Hengen haukkomista matalikossa - Pohdintoja vallankumouksesta 2000-luvun alussa (2/2)

(Osa I) Johdanto, Italia, Britannia

PUOLA

26

Lakkoilu oli yleistä puolalaisissa tehtaissa vuoden 1945 loppupuolelta vuoteen 1947. Etenkin syksyllä 1946 nähtiin suurimmissa teollisuuskeskuksissa suuria mobilisaatioita. Valtiokapitalistinen hallinto pyrki työn ja sosiaalisen elämän kokonaisuuden pakkolunastamiseen omien etujensa ajamiseksi. Seuraavina vuosina karkea poliisiterrorismi ja valtiokapitalistisen hallinnon työläisvastaiset lait onnistuivat ajoittain turvaamaan proletariaatin nyreän alistuvuuden, mutta eripuran ja toisinajattelun purkauksia tapahtui jatkuvasti. 1950-luvun puolivälissä korpilakot olivat jatkuvasti Puolan teollisuuden riesana. Kesäkuussa 1956 työläiset Poznanissa menivät vielä pidemmälle. Kun puolueen virkailijat kieltäytyivät käsittelemästä heidän taloushuoliaan, noin 75 000 työläistä marssi kaupungin keskustaan. Puolueen, poliisin ja turvallisuuskoneiston rakennuksia vastaan hyökättiin, vangit vapautettiin, poliisin asiakirjat tuhottiin ja barrikadit nousivat. Seurasi lähes kolmen päivän taistelut poliisia ja armeijaa vastaan. Puolue onnistui tukahduttamaan Poznanin kapinan, sekä kukistamaan suuren lakkoaallon vuonna 1957. Se ei silti saanut yhteiskuntarauhaa. Joulukuussa 1970 puhkesi väkivaltaisten konfliktien aalto, kun tuhannet lakkoilevat työläiset eri puolilla maata hyökkäsivät puolueen rakennuksiin ja taistelivat hallituksen joukkoja vastaan; lukemattomia työläisiä tapettiin. Tämä uusi vastarinnan piikki tuotti kuitenkin kehitysaskelia, joilla tuli olemaan katastrofaalisia seurauksia seuraavalla vuosikymmenellä. Ensimmäistä kertaa tapahtui tehtaiden valtauksia, sekä tehtaiden välisiä komiteoita jakamaan tietoa ja koordinoimaan taisteluita. Molemmissa tapauksissa syntyneet organisaatiorakenteet eivät olleet lakkoilevien proletaarien täydessä hallinnassa. Syntyi välikätenä toimiva hierarkkinen elementti, kun ryhmä valittuja tai itse itsensä nimittäneitä spesialisteja alkoivat erillisinä johtajina toteuttamaan kamppailujen tärkeitä puolia. Nämä proletariaatin organisoitumisen spesialistit aloittivat projektin, jonka päämääränä oli luoda ammattiliitto. Asiat kärjistyivät elokuussa 1980. Hintojen nousu sekä vuoden 1970 protestien arvostetun veteraanin Anna Waletynowiczin irtisanominen synnytti lakkoja Gdanskissa ja Szczecinissä. Pian lakot valtasivat molemmat kaupungit lähes kokonaan ja levisivät myös muualle Itämeren rannalle. Lech Walesa ja muut tehtaiden välisiä komiteoita hallinneet byrokraattiset spesialistit lähtivät neuvotteluihin valtion kanssa saadakseen laillisen oikeuden ammattiliiton perustamiseen. Proletariaatille oli tullut valinnan hetki: joko ottaa taisteluidensa hallitseminen takaisin omiin käsiinsä ja syventää hyökkäystä valtion ja talouden erillistä valtaa vastaan, tai antautua puolestaan neuvottelevalle organisaatiolle siinä toivossa, että se parantaisi ehtoja joilla talous ja valtio käyttää ylivaltaa proletariaattiin. Valinnan hetkellä proletariaatti ei onnistunut toimimaan itsensä puolesta, ja Solidarność (Solidaarisuus) sai alkunsa.

27

Solidarność hyväksyi sekä valtion että erillisen talouden oikeuden olla olemassa, ja pyrki vain luomaan työläisille edustuksen tuotannon sisään, sekä itsenäisyyden mittarin latteaan arkeen, joka on rajattu valtion ja talouden väliin. Sen rajalliset päämäärät toivat sen väistämättä konfliktiin puolueen kanssa, jonka logiikka vaati ylivaltaa yhteiskunnan jokaisella osa-alueella. Mutta taipumukset sekä sen filosofiassa, että paikallisten ja kansallisten komiteoiden hallitsemisen hierarkiassa, kutisti proletariaatin pelkäksi käskyjen vastaanottajaksi ja yleisöksi missä tahansa konfliktissa joita valtion kanssa saattaisi tulla. Se koitti myös estää sellaisen kritiikin kehittymistä, joka kattaisi vieraantuneen elämän kaikki puolet, sekä talouden, politiikan että kodin piirit. Tie itsehallittuun vallankumoukseen oli auki. Sille tielle ei lähdetty. Solidarnośćin perustamista seuranneina kuukausina Walesa yritti turvata otteensa organisaatiosta, sekä hillitä paikallisia taisteluita, jotka uhkasivat mennä sen yli mitä kommunistinen puolue tulisi suvaitsemaan. Tämä loi konflikteja ja tyytymättömyyttä liiton sisällä. Ne kuitenkin pysyivät liiton rakenteiden puitteissa, ja usein osapuolina oli eri byrokraattiset ryhmäkunnat. Solidarność nautti kuitenkin edelleen proletariaatin suuren enemmistön luottamusta, ja pian sillä oli kymmenen miljoonaa jäsentä.

28

13. joulukuuta 1981 Puolan johtaja kenraali Wojciech Jaruzelski julisti poikkeustilan, ja Solidarność -liikkeen johto vangittiin. Liiton mestaaminen tarjosi tilaisuuden proletariaatin omaehtoiselle organisaatiolle ja taistelulle, etenkin kun poikkeustilan julistaminen oli raunioittanut Solidarnośćin strategian, joka perustui valtion kanssa tehtävään yhteistyöhön. Kuitenkin, vaikka työläiset vastustivat työpaikkojen militarisointia valtauksilla ja fyysisellä voimalla, ja vaikka poikkeustilan aikana nähtiin useita protesteja ja yhteenottoja virkavallan kanssa, ne pysyivät yleensä Solidarnośćin paikallisorganisaation tai jonkun muun yhtä lailla hierarkkisen elimen kontrollissa. Alistuminen jatkui senkin jälkeen kun poikkeustila kumottiin heinäkuussa 1983. Seuraavana vuonna puolue salli taas riippumattoman ay-toiminnan, joka oli kielletty poikkeustilan alkaessa. Lakkoiluun myönnettiin laillinen oikeus. Solidarność pysyi kiellettynä, mutta jotkut ay-aktiivit halusivat ottaa hyödyn irti uudesta tilanteesta ja perustaa paikallisia liittoja, sekä jopa uusia kansallisia liittoja. Solidarnośćin johto vastusti sekä uusien liittojen perustamista että työtaisteluita yleisesti. Se vastusti myös paikallisaktivistien yrityksiä rekisteröidä uusia Solidarnośćin paikallisosastoja sen jälkeen kun yleinen armahdus oli annettu 1986, ja näin avattu mahdollisuus Solidarnośćin lailliselle tunnustamiselle. Kansallinen johto loi ensiksi Väliaikaisneuvoston, ja myöhemmin Kansallisen Toimeenpanevan Komitean, sekä omaksui yhä enemmän vapaiden markkinoiden ideologiaa. Liitto valmisteli Puolan talousongelmia varten kapitalistista ratkaisua, joka keskitetysti altistaisi työläiset vapaammille markkinavoimille. Se oli kiinnostunut työläisten taisteluista vain sikäli kun niitä voitiin käyttää pelinappuloina edistämään omaa erillistä asiaa. Kun valtiokapitalistinen hallinto alkoi hajota, kommunistien sallittua vapaat vaalit kesäkuussa 1989 siinä harhaisessa luulossa että he voittaisivat ne, Solidarnośćin johto valmistautui ottamaan vallan ja aloittamaan liberaalin kapitalismin rakentamisen. Lakkoja puhkesi myös valtiokapitalismin viimeisinä päivinä, mutta proletariaatti ei onnistunut katsomaan välittömien olosuhteidensa tuolle puolen. Kysymys siitä kuka hallitsisi yhteiskuntaa kommunismin jälkeisenä aikana oli nyt auki, mutta vain Solidarność, ja muut jotka kannattivat kapitalismin jatkamista toisessa muodossaan, ajattelivat asiaa teoreettisella ja käytännöllisellä tasolla. Vuosikausien vieraantunut ajattelu ja toiminta hierarkkisten liittojen ja komiteoiden sisällä oli rampauttanut proletariaatin, vienyt siltä halut, organisatoriset keinot, sekä tarvittavan tietoisuuden, jolla se olisi voinut ottaa hallintaansa ympärillään romahtavan yhteiskunnan, jota oltiin rakentamassa uudestaan proletariaatin ulkopuolella ja sitä vastaan. Se jakoi edelleen Solidarnośćin perustavanlaatuisen hyväksynnän erilliselle taloudelle, erilliselle valtiolle, ja niiden molempien muovaamalle jokapäiväiselle elämälle. Kun ehdotettiin ja rakennettiin uusia perustoja erilaiselle yhteiskunnalle, siltä puuttui teoreettinen tietoisuus ja yhteistoiminnan keinot, jotka olisivat olleet välttämättömiä haastamaan uuden vieraantumisen peruspilarit. Se ei kyennyt aloittamaan taistelua erilleen pilkkomista vastaan ja itsehallinnollisen yhteiskunnan puolesta hetkellä jolloin vallitsevan yhteiskunnan romahtaminen avasi historian sen ulottuville. Samaan tapaan se lakaistiin sivuun ja jätettiin saivartelemaan siitä, mikä olisi sopiva korvaus edelleen jatkuvalle ulossulkemiselle historian tekemisen sosiotaloudellisten mekanismien tietoisesta hallinnasta.

ETELÄ-AFRIKKA

29

Soweton kapina 1976 merkitsi apartheidhallinnon vastaisen taistelun kiihtymistä. Radikaaleimmillaan mustan vastarinnan liike haastoi laajalti yhteiskunnassa esiintyvän valkoisen ylivallan eri puolet, torjui reformismin ja yhteistyön vastapuolen kanssa, sekä kieltäytyi valtaa haluavien lukemattomien eri byrokraattisten puolueiden pyrkimyksistä ryhtyä välittäjäksi. Se herätti toiveita siitä, että liike muodostaisi perustaa globaalille vallankumoukselle itsehallinnon puolesta. Vuosikymmenen kuluessa sen oli kuitenkin ahmaissut reformistiset virtaukset, joita se ei ollut kyennyt kritisoimaan ja vastustamaan riittävästi. Yksi vihollisista, jonka haastamista järjestelmällisesti välteltiin, oli joukko kansalaisjärjestöjä, katu- ja naapurustokomiteoita, nuorisojärjestöjä, kirkkoja, naisjärjestöjä, uskonnollisia ryhmiä, urheiluseuroja ym. joita löytyi Yhdistyneestä Demokraattisesta Rintamasta (UDF) ja sen ulkopuolelta. Nämä olivat mustalle väestölle instituutioita ja palveluntarjoajia, jotka olivat erillisiä sekä olemassa olevasta valtiosta, että ihmisistä itsestään. Pienillä jokapäiväisen elämän vaikutuksillaan ne alkoivat tuottamaan liberaalin porvarillisen yhteiskunnan sosiaalisia suhteita ja käytäntöjä, sekä ideologiaa, joka oikeuttaa tällaisen kuuliaisen vieraantumiselle alistumisen vapautena. Tämä ennakoiva totuttautuminen edustuksellisen demokratian alistuvien kansalaisten ajatteluun ja toimintaan ei kuitenkaan rohkaissut alistumaan apartheidin autoritaarisuuteen, ja saattaa olla että siksi se välttyi vastustukselta, jota se muuten olisi ansainnut Etelä-Afrikan vallankumouksellisen taistelun radikaalisiiveltä. Harjoitus itsensä rajaamiselle liberaalin kapitalismin sallimaan ahtaaseen ja keskinkertaiseen elämään jäi haastamista vaille. Sama sokeus ulottui toiseen tärkeään virtaukseen, joka auttoi sulkemaan ja rajoittamaan vallankumouksellista taistelua Etelä-Afrikassa, eli ammattiyhdistysliikkeeseen. Etelä-Afrikan mustille annettiin oikeus liittyä ammattiliittoihin 1979, ja 1985 perustettiin Etelä-Afrikan Ammattiliittojen Kongressi (COSATU), joka toi puolta miljoonaa työläistä edustavat liitot yhteen federaatioon. Maata ravisteli miljoonia työläisiä käsittänyt lakkoaaltojen sarja, johon kuului yleislakkoja 1984, 1987, 1988 ja 1989. Ne rampauttivat teollisuuden ja horjuttivat luottamusta apartheidyhteiskunnan hallitseviin piireihin, mutta ne tapahtuivat pitkälti ay-johdon aloitteesta ja kontrollissa. Työläiset säilyivät erillisten valtojen ajatusten ja suunnitelmien seuraajina. Työläiset eivät kehittäneet omaehtoista tai riippumatonta käytäntöä, ja mustien alueiden radikaaleilta ei paljoa tullut teoreettista kritiikkiä niiden kehittämiseksi. Yleisesti tapahtui niin, että vaikka boikotteja, vuokralakkoja ja muita apartheidin vastustamisen muotoja toteutettiin silloin tällöin reformististen organisaatioiden ja yksilöiden kontrollin ja välittäjyyden ulkopuolella, ne rajasivat itsensä luomaan painetta sosiaaliseen muutokseen, joka jätettiin muiden toteutettavaksi. Jopa kaikista radikaaleimpia virtauksia haittasi keskittyminen pelkästään vallan rotuasetelmaan, mikä vei niiltä johdonmukaisen teoreettisen ja käytännöllisen vastustuksen erillistä valtaa ja vieraantumista vastaan yleisesti. Kun Etelä-Afrikan hallinto aloitti maan siirtämisen monirotuiseen kapitalistiseen demokratiaan 1990, proletariaatti riisuttiin teoreettisista aseista. Käytännön suhteen se oli passiivinen, eikä tehnyt mitään häiritäkseen tai kumotakseen muutoksen, joka poisti joitain kaikista vastenmielisimpiä valtiorasismin muotoja, mutta jätti koskematta hierarkkisen vallan ja roduttoman tavarahyödykkeen erillisen talouden harjoittamaan perustavanlaatuiseen arkipäivän ylivaltaan. Epäonnistuttuaan huomaamasta remontoitua vieraantuneisuutta, joka kypsyi kaikkialla sen ympärillä, proletariaatti joutui hämätyksi, päihitetyksi ja alistetuksi, kun tuo vieraantuminen astui eteenpäin lopettamaan apartheidin ja tuomaan Etelä-Afrikan lähemmäksi lännessä vallitsevia liberaalin kapitalistisen yhteiskunnan muotoja.

TÄNÄÄN, HUOMENNA JA PÄIVÄ TAI PARI SEN JÄLKEEN

30

Tavarahyödyke-spektaakkelin yhteiskunta ei ole lakannut ulottamasta ylivaltaansa sekä sisäisesti että ulkoisesti. Kapitalismin tuotantovallan kasvaessa spektaakkeli käyttää kasvaneita teknologisia, organisatorisia ja muita saatavilla olevia resursseja häätämään tietoisuudesta minkä tahansa käsityksen yhteiskunnasta, joka ei ole valtion ja talouden hallitsema. Kaikkialla se rinnastaa kaiken mielekkään tai jopa kaiken mahdollisen ihmiselämän elämäksi spektaakkelin yhteiskunnassa.

31

Elämän varhaisimmista hetkistä lähtien vanhemmuuden, viihteen, koulutuksen, harjoittelun, mainostamisen, muodin, taiteen, terapian, sosiaalityön jne. lukemattomat prosessit korostavat alati kasvavalla kiihkolla ajatuksia ja tunteita, jotka ottavat erillisen vallan ja erillisen talouden väistämättöminä itsestäänselvyyksinä ihmisen olemassaololle. Kasvava massa median kommentaattoreita ja eri alojen akateemisia asiantuntijoita kehottavat tai käskevät katselijoita omistamaan yhä enemmän aikaansa taitojen, ulkonäön tai muiden ominaisuuksien kehittämiseen tai uutteraan ylläpitoon, jotka ovat välttämättömiä menestykseen vallitsevassa yhteiskunnassa. Valtavirtaisten tai mukavaihtoehtoisten saavutusten spektaakkelimaiset kuvat tekevä saman, mutta hienovaraisemmin ja ilman vastenmielistä opetuksellisuutta. Näillä keinoin ihmisiä muokataan hellittämättä varhaislapsuudesta asti, niin että heillä on tarvittava emotionaalinen ja älyllinen koneisto, mielet ja kehot, palvelemaan modernia tavarahyödykettä ja taloutta. Kaikki muut päämäärät ovat joko valheita tai harhoja.

32

Työn maailmassa työnantajat pyrkivät kasvavassa määrin kiihdyttämään proletaarien alistamista työlle ja taloudelle. Tässä ei välttämättä, tai edes pääosin, ole kyse karkean autoritaarisen ylivallan pakottamisesta työläisten jokaista tekoa kohtaan, vaikka niillä talouden alueilla joilla se vaikuttaa mahdolliselta, kuten joissain puhelinkeskuksissa, hallinto saattaa yrittää tehdä niin. Kyse ei myöskään välttämättä ole siitä että vain kiihdytetään työtahtia, vaikka hallinto pyrkii eliminoimaan tuottamatonta aikaa niin paljon kuin mahdollista, sekä nopeuttamaan mitä tahansa toimintaa, jota kuvaa verrattain yksinkertaiset toistuvat teot. Kyse on pikemminkin siitä, että proletaarien subjektiivista etäisyyttä työhönsä vähennetään, ja vaaditaan aikaisempaa läheisemmän huomion antamista työprosessiin, ehkä jopa identifioitumista siihen. Yhtiöillä on tapana julistaa verrattain karkealla tasolla ideologisia "visioita" omasta toiminnastaan, joita ne odottavat työntekijöiden kannattavan ja toistavan papukaijan lailla. Niillä on ollut jotain menestystä hyväuskoisten, epätoivoisten ja kunnianhimoisten parissa, mutta ne ovat normaalisti liian ilmiselvän naurettavia ja petollisia, että keskivertotyöntekijä ottaisi ne vakavasti. Muut prosessit ovat tärkeämpiä. Yleisesti ottaen työstä on tullut joiltain osin monimutkaisempaa ja nopeammin muuttuvaa, eikä vähiten uusien teknologioiden takia. Se ei vain vaadi suurempaa ajattelua ja sitoutumista tehtävään, vaan pakottaa työläisen hankkimaan, päivittämään ja osoittamaan työn toteuttamiseen vaadittavia teknisiä taitoja. Tämän rinnalla tapahtuva rajallisen itsemääräämisen myöntäminen työläisille jollain saralla, joka sallii tai vaatii heidän toimivan ilman ennalta annettuja ohjeita sääntöjen tai suorien määräysten muodossa, vie heiltä yhä enemmän mielikuvitusta ja päättelyä, sekä pyrkii elättämään illuusiota itsekontrollista. Tätä itsemääräämisen harhakuvaa usein säestävä "tilivelvollisuuden" ideologia saattaa asiat vielä huonompaan tilaan, kun se edistää tehdyn työn täsmällistä dokumentoimista ja pelkurimaista hyväksyttämistä esimiehillä siinä toivossa, että saataisiin turvattua työtehoon perustuvia palkankorotuksia tai vältettyä sanktioita. Vallitseva yhteiskunta kuitenkin tunnustaa, että nämä ja muut työnantajien yritykset työntekijöidensä aistien ja sielujen sieppaamiseksi ovat kaukana varmasta. Siksi spektaakkeli jatkaa ideologian levittämistä siitä kuinka työ on haaskattua aikaa, ja kuinka helpotus, vapaus tai itsensä toteuttaminen tapahtuu kapitalismin tuottamien ja kierrättämien harhaanjohtavien tavarahyödykkeiden kulutuksessa. Iltaisin tai viikonloppuisin epätoivoisessa runsaudessa kulutettu juoma, tanssi, huumeet jne. viittaa siihen että on monia, jotka vieläkin yrittävät saada itsensä uskomaan sen todeksi.

33

Toinen puoli spektaakkelin kiihtyvässä projektissa kaiken ajan ja tilan sulauttamiseksi itseensä on ihmis- ja luontoympäristöjen massiivinen muodistaminen tavarahyödykkeeksi. Kaupungit ja maaseutu on ollut tapana rakentaa uudelleen teolliselle maataloudelle luovutettuina yhdenmukaisina jättömaina, lähiöelämänä, taloudellisina palveluina, teollisuutena tai kulkuneuvojen kiertona; leikkikenttinä tavarahyödykkeiksi muutetuille haluille, sekä kulttuurihyödykkeiden esittämisenä ja kuluttamisena; tai spektaakkelimaisina menneisyyden osatekijöiden parodioina tai representaatioina. Ne, jotka kuvittelevat tai etsivät alkuperäisyyttä ja yhteisöä näistä karuista ja räikeistä tavarahyödykkeen polttamista jättömaista, paljastavat vain taikauskoa kummitusten olemassaoloon.

34

Spektaakkelin vaatimus kaikkeen on jopa vaikuttanut julkkisten maailmaan. Kaiken yläpuolelle nouseva tähti on edelleen olemassa etäisen ihailun kohteena. Kuitenkin, spektaakkelin tähdillä on viime aikoina ollut tapana laskeutua taivaista. Tosi-tv -ohjelmissa ja juorulehtien sivuilla uudet julkkikset ovat rohkaisevan samankaltaisia katsojan kanssa. Ne toteuttavat lohduttamisen tarkoitustaan tavalla, joka eroaa klassisesta tähdestä: osoittamalla että jopa rikkaiden, kuuluisien, voimakkaiden, lahjakkaiden, vaikutusvaltaisien, kauniiden tai vain merkittävien elämä on pohjimmiltaan samaa kuin kaikkialla muualla. Julkkiksella on samat keskinkertaiset ajatukset, tunteet, arvot, päämäärät, neuroosit jne. kuin katsojallakin. Ei voi olla pakotietä. Mitään muuta ei ole eikä voi olla. Katsojan kurja elämä vahvistetaan pätevänä, jopa juhlittuna, sillä miten se heijastuu kaikkialta sellaisten ihmisten parista, joita aiemmin pidettiin kullattuina. Mutta tähdet voivat siirtyä arkipäiväisestä yläpuolella olevaan, ja takaisin, sikäli kun spektaakkelimainen epäelämä sitä vaatii. Tähden kuolema voidaan esimerkiksi ottaa tilaisuutena ritualisoidulle huville, poikkeukselliseksi oletetun ihmisen kollektiivisessa suremisessa.

35

Spektaakkelin yhteiskuntaan kohdistamassa kolonisaatiossa keskeistä on moninaisten kulutustavaroiden suunnaton määrä, jonka laajentunut ja hienostunut tavaroiden tuotanto ja jakelu on tuonut saataville (pelkästään amerikkalainen ruokateollisuus julkaisi 11 500 uutta tuotetta vuonna 1992). Vaiva tarkastaa, arvioida, käsitellä, ostaa ja ylläpitää tavararunsautta, sekä ideat joita yksilölliset spektaakkelimaiset ideologiat esittivät hyvän elämän kokonaisina tai osittaisina tekijöinä, auttavat tukemaan järjestelmää ihan vain sillä että ne vievät huomattavan osan katsojan vapaa-ajasta. Mutta kulutuksen silkan määrän tärkeys spektaakkelille ei pääty tähän. Spektaakkeli ei usein kutsu pelkurimaiseen antautumiseen; se puhuu ennemmin vapaudesta ja yksilöllisyydestä. Kulutuksen maailma on tämän valheen kulmakivi. Spektaakkelissa se on prosessi, jossa valitaan kilpailevista tavaroista ja tavaramuodossa olevista ajatuksista, jotka muodostavat vapauden ja itsemääräämisen ytimen. Katsojaa rohkaistaan ottamaan tämä kuolleiden kesken tapahtuva tavaroiden penkominen oman minuutensa vapaana ja aitona ilmaisuna.

36

Spektaakkeli on täydentänyt vielä olemassaolevia malleja perinteeseen tai velvollisuuteen tarttumisesta kasvavalla painotuksella hupiin ja hedonismiin, jotta saataisiin tyydytettyä tarve luoda kysyntää suuremmalle määrälle kulutustavaroita, sekä tarve rekuperoida halu arkipäiväisen tuolla puolen olevaan elämään. Yhtä tunnollisesti se on rohkaissut etsimään väristyksiä, nautintoja, herkkyyksiä, poikkeavuuksia ja ekstaaseja, jotka voidaan tavaramuodon välittämänä rajata jokapäiväisen elämän erillisen piirin sisälle. Nautinto ei ole aina vallankumouksellista. Se on nykyään yksi tavarahyödyke-spektaakkelin yhteiskunnan keskeisistä puolustuksista.

37

Viimeiset 40 vuotta on myös nähty hajoamisen spektaakkelin laajenemista siihen pisteeseen asti, jossa sen julmuuksien, nöyryytysten, kuolemien, onnettomuuksien, katastrofien, sotien, sairauksien, vammautumisten, syntien, petosten, valheiden ja muiden rikkeiden litania lamauttaa yhä suuremman katsojajoukon kauhistuneen tai iloisen katseen. Yleisesti ottaen tämä spektaakkeli rohkaisee nykypäivän katsojan tavallista kyynisyyttä; katsojan, joka on samaa mieltä siitä että enemmän tai vähemmän kaikki on paskaa, mutta silti edelleen etsii lohtua elämään jota väittää halveksivansa, sekä syitä käydä töissä ja kuluttaa. Se tarjoaa myös voimistuneita ärsykkeitä katsojalle, joka on jo lopen uupunut tavanomaisempiin hömpän muotoihin.

38

Spektaakkelin valta saattaa olla ilman haastajaa, mutta se ei tarkoita etteikö sen sisällä olisi vastustusta. Spektaakkeli esittää lukuisia vääriä keinoja ja kohteita vakaumuksellisten taistelulle. Liberaalin kapitalismin ja valtiokapitalismin välinen muka-vastakkainasettelu on tietenkin lakannut olemasta keskeinen jakolinja väärien poliittisten valintojen spektaakkelissa; joka tapauksessa, lukemattomat hierarkkiset organisaatiot, jotka ehdottavat suurempia tai pienempiä parannuksia vallitsevaan järjestelmään, vetoavat niihin jotka haluavat parannella maailmaa muulla tavalla kuin tuhoamalla kaiken yksilöstä erillään olevan. Kapitalismi on nyt järjestelmällisen reformistista, ja kollektiivisen elämän kaikki puolet on enemmän tai vähemmän asiantuntijoiden ja amatöörien jatkuvan tarkastelun kohteena, jotta niitä voitaisiin uudistaa ja parantaa osana vieraantumisen järjestelmää. Tämä ei tarkoita sitä että kaikki reformistit selvästi hyväksyvät kapitalismin, vaikka monet niin tekevät. Esimerkiksi Maailman Sosiaalifoorumi ja loput globalisaation vastaisesta liikkeestä tuovat yhteen erilaisia ryhmiä ja projekteja, jotka yhdistävät ajoittain voimakastakin vallitsevan yhteiskunnan vastustamista ohjelmiksi, jotka jättävät tuon yhteiskunnan perustavat erottelut koskemattomiksi. Tavalla tai toisella, spektaakkeli onnistuu aina pitämään käden ulottuvilla loputtoman virran kiireellisiä asioita, jotka vaikuttavat olevan niin tärkeitä, että ne oikeuttavat yhteistyön vallitsevan yhteiskunnan osatekijöiden kanssa, ja lykkäävät perustavanlaatuista muutosta, mikä historian oikkuna vaikuttaa olevan alituista. Irakin sota on esimerkki tästä. Kutsuja mielenosoituksiin (tai muihin yhtä vieraantuneisiin protestin muotoihin) tuli loputtomasti. Vasemmistolaiset rohkaisevat katsojaa liittymään passiivisten, erotettujen yksilöiden laahustaviin rivistöihin, jotka toiset ovat organisoineet huutamaan idioottimaisia kliseitä johtajille johtajien hyödyksi, jotka ovat ennalta päättäneet olla kuuntelematta (sekä tietenkin massamedialle). Protestien tarkoitus on yleensä lopettaa sota, jota ilman vallitseva yhteiskunta tulisi hyvin toimeen, sekä ehkä haastaa "uusliberalismi", jonka rikos täällä ja muualla on edistää hegemonisen talouden etuja ilman humanistisia keinoja väestön rauhoittamiseksi, ja mekanismeja jakaa köyhien vieraantumiseen osa yhteiskunnan hyödyttömästä vauraudesta. Hyökkäys ei kohdistu niihin yhteiskunnan perustaviin vieraantumisiin, jotka tekevät elämästä hädin tuskin elämisen arvoista täällä kotona, mikä yhtä lailla takaa sen että rauhan säästämien irakilaisten elämät kuihtuisivat keskinkertaisessa historiasta erottamisessa. Hajamielisyys vain vahvistaa niitä.

39

Yhteiskuntatieteet ovat viime vuosina kiinnittäneet kasvavassa määrin huomiota kysymykseen "elämän laadusta" tai "onnellisuudesta". Tämä tieteellisen tutkimuksen haara voidaan ymmärtää niiden tekijöiden opiskeluna, jotka liittyvät ihmisten taipumukseen huijata itseään ja toisiaan ajattelemaan että he ovat tyytyväisiä elämäänsä. Normaalisti huomataan että kehittyneissä teollisuusmaissa 80-95% vastaajista kuvailee itseään onnellisiksi ja tyytyväisiksi. Nämä tulokset, jotka muistuttavat autoritaaristen hallintojen kansanäänestyksiä, joissa suuri enemmistö on aina kulloisenkin johtajan takana, saattavat kuvastaa niitä epätoivoisia yrityksiä, joilla ihmiset rinnastavat elämänsä niihin tyytyväisyyden kangastuksiin, joita spektaakkeli levittää pitkin yhteiskuntaa. Mutta arkipäivän kokemusta ja dialektiikkaa ei tulisi unohtaa. Niin onnistunut kuin spektaakkeli-tavarahyödykkeen yhteiskunta onkin ollut itsensä säilyttämisessä tähän asti, sen ylenpalttisten tavaroiden ja ideologioiden tuoma keskinkertainen olemassaolo tulee väistämättä olemaan lähde tyytymättömyydelle. On myös olemassa perustavanlaatuinen ja jyrkkä ristiriita sen välillä mitä vallitseva yhteiskunta voi tehdä, ja mitä tiedon ja teknologian taso periaatteessa ihmiskunnalle mahdollistaa. Jopa jotkut yhteiskuntatieteilijät ovat alkaneet puhua "vaurausflunssasta" tai muista mysteerinomaisista syndroomista, joissa hyvin toimeentulevien kuluttajien tyytyväisyys horjuu. Tavaroiden ja ideoiden yrittäjät ovat jo vuosia edistäneet "supistamista", henkisiä tapoja, vaihtoehtoturismia, ekotuotteita, sekä muita kulutettavia keinoja häätää mikä tahansa vieraantumisen ilmiö, jonka päivän ideologia on tuominnut syntiseksi. Osa nykypäivän tyytymättömyydestä kuluttajuutta kohtaan pysyy pinnallisena, eikä ilmaise mitään muuta kuin halua uudistaa vieraantunutta työtä ja kuluttamista, jotta siitä saataisiin tehtyä vähemmän autoritaarista, vähemmän haitallista ympäristölle, vähemmän aikaavievää jne. Toisilla on, tai saattaa vastaisuudessa olla, syvällisempi tyytymättömyys perustanaan.

40

Yksi vallankumouksellisen teorian välttämättömyys 2000-luvun alussa on paikantaa nykypäivän vieraantumisen juurille iskevät tyytymättömyydet, kritisoida kohtia joissa yksilöt kulloinkin sotkeutuvat vieraantuneisiin päämääriin ja keinoihin, sekä yleisesti rohkaista tiedostavampaa, johdonmukaisempaa ja tehokkaampaa omaehtoisen vallankumouksellisen kamppailun ilmaisua. Se on päämäärä johon tulee pyrkiä yhtä lailla suhteessa teoreetikon omaan elämään kuin laajempiin sosiaalisiin ilmiöihin. Mitään ei kuitenkaan voida saavuttaa antautumalla vanhanaikaisiin vasemmistolaisiin fantasioihin kapitalismin taloudellisista epäonnistumisista, ja palkkojen tai työolosuhteiden puolustamiseen tai parantamiseen pyrkivien kamppailujen vallankumouksellisesta potentiaalista. Esimerkiksi vuoden 2006 kamppailussa nuoria koskettavaa uutta työlakia vastaan Ranskassa (Contrat Première Embauche, CPE, tai Ensimmäinen Työsopimus), joukko lakkolaisia Saint-Nazairesta teki lentolehtisen, jossa sanottiin että "taistelemme lakia vastaan, joka pyrkii täysin tuhoamaan työväestön oikeudet [...], 'modernisaatio' joka yrittää viedä meidät takaisin lähes orjuutta vastaaviin olosuhteisiin, joista työntekijät ja työttömät kärsivät 1800-luvulla" (To People in Other Countries, 3. huhtikuuta 2006; englanninkielinen käännös löytyy Ken Knabbin verkkokokoelmasta Documents from the Anti-CPE Uprising in France). Nämä myös muiden toistamat näkemykset ovat tyhjää retoriikkaa, joka irrottaa kirjoittajat kehittyneiden kapitalististen maiden proletariaatin enemmistön nykypäivän todellisuudesta. Brittiläinen esimerkki saattaa valaista asiaa. Ensimmäinen Thatcherin hallitus sääti lain, joka vei alle kaksi vuotta työskennelleiltä suojan ilman syytä tapahtuvaa irtisanomista vastaan, mikä on varsin samanlainen kuin mitä CPE ehdotti. Seuraavina vuosina Britanniassa ei palattu 1800-luvun olosuhteisiin. Itse asiassa reaalipalkat kasvoivat (kun inflaatio vähennetään pois niin työnantajien maksamat kokonaispalkka- ja muut kulut kasvoivat brittiläisellä yksityisellä sektorilla 53,3% vuosien 1975 ja 2002 välillä). Lisäksi pitää huomata, että säännöllinen työ (pääosin kokopäivätyö) on vuosikymmeniä myöhemmin yhä vallitseva työnteon muoto, ja vain 5,5% työntekijöistä tekee pätkätöitä. Mitä tulee työtuntien keskiarvoon, se tasoittui 1980 -luvun alussa pitkän tasaisen laskukauden jälkeen, mutta ei ole kasvanut sittemmin (ja on saattanut jopa taas laskea viime vuosina). Työn intensiteetti on tietenkin kasvanut, mutta tuskin tasoille joita koettiin viktoriaanisina aikoina. Toisin väittäminen osoittaa syvällistä tietämättömyyttä tuon ajan työolosuhteista. Viimeksi, ei ole yhdentekevää että uusliberaali Blairin hallitus itse asiassa kumosi Thatcherin kahden vuoden säännön. Sen ei tulisi tulla yllätyksenä. Säännöt epäoikeudenmukaisia erottamisia vastaan ovat hyödyllisiä kapitalismille. Brittiläistä työlakia käsittelevän oppikirjan sanoin: "Joitain modernin työlain tärkeitä elementtejä otettiin alunperin käyttöön lakkojen vähentämiseksi. Merkittävä esimerkki on laki epäoikeudenmukaista irtisanomista vastaan, joka otettiin käyttöön 1971 hallituksen ollessa erittäin huolissaan paikallisten 'korpilakkojen' negatiivisesta vaikutuksesta tuottavuuteen. Näiden lakkojen takana oli ilmeisesti työtovereiden epäoikeudenmukainen erottaminen" (Stephen Taylor ja Astra Emir, Employment Law: An Introduction, Oxford University Press, 2006; sivu 113). Kun otetaan huomioon tämä konservatiivinen funktio, mikä ei ole rajoittunut pelkästään Britanniaan, onko mikään yllätys että mielenosoittajien suuri enemmistö lopetti toimintansa kun CPE vedettiin pois, ja kieltäytyi käymästä hyökkäykseen kapitalismia vastaan?

41

Epävarmat työolot ja kehnot palkat ovat epäilemättä olemassa kehittyneiden kapitalististen talouksien sisällä; mutta ne ovat vähemmistöolosuhteita, ja jopa niistä kärsivät altistetaan hellittämättä vallitsevalle spektaakkelille ja sen ideoille elämästä, onnellisuudesta ja pakenemisesta. Edistyneen kapitalismin toiminta riippuu tyypillisesti verrattain vakaasta työllistymisestä, korkeista palkoista ja suuresta kuluttamisesta. Väittäisin että yksi johtopäätös, johon viimeisen neljänkymmenen vuoden kokemus viittaa, on siinä että mikä tahansa teoreettinen tai käytännöllinen kritiikki, joka ei onnistu keskeisesti ja kattavasti torjumaan hyvin palkattua työtä ja kehittyneiden talouksien perustana olevaa massiivista kuluttamista, joka rajaa itsensä korkeampien palkkojen ja siedettävämmän työn tavoitteluun, työntää pois silmistä ja mielestä jokapäiväisen elämän todelliset köyhyydet, ja johtaa takaisin elämän ja työn vieraantumiseen, jonka käytännön hyväksymistä se ei koskaan paennut. Tietenkin pieninkin päivittäinen loukkaus, nöyryytys tai tekopyhyys saattaa avata henkilön mielen nykypäivän yhteiskunnan luonteelle, ja toimia lähtöpisteenä pois spektaakkelin illuusioista ja tyydytyksistä. Kuitenkin, lähtöpisteen täytyy olla juuri piste josta lähteä, nopeasti, jos ei halua ajatusten ja käytännön jäävän vangeiksi loputtomiin kiistoihin ja väittelyihin siitä miten yhteiskunta sääntelee toimintaansa ja määrittää pakkolunastamiensa resurssien jakamisen. Ei voi olla muuta vallankumousta kuin moderni. Proletariaatin ahdinko ei ole siinä, että kapitalismi yrittää ottaa pois hyvin palkatut työpaikat ja niillä ostettavat tavarahyödykkeet, vaan se että kapitalismi yrittää jatkuvasti pakottaa sen hyväksymään nuo korvikkeet todelliselle elämälle, eikä mitään muuta. Tunne siitä, että paras mitä globaali kapitalismi voi periaatteessa tarjota ei tule koskaan riittämään, on vallankumouksellisen tietoisuuden ja vallankumouksellisen ajattelun alku, ei loppu.

Englanninkielinen alkuteksti: Gasping from out the Shallows - Reflections on revolution in the early twenty-first century