(Tuleva Kapina) Seitsemäs piiri - "Me rakennetaan tänne sivistynyttä tilaa"

• Miltä tahansa kantilta katsottuna
• Ensimmäinen piiri - "I AM WHAT I AM"
• Toinen piiri - "Hupi on elintärkeä tarve"
• Kolmas piiri - "Elämä, terveys ja rakkaus ovat epävarmoja – miksi työn tulisi olla poikkeus?"
• Neljäs piiri - "Yksinkertaisempaa, hauskempaa, liikkuvampaa, turvallisempaa"
• Viides piiri - "Vähemmän omistuksia, enemmän yhteyksiä!"
• Kuudes piiri - "Ympäristö on teollinen haaste"
• Seitsemäs piiri - "Me rakennetaan tänne sivistynyttä tilaa"
• Lähtekää liikkeelle!
• Löytäkää toisenne
• Järjestäytykää
• Kapina
• Loppusanat

Ensimmäinen globaali teurastus, joka hoiti pois suuren osan kaupunkien ja maaseudun proletariaatista vuosien 1914 ja 1918 välillä, käytiin vapauden, demokratian ja sivilisaation puolesta. Viime vuosien aikana niin kutsuttua "sotaa terrorismia vastaan", sen erikoisoperaatioita ja salamurhia, on ajettu näiden samojen arvojen nimissä. Yhtäläisyys loppuu kuitenkin tähän: ulkomuotoon. Sivilisaation arvo ei ole enää niin itsestään selvä, että se voidaan viedä alkuasukkaille ilman sen kummempaa hälyä. Vapaus ei ole enää seinään kirjoitettu nimi, nykyään sen perässä tulee aina varjon lailla sana "turvallisuus". Ja tiedetään hyvin, että demokratia voidaan hajottaa vain yksinkertaisilla "hätätilan" säädöksillä - esimerkkinä kidutuksen virallinen ottaminen uudestaan käyttöön Yhdysvalloissa, tai Ranskan Perben II lait.¹

Yhden vuosisadan aikana vapaus, demokratia ja sivilisaatio ovat palautuneet hypoteesin tasolle. Johtajiemme työ tulee tästedes koostumaan niiden materiaalisten, moraalisten, symbolisten ja sosiaalisten olosuhteiden muovaamisesta, joilla nämä hypoteesit voidaan jossain määrin vahvistaa todeksi; säätämällä tiloja, joissa ne vaikuttavat toimivan. Tätä tarkoitusta varten on kaikki keinot sallittuja, jopa kaikista epädemokraattisimmat, kaikista sivistymättömimmät, kaikista tukahduttavimmat. Kyseessä oli vuosisata, jolloin demokratia säännöllisesti johti fasistihallintojen syntyä, sivilisaatio sointui - Wagnerin tai Iron Maidenin sävelin - lopulliseen hävitykseen, ja jossa eräänä päivänä 1929 vapaus osoitti kahdet kasvonsa: pankkiiri hyppäämässä ikkunasta ja työläisperhe nääntymässä nälkään. Siitä asti - sanotaan nyt vaikka vuoden 1945 jälkeen - on ollut itsestään selvää, että massojen manipulointi, salaisten palvelujen operaatiot, julkisten vapauksien rajoittaminen sekä erilaisten poliisivoimien täydellinen suvereenisuus ovat sopivia tapoja taata demokratia, vapaus ja sivilisaatio. Tämän kehityksen viimeisellä tasolla voimme nähdä Pariisin ensimmäisen sosialistipormestarin tekemässä loppusilausta kaupungin rauhoittamiselle uudella köyhien asuinalueille suunnatulla poliisiohjelmalla, joka otettiin käyttöön seuraavilla huolellisesti valituilla sanoilla: "Me rakennetaan tänne sivistynyttä tilaa." Ei ole mitään lisättävää, kaikki täytyy tuhota.

Vaikka se vaikuttaa luonteeltaan yleiseltä, kysymys sivilisaatiosta ei ole alkuunkaan filosofinen. Sivilisaatio ei ole elämän yläpuolella leijuva abstraktio. Se on se mikä hallitsee, ottaa haltuunsa ja kolonisoi kaikista latteimman, henkilökohtaisen, päivittäisen olemisen. Se pitää yhdessä sen mikä on kaikista intiimeintä ja kaikista julkisinta. Ranskassa sivilisaatio on erottamaton osa valtiota. Mitä vanhempi ja voimakkaampi valtio on, sitä vähemmän se on yhteiskunnan ylärakenne tai ulkokuori, ja sitä enemmän se muodostaa sitä asuttavien ihmisten subjektiivisuuden. Ranskan valtio on ranskalaisten subjektiivisuuksien perimmäisin kudos; muoto, joka on seurausta vuosisatoja kestäneestä alamaisten kastraatiosta. Näin ollen ei pitäisi olla mikään yllätys, että hourailevat mielisairaat kuvittelevat aina olevansa poliittisia hahmoja, että kaikki vaikeutemme ovat johtajiemme syytä, että tykkäämme niin paljon nurista niistä, ja tämä nurina kruunaa heidät valtiaiksemme. Täällä politiikkaa ei pidetä jonain itsestämme ulkopuolisena, vaan osana itseämme. Lataamme näihin hahmoihin elämän, joka meiltä on otettu pois.

Jos on olemassa ranskalainen poikkeus, se on tästä syystä. Kaikki, jopa ranskalaisen kirjallisuuden maailmanlaajuinen vaikutus, on tämän amputaation seurausta. Ranskassa kirjallisuus on kastroitujen viihteeksi määrätty tila. Se on niille suotu muodollinen vapaus, jotka eivät osaa olla todellisen vapautensa merkityksettömyydessä. Tämä selittää kaikki kirjailijoiden ja valtiomiesten jo vuosisatoja vaihtamat riettaat silmäniskut, kun kukin pukee iloisesti päällensä toisen esiintymispukua. Tämä on myös syynä sille miksi intellektuelleilla on täällä tapana puhua niin lujaa silloin kun ovat niin säyseitä, ja miksi ne aina epäonnistuvat ratkaisevalla hetkellä, ainoalla hetkellä, joka voisi antaa jotain merkitystä heidän olemassaololleen, mutta mikä myös karkottaisi heidät ammatistaan.

On olemassa uskottava teesi siitä, että moderni kirjallisuus sai alkunsa Baudelairesta, Heinestä ja Flaubertista kesäkuun 1848 teurastuksen jälkimainingeissa. Pariisin kapinallisten verestä, teurastusta ympäröinyttä hiljaisuutta vastaan, syntyi modernin kirjallisuuden muodot - raskasmielisyys, horjuvuus, muodon fetisointi ja sairaalloinen irrallisuus. Neuroottinen rakkaus, jolla ranskalaiset sitoutuvat Tasavaltaansa - jonka nimissä jokainen mustetahra ottaa kunniaa itselleen, ja jonka nimissä jokainen säälittävä roskakirjailija saa kunnioitusta - alleviivaa sen alkujuurilla tapahtuneiden uhrausten jatkuvaa tukahduttamista. Kesäkuun päivät 1848 - taistelussa kuoli 1500, tuhansia vankien summittaisia teloituksia, sekä Kansankokous vastaanottamassa viimeisen barrikadin antautumista huutamalla "Kauan Eläköön Tasavalta!" - sekä Verinen Viikko 1871 ovat syntymämerkkejä, joita mikään leikkaus ei voi poistaa.

Kojeve kirjoitti 1945: "Ranskan ja ranskalaisuuden 'virallinen' poliittinen ihanne on yhä edelleen kansallisvaltio, 'yksi ja jakamaton Tasavalta'. Toisaalta taas sielunsa syvyyksissä maa ymmärtää tämän ihanteen riittämättömyyden, puhtaasti 'kansallisen' ihanteen poliittisen vanhentuneisuuden. Eittämättä tämä tunne ei ole vielä saavuttanut selvän ja erillisen ihanteen tasoa: Maa ei kykene eikä aio vielä ilmaista sitä avoimesti. Lisäksi johtuen juuri sen kansallisen historian vertaansa vailla olevasta loisteesta, Ranskan on erittäin vaikea selvästi tunnistaa ja hyväksyä tosiasia historian 'kansallisen' vaiheen päättymisestä, sekä ymmärtää kaikki sen seuraukset. Maan, joka loi tyhjästä ideologisen kehyksen nationalismille, ja vei sen kaikkialle maailmaan, on vaikea tajuta, että siitä ei ole enää jäljellä muuta kuin dokumentti historian arkistoihin."

Kysymys kansallisvaltiosta, sekä sen sureminen, on sen ytimessä, mitä viimeiset puoli vuosisataa on voitu kutsua vain ranskalaiseksi ongelmaksi. Kohteliaasti kutsumme "vaihteluksi" tätä hermostunutta päättämättömyyttä, tätä heilurimaista värähtelyä vasemmalta oikealle, sitten oikealta vasemmalle; kuin maaninen vaihe depressiivisen jälkeen, tai kuinka täysin retorinen individualismin kritiikki on epämukavasti olemassa yhtä aikaa kaikista raivokkaimman kyynisyyden kanssa, tai kaikista suurin anteliaisuus väkijoukkojen inhoamisen kanssa. Toisen maailmansodan jälkeen tämä ongelma, joka vaikuttaa hävinneen vain toukokuun '68 kapinallisen kiihkeyden ajaksi, on jatkuvasti muuttunut pahemmaksi. Valtioiden, kansakuntien ja tasavaltojen aikakausi on tulossa päätökseensä, ja näille muodoille kaiken elinvoimansa uhrannut valtio vaikuttaa olevan tosiasioiden typerryttämä. Jospinin yksinkertaisen lauseen, "valtio ei voi tehdä kaikkea", aiheuttaman hämmingin avulla voimme kuvitella reaktion siihen, kun käy selväksi ettei valtio voi enää tehdä yhtään mitään. Tunne huijatuksi tulemisesta on kuin jatkuvasti paheneva tulehdus haavassa. Se on lähde sille piilevälle raivolle, joka näinä päivinä saattaa purkautua lähes mistä syystä tahansa. Se, että tässä maassa ei ole vielä kirjoitettu kuolinilmoitusta kansakuntien ajalle, on avain ranskalaiseen vanhanaikaisuuteen, sekä vallankumouksellisiin mahdollisuuksiin, joita Ranskalla yhä on varastossaan.

Lopputuloksesta huolimatta, seuraavien presidentinvaalien rooli on olla merkkinä ranskalaisten harhakuvien loppumiselle, sekä puhkaista historiallinen kupla jossa elämme; kupla, joka mahdollistaa tapahtumat kuten työlakiuudistuksen vastainen liike², josta muut maat olivat ymmällään kuin se olisi jonkinlainen 70-luvulta karannut painajaisuni. Tästä syystä syvällä sisimmässään kukaan ei halua kyseisiä vaaleja. Ranska on todellakin läntisen maailman punainen lyhty.³

Länsi on tänä päivänä jenkkisotilas, joka syöksyy Fallujaan M1 Abrams -tankilla heavymetallin soidessa. Se on Mongolian tasangoille eksynyt kaikkien pilkkaama turisti, joka takertuu luottokorttiinsa ainoana henkireikänään. Se on go -pelin nimeen vannova toimitusjohtaja. Se on nuori tyttö, joka etsii onneaan vaatteista, pojista ja kosteusvoiteista. Se on sveitsiläinen aktivisti, joka matkustaa maapallon kaikille kolkille osoittamaan solidaarisuutta kaikille maailman kapinallisille - kunhan heidät on kukistettu. Se on espanjalainen, joka vähät välittää poliittisesta vapaudestaan nyt kun hänelle on annettu seksuaalinen vapaus. Se on taideharrastaja, joka ällistyy taiteilijoiden vuosisadan "modernin neron" edessä, kun kaikki surrealismista wieniläiseen aktionismiin kamppailevat keskenään siitä kuka parhaiten sylkäisee sivilisaation kasvoille. Se on kyberneetikko, joka on buddhalaisuudesta löytänyt realistisen teorian tietoisuudesta, ja kvanttifyysikko, joka toivoo että hindujen metafysiikan parissa puuhastelu innoittaa uusiin tieteellisiin löytöihin.

Länsi on sivilisaatio, joka on yhdellä juonella selviytynyt kaikista oman romahduksensa profetioista. Aivan kuten porvariston täytyi torjua itsensä luokkana voidakseen sallia koko yhteiskunnan porvarillistuminen työläisestä paroniin; aivan kuten pääoman täytyi uhrata itsensä palkkasuhteena voidakseen pakottaa itsensä sosiaalisena suhteena - muuttumalla sijoituspääoman lisäksi kulttuuripääomaksi ja terveyspääomaksi; aivan kuten kristillisyyden täytyi uhrata itsensä uskontona voidakseen selviytyä tunnepitoisena rakenteena - epämääräisenä velvoitteena nöyryyteen, myötätuntoon ja heikkouteen; joten lännen täytyi uhrata itsensä erillisenä sivilisaationa voidakseen pakottaa itsensä universaalina kulttuurina. Operaatio voidaan tiivistää näin: kuolinkouristuksissaan oleva olio uhraa itsensä sisältönä voidakseen selvitä muotona.

Pirstottu yksilö selviytyy muotona, kiitos neuvonnan "henkisten" teknologioiden. Patriarkaatti selviytyy liittämällä naisiin kaikki miesten pahimmat piirteet: itsepäisyys, itsekontrolli, välinpitämättömyys. Hajanainen yhteiskunta selviää levittämällä seurallisuuden ja viihteen epidemiaa. Joten se pitää kiinni kaikista suurista Länttä koskevista vanhanaikaisista fiktioista, jotka ylläpitävät itseään sellaisilla tempuilla, jotka ovat kohta kohdalta ristiriidassa näiden fiktioiden kanssa.

Ei ole mitään "sivilisaatioiden yhteentörmäystä". On olemassa kliinisesti kuollut sivilisaatio, jota pitää hengissä kaikenlaiset elintoimintoja ylläpitävät laitteistot, jotka levittävät omituista vitsausta planeetan ilmakehään. Tässä vaiheessa se ei enää voi uskoa yhteenkään omista "arvoistaan", ja mitä tahansa niiden vahvistamista pidetään röyhkeänä. Provokaatio, joka täytyy purkaa palasiksi, dekonstruoida, ja palauttaa epäilyksen alle. Läntinen imperialismi on tänä päivänä suhteellisuuden imperialismia, "kaikki riippuu näkökulmastasi"; se on silmien pyörittelyä tai loukkaantunutta paheksuntaa kelle tahansa, joka on riittävän tyhmä, alkukantainen tai röyhkeä uskoakseen enää yhtään mihinkään, vahvistaakseen yhtään mitään. Voi nähdä kuinka jatkuvan kyseenalaistamisen dogmatismi antaa rikoskumppanimaisen silmäniskun kaikkialle yliopistoihin ja kirjallisuusälykköjen keskuuteen. Postmodernististen ajattelijoiden keskuudessa mikään kritiikki ei ole liian radikaali, kunhan se ylläpitää tätä varmuuden täydellistä poissaoloa. Sata vuotta sitten skandaalin tunnisti mistä tahansa poikkeuksellisen levottomasta ja meluisasta negaatiosta, kun taas nykyään se löytyy mistä tahansa vahvistamisesta, joka ei vapisuta mitään.

Mikään sosiaalinen järjestys ei voi kovin kauaa perustaa itseään periaatteelle siitä, että mikään ei ole todellista. Silti se täytyy tehdä turvalliseksi. Näinä aikoina tapahtuva "turvallisuuden" käsitteen soveltaminen kaikkeen ilmentää projektia turvallisuuden sitomisesta paikkoihin, käytöstapoihin ja jopa ihmisiin itseensä, ihannejärjestys, johon ne eivät enää ole valmiita alistumaan. Sanonta "mikään ei ole todellista" ei sano mitään maailmasta, mutta kertoo kaiken läntisestä totuuden käsitteestä. Lännelle totuus ei ole asioiden tai olentojen ominaisuus, vaan niiden representaatio. Kokemukseen mukautuvaa representaatiota pidetään totena. Perimmäisessä analyysissa tiede on universaalin oikeaksi varmistamisen imperiumi. Koska kaikki ihmisen käytös, kaikista tavallisimmasta kaikista oppineimpaan, perustuu epätasaisesti muotoiltujen faktojen perustalle, ja koska kaikki käytännöt lähtevät pisteestä, jossa asioita ja niiden representaatioita ei voi enää erottaa toisistaan, Läntisen käsityksen ulossulkema totuuden mittari tunkeutuu kaikkeen elämään. Lännessä me puhumme "todellisista ihmisistä", mutta vain pilkataksemme niitä tomppeleina. Tästä syystä Lännen kolonisoimat ihmiset ovat aina pitäneet länkkäreitä tekopyhinä valehtelijoina. Tästä syystä niitä on kadehdittu sen pohjalta mitä niillä on, teknologisen edistyksen takia, mutta ei koskaan sen takia mitä ne ovat, sillä niitä pidetään oikeutetusti vastenmielisinä. Sadea, Nietzscheä ja Artaudia ei opetettaisi kouluissa jos yllämainitun kaltaista totuutta ei olisi häpäisty jo ennalta. Pitäen sisällään kaikki vahvistamiset ja purkamalla kaikki varmuudet, kun ne vastustamattomasti tulevat näkyviin - tällainen on Läntisen älyn pitkä työrupeama. Poliisi ja filosofia ovat kaksi yhtenevää, joskin muodollisesti erillistä keinoa tätä päämäärää varten.

Tämä suhteellisuuden imperialismi löytää tietenkin sopivan vihollisen kaikesta tyhjästä dogmaattisuudesta, mistä tahansa Marxisti-Leninismin, Salifismin tai uusnatsismin muodosta: jokaisesta kuka länkkäreiden tavoin erehtyy luulemaan, että provokaatio on yhtä kuin todeksi vahvistaminen.

Tässä asioiden vaiheessa mikä tahansa tiukasti yhteiskunnallinen taistelu, joka kieltäytyy näkemästä sitä ettei meillä ole edessämme yhteiskunnan kriisi vaan sivilisaation loppuminen, muuttuu rikoskumppaniksi sen ylläpitämisessä. On jopa muodostunut nykypäivän strategiaksi kritisoida tätä yhteiskuntaa turhassa toivossa sivilisaation pelastamiseksi.

Joten meillä on ruumis harteillamme, mutta emme voi karistaa sitä tuosta noin vain. Sivilisaation loppumisesta, sen kliinisestä kuolemasta, ei voi odottaa yhtään mitään. Sellainen voi olla mielenkiintoista vain historioitsijoille. Se on tosiasia, ja se täytyy kääntää päätökseksi. Tosiasiat voidaan manata pois, mutta päätös on poliittinen. Päättää sivilisaation kuolemasta, ja sitten selvittää kuinka se tulee tapahtumaan: vain päätös voi karistaa ruumiin harteiltamme.

Englannintajan viitteet:
1. "Järjestäytynyttä rikollisuutta" vastaan suunnatut Perben II lait otettiin Ranskassa käyttöön 2004, ja ne mahdollistavat tuomiot ilman oikeudenkäyntiä.
2. "Punainen lyhty" on myös kutsumanimi Ranskan ympäriajossa viimeiseksi tulleelle.