(Kutsu) Ehdotus V

Minkä tahansa moraalisen päähänpinttymän ja puhtaushuolen sijaan keskitymme strategian kollektiiviseen kehittämiseen.
Vain se on pahasta, mikä estää voimamme kasvua.
Tästä seuraa, että talous ja politiikka ei ole enää eroteltavissa.
Emme pelkää muodostaa jengejä, ja voimme vain nauraa niille jotka halveksivat meitä mafiana.

Huomioita

Meille on myyty tämä valhe: että erityisintä meissä on se mikä erottaa meidät yhteisestä. Me koemme päinvastaista: jokainen yksilöllisyys tunnetaan sen kautta millä tavalla ja kuinka voimakkaasti se tekee todeksi jotain yhteistä.

Pohjimmiltaan tämä on se mistä aloitamme, mistä löydämme toisemme. Se mikä meissä on yksilöllisintä vaatii tulla jaetuksi.

Mutta huomaamme myös tämän: se mitä meillä on jaettavana ei ole vain ilmiselvässä ristiriidassa vallitsevan järjestyksen kanssa, mutta tämä järjestys yrittää myös jäljittää kaikki jakamisen tavat joille se ei itse määritä sääntöjä. Esimerkiksi kasarmi, sairaala, vankila, hullujenhuone ja vanhainkoti ovat ainoita metropolissa sallittuja kollektiivisen elämisen muotoja. Normaali tila on kaikkien eristäminen yksityiseen kuutioonsa. Siihen palataan kerta toisensa jälkeen, kuinka etovalta se tuntuukaan, ja kuinka mahtavia kohtaamisia toisaalla onkaan koettu.

Olemme tunteneet nämä olemisen ehdot, emmekä halua palata niihin enää koskaan. Ne heikentävät meitä liikaa. Tekevät meistä liian haavoittuvia. Näännyttävät meidät.

Alkukantaisissa yhteisöissä eristys oli ankarin yhteisön jäsenelle annettava rangaistus. Nykyään se on yleinen olosuhde. Loput katastrofista on sen looginen seuraus. Vain se kapea käsitys, mikä jokaisella on omasta kodistaan, saa katujen jättämisen poliisille vaikuttamaan luonnolliselta. Ei olisi ollut mahdollista tehdä maailma niin asuinkelvottomaksi, eikä sosiaalisuutta niin kontrolloiduksi - ostoskeskuksista baareihin, kokoushuoneista takahuoneisiin - ellei jokaiselle olisi ensin suotu yksityisen tilan turvapaikkaa.

Paetessamme meitä rampauttavia olemisen olosuhteita, löysimme talonvaltaukset; tai oikeastaan, kansainvälisen valtaajien skenen. Tässä vallattujen tilojen maailmassa, jossa monista rajoitteista huolimatta on kuitenkin mahdollista kokeilla kontrollin ulkopuolella olevia kollektiivisen kokoontumisen muotoja, olemme tunteneet voimamme kasvua. Olemme järjestäneet perustoimeentuloa - dyykkaaminen, varastaminen, talkootyö, yhteisruokailut, sekä taitojen, välineiden ja rakkauden jakaminen - ja olemme löytäneet poliittisen ilmaisun muotoja - keikat, demot, suora toiminta, sabotaasi, lenttarit.

Sitten olemme nähneet kuinka ympäristömme muuttuu vähä kerrallaan piiriksi, ja siitä sitten skeneksi. Olemme nähneet miten strategian kehittely on korvattu moraalikoodin seuraamisella. Olemme nähneet kuinka normit ovat vakiintuneet, maineita rakenneltu, kuinka kielikuvat ovat alkaneet toteuttamaan itseään, ja kuinka kaikesta on tullut niin ennalta arvattavaa. Yhteinen seikkailu muuttui harmaaksi kanssa-asumiseksi. Vihamielinen suvaitsevaisuus takertui kaikkiin suhteisiin. Sopeuduimme. Lopulta se jonka uskottiin olevan vastamaailma, ei ollut mitään muuta kuin heijastuma vallitsevasta maailmasta: samat oman arvon pönkittämisen pelit pöllimisen, tappelun, poliittisen tai radikaalin korrektiuuden saralla - samaa kurjaa liberalismia tunne-elämässä, samat kahnaukset pääsystä ja reviiristä, sama arkielämän ja poliittisen toiminnan erottaminen toisistaan, samaa vainoharhailua identiteeteistä. Ja onnekkaimmille ylellisyys päästä välillä pakenemaan paikallista kurjuuttaan, viemällä sitä jonnekin muualle missä se on vielä eksoottista.

Emme syytä näistä heikkouksista talonvaltausta muotona. Emme torju sitä emmekä pakene siitä. Sanomme vain, että valtaamisessa tulee olemaan meille mieltä ainoastaan, mikäli selvennämme sen jakamisen perustaa johon olemme ryhtymässä. Valtauksessa, kuten missä tahansa muualla, yhteinen strategian luonti on ainoa vaihtoehto sille, että takerrutaan identiteettiin, joko sulautumalla yhteiskuntaan tai vetäytymällä ghettoon.

Mitä strategiaan tulee, olemme oppineet kaikki häviäjien perinteen läksyt. Muistamme työväenliikkeen alkuajat. Sen opetukset ovat lähellämme.

Sillä se, mitä sen alkuvaiheessa pantiin käytäntöön liittyy suoraan siihen miten elämme, siihen mitä haluamme toteuttaa tänään. Sen rakentaminen, mitä voimana tultiin kutsumaan työväenliikkeeksi, perustui alkuvaiheessa rikollisten käytäntöjen jakamiseen. Salaiset lakkorahastot, sabotaasit, salaseurat, luokkaväkivalta, ensimmäiset työttömyyskorvausten muodot jotka näkyivät yksilöllisen selväjärkisyyden toipumisessa, kehitettiin tietoisena niiden rikollisesta ja vihamielisestä luonteesta.

Työläisten organisaation ja järjestäytyneen rikollisuuden päällekkäisyys oli konkreettisimmillaan Yhdysvalloissa. Amerikkalaisten proletaarien voima teollisen aikakauden alussa juontui työläisyhteisössä kehittyneeseen tuhon ja koston voimaan Pääomaa vastaan, sekä maanalaisten solidaarisuuksien olemassaolosta. Työläisten jatkuva muuntuminen rikollisiksi ja takaisin aiheutti vastareaktiona järjestelmällisen kontrollin vaatimuksia: kaikkea omaehtoista organisoitumista moralisoitiin. Kaikkea rehellisen työläisen ihanteen ylittänyttä marginalisoitiin gangsterismina. Lopulta toisella puolella oli mafia, toisella puolella liitot, kumpainen tuotteita vastavuoroisesta amputaatiosta.

Euroopassa sosiaalidemokratian perusta oli työläisten organisaatioiden sulauttamisessa valtion hallintokoneistoon. Sen hintana menetettiin pienikin kyky olla oikeasti vaivaksi. Täälläkin työväenliikkeen nousussa oli kyse materiaalisista solidaarisuuksista, välittömästä kommunismin tarpeesta. Työväentalot olivat viimeisiä koteja tälle sekavuudelle välittömän yhteiseksi tekemisen tarpeen, sekä vallankumousprosessin strategisten vaateiden käytännön toteutuksen välillä. Sen jälkeen työväenliike asteittain haarautui osuuskuntaliikkeeseen, jossa taloudellinen lokero leikattiin irti sen strategisesta tarkoituksesta, sekä poliittiseen ja ammattiyhdistysliikkeeseen, jotka työskentelivät vaalipolitiikan ja yhteishallinnon alueilla. Kieltäytyminen mistä tahansa näistä irtautumiseen pyrkivästä päämäärästä synnytti absurdiuden: Vasemmisto. Kohokohta saavutetaan kun liitot tuomitsevat kaiken väkivaltaan turvautumisen, ja julistavat kovaan ääneen tekevänsä yhteistyötä poliisin kanssa mellakoijien hallitsemiseksi. Viimeaikainen järjestyksenpidon lisääntyminen valtiossa todistaa vain kuinka läntiset yhteiskunnat ovat menettäneet kaiken yhteen kokoavan voimansa. Ne kykenevät enää hallitsemaan vain väistämätöntä rapistumistaan. Eli käytännössä estämään kaiken uudelleenyhdistymisen, murskaamaan kaiken mikä alkaa erottua. Jokaisen kuka karkaa. Jokaisen joka astuu ulos rivistä.

Mutta mitään ei ole tehtävissä. Näiden yhteiskuntien sisäinen rapistuminen tuo näkyviin yhä lisää murtumia. Jatkuva ulkokuoren uudistaminen ei auta mitään: uusia maailmoja kasvaa. Valtaukset, kommuunit, poliittiset lahkot, slummit yrittävät kaikki irtautua kapitalismin lohduttomuudesta. Useimmiten nämä yritykset epäonnistuvat tai kuolevat eristäytymiseen, siihen etteivät ole muodostaneet yhteyksiä. Sekä myös siihen etteivät ole kyenneet näkemään itseään osapuolina Globaalissa Sisällissodassa.

Mutta kaikki nämä yritykset kokoontua uudelleen eivät ole mitään verrattuna yleiseen haluun, aina pidäteltyyn haluun karata. Lähteä.

Kymmenessä vuodessa, kahden väestönlaskennan välillä, Britanniasta on kadonnut satatuhatta ihmistä. He ovat hypänneet autoon, ostaneet lipun, vetäneet happoa tai painuneet maan alle. He ovat irtautuneet. He ovat lähteneet

Irtioton tehdessämme olisimme halunneet paikan missä kokoontua uudelleen, puolustusaseman, tien jota seurata.

Monet lähtijät eksyvät matkalla eivätkä koskaan pääse perille.

Strategiamme on näin ollen seuraava: perustaa ja ylläpitää sarja karkaamisen keskuksia, kohtia irtautumiselle, kokoontumispaikkoja. Karkureille. Lähtijöille. Paikkoja jonne paeta kadotukseen kulkevan sivilisaation vaikutusta.

On kyse siitä että annamme itsellemme keinot, löydämme menetelmät joilla kaikki nuo kysymykset voidaan ratkaista; kysymykset, jotka erikseen tarkasteltuna voivat ajaa meidät masennukseen. Kuinka purkaa meitä heikentävät riippuvuudet? Miten järjestäytyä niin ettei enää tarvitse mennä töihin? Miten asettua metropolin myrkyllisyyden ulkopuolelle ilman menemistä Takaisin Luontoon? Kuinka ajaa ydinvoimalat alas? Kuinka välttää pakko turvautumisesta psykiatriseen jauhamiseen ystävän tullessa hulluksi; tai mekanistisen lääketieteen karkeisiin lääkkeisiin sairastumisen yhteydessä? Miten elää yhdessä ilman vastavuoroista tukahduttamista? Kuinka kohdata toveri kuolema? Kuinka raunioittaa Imperiumi?

Tunnemme heikkoutemme: olemme syntyneet ja kasvaneet rauhoitetuissa yhteiskunnissa, hajotettuna. Meillä ei ole ollut mahdollisuutta hankkia voimaa jonka kiihkeä kollektiivinen yhteenotto voi antaa. Eikä siihen liittyviä tietoja. Meidän täytyy yhdessä kehittää poliittinen koulutus. Teoreettinen ja käytännöllinen koulutus.

Tähän tarvitsemme paikkoja. Paikkoja järjestäytyä, jakaa ja kehittää tarvittavia tekniikoita. Missä voimme oppia kaiken sellaisen mikä voi osoittautua välttämättömäksi. Paikkoja tehdä yhteistyötä. Ellei se olisi irtisanoutunut kaikista poliittisista näkökannoista, olisi Bauhausin kokeilu kaikessa materiaalisuudessaan ja jäykkyydessään ilmaissut ajatuksemme tiedon ja kokemuksen siirrolle omistetuista aika-tiloista. Mustat Pantterit varustivat itsensä tällaisilla tiloilla, joihin he lisäsivät poliittis-sotilaallisen kykynsä, 10 000 päivittäin jaettua ilmaista lounasta, sekä omaehtoisen lehdistönsä. Pian he muodostivat niin tuntuvan uhan Vallalle, että liittovaltion joukot piti lähettää teurastamaan heidät.

Ketkä tahansa, jotka muodostavat itsensä voimana, tietävät ryhtyvänsä osapuoleksi maailmanlaajuisissa vihollisuuksissa. Tällaisessa tilanteessa ei herää kysymystä väkivaltaan turvautumisesta tai siitä kieltäytymisestä. Pasifismi näyttäytyy meille lähinnä vielä yhtenä Imperiumin aseena, mellakkapoliisien ja toimittajien rinnalla. Meitä koskettaa yläpuolellamme pakotettu epäsuhtaisen konfliktin olosuhde; meidän täytyy pohtia kunkin käytäntömme kannalta sopivia tapoja ilmestyä ja kadota. Mielenosoitus, toiminta kasvot esillä, sekä suuttumusta ilmaiseva protesti ovat sopimattomia taistelun muotoja nykyisen ylivallan kehyksessä. Ne jopa vahvistavat sitä tarjoamalla ajantasaista informaatiota kontrollijärjestelmille. Joka tapauksessa, kun otetaan huomioon että nykypäivän subjektiivisuuden hauraus ulottuu jopa johtajiimme (sekä itkuisen paatoksen näkökulmasta johon olemme onnistuneet hautaamaan kaikista vähiten tärkeimmän kansalaisen), vaikuttaa järkevältä hyökätä ennemmin materiaalisia järjestelmiä kuin niille kasvot antavia ihmisiä vastaan. Tämä puhtaasti strategisista syistä. Siksi meidän täytyy ottaa käyttöön kaikille sisseille ominaisia toimintatapoja: anonyymi sabotaasi, iskut ilman julistuksia, helposti toistettavien tekniikat, kohdistetut vastaiskut.

Ei ole mitään moraalista kysymystä siitä miten hankimme itsellemme keinot elää ja taistella. On vain taktinen kysymys siitä mitä keinoja suomme itsellemme ja kuinka niitä käytämme.

"Kapitalismi näyttäytyy elämässämme suruna", sanoi eräs ystävä kerran.

Nyt on luotava materiaaliset olosuhteet nautinnon jaettuun vastaanottamiseen.

Ote vuonna 2004 anonyymisti julkaistusta kirjasta L'Appel. Kirjasta on olemassa kaksi englanninkielistä käännöstä nimellä Call, joihin suomennos perustuu. Englanninkieliset versiot löytyvät Quiver distron sivuilta sekä Zinelibrarysta