Hengen haukkomista matalikossa - Pohdintoja vallankumouksesta 2000-luvun alussa (1/2)

Wayne Spencer (2007)

Tulostusvalmis pdf
kirjastossa

"Tässä kirjoituksessa tarjoan joitain kokeilevia, epätäydellisiä ja epäilemättä aivan liian erehtyväisiä näkemyksiä siitä miksi ja miten vallitsevan yhteiskunnan haastaminen epäonnistui 1900-luvun jälkipuoliskolla. Tätä päämäärää varten käsittelen neljää kaikista kehittyneintä liikettä globaalin kulutustavaratalouden kukistamiseksi, kuten Chris Shutes ne määritteli pamfletissaan On the Poverty of Berkeley Life and the Marginal Status of American Society in General (Berkeley 1983). Nämä liikkeet löytyvät Italiasta, Britanniasta, Puolasta ja Etelä-Afrikasta. Päämääränäni ei ole edistää abstraktia historiallista ymmärrystä, saati sättiä ja päivitellä niitä, jotka epäonnistuivat ylittämään edessään olleet vallankumouksen esteet 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla, puhumattakaan siitä, että haluaisin korostaa ylivertaisuuden tunnetta tai kyynistä alistuvuutta niiden parissa, jotka tulivat heidän jälkeensä. Noiden vallankumouspyrkimysten epäonnistumisen ymmärtäminen on tärkeää ainoastaan osana käytännöllistä hanketta uusintaa ja kiihdyttää vallankumouksellista hyökkäystä nykyistä vieraantumista vastaan, menemällä edemmäs siitä mitä sanottiin ja tehtiin aiemmin."

JOHDANTO

Ihmiset eivät ole täysin tietoisia elämistään. Pimeässä haparoiden, tekojensa seurausten hukuttamina, jokaisena hetkenä yksilöt ja ryhmät kohtaavat seurauksia joita eivät tarkoittaneet [...] Se mikä pitäisi lakkauttaa jatkuu, ja jatkamme kulumistamme sen mukana. Olemme uponneet. Erotettuna toisistamme. Vuodet vierivät, emmekä ole muuttaneet mitään.
(Guy Debord, On the Passage of a Few Persons Through a Rather Brief Unity of Time, 1959)

Emme ole keksineet mitään. Sopeutamme itsemme mahdollisuuksien verkostoon, jossa on vain muutama harva reitti. Vaikuttaa siltä että totumme siihen.
(Guy Debord, Critique of Separation, 1961)

Vaikuttaa jollain tapaa järjettömältä puhua vallankumouksesta. Se johtuu tietenkin siitä että järjestäytynyt vallankumouksellinen liike on aikoja sitten kadonnut moderneista maista, jonne on keskittynyt kaikki mahdollisuudet ratkaisevaan yhteiskunnalliseen muutokseen. Mutta kaikki vaihtoehdot ovat vieläkin järjettömämpiä, sillä ne viittaavat vallitsevan järjestyksen hyväksymiseen tavalla tai toisella.
(Internationale Situationniste #6, 1961)

Monet epäilevät uuden vallankumouksellisen liikkeen mahdollisuutta. He toistavat jatkuvasti että proletariaatti on integroitu, tai että työläiset ovat nyt tyytyväisiä, jne. Tälle on kaksi vaihtoehtoa: joko he julistavat itsensä tyytyväiseksi (jolloin me taistelemme heitä vastaan ilman mitään selittelyjä); tai he identifioivat itsensä johonkin työläisistä erilliseen kategoriaan, kuten taiteilijoihin (jolloin meidän täytyy taistella tätä harhakuvaa vastaan, ja osoittaa heille että uusi proletariaatti pyrkii sulkemaan sisäänsä käytännössä jokaisen).

(Internationale Situationniste #7, 1962)

Pahin kurjuus
on silloin kun jaloimpia asioita varten luotu luonto
tuomitsee itsensä pieniin iloihin nuoruudessa
ja kipeästi ilmaa kaivaten
hengittää heikkoa elämää
haukkoen henkeä matalikossa.
(George Eliot, The Spanish Gypsy, 1868)

1

”Nyt muodostumassa olevan todellisuuden puitteissa voimme pitää proletariaattina kaikkia niitä, joilla ei ole mahdollisuutta muuttaa yhteiskunnan heille osoittamaa sosiaalista aika-tilaa (huolimatta vaihteluista vauraudessa tai ylenemismahdollisuuksissa).”
(Situationistinen Internationaali, Ideologies, Classes, and the Domination of Nature, Internationale Situationniste #8, 1963)

2

Ensimmäinen kapitalismin vieraantumista vastustanut proletariaatin vallankumouksellinen liike horjutti 1800-lukua ja 1900-luvun alkua suurilla taisteluilla ja vallankumouksilla. Sen tuhoksi koitui sosiaalidemokratian, fasismin ja bolsevismin koneistot, mystifikaatiot ja sotatarvikkeet. Kello löi keskiyötä vuosisadalle 1930-luvulla, kun Espanjassa kukistettiin vallankumouksellisten työläisten ja talonpoikien yritykset itsehallinnollisen yhteiskunnan perustamiseksi. 1950-luvun myötä alkoi kasvaa uusi proletaarisen levottomuuden aika, joka sai alkunsa aikaisempien osittaisten voittojen ja täydellisten epäonnistumisten synnyttämistä uusista vieraantumisen olosuhteista. Taistelu vaikutti globaalin kapitalismin molempiin napoihin, näennäisen erillisiä mutta pohjimmiltaan yhtä: bolsevismin sieppaamien yhteiskuntien valtiokapitalismi ja lännen vauras kuluttajakapitalismi. Neuvostoblokin kansannousut Itä-Berliinissä 1953, Puolan Poznanissa 1956 ja eri puolilla Unkaria 1956, yhdessä lukemattomien muiden pienten ja suurten kapinoiden kanssa, osoittivat proletariaatin kielteistä suhtautumista mukakommunistisiin byrokratioihin, jotka hallitsivat työväestön nimissä, mutta ajaakseen omia etujaan hallitsevana luokkana alistivat yhteiskunnan jokaisen osan autoritaarisen ylivaltansa alle. Lännessä taas laittomat lakot uhmasivat liittoja, samalla kun sabotaasi, lintsaus, huonolaatuinen työ ja avoin vastenmielisyys työtä kohtaan paljastivat kuinka osa työväkeä ei ollut tyytyväinen siihen hyväpalkkaiseen vieraantuneeseen työhön, johon sodanjälkeiset kuluttajayhteiskunnat perustuivat. Joten myös lännessä oli hajanaista ja sekavaa kieltäytymistä sallitun kulutuksen koneistoa kohtaan. Toukokuussa 1968 Ranskassa ja Italian 1969 "kuuman syksyn" aikana proletariaatin tyytymättömyys yhdistyi suuriksi liikkeiksi, jotka hiljaa kieltäytyivät laantumasta. Tilanne meni jopa siihen, että Taloudellisen Yhteistyön ja Kehityksen Järjestön (OECD) työllisyysasiantuntijoiden kokouksessa 1971 nostettiin kauhulla nämä kaksi maata esiin siinä pelossa, että ”teollisuusmaat... ovat kohtaamassa vallankumouksen”, jonka ensimmäinen periaate on ”esivallan haastaminen”. Tämän työläisten alistamisessa erikoistuneen porukan mukaan ”teollisessa Ranskassa” vallitsi toive yhteiskunnasta ”ilman luokkia, hierarkiaa, esivaltaa ja lakeja”, kun taas Italiassa ”teolliset konfliktit ja yhteiskunnallinen pahoinvointi yhdistyvät jatkuvasti” ja ”työpaikoilla tapahtuvan teknisen edistyksen pienet yksityiskohdat... synnyttävät konflikteja joiden väkivalta ei ole missään suhteessa niiden syihin”. Huoli ei ollut turha. Esimerkkinä voidaan tarkastella Claude Durandin ja Pierre Duboisin tutkimusta, joka kattoi 123 työtaistelua vuonna 1971. Puolesta löytyi ”merkittäviä laittomuuksia”, kuten työpaikkojen valtauksia tai fyysistä väkivaltaa työnantajia, kaadereita, esimiehiä tai poliiseja kohtaan. Konfliktin taso oli korkealla myös monilla muilla alueilla edistyneissä kapitalistisissa yhteiskunnissa. Seuraavan vuosikymmenen loppuun mennessä oli proletariaatin toinen nousu kuitenkin kukistettu. Itä-Euroopan valtiokapitalistiset yhteiskunnat oli kaikki kaadettu, mutta niiden tilalle ei tullut työväen itsensä hallinto yksilöllisten ja yhteisöllisten elämiensä kaikkien osa-alueiden suhteen, vaan läntisiä liberaaleja demokratioita kuvaava edustuksellinen demokratia, vieraantunut tuotanto ja tuotteistettu jokapäiväinen elämä. Lännessä runsaiden kulutustavaroiden yhteiskunta jatkoi sosiaalisen elämän kaikkien osa-alueiden hallitsemista.

3

Tässä kirjoituksessa tarjoan joitain kokeilevia, epätäydellisiä ja epäilemättä aivan liian erehtyväisiä näkemyksiä siitä miksi ja miten vallitsevan yhteiskunnan haastaminen epäonnistui 1900-luvun jälkipuoliskolla. Tätä päämäärää varten käsittelen neljää kaikista kehittyneintä liikettä globaalin kulutustavaratalouden kukistamiseksi, kuten Chris Shutes ne määritteli pamfletissaan On the Poverty of Berkeley Life and the Marginal Status of American Society in General (Berkeley 1983). Nämä liikkeet löytyvät Italiasta, Britanniasta, Puolasta ja Etelä-Afrikasta. Päämääränäni ei ole edistää abstraktia historiallista ymmärrystä, saati sättiä ja päivitellä niitä, jotka epäonnistuivat ylittämään edessään olleet vallankumouksen esteet 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla, puhumattakaan siitä, että haluaisin korostaa ylivertaisuuden tunnetta tai kyynistä alistuvuutta niiden parissa, jotka tulivat heidän jälkeensä. Noiden vallankumouspyrkimysten epäonnistumisen ymmärtäminen on tärkeää ainoastaan osana käytännöllistä hanketta uusintaa ja kiihdyttää vallankumouksellista hyökkäystä nykyistä vieraantumista vastaan, menemällä edemmäs siitä mitä sanottiin ja tehtiin aiemmin.

ITALIA

4

Modernisoitu luokkataistelu nousi Italiassa vuoden 1968 aikana maan keski- ja pohjoisosissa käytyjen poikkeuksellisen kiihkeiden tehdaskamppailujen myötä. Tyypillisesti niitä johti ammattitaitoiset työläiset, jotka olivat suuttuneet verrattain etuoikeutettujen työolojensa heikkenemisestä. Nämä kamppailut johtivat pian vähemmän ammattitaitoisten työläisten tekemiin rajumpiin hyökkäyksiin työn kurjuuksia vastaan. Tekijät olivat usein etelästä tulleita siirtolaisia, jotka suhtautuivat samalla vastenmielisyydellä sekä pohjoisesta löytyneeseen työn autoritaariseen maailmaan, että sitä ylläpitäneeseen pelokkaaseen kunnioitukseen. Vuoden 1969 aikana puhkesi noin 5000 lakkoa, joihin osallistui lähes 8 miljoonaa työläistä. Monet lakoista pakenivat ammattiliittojen kontrollista, ja työläiset toteuttivat ne suoraan itse. Radikaaleimmat konfliktit käyttivät uusia keinoja, kuten 'shakkilautalakko' (a sacchiera), jossa tuotantoprosessin eri vaiheissa tapahtuvat ennustamattomat pienten lakkojen sarjat lamauttavat tehtaan niin, että työläisille kokonaisuutena koituvat kustannukset ovat minimaaliset. Muita keinoja oli hidastelu, tehtaiden valtaukset, tavaran ja koneiden sabotointi, sekä fyysiset hyökkäykset esimiehiä ja hallintohenkilöstöä vastaan. Huippukohdassaan nämä taistelut alkoivat lähestyä pistettä, jossa torjutaan sekä vieraantunut työ, että vieraantumisen tekeminen mukavammaksi tuotantoreformeilla, palkankorotuksilla ja lisääntyneillä lomapäivillä. Mirafiorin ja useiden muiden Torinon tehtaiden työläiset huusivat mielenosoituksessa 3. heinäkuuta 1969: ”Mitä me haluamme? Kaiken!”. Toisissa tapauksissa työläiset kuitenkin ilmaisivat tyytymättömyyttään, jonkinlaisella menestyksellä, vaatimalla palkankorotuksia, parempia työoloja, työn nopeuden hallitsemista itse tai muita pinnallisia muutoksia.

5

Vuoden 1969 "kuuma syksy" ei tuhonnut kapitalismia. Proletariaatilla oli sen jälkeen edessään uusi tapa sopeutua kapitalismiin; tapa, jonka sen omat taistelut ja menestykset olivat tuottaneet. Oli välttämätöntä luoda tietoisuutta ja tapoja, joilla suoriutua tuosta uudesta vieraantuneesta tasapainosta. Ymmärryksen ja toiminnan kehittymisen tiellä oli useita esteitä. Niihin kuului oikeustoimet tuhansia lakia rikkoneita työläisiä vastaan, sekä valtiollisten voimien ja niiden äärioikeistolaisten tukijoiden järjestämät terrori-iskut, jotka laitettiin valtion vastustajien nimiin osana ”jännitteen strategiaa”. Ehkä kuitenkin suurempi vaara tyytymättömän proletariaatin ajattelun ja toiminnan syventämiselle oli muut tekijät, jotka uhkasivat vetää työväen takaisin ammattiyhdistystoiminnan päämääriin ja keinoihin.

6

Työläisten militanttiuden yllättämäksi ja päihittämäksi joutuneet ammattiliitot lähtivät voimakkaasti sulkemaan tyytymättömyyttä sellaisiin keinoihin ja päämääriin, jotka eivät ole ristiriidassa kulutustavaratalouden olemassaolon kanssa. Työläiset olivat kaikille samaa palkkaa vaatimalla ilmaisseet hämmentävällä tavalla kieltäytymistä hierarkiasta ja jaottelusta. Ammattiliitot nappasivat nämä vaatimukset osaksi uutta neuvottelupakettia; vaatimukset, jotka hiljaa hyväksyivät työn instituution. Samaan tapaan liitot rekuperoivat proletariaatin syntymäisillään olleen kritiikin työn totaalisesta vieraantuneisuudesta. Tuo kritiikki ilmeni hyökkäyksissä räikeää autoritaarisuutta sekä liukuhihnojen tuhoisan nopeaa vauhtia vastaan, jotka olivat kaikista näkyvimmät ilmentymät työstä, joka proletariaatilta vietiin kauppatavaroiden hyväksi. Tuo kritiikki muutettiin vaatimukseksi työläisedustajien vaikutusvallan kasvattamisesta työntekijätason säännöissä ja uudistuksissa. Liitot ottivat myös käyttöön organisaatiomuutoksia, jotka kehittivät niiden kykyä rekuperoida ja ohjata taisteluita. Vuonna 1970 tehty Työläisten Peruskirja oli laajentanut liittojen saamaa tunnustusta ja mahdollistanut jäsenmaksujen ottamisen suoraan palkasta. Se oli ensimmäinen askel liittojen tuomisessa lähemmäksi työläisiä ja työläisten sitomisessa tiiviimmin liittoihin. Samaa tietä jatkettiin muilla organisaatio- ja toimintauudistuksilla. Liitot esimerkiksi pyrkivät paremmin konsultoimaan jäseniään maanlaajuisen sopimuksen neuvotteluihin sisällytettävistä vaatimuksista, sekä avaamaan tien yksittäisten militanttien ottamiseksi liittojen taisteluiden johtoon. Liittojen taloudellinen tilanne parani, ja ne pystyivät paremmin hallitsemaan työläisten tyytymättömyyttä ja taisteluita. Yksi tärkeä kehitysaskel oli sulauttaa tehdasedustajat ja -neuvostot ammattiliittojen rakenteeseen. Edustajien valitseminen neuvostoihin vaikutti olleen Manifesto -ryhmän ja Proletaarisen Yhtenäisyyden Sosialistipuolueen reformistien ja liittomilitanttien kehittämä tapa korvata taistelun myötä spontaanisti syntyneet proletaarien välittömät yhteenliittymät pysyvällä ja erillisellä rakenteella, joka edustaa työläisten etuja vieraantuneina tuottajina kapitalismin sisällä – tila, joka otettiin itsestäänselvyytenä. Tämä ei tehnyt siitä vain luonnollista aluetta ammattiliitoille, joiden olemassaolon perimmäinen tarkoitus on toimia välittäjänä proletariaatin humaanissa ja hyvinvoivassa sulauttamisessa kapitalismiin, vaan myös hyvin houkuttelevan alueen aikana jolloin liitot huomasivat etteivät ne ole ajan tasalla jäsenistönsä suhteen. Tämän mukaisesti metallityöläisten liitto sekä Confederazione Generale Italiana del Lavoro (CGIL) omaksuivat valtuutetut ja neuvostot ruohonjuuritason rakenteensa peruselementeiksi vuonna 1970. Vuonna 1973 oli 97 161 valtuutettua ja 9 813 neuvostoa. Ne osoittautuivat tärkeäksi avuksi, kun neuvoteltiin samana vuonna voimaan tulleet 3 225 tehdaskohtaista sopimusta. Monissa tapauksissa ne osallistuivat päivittäisiin neuvotteluihin työtahdista ja -taakasta, tauoista jne. Jokainen asia, jonka valtuutetut tekivät työläisten nimissä, iski proletariaatin autonomiaa vastaan, ja vangitsi sen kapitalismin logiikan sisään. Ajan myötä liitot kasvattivat suuresti neuvostojen sihteeristön ja johtokunnan valtaa voidakseen eliminoida valtuutetut neuvostojen hallinnosta. Se ei kuitenkaan muuttanut neuvostojen perusolemusta. Ne olivat edelleen sitä mitä olivat aina olleet: erillisiä elimiä, joilla sisällyttää proletariaatti erilliseen talouteen, sekä suojamuuri vallitsevaa yhteiskuntaan vastaan.

7

Taloudellisten vaikeuksien ja kasvavan inflaation puhkeaminen Italiassa, ilmiö joka oli osittain seurausta proletaarien menestyksestä tuottavuuden vähentämisessä ja palkkojen kasvattamisessa, nosti pian esiin talouskriisin spektaakkelin. Se ei pelkästään kehottanut työläisiä alistuvuuteen ja uhrautuvaisuuteen, vaan mukaopposition ottaneissa muodoissa rohkaisi kasvavan valikoivaan painotukseen työn pinnalliseksi parantamiseksi saatujen voittojen puolustamiseksi, ja lisäpalkankorotusten jatkuvaksi vaatimiseksi, jotta inflaation aiheuttamaa tuhoa voitiin tasoittaa. Tällä tavalla spektaakkeli löysi jälleen kerran yltäkylläisyyden sisältä kiireellisiä puutteita, väitettyjä perustarpeita ja törkeitä epäoikeudenmukaisuuksia. Niiden ratkaiseminen oikeutti syvällisen sosiaalisen muutoksen lykkäämisen, sekä vieraantuneen tuotannon ja kulutuksen hellittämättömän jatkamisen. Tällä tapaa tulokset työläisten alkuperäisistä ponnisteluista paeta tavarataloutta palasivat vieraantuneessa muodossa kehottamaan hylkäämään kaikki yritykset kiihdyttää kyseisiä ponnisteluja.

8

Meluisan kriisipuheen rinnalla tavanomainen nautintojen ja kulutushyvitysten spektaakkeli – sellaisena kuin mainostus, viihde, journalismi, korkeakulttuuri ja koulutus sen tuo esiin – jatkoi yhteiskunnan kyllästämistä propagandalla jokapäiväisen elämän puolesta, joka on vangittu vieraantuneen työn tuotteiden kuluttamiseen, sekä ideologioihin jotka antavat niille väärän merkityksen. Jokaisessa käänteessä proletaarit kohtasivat vietteleviä visioita kulutuselämästä, joka tyydyttäisi halut ja toteuttaisi unelmat ilman tarvetta vallankumoukselle.

9

Vaikka suuret taistelut jatkoivat Italian kapitalismin kiusaamista vielä seuraavien vuosien aikana, proletariaatti epäonnistui löytämään keinot ylittää edessään olevat esteet. Ammattiliitot onnistuivat houkuttelemaan suuren lisäjoukon työläisiä ideologiansa piiriin, jonka keskeisenä osana on jatkuva neuvoteltu antautuminen työn vieraantuneisuudelle. Liittojen jäsenmäärä oli vuonna 1968 noin 4,5 miljoonaa, ja viisi vuotta myöhemmin yli 6 miljoonaa. Jopa siellä missä villit taistelut pakenivat liittojen otteesta, ne tyytyivät toistuvasti vain laajentamaan rajoja sille sidotulle ja väärälle autonomialle, joka yksilöllä on kapitalistisen järjestelmän sisällä. Palkkojen nousu oli normaalia, ja joillain työpaikoilla työläiset saattoivat päästä asemiin, joissa he pystyivät jonkin verran päättämään mitä työpaikalla tehdään ja miten; joka tapauksessa heiltä vietiin 100% työvoimasta, ja tuosta vieraantuneisuudesta rakennettu totaalinen tila-aika jatkoi yhteiskunnan hallitsemista ilman heikkenemisen merkkejä. Vaikka proletaarit aika ajoin menivät ammattiyhdistysorganisaation tuolle puolen, ne eivät kuitenkaan ylittäneet pohjalla ollutta ay-ideologiaa, jossa työtä pidetään välttämättömän pahana, jonka oikeutuksena on työn mahdollistama kesytetty elämä ja tavaroiden kuluttaminen.

10

Proletaarisen taistelun kangertelu liittyi osaltaan epäonnistumiseen haastaa kehittyneen kapitalismin tarjoama jokapäiväinen elämä kokonaisuudessaan. Työn ulkopuolella oleva kulutettavien roolien ja nautintojen arkipäivä sai hyvin vähän kritiikkiä osakseen. Työläiset, jotka kasvattivat vapaa-aikaansa lintsaamalla töistä, tapasivat elää hyvin perinteisellä tavalla heti päästyään tehtaan portista ulos. Tämä ei tarkoita sitä etteikö olisi ollut mitään kritiikkiä sitä kohtaan miten elämä elettiin. Näin tehtiin etenkin pohjoisessa, jossa etelästä suuntautunut muuttoliike oli ylittänyt korruptoituneen hallinnon ja yksityisten yritysten kapasiteetin tarjota edistyneen kapitalismin jokapäiväisen elämän latteita tiloja. Syntyi raivokkaita taisteluita kelvollisen asumisen ja muiden hyödykkeiden puolesta. Nämä arkipäivän lukemattomista yksityiskohdista käydyt taistelut antoivat tyytymättömyydelle laajuutta, joka olisi voinut avata tilaa jokapäiväisen elämän kokonaisvaltaiselle kritiikille. Mutta keskittyminen tarjolla olevien tavaroiden riittämättömyyteen, tavalla jossa saatavilla olevat asiat eivät täyttäneet modernin kuluttajan tavallisia odotuksia, teki taisteluista haavoittuvaisia rekuperaatiolle reformistisiksi kampanjoiksi asianmukaisen modernin vieraantumisen saamiseksi. Sitä johti väistämättä jokaisen aiheena olleen erillisen kuluttamisen alueen spesialistit. Toinen vaihtoehto oli, että taistelut degeneroituivat erilaisiksi yksilöllisiksi kamppailuiksi kasvaneiden palkkojen käyttämiseksi yksityiseen tavaroiden ostamiseen. Tehdaskamppailujen sivutuotteena proletariaatin käyttöön saatu lisäraha asetti yleisesti ottaen tarjolle suuremman määrän kulutettavia tarpeita ja nautintoja, ja olisi tarvinnut tietoisuutta ja käytännön kritiikkiä erillisen kuluttamisen köyhyydestä. Sellaista ei kehittynyt. Joitain feministien kehittämiä lupaavia mutta ahtaita kritiikkejä lukuun ottamatta, kotielämä ja tavarakulutus hyväksyttiin ilman sen kummempia pohdintoja. Tämä sokeus kapitalistisen arkipäivän tärkeiden puolien luonnetta ja köyhyyttä kohtaan rampautti proletaarisen liikkeen. Se jätti koskematta spektaakkelin työn hyvityksenä tarjoamiin pseudonautintoihin, joilla työtään inhoavat ihmiset saadaan hakemaan työajan uudistuksia, tai vain sietämään pitkin hampain sitä mitä tekevät sen vuoksi mitä he voivat työn avulla ostaa tai tehdä. Yksityiselämän turvapaikka jatkoi loputtomien osittaisten taisteluiden väsyttämien työläisten houkuttelemista. Mikä tärkeämpää, ajatus siitä että jokapäiväisessä elämässä on työn ulkopuolella jotain parempaa, jotain hyödyllisempää, antoi panoksensa siihen että proletaarinen tietoisuus ei onnistunut kehittymään pisteeseen, jossa ajatus yksilöllisen ja kollektiivisen elämän tuottamisen keinojen jättämisestä kapitalismin käsiin olisi ollut täysin sietämätön.

11

Proletariaatti ei saanut apua tähän umpikujaan 'työläis-istiseltä' vasemmistolta (tai sen 'autonomistiselta' seuraajalta). Työläis-ististen intellektuellien suuressa teoriassa oli huomattavaa sen sisäänpäin lämpiävä epämääräisyys ja käyttökelvottomuus. Lähtökohtana oli kourallinen fetisoituja abstraktioita, jotka otettiin klassisesta tai uudesta marxismista, ja niitä seurasi sarja pitkälti a priori -päätelmiä, eikä lopputuloksena ollut paljoa muuta kuin johtopäätökset, jotka ideologia oli olettanut heti kättelyssä. Ja mikä ehkä pahempaa, aivan liian usein nämä pseudoanalyysit eivät pyrkineet ylittämään porvarillista poliittista taloutta, vaan pelkästään harjoittamaan sitä paremmin kuin ihmiset joille yhtiöt ja valtio maksoivat. Valittu näkökulma kuului kaikista kapeimmalle ja pessimistisimmälle talouden spesialistille; väistämättä kävi niin, että tämän itseaiheutetun likinäköisyyden avulla ei voitu nähdä lähes mitään muuta kuin muutaman talousmuuttujan reifioitua liikettä, sekä aineettoman ja idealisoidun proletariaatin varjoja. Tulokset olivat naurettavia. Näiden virallisten vallankumouksellisten sisäänpäin lämpiävien pelien lisäksi työläis-istit eivät koskaan hylänneet leninismiä, joka tuhosi Venäjän vallankumouksen ja loi autoritaarisen valtiokapitalismin tukemaan ulossuljetun ja alistetun proletariaatin nimissä käytettyä valtaa. Työläis-istille proletaarinen autonomia istui täysin yhteen proletariaatin hierarkkiseen alistamiseen hierarkkisen etujoukko-organisaation alaisuuteen, samalla kun vallankumouksellisen taistelun käytäntö koostui voimakkaasta ja jäykästä toiminnasta ammattiyhdistysmäisten parannusten saamiseksi palkkoihin ja työoloihin. Yksilön tai yhteiskunnan vallankumouksellinen muutos lykättiin aina ja kaikkialla johonkin pikavauhtia etääntyvään tuhatvuotiseen huomiseen.

12

1970-luvun toinen puolisko nosti esiin proletaarisen liikkeen ilmeisen radikaalin siiven: Autonomian. Se toi yhteen muun muassa koulutukseen ja vaikeaan taloustilanteeseen tyytymättömiä opiskelijoita; nuoria, jotka halveksuivat vanhakantaista perhettä ja sosiaalista kontrollia, eivätkä laman aikana löytäneet muuta kuin paskatyötä; sekä nuoria työläisiä, jotka torjuivat 60-luvun lopun sukupolven varovaisuuden ja konservatiivisuuden. Autonomia -liike vieroksui työläis-istien leninismiä, sekä kannatti pienempiä ja epämuodollisempia, tasavertaisuutta painottaneita ryhmiä. Se torjui myös laajemmasta yhteiskunnasta ja sen työläis-ististen vastustajien parista löytyvän konservatiivisen kulttuurin, ja omaksui leikkisämpiä tapoja ja vastakulttuurisia tyylejä (kuten Metropolin Intiaanit – löyhä liittoutuma, joka omaksui lännenfilmeistä otetun Amerikan intiaaneja matkivan pukeutumis- ja puhetyylin). Autonomian eri osien toimintaan kuului korpilakkoja ja tehdasvaltauksia; asuintilaa ja toiminnan perustan tarjoavien sosiaalikeskusten luomista yleensä vallattuihin rakennuksiin; ”autoriduzione” (kieltäytymistä maksamasta kokonaan tai osittain tavaroista tai palveluista), usein kulttuuri- tai vapaa-ajan tapahtumissa; partioita huumekauppiaita vastaan ja hyökkäyksiä fasistien kimppuun; protestimarsseja; konserttien ja muiden tapahtumien häirintää; sekä kollektiivista ”hengailua” yhdessä. Konflikti autonomian ja valtion välillä kiihtyi nopeasti vuoden 1977 helmikuusta alkaen. Kuun alussa poliisi ampui mielenosoitukseen, jossa protestoitiin fasistien tekemää Rooman Yliopiston aseellista valtausta, jonka yhteydessä fasistit ampuivat kahta ihmistä. Seuraavana päivänä vallattiin useita yliopistoja ja pidettiin mielenosoituksia. Helmikuun 17. Metropolin Intiaanit ja muut autonomistit menivät seuraamaan ammattiliitto CGIL:n sihteerin ja taloudellisen niukkuuden puolestapuhujan Luciano Laman puhetta Rooman Yliopistolle. Opiskelijat ja muut valtasivat yliopiston, ja Lama kehotti hajottamaan valtauksen. Autonomisteilla oli kärryssä nukke, joka kantoi viestiä ”Nessuno Lama” (”Kukaan ei rakasta häntä”), ja he huusivat iskulauseita kuten ”lisää työtä, vähemmän palkkaa” samalla kun alkoivat heitellä Lamaa ja hänen turvamiehiään vedellä ja maalipommeilla. Puheen jälkeen liiton väki hyökkäsi mielenosoittajia vastaan. Tämä johti vastahyökkäykseen, jossa CGIL:n väki ajettiin pois kampukselta, mikä taas vuorostaan johti poliisien hyökkäykseen yliopistolle. Seuraavan muutaman kuukauden aikana mielenosoitusmarsseilla puhjenneet levottomuudet johtivat kahden mielenosoittajan ja yhden poliisin kuolemaan luodeista, autonomian rajuihin mellakoihin, sekä valtion tukahduttamisohjelmaan, jossa liikkeen radioasemat suljettiin, Rooman yliopiston valtaus hajotettiin panssariautoilla, sekä tuhansia militantteja pidätettiin ja suljettiin pitkäksi aikaa tutkintavankeuteen odottamaan oikeudenkäyntejä erikoistuomioistuimissa. Vuonna 1978 osa autonomiaa päätti siirtyä aseelliseen taisteluun, täydentämällä olemassa olevia maanalaisia vasemmistolaisia terroristiryhmiä. Kahden vuoden aikana 1978-1979 aseelliset ryhmät tekivät 49 tappoa, sekä 1 863 aseellista iskua, jotka eivät johtaneet kuolemiin; vuosina 1980-1981 vastaavat luvut olivat 40 ja 359. Jokainen näistä iskuista vain öljysi valtion tukahduttamistoimien rattaita, ja auttoi valtiota lyömään ideologista kiilaa proletariaatin ja vallankumouksellisen projektin välille; projektin, jota pidettiin erillisten jengien epämääräisenä ja murhaavana omaisuutena. Laajempi autonomialiike katosi nopeasti.

13

Autonomian epäonnistumista ei voida yksinkertaisesti pitää vain ulkoisen tukahduttamisen seurauksena; se liittyi myös liikkeen sisäisiin tekijöihin, jotka rajoittivat vallitsevaa yhteiskuntaa vastaan tehdyn hyökkäyksen laajuutta ja syvyyttä. Liike oli osittain seurausta italialaisen kapitalismin kehityksen epätasaisuudesta, joka asetti kapitalistisen elämän modernit ideologiat vastakkain vanhakantaisemman alistumisen kanssa, ja sulki osan nuorta väkeä työelämän ulkopuolelle talouden rakenneuudistuksen aikana. Tästä syystä autonomia ei pitänyt sisällään vain aikalaiskapitalismin juurille menevää tyytymättömyyttä, vaan myös verrattain pinnallista pettymystä keinojen ja mahdollisuuksien puutteeseen saada osansa spektaakkelin luomuksista. Seurauksena autonomian sisällä oli epävarma tai jopa suoran innostunut suhtautuminen tiettyihin tavarakulutuksen viimeisimpiin muoteihin, etenkin nuorisokulttuurin saralla. 1950-luvulta alkaen nuorison populaarikulttuuri on ollut keskeinen osa edistyneen kapitalismin kehittymistä. Se on tuottanut suunnattomia uusia markkinoita vaatteille, elokuville, musiikille ja muille kulutustavaroille, sekä siihen liittyvälle rajoittamattoman hedonistisen kulutuksen spektaakkelille, josta on kasvavassa määrin tullut avainesimerkki siitä millaista on mielekäs elämä nykypäivänä. Rock n' roll -spektaakkelin kuvastoon kuuluu sensaatiomaista värinää, kakofonian, nopeuden, stereotyyppisten kehonliikkeiden, runsaan mekaanisen seksin, tyylitellyn pukeutumisen, juomien ja huumeiden tuottamaa hupia ja ekstaasia, sekä kollektiiviset ideologiat, joiden avulla näistä tuntemuksista rakennetaan nautittavia. Tämä luonnollisesti järkytti kapitalistisen kehityksen vaatimattomammilla aikakausilla kehitettyjen moraalisten asenteiden kantajia (kuten Italian Kommunistisen Puolueen monia jäseniä). Mutta yhteenotto vanhan ja uuden tavan välillä sopeutua tavarahyödykkeen hallitsemaan elämään, yhteenotto, joka epäilemättä terävöitti jälkimmäisen houkuttelevuutta ja näennäistä kumouksellisuutta, on vain yksi väärä jakolinja lisää spektaakkelin sisällä. Kun autonomia ei onnistunut torjumaan nuorisokulttuuria kokonaisuudessaan, se putosi ristiriitaiseen asemaan, jossa julistettiin vallitsevan yhteiskunnan torjumista samalla kun syleiltiin saman yhteiskunnan ojentamaa jokapäiväisen elämän tärkeää ulottuvuutta. Liike saattoi aika ajoin häiritä populaarikulttuurisia tapahtumia, kuten 1977, jolloin Metropolin Intiaanit rynnäköivät jazzkonserttiin Umbriassa ja tuomitsivat musiikilliset spektaakkelit. Silti liike oli täynnä unelmia populaarikulttuurin tuottamisesta ja kuluttamisesta, ilman merkittävää kyseenalaistamista. Tämä käy ilmi esimerkiksi liikkeen radioasemilla ja sosiaalikeskuksissa soitetusta musiikista, rock -konserttien ja elokuvien lippujen hintojen alentamiseen pyrkineestä autoriduzionesta, sekä nuorille markkinoidusta vaatemuodista, jonka liikkeen jäsenet omaksuivat lähes kaikkialla. Jopa osan liikkeestä lopullinen luisuminen kovien huumeiden tuhoavaan käyttöön voidaan käsittää olevan enemmän kuin vain valtion tukahduttamisen mukanaan tuomien heikkenevien olosuhteiden tuottamaa epätoivoa. Se oli myös yksi ulottuvuus liikkeestä, joka haki hedonistisen spektaakkelin nautintoja ja lohtuja.

14

Toinen autonomian uudelleentuottama vallitsevan yhteiskunnan piirre oli kollektiivin ylivalta yksilön yli. Autonomian sisällä luoduilta organisaatioilta puuttui vasemmistolaisten odottelevien etujoukkojen peittelemätön hierarkia, mutta käytännössä organisaatiot olivat yksilöä suurempia olioita, eikä pelkästään yksilöiden muodostamia yhteenliittymiä tiettyjen ja ennalta sovittujen päämäärien saavuttamiseksi yhdessä. Tästä seurasi muun muassa se, että organisaatio ja vallankumous itsessään oli ilmassa ulkoisena, abstraktina asiana yksilöiden palveltavaksi. Se rohkaisi joko ankaraan omistautumiseen, uhrautuvaan militanttiuteen ja sisäisen itsekritiikin puutteeseen, tai ekumeeniseen ”suvaitsevaisuuteen”, joka yhtä lailla rajoitti kritiikin vapaata leikkiä. Militanttius liikkeessä tuli kaikista selvimmin ilmi sen militaristisessa siivessä, sekä ennen vastavallankumoukselliseen terrorismiin liukumista että sen jälkeen. Se oli kuitenkin läsnä myös muualla, esimerkiksi Metropolin Intiaanien kollektiivisessa tyylissä. Tuota tyyliä ei aina voinut pohjimmiltaan erottaa siitä vallitsevan yhteiskunnan näkyvämmissä osissa esiintyvästä aseista riisutusta lapsekkuudesta ja pinnallisesta pilkasta, joilla kyyninen katselija edesauttaa alistumistaan tuon yhteiskunnan perimmäisille vieraantuneisuuksille. Itsen ja toisten jatkuvan kriittisen arvioinnin perinpohjaisen kulttuurin puuttuminen voidaan nähdä siinä miten liikkeessä säilyi kaikista alentavimman maskuliinisuden asenteita ja tapoja, sekä siinä miten välttelevästi ja puolustavasti reagoitiin feministien ja muiden liikkeen sisällä olevien oikeutettuihin kritiikkeihin. Retorinen sananvaihto joustamattomien asemien pohjalta oli yleistä ryhmien välillä; ennakko-oletusten, organisaatiokäytäntöjen, sekä ohjelmallisten julistusten huolellinen ja väsymätön uudelleentarkastelu ryhmien sisällä oli huomattavasti harvinaisempaa.

15

Autonomian vallitsevaan yhteiskuntaan kohdistaman kritiikin rajoitteet epäilemättä edesauttoivat epäonnistumista proletariaatin massojen saamisessa liikkeeseen, sekä siitä seurannutta liikkeen kuolemaa eristyksissä. Liikkeen sisällä ollut painotus innostuneisuuteen tiettyjä tavarahyödykkeitä kohtaan, käytännön itsemäärittelyn osana, auttoi pelkästään liikkeen erkaantumista niistä joilla vain sattui olemaan erilainen maku kuluttajana. Yhdessä kollektivismin ja ”työn vastaisen kapinan” nimissä toteutettujen marginaalisten selviytymistekniikoiden glorifioinnin kanssa tuo painotus esti liikettä tarjoamasta kattavaa ja johdonmukaista teoreettis-käytännöllistä kritiikkiä vallitsevasta vieraantumisesta. Kritiikkiä, josta muut voisivat löytää valoa omaan kurjuuteensa, sekä käytännöllisen projektin, jolla yhdessä hyökätä jaettuja kurjuuksia vastaan. Yleisesti ottaen voidaan sanoa liikkeen epäonnistuneen ilmaisemaan vieraantumisen kritiikkiä sellaisella tavalla, joka olisi houkuttelevasti paljastanut sen mikä oli yhteistä liikkeen omien jäsenten rajoitetussa marginaalisessa selviytymisessä, sekä proletariaatin massojen inflaation suojaamassa ja verrattain turvallisessa ja vauraassa selviytymisessä. Etäisyys autonomian ja monien muiden proletaarien välillä voidaan nähdä bolognalaisen Fiatin työläisen kommenteissa työtoverilleen Roomassa järjestetyn suuren autonomiamielenosoituksen jälkeen: ”On olemassa tunne siitä että jotain suurta on tapahtumassa. Mutta sunnuntain uutiset Roomasta (mielenosoitus) eivät onnistuneet pysäyttämään tavallista puhetta sunnuntain jalkapallo-otteluista” (Italy 1978-9: Living with an Earthquake, Red Notes, 1978; s.64). Autonomian tragedia ja kuolinkellot olivat siinä kuinka mikään mitä se sanoi tai teki - eikä selvästikään ritualistiset mielenosoitukset tai väkivaltainen mellakointi, jotka eivät muuttaneet mitään muuta kuin median otsikoita – ei saanut tällaisia työläisiä tarkastelemaan kriittisesti omaa innostuneisuuttaan urheiluun, tai muihin kulutusyhteiskuntaan sitoviin spektaakkeleihin, saati löytämään yhteistä asiaa heidän kanssaan.

BRITANNIA

16

Britanniassa 1960-luvulla järjestetyistä lakoista 95% oli saanut alkunsa työläisten itsensä epävirallisesta aloitteesta. 1970-luvulla yleistyivät ammattiliittojen johtamat laajat työkiistat. Vuosina 1971 ja 1972 virallisiin lakkoihin kului enemmän päiviä kuin epävirallisiin. Mutta lakkojen suuri enemmistö sai edelleen alkunsa ilman ammattiliiton hyväksyntää tai hallintaa. Yleistä oli myös työn selvä halveksiminen, mikä kävi ilmi keskusteluissa, lintsaamisessa, sabotaasissa, yhteistyöstä kieltäytymisessä, matalassa tuottavuudessa, sekä työn heikossa laadussa. Tämä ”brittiläinen tauti” kesti koko 1970-luvun, ja se saavutti huippunsa ”Tyytymättömyyden Talven” 1978-9 muodostaneiden teollisten kiistojen aikana, jotka hajottivat Työväenpuolueen hallituksen viimeisimmän yrityksen rajoittaa palkankorotuksia. Joka tapauksessa, kolme kuukautta sen jälkeen kun hallitus teki sopimuksen liittojen kanssa helmikuussa 1979 ja Tyytymättömyyden Talvi alkoi laantua, Margaret Thatcherin konservatiivipuolue voitti vaalit. Seuranneina vuosikymmeninä lakkojen ja muiden proletaaristen vastarinnan muotojen määrä väheni. Vuonna 1998 lakkojen määrä oli pienin sen jälkeen kun tilastoa alettiin kerätä 1891.

17

Thatcherin lähestymistapa teollisiin suhteisiin perustui osittain ajatukseen ”liittojen palauttamisesta jäsenistölleen”. Pohjalla oli olettamus siitä että rivijäsenet olivat liittojen johtoa maltillisempia. Kuten 1950-luvulla konservatiivien työministerinä toiminut Ian Macleod pani merkille: ”tämä ei ole minun kokemukseni, eikä kenenkään työministerin kokemus”. Epäilemättä se ei pitänyt paikkaansa myöskään 1979. Joka tapauksessa, ideologisesta houretilastaan huolimatta, Thatcher oli sotkeutunut brittiläisen proletariaatin kahteen keskeiseen heikkouteen. Toinen oli oman toiminnan ja tyytymättömyyden ymmärtämisen paha vajaakehittyneisyys, ja toinen oli kyvyttömyys kehittää sellaista käytännön kritiikkiä tavarahyödykkeen yhteiskuntaa kohtaan, joka olisi täysin riippumaton ammattiliitoista ja muista erillisistä voimista. Näitä ja muita heikkouksia Thatcher käytti proletariaattia vastaan.

18

Voidaan hyvinkin sanoa, että proletariaatti yritti bluffata ja Thatcher päätti katsoa kortit. Kriisin ja lähestyvän katastrofin spektaakkeli oli ollut voimissaan koko 1970-luvun. Jokaisen kulmauksen takana vaani ekologinen, taloudellinen, terroristinen tai joku muu katastrofi. Sen avulla spektaakkeli pystyi taas kerran keksimään kiireellisinä välttämättömyyksinä mauttomasti uudelleentekaistut kulutustarpeet ja valtion 'suojelun'. Samalla rohkaistiin yleisöä hylkäämään perusteellinen sosiaalinen muutos ja kannattamaan mukamas pakottavia uudistuksia, palkkavaatimuksia tai pelkkää kyynistä yksityistä hedonismia. Vuosikymmenen loppuun mennessä thatcherismin ideologia lisäsi näihin romahdusmurheisiin karun osoituksen siitä miten valtion, teollisuuden, työn ja kaupankäynnin silloinen organisaatio ei enää kyennyt ylläpitämään taloudellista kasvua ja laajalle levinnyttä kulutusta, ja että radikaali ja tuskallinen muutos oli välttämätöntä kulutusyhteiskunnan jatkamiseksi. Tämä ideologinen hyökkäys kykeni hyödyntämään proletaarisissa ajatuksissa ja tunteissa esiintyneitä useita virheitä. Vaikka kiivaita työpaikkakiistoja oli ollut paljon, ne pysyivät tasolla jolla kamppailtiin vain yksityiskohdista sen suhteen miten proletariaatin työvoiman pakkolunastus tulisi järjestää ja hyvittää. Työnantajien kanssa käytyjen kiistojen takana oli ajatus reilusta kohtelusta ja oikeudenmukaisesta palkasta, sekä olettamus siitä että suurilla työnantajilla on jossain olemassa resurssit vastata vaatimuksiin ilman ongelmia. Kummatkin käsitykset hyväksyivät vieraantuneen työn legitiimiyden, ja ne olivat haavoittuvia argumenteille toteutettavuudesta kapitalismin ehdoilla; kapitalismin, joka otettiin annettuna. Merkittävä syy proletaarisen ajattelun ja toiminnan jäätyneelle ja alikehittyneelle tilalle oli luottamusmiesjärjestelmä. Luottamusmiehet olivat ammattiliiton virkailijoita, jotka verrattain pieni joukko työläisiä valitsi suoraan. Yleensä luottamusmies työskenteli rinta rinnan edustamiensa työläisten kanssa. Heidän asemansa työläisten lähellä johti siihen, että heidät koettiin erillisenä liiton alueellisista ja kansallisista virkailijoista, ja niistä epäkiitollisista kompromisseista joihin nuo kaukaisemmat hahmot liitettiin. Se myös mahdollisti sen, että he pystyivät nopeasti tarttumaan työläisten valituksiin tai korpilakkoihin, ottamaan ne pois työläisten omista käsistä, ja takaamaan sen että ne käsitettiin ja toteutettiin neuvoteltavissa olevina vaatimuksina tiettyjen vieraantuneen työn ominaisuuksien parantamiseksi. Kun kiistat eskaloituivat, ne johtivat usein ulosmarsseihin, mikä puolestaan auttoi vain hajauttamaan jaetun kaunan yhteen tuomia työläisiä, pirstomaan heidät takaisin yksilöllisiin päivittäisiin elämiinsä passiivisina ja toisistaan erotettuina yksilöinä. Tällä tapaa taistelun muodoilla oli tapana tehdä proletaareista omien kamppailujensa yleisöä, eivätkä ne onnistuneet luomaan sellaisia käytännön olosuhteita päätöksenteolle ja hallinnalle, joissa tietoisuus olisi voinut kehittyä. Yhtä lailla kiistat koskettivat yleensä vain yksittäisiä työpaikkoja tai aloja, eikä kommunikaatioon toisten työläisten kanssa panostettu paljoa. Tämä laiminlyönti esti ajan myötä laajemman liikkeen kehittymisen, ja edisti käsityskyvyttömyyden juopaa niiden työläisten välillä, jotka osallistuivat usein lakkoihin ja muihin kiistoihin, sekä sen todennäköisesti enemmistön, joka harvoin ryhtyi toimintaan ja joille toisten työläisten toimet eivät olleet juuri muuta kuin häiritsevä riesa päivittäisessä elämässä, sekä reaalituloja jatkuvasti uhkaavan inflaation aiheuttaja. Lisäksi työolosuhteitaan vastaan vimmatusti hyökänneet proletaarit eivät laajentaneet arvosteluaan muuhun jokapäiväiseen elämään, vaan pyrkivät sen sijaan hakemaan turvapaikkaa vieraantuneen työn kauhuilta tuon työn tuottamasta yhtä vieraantuneesta tavarakulutuksesta, spektaakkeleista, sekä ajatuksista. Proletaarinen ajattelu ja halu oli edelleen vankina monille asioille, nautinnoille, tarinoille ja ideologioille, joita edistynyt kapitalismi tuotti runsain mitoin, ja joita spektaakkeli toi kaikkialla näytille. Sen sijaan että olisi kysynyt käytännöllisiä kysymyksiä siitä miten lakkauttaa kaikki yksilöistä erillään oleva, proletariaatin ajattelua ja haluja dominoi joka käänteessä spektaakkelimaiset fantasiat arjesta, puutarhan hoidosta, urheilusta, kuninkaallisista, rikollisuudesta, seksistä, juomisesta, musiikista, elokuvista, vaatteista, kampauksista jne. Tämän tuloksena proletariaatin teoreettinen ymmärrys kapitalismista ja omista taisteluistaan sitä vastaan pysyivät alkeistasolla thatcherismin nousua edeltäneinä vuosikymmeninä. Lopulta se kohtasi voimakkaan thatcherilaisen argumentin siitä, että jos proletariaatti haluaa jatkossakin nauttia himoitsemastaan kulutuksesta, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin alistua talouden uudelleenjärjestelyihin. Proletariaatilla ei ollut mitään käytännöllistä vastausta tähän. Oli ilmiselvää, että pelkkään palkkojen maksimoimiseen ja työajan minimoimiseen tähdännyt pitkään jatkunut strategia oli epäonnistunut keinona edistää yksilöiden vieraantuneita haluja kapitalismin sisällä. Thatcherismi yritti selvästikin jotain. Silti proletariaatti ei kehittänyt sen koommin tietoisuutta kuin vieraantumattomia yhteenliittymien muotoja, joista olisi voinut kehittyä uutta vastarinnan strategiaa, sekä kapitalismin ja sen taloudellisen logiikan torjumista. Liian monelle seurauksena oli hämmennys, romahdus tai alistuvuus, antautuminen Thatcherin projektiin tai vetäytyminen nihilismiin, kapeaan oman edun tavoitteluun, hulluuteen tai epätoivoon.

19

Thatcherismia ei voida kuitenkaan kunnolla ymmärtää pelkkänä synkkänä vaatimuksena proletariaatin ehdottomalle antautumiselle. Muiden asioiden ohessa se oli myös vapautumisen ideologia. Mukavallankumouksellisena ideologiana se hyökkäsi sekä valtiota vastaan (tai ainakin talouden hallintaan liittyviä osia vastaan), että ammattiliittoja vastaan erillisenä yksilöä kontrolloivana voimana. Se samaisti vapauden markkinoiden sisällä tehtävien valintojen esteettömyyteen sekä omaisuuden omistamiseen, ja rinnasti ilman avustuksia tehtävän markkinariskeillä pelaamisen seikkailuun. Perimmäisen uhrauksen palkintona se lupasi uuden modernin työllistymisen ja kulutettavien halujen maailman massiivisen laajentamisen; halujen, joiden lumoissa proletariaatti edelleen oli. Proletariaatti ei ollut päässyt yli kiusauksistaan, ehkä etenkin koska yksilöt ja yhtiöt, jotka eivät olleet Konservatiivien pikkuporvarillisten ja ylhäisömäisten moraaliarvojen rajoittamia, laajensivat työn maailmassa tapahtuneita mahdollisuuksia jonkinlaisen alennetun muka-autonomian harjoittamisen puolesta, sekä alkoivat tuottaa kulutukseen osatekijöitä laajennetusta tavarahyödykkeisiin perustuvasta hedonismista. Tuo hedonismi pystyi jopa esittämään itsensä thatcherismin oppositiona. Monien reaalipalkkojen uusi kasvu, sekä luottojen saamisen helpottuminen ruokki myös proletariaatin kiusausta etsiä onnea tavarahyödykkeiden kohennetusta ja laajennetusta maailmasta.

20

On varmaan tarpeetonta sanoa, että kaikki proletaarit eivät suinkaan alistuneet thatcherismille, mutta proletariaatin vastarintaa hankaloitti joka käänteessä sen kohtalokas kietoutuminen ammattiyhdistystoimintaan. Konservatiivit tekivät pitkän sarjan reformeja teollisia suhteita käsitteleviin lakeihin. Uusia asioita oli muun muassa suljettu äänestys lakkoja varten, lakkovartioiden rajoittaminen jne. Yhdessä työnantajien kanssa ne heikensivät merkittävästi myös kollektiivisen neuvottelun laajuutta, jossa ammattiliitoilla oli ollut merkittävä rooli. Nämä toimet, yhdessä myötämielisen Työväenpuolueen hallituksen menettämisen kanssa, tuottivat arkuutta ja mielipahaa ammattiliittojen keskuudessa, sekä tarjosivat työläisille kannustimen ryhtyä kamppailuihin omaehtoisesti. Monet rajoitukset esimerkiksi koskivat vain ammattiliittoja, eivätkä ne hankaloittaneet villiä toimintaa. Työläiset pystyivät itse tekemään asioita, joita liitot eivät voineet ay-lainsäädännön puitteissa tehdä. Liittojen etäisyys proletariaattiin ei kuitenkaan ollut riittävän suuri, jotta työläiset olisivat voineet helposti hylätä liitot. Brittiläisellä proletariaatilla ei ollut normaalisti tapana odotella liittojen hyväksyntää ennen toimintaan ryhtymistä, mutta se oli pitkälti nojannut liittoihin, jotta ne neuvottelisivat proletariaatin puolesta, muuttaisivat voitot sopimuksiksi, tarjoaisivat suojaa kostoilta, järjestäisivät työpaikkojen välisiä suhteita, hoitaisivat monia arkipäiväisiä asioita, ja jopa sitä että liitot toisivat alunperinkin proletariaatin yhteen toimivana kollektiivina. Huolimatta kaikesta tyytymättömyydestä liittoja kohtaan, proletariaatti ei ollut koskaan todella torjunut niitä sen koommin teoriassa kuin käytännössä. Pitkin 1980-lukua, ja sen jälkeen, proletariaattiin vaikutti vahvasti käsitys siitä, että liitot olivat raivostuttavan puutteellisia, mutta silti välttämätön pohja työläisten taisteluille työnantajia vastaan. Tämän seurauksena proletariaatti epäonnistui toistuvasti tarttua tilaisuuteen toimia omaehtoisesti, ja sysätä sivuun kasvavassa määrin tehottomat liitot. Sen sijaan liittoja vaivannut toimettomuus ja pessimismi tarttui työläisiin, jotka säilyivät jumissa liittojen sisällä, tai eivät kyenneet kuvittelemaan käytännön keinoja toimia ilman niitä.

21

Seurasi mellakoiden sarja. Se alkoi St.Pauls -kaupunginosassa Bristolissa huhtikuussa 1980. Myöhemmin mellakointia puhkesi Brixtonissa huhtikuussa 1981, ja sitten yhä useammassa kaupungissa heinäkuussa 1981 (mm. Liverpool, Manchester, Salford ja Leicester). Mellakoinnissa oli usein kyse vastauksesta poliisin toimintaan, ja koko vuosikymmenen ajan mellakointi toistui joko eristyneinä purkauksina tai laajempina aaltoina. Poliiseja vastaan hyökättiin, kauppoja ryöstettiin, sekä autoja ja rakennuksia tuhottiin. Tavanomainen käytös ja sosiaaliset suhteet keskeytyvät mellakassa kuitenkin vain hetkeksi. Tärkeä kysymys kuuluu: mitä seuraavaksi? Britanniassa 1980- ja 1990-luvuilla nähdyissä mellakoissa käytännön vastaus oli palaaminen täysin muuttumattomaan jokapäiväiseen elämään. Esimerkiksi talouden normaalisääntöjen vastaisesti ryöstetyt tavarat vietiin takaisin niihin erillisiin ja rajallisiin tiloihin, jotka kulutustavaratalous on myöntänyt jokapäiväiselle elämälle, minkä jälkeen niitä käytettiin tavoilla jotka täysin mukautuvat spektaakkelin julistamiin elämänmalleihin. Haltuun otetut alueet palautettiin omistajilleen ja valtiolle, jotka ennemmin tai myöhemmin rakensivat ne uudestaan kulutustavaratalouden tarpeiden mukaiseksi. Jopa silloin kun mellakoita puhkesi myöhemmin uudestaan samassa tai toisessa paikassa, mellakoijien teoria tai käytäntö ei mennyt eteenpäin. Samat asiat tapahtuivat kerta toisensa jälkeen, samoilla rajallisilla tuloksilla.

22

Mellakoijien tyytymättömyys yhteiskuntaa kohtaan ei voi mennä eteenpäin ilman kriittistä ymmärrystä siitä mitä he ovat tehneet ja toivoneet, ilman ajatusten ja tekojen jatkuvaa tietoista hiomista. Tapahtumien käydessä mellakoijat kieltäytyivät kaikesta kohtaamisesta vallankumouksellisen teorian kanssa, ajatuksista jotka olisivat auttaneet heitä selittämään itselleen mitä he olivat tekemässä, ja sitten viemään sitä eteenpäin. Tämä ei tarkoita sitä etteivätkö he ajatelleet ollenkaan sitä mitä tekivät, vain sitä, että tuo pohdinta tapahtui lähes kokonaan vallitsevasta spektaakkelista johdetuilla kategorioilla, tarpeilla, tiedolla ja logiikalla. Huolimatta kaikesta mellakoijien mahdollisesti osoittamasta käytännöllisestä selväjärkisyydestä vallitsevan yhteiskunnan tiettyjä puolia kohtaan, he pysyivät tyytyväisinä tai sokeina kuluttajina saman yhteiskunnan toisia puolia kohtaan. He ovat saattaneet halveksia poliisia, kouluja, vasemmistolaisia ja muutamia muita kapitalistisen yhteiskunnan merkittäviä instituutioita, mutta he pysyivät silti spektaakkelin mukakapinallisten viettelysten suossa. Huolimatta taloudellisista vaikeuksista aikoina jolloin valtavirran liiketoiminnan kutistuminen oli kasvattanut nuorisotyöttömyyttä, spektaakkeli jatkoi olemistaan kaikkialla heidän elämissään. Etenkin hajoamisen spektaakkeli – erikoistunut spektaakkeli, joka muuntaa järjestelmän epäonnistumiset kulutettaviksi kuviksi, objekteiksi, käytösmalleiksi, sekä oikeutukseksi hajoavan maailman kyyniselle hyväksynnälle jonain sellaisena josta ei voi paeta – on onnistuneesti ojentanut runsaita viettelyksiään marginaalinuorisolle. Lain ja valtion kunnioituksen sivuuttaneet nuoret sidottiin vallitsevaan yhteiskuntaan hajoamisen spektaakkelin tarjoamilla malleilla iloisesta mukavaihtoehtoisesta elämästä. Näihin malleihin lukeutuu kunniakoodit, sukupuoliroolit, hierarkiat, slangisanastot, alakulttuurisankareiden nostaminen jalustalle, mieltymykset abstraktiin päihtymykseen ja väkivaltaisiin impulsseihin, jatkuvasti vaihtuvat listat hyväksyttävän muodikkaista vaatteista ja hiustyyleistä, sekä näihin liittyvä rikollisuus tai muu työllistyminen. Niihin kuuluu myös erilaiset ideologiat, jotka väittävät että alistuminen tuollaisille ulkoisille ajattelun ja toiminnan tavoille, kapitalismin sisällä käytettyjen marginaalisten selviytymiskeinojen riemukas juhlistaminen, muodostaa laadullisesti ylivertaisen elämän verrattuna kaikkien muiden päivittäiseen puurtamiseen. Mellakoijat eivät alkuunkaan onnistuneet kritisoimaan omaa osallistumistaan näihin valtavirran ulkopuolella tapahtuviin alistumisen muotoihin. Todellakin, ajan kuluessa vaikutti siltä että he kasvoivat yhä enemmän kiinni niihin.

23

Jotkut ovat aina käyttäneet mellakoita puhujakorokkeena, jonka avulla etsiä hyväksyntää toisilta jäseniltä väkivaltaisen machon esittämistä arvostavissa alakulttuureissa; mutta mellakoijien esittämät rajalliset yhteenotot vaikuttivat kasvavassa määrin palvelevan vain hierarkkisten nuorisokulttuurien mukakapinallisen teeskentelyn mielistelyä, sekä yksilöitä jotka pyrkivät luomaan tai ylläpitämään suosiota niiden sisällä. Pahimmillaan, esimerkiksi joissain mellakoissa Pohjois-Englannin lähiöissä 1991, nämä väkivaltaiset yhteenotot eivät niinkään muistuttaneet konfliktia proletariaatin ja valtion välillä, vaan veristä konfliktia kilpailevien hierarkkisten valtojen välillä, jotka yhtä lailla pyrkivät dominoimaan kyseisiä alueita ja niiden väestöä omia erillisiä päämääriään varten. Muissa tapauksissa mellakoita vaikutti syntyneen pääasiassa turhautuneesta halusta spektaakkelimaisen viihteen rauhattomampiin muotoihin. Brittiläinen talous on ajan myötä kyennyt yhä enemmän tarjoamaan mellakoijien haluamia kulutusmieltymyksiä. Entiset teollisuuskaupungit ja muut urbaanit seudut on muutettu paikoiksi kulutettavan hedonismin ja pakollisen päihtymyksen uudelle yötaloudelle. Halu villiin viihteeseen, jonka tyydyttämistä talouden pohjasakka etsi aikoinaan polttopullojen räjähdyksistä ja muista ärsykkeinä kulutettujen päämäärättömien mellakoiden merkeistä, toteutuu nyt suurten yhtiöbaarien ja niiden ympärillä olevien neonvalaistujen katujen jyskyttävässä musiikissa, aivoja turruttavassa ylettömässä juomisessa, hädin tuskin tietoisessa seksissä, ritualistisessa väkivallassa toisia proletaareja kohtaan, sekä nautinnossa oksentaa jalkakäytävälle halpaa juomaa ja huonoa ruokaa. On myös kasvavat markkinat laittomille huumeille tai varastetulla autolla hurjastelemisen tarjoamalle esittämiselle ja halvoille väristyksille. Jälkimmäisessä on uhmakkuuden henkeä, mutta se ei muuta mitään tavarahyödyke-spektaakkelin yhteiskunnan uudelleen tuottamisessa. Se jopa palvelee autolla ajamisen uudelleenliittämistä vapauteen ja vastustamattomaan haluun aikana jolloin sen maine on kärsinyt Britannian toivottoman ylitäysien teiden todellisuudesta. Lisäksi se auttaa luomaan uusia markkinoita kylläisille autojen ja varkaudenestolaitteiden markkinoille sekä poliisille. Uhkaavan rikollisuuden spektaakkeli on jo vuosikymmeniä ollut korvaamaton työkalu huolestuneiden ihmisten saamisessa valtion tueksi. Varastetulla autolla hurjastelijat esittävät tunnollisesti petomaisen nihilistin roolia tässä lain ja järjestyksen opetustarinassa.

24

Mellakoijien epäonnistuminen toimintansa teoreettisen ymmärryksen kehittämisessä vaikutti heidän kykyynsä kommunikoida tyytymättömyyttään toisille proletaareille ja löytää yhteistä pohjaa heidän kanssaan. Kun he eivät sanoneet mitään itse, he sallivat spektaakkelin esittää heidän taistelunsa toisille. Se mitä spektaakkelissa saattoi nähdä riitti rohkaisemaan muutamia vastaavassa sosiaalisessa asemassa olevia seuraamaan esimerkkiä, ja niin mellakat levisivät. Joka tapauksessa yhteiskunnan muuttaminen ei riippunut vain toisista marginaalinuorista, vaan laajemmasta proletariaatista jonka vieraantunut työ tuottaa yhteiskuntaa. Yleisesti ottaen proletariaatti vaikuttaa suhtautuneen mellakoijiin halveksivasti tai välinpitämättömästi. He eivät nähneet mellakoissa mitään mikä olisi puhutellut heidän omia olosuhteitaan, eikä mellakoijat tehneet mitään valaistakseen asiaa. Pysymällä hiljaa, kieltäytymällä ryhtymästä tuottamaan ja kommunikoimaan omaa teoriaansa, mellakoijat takasivat sen ettei heidän taistelunsa leviä sen proletariaatin kerrostuman ulkopuolelle missä se syntyi, eikä laajalti haasta vallitsevaa yhteiskuntaa. He näin ollen auttoivat luomaan olosuhteet omalle epäonnistumiselleen.

25

Toinen merkittävä 1980-luvun reaktio thatcherismiin oli kaivostyöläisten lakko 1984-5. Ehdotus sulkea lähes 20 kaivosta, ja niiden mukana 20 000 työpaikkaa, paljasti kirkkaasti talouden imperialistisen autonomian. Se tarjosi myös kaivostyöläisille mahdollisuuden kehittää teoreettis-käytännöllinen vastaus, joka tietoisesti torjuu yksilön alistamisen taloudelle, ja se olisi voinut tuoda yhteen kaiken brittiläisen yhteiskunnan pinnan alla olleen proletariaatin tyytymättömyyden vieraantuneisuutta kohtaan. Tämä yhdistyminen ei kuitenkaan voinut perustua kampanjaan työpaikkojen puolesta, tai käsitykseen siitä että kaivostyöläisiä uhannut kohtalo saattaisi pian kohdistua keneen tahansa muuhun. Reaalitulot olivat jälleen kasvussa vuonna 1983, ja niin oli myös kulutustavaroiden ja muiden hyödykkeiden ostaminen. Näin ollen proletariaatin suuri enemmistö ei nähnyt syytä pelätä omien työpaikkojensa menettämistä (esimerkiksi kansallisessa kyselyssä 1986 80% työläisistä sanoi ettei ollut "mitenkään mahdollista" että he menettäisivät työpaikkansa, ja toiset 5% piti sitä erittäin tai varsin epätodennäköisenä). Kritiikki joka torjuisi työttömyyden ja työn, sekä köyhyyden ja hyvinvoinnin, yhtä lailla vastenmielisinä ilmentyminä talouden yhteiskuntaan kohdistamasta täydellisestä ylivallasta, olisi ollut ehkä ainoa keino jolla kaivostyöläiset olisivat voineet puhua toisille työläisille niin, että se olisi toiminut yhdistävänä tekijänä kaikelle sille perustavanlaatuiselle vastenmielisyydelle mitä kapitalismi tuottaa ja proletariaatti nielee. Mutta sitä ei kehittynyt. Vuoden kestäneessä lakossa nähtiin suuria ja välillä väkivaltaisia lakkovartioita hallitusta ja yhtiön johtokuntaa vastaan, jotka olivat päättäneet kukistaa lakon käyttämällä tarvittaessa suuria taloudellisia ja poliisiresursseja. Kaivostyöläiset eivät onnistuneet irrottautumaan ammattiyhdistystoiminnan ideologiasta, tai edes Kaivostyöläisten Kansallisesta Liitosta, joka hoiti asiaa huomattavan pelokkaasti ja kyvyttömästi. Maantieteellisen eristyneisyyden ja ammatin huomattavien vaarojen takia kaivosyhteisöissä vallitsi yhä työväenluokan kulttuuri, joka oli muualta Britanniasta pitkälti kadonnut edistyneen kapitalismin sekä sen mahdollisuuksien ja nautinnon spektaakkelin vaaliman liikkuvuuden ja kuluttajaidentiteettien myötä. Tämä vanha kulttuuri oli ensimmäisen vallankumouksellisen työväenliikkeen kukistumisen tuotos, ja se kannatti harkittua, puolustuksellista, mutta syvällistä kollektiivista irtisanoutumista kapitalismista, ay-solidaarisuuden ja pikkuporvarillisten tapojen eetoksen avulla. Vuoden 1984 lakossa poispääsy ay-ajattelusta oli tämän ylpeän kurjuuden kulttuurin haastamisessa ja syrjäyttämisessä, kaikkien sen muodostaneiden ajattelun ja elämisen tapojen kritiikissä. Vaikka pitkä lakko tuotti painetta kaivosyhteisöjen sisälle, kaunaa liittoja kohtaan, sekä joitain innovaatioita, kuten naispuolisten kumppaneiden suurempi osallistuminen lakon tukemiseen, kaivostyöläiset eivät aloittaneet juurille menevää hyökkäystä heidät liittoon sitonutta kulttuuria vastaan, jolle (lukuun ottamatta jopa ay-ajattelua syvemmälle alentuneita rikkureita) he pysyivät pitkälti uskollisena. Liitot ja niitä puolustelevat intellektuellit puhuivat kaivostyöläisten puolesta sosiaalidemokraattisilla tavoilla, jotka olivat menettäneet uskottavuutensa vuosia aiemmin, ja näin he pitivät huolen siitä että muu proletariaatti tarjosi vain rajallista solidaarisuutta ja ymmärrystä. Näin ollen kun lakko päättyi, 92% gallupkyselyyn vastanneista ei hyväksynyt kaivostyöläisten käyttämiä keinoja, ja vain 4% kannatti niitä. Tukea ei paljoa osoitettu muuten kuin hyväntekeväisyyden luonteisilla lahjoituksilla. Vaikuttaisi siltä että proletaarit säälivät kaivostyöläisiä, mutta olivat lopulta valmiita hyväksymään kaivostyöläisten elinympäristöjen ja yhteisöjen uhraamisen jonkinlaisena väistämättömyytenä, tai jopa niin, että se oli yksi hinta joka täytyi maksaa, jotta voitaisiin turvata hyvinvointi, jota kaivostyöläiset eivät kyseenalaistaneet. Muu proletariaatti ei nähnyt kaivostyöläisten taistelun olevan omien huoliensa ytimessä. Pysymällä ammattiliiton takana ja pidättäytymällä sen kulttuurin rajoissa jonka keskuksessa ay-toiminta oli, kaivostyöläiset pitivät huolen siitä että he eivät muotoilleet teoreettista näkemystä tai kommunikaation keinoja, jotka olisivat voineet ravistella ympärillä olevaa välinpitämättömyyttä ja yhdistää heidät muihin työläisiin ja niiden kurjuuksiin. Näin jäi vain ajan kysymykseksi milloin valtion suuremmat voimavarat onnistuisivat lopettamaan työn, jota ilman pääoma oli päättänyt elää.

(Osa II) Puola, Etelä-Afrikka, "Tänään, huomenna ja päivä tai pari sen jälkeen"

Englanninkielinen alkuteksti: Gasping from out the Shallows - Reflections on revolution in the early twenty-first century