestyksen purkauksista silloin kun niitä tapahtuu. Ei ole yllättävää että ne kansalliset festivaalit, jotka eivät todella enää juhli mitään, menevät järjestelmällisesti pieleen. Säkenöiviä tai rähjäisiä, urbaaneissa vakiotapahtumissa ruumiillistuu yhteinen osattomuutemme. Mutta mistä ne alkavat? Mihin ne päättyvät? Pysymällä niiden mitättömyydessä, ne eivät pyydä muuta kuin että siihen tilaan palattaisiin ikuisiksi ajoiksi. Katse siihen mikä meitä ympäröi: kaikella tällä tulee olemaan viimeinen hetkensä. Metropoli ottaa äkillisesti nostalgian hengen, kuin pelto täynnä raunioita.

Kaikkien katujen karkeuksien tulisi tulla suunnitelmallisiksi ja järjestelmällisiksi, yhdistyä hajautuneeksi ja tehokkaaksi sissisodaksi, joka palauttaa meidät hallitsemattomuuteemme, alkukantaiseen vallattomuuteemme. Joillekin on kiusallista, että tämä sama kurin puute esiintyy niin näkyvästi vastarintataistelijoiden tunnustetuissa sotilaallisissa hyveissä. Tosiasiassa raivoa ja politiikkaa ei olisi koskaan pitänyt erottaa toisistaan. Ilman edellistä jälkimmäinen hukkuu keskusteluun, ilman jälkimmäistä edellinen väsyttää itsensä ulinaan. Kun politiikassa nousee uudestaan pintaan sanat kuten "enragés" ja "exaltés", niitä tervehditään aina varoituslaukauksilla.¹

Mitä menetelmiin tulee, omaksutaan sabotaasista seuraava periaate: mahdollisimman pieni riski toiminnassa, mahdollisimman vähän käytettyä aikaa, mahdollisimman paljon vahinkoa. Mitä strategiaan tulee, muistamme kyllä että tieltä raivattu este, joka jättää jälkeensä vapautetun mutta aution tilan, korvataan helposti uudella esteellä, sellaisella joka tarjoaa enemmän vastusta ja jota vastaan on vaikeampi hyökätä.

Ei tarvitse käyttää liikaa aikaa työläisten tekemän sabotaasin kolmeen tyyppiin: työtahdin hidastaminen, pienestä lorvimisesta täyteen lakkoon; koneiden rikkominen, tai niiden toiminnan estäminen muulla tavalla; sekä yhtiösalaisuuksien levittäminen. Laajennettuna koko sosiaalisen tehtaan ulottuvuuteen, sabotaasin periaatteita voidaan soveltaa sekä tuotantoon että jakeluun. Metropolin tekninen infrastruktuuri on haavoittuva. Sen virrat ovat enemmän kuin ihmisten ja tavaroiden liikuttamista. Informaatio ja energia kulkee johdoissa, kuiduissa ja verkoissa. Niitä vastaan voidaan hyökätä. Tänä päivänä mikä tahansa aidosti vaikuttava sosiaalisen koneen sabotointi pitää sisällään sen verkostojen häirinnän tapojen uudelleen keksimisen ja omaksumisen. Kuinka luotijunalinja tai sähköverkko voidaan tehdä käyttökelvottomiksi? Kuinka löytää tietoverkkojen heikot kohdat, tai sotkea radioaallot ja täyttää ruudut lumisateella?

Mitä tulee todellisiin esteisiin, on väärin kuvitella niiden olevan haavoittumattomia kaikelle tuholle. Kaiken sen alkuperäinen osatekijä on tulen tietty käyttö, välittämättä mistään sokeasta vapaaehtoisuudesta. Erostratus poltti Artemin temppelin, yhden maailman seitsemästä ihmeestä, vuonna 356 eaa. Nykyisenä täyden rappion aikana ainoa vaikuttava asia temppeleissä on kolkko totuus siitä, että ne ovat jo valmiiksi raunioina.

Tämän tyhjyyden hävittäminen tuskin on surullinen tehtävä. Se antaa toiminnalle tuoretta virtaa. Yht'äkkiä kaikki yhtyy ja kaikessa on järkeä - tila, aika, ystävyys. Meidän täytyy käyttää kaikkia käytettävissämme olevia keinoja, ja pohtia uudelleen niiden käyttöjä - niin että olemme itse keinoja. Ehkä nykypäivän kurjuudessa "kaiken paskominen" tulee olemaan - eikä syyttä - viimeinen kollektiivinen viettelys.

Hylätkää näkyvyys. Muuttakaa nimettömyys hyökkäykseksi.

Ammattiyhdistysaktiivi repäisee mielenosoituksessa naamion pois ikkunan rikkoneen nimettömän henkilön kasvoilta. "Ota vastuu tekemisistäsi äläkä piiloudu."

Näkyvyys tarkoittaa suojattomuutta, eli ennen kaikkea haavoittuvuutta. Kun vasemmistolaiset kaikkialla pyrkivät jatkuvasti tekemään asiastaan "näkyvämpää" - oli asia sitten kodittomat, naiset tai paperittomat maahanmuuttajat - siinä toivossa että asia käsiteltäisiin, he itse asiassa tekevät juuri päinvastoin miten tulisi tehdä. Ei tehdä itseään näkyväksi, vaan sen sijaan muuttaa anonyymiytemme omaksi eduksemme. Salaliiton, yöllisten tai kasvottomien tekojen avulla luoda haavoittumaton hyökkäysasema. Marraskuun 2005 tulet tarjoavat mallin. Ei johtajia, ei vaatimuksia, ei organisaatiota, vaan sanoja, eleitä, rikoskumppanuuksia. Sosiaalinen mitättömyys ei ole nöyryyttävä tila, lähde jollekin traagiselle tunnustuksen puutteelle - kenelle haemme tunnustusta? - vaan päinvastoin se on olosuhde suurimmalle mahdolliselle toiminnan vapaudelle. Tämän vapauden voi säilyttää sillä että ei kirjoita tiedotetta laittomista iskuistaan, korkeintaan liittää ne vain johonkin kuvitteelliseen kirjainyhdistelmään - muistamme vielä lyhytikäiset kirjaimet BAFT.² Selvästikin yksi hallinnon ensimmäisistä puolustusliikkeistä oli luoda "lähiön" subjekti, jota voidaan käsitellä "marraskuun 2005 mellakoiden" luojana. Riittää kun katsoo niiden kasvoja, jotka tässä yhteiskunnassa ovat jotain, niin ymmärtää miksi on niin riemukasta olla ei-mitään.

Näkyvyyttä täytyy välttää. Mutta varjoissa kokoontuva voima ei voi välttää sitä ikuisesti. Esiintuloamme voimana täytyy lykätä siihen asti kunnes koittaa sopiva hetki. Mitä pidempään vältämme näkyvyyttä, sitä vahvempia olemme sitten kun se tavoittaa meidät. Ja päivämme on luetut sillä hetkellä kun tulemme näkyväksi. Joko olemme asemassa josta käsin nopeasti murskaamme vallitsevan, tai meidät murskataan hetkessä.

Järjestäkää itsepuolustusta.

Elämme miehityksen alla, poliisimiehityksen alla. Paperittomia maahanmuuttajat kerätään kasaan keskellä katua, tunnuksettomat poliisiautot partioivat ympäriinsä, kaupunginosat rauhoitetaan siirtomaissa kehitetyillä tekniikoilla, sisäministerin sodanjulistukset "jengejä" vastaan muistuttaa Algerian sodasta - saamme muistutuksia päivittäin. Nämä ovat riittäviä syitä sille ettemme enää antaudu hakattavaksi, riittäviä syitä järjestää itsepuolustus.

Siinä kun se kasvaa ja säteilee, kommuuni alkaa nähdä vallan operaatioita kohdistumassa sen perustaan. Nämä vastaiskut tapahtuvat viettelyllä, rekuperaatiolla ja viime kädessä raa'alla voimalla. Kommuunille itsepuolustuksen täytyy olla kollektiivinen tosiasia, yhtä paljon käytännöllinen kuin teoreettinen. Pidätyksen estäminen, pikainen kokoontuminen suurella joukolla häätöyritystä vastaan ja omien suojeleminen eivät tule olemaan turhia refleksejä tulevina aikoina. Emme voi loputtomasti rakentaa perustaamme tyhjästä. Lakataan tuomitsemasta tukahduttamista ja aletaan sen sijaan valmistautua haastamaan se.

Kyseessä ei ole yksinkertainen juttu, sillä odotamme kasvua kansalaisten itsensä tekemän poliisityön määrässä - kaikessa vasikoinnista satunnaisiin kansalaispartioihin. Poliisivoimat sekoittuvat väkijoukkoon. Poliisin väliintulon malli, jopa mellakkatilanteissa, on nyt kyttä siviilivaatteissa. Poliisin tehokkuus viimeisissä uuden työlain vastaisissa mielenosoituksissa oli tulosta siviiliasuisista poliiseista keskuudessamme, jotka odottivat välikohtausta ennen kuin paljastivat itsensä: kaasua, pamppua, sähkölamauttimia, pidätys; kaikki tiukassa yhteistyössä mielenosoituksen järjestyksenvalvojien kanssa. Pelkkä mahdollisuus niiden läsnäololle riitti luomaan epäilyksiä mielenosoittajien keskuuteen - kuka on kuka? - sekä rampauttamaan toimintaa. Jos olemme yhtä mieltä siitä että mielenosoitus ei ole vain tapa seisoa ja tulla lasketuksi, vaan toiminnan muoto, meidän täytyy antaa itsellemme paremmat resurssit paljastaa siviiliasuiset poliisit, ajaa heidät pois ja tarvittaessa ottaa takaisin ne joita yritetään pidättää.

Poliisi ei ole voittamaton kaduilla, niillä vain on keinot järjestäytyä, harjoitella ja jatkuvasti kokeilla uusia aseita. Meidän aseemme taas ovat aina alkeellisia, kyhättyjä ja usein paikan päällä improvisoituja. Aseemme eivät selvästikään tule pääsemään tasoihin tulivoimassa, mutta niitä voidaan käyttää pitämään ne loitolla, ohjaamaan huomiota muualle, tuottamaan psykologista painetta tai pakottamaan kulkemaan tiettyjä reittejä ja saamaan tilaa yllätyksen avulla. Mitkään Ranskan poliisiopistoissa opetettavat urbaanin sissien vastaisen sodan innovaatiot eivät riitä vastaamaan nopeasti liikkuviin moninaisuuksiin jotka voivat iskeä useisiin paikkoihin samaan aikaan ja jotka yrittävät aina pitää aloitteen itsellään.

Kommuunit ovat selvästikin haavoittuvia valvonnalle ja poliisin tutkimuksille, teknologioille ja tiedonkeruulle. Anarkisteihin Italiassa ja ympäristötaistelijoihin Yhdysvalloissa kohdistuneet pidätysaallot kävivät mahdolliseksi teknisen salakuuntelun myötä. Jokaisesta poliisin pidättämästä otetaan nykyään dna-näyte joka lisätään yhä vain täydellisempään profiiliin. Talonvaltaaja jäi Barcelonassa kiinni koska hän jätti sormenjäljen jakamiinsa lentolehtisiin. Jäljityslaitteet muuttuvat koko ajan paremmiksi, pääosin biometristen tekniikoiden avulla. Ja jos elektroniset henkilökortit otetaan käyttöön, tehtävästämme tulee paljon vaikeampi. Pariisin kommuuni löysi osittaisen ratkaisun tietojen tallettamisen ongelmaan: ne polttivat kaupungintalon ja sen myötä tuhosivat kaikki julkiset asiakirjat ja tilastot. Meidän täytyy vielä löytää keinot joilla pysyvästi tuhota tietojärjestelmien tietokannat.

1. Enragés ja exaltés olivat radikaaleja ryhmiä Ranskan vallankumouksessa.

2. Brigade Anti-Flic des Tarterêts — "Tarterêtsin Kyttien Vastainen Prikaati" oli nimi jolla otettiin vastuu iskuista poliisia vastaan kyseisellä alueella 1980-luvlla. Tarterêts on Essonnen alueella Ranskassa oleva lähiö.