Ilmasto-oikeudenmukaisuuden umpikuja

Tim Simons ja Ali Tonak (counterpunch)

Kymmenvuotisjuhlansa koittaessa globalisaation vastainen liike heräsi unestaan. Niin saattoi odottaa, sillä poliittisessa toiminnassa törmää usein vuosipäiviin ja menneiden muisteluun. Häiritsevää ei kuitenkaan ole historiallisen hetken juhliminen, vaan yritys herättää liike henkiin uudella nimellä: globaalin oikeudenmukaisuuden liikkeestä (Global Justice Movement) ilmasto-oikeudenmukaisuuteen.

Jos radikaalin hetken hengen uudelleenluominen olisikin niin helppoa, että 'globaali' vain korvataan 'ilmastolla'; jos vain liikkeet syntyisivät niin helposti! Itse asiassa tämä strategia, jota puskettiin täydessä mitassaan Kööpenhaminassa järjestetyn YK:n COP15 -ilmastonmuutoskokouksen aikana, on osoittautumassa enemmän haitaksi kuin hyödyksi meille, jotka olemme viimeisen vuosikymmenen ajan aktiivisesti vastustaneet kapitalismia ja sen kaikkialle kurkottavia globaaleja rakenteita. Yritämme tässä kuvailla joitain ongelmallisia puolia siinä että yritetään uudelleenbrändätä kymmenen vuoden takaisiin tapahtumiin liittyvää käytäntöä. Tulemme tarkastelemaan seuraavaa: luonnon taloudellistaminen sekä epäsuora turvautuminen markkinoihin ja rahoitusratkaisuihin rakennemuutoksen kiihdyttäjinä, globaalin etelän valtioiden sisäisten luokkakonfliktien hämärtäminen yksinkertaistetun pohjoinen-etelä -kahtiajaon puolesta, sekä militantin toiminnan rauhoittaminen seurauksena monikansallisten kansalaisjärjestöjen ja reformististen ympäristöryhmien liittoumasta, jolle on annettu minimaalinen pääsy vallan kammareihin vastineena onnistuneesta liikkeen poliisina toimimisesta.

Monet näistä liikkeen uudelleenbrändäyksen ongelmallisista puolista kävivät Kööpenhaminassa selväksi Climate Justice Actionin (CJA) järjestämän korkean profiilin keskustelutilaisuuden aikana 14. joulukuuta. CJA on uusi liittouma, jonka muodosti pääasiassa (mutta ei tietenkään pelkästään) jotkut Ison-Britannian ilmastoleirien aktivistit, osa Saksan interventionistista vasemmistoa, Yhdysvaltojen väkivallattoman kansalaistottelemattomuuden aktivisteja sekä Italian negristisiä Tottelemattomia.

Christianian "vapaakaupungissa" järjestetty tapahtuma ei koostunut yllätyksistä: Naomi Klein, Michael Hardt, CJA:n puhemies Tadzio Müller, sekä juontajana väkivallattoman aktivismin guru Lisa Fithian. Yhteisessä poliittisessa analyysissaan kaikki puhujat painottivat globalisaation vastaisen liikkeen uudelleensyntymistä. Mutta epämukava ristiriita oli käsin kosketeltavissa: samalla kun puhujat yrittivät korostaa jatkuvuutta vuosikymmenen takaiseen, ne myös esittivät tämän huippukokouksen olevan erilainen sikäli, että tällä kertaa mielenosoittajat olisivat yhtä valtioiden huippukokouksen ja valtuutettujen kansalaisjärjestöjen kanssa, sen sijaan että mielenosoittajat esittäisivät radikaalin kritiikin ja vaihtoehtoisen voiman.

Ekologia ekonomiana ja luonto sijoituspääomana

"Globaalista etelästä tulevan, ilmastovelkaa käsittelevän voimakkaan diskurssin tärkeys on siinä, että tiedämme taloudellisen velan olevan ylivallan ja pakottamisen väline. Kun hallituksemme pakottaa uusliberalistista kapitalistista politiikkaansa kaikkialla maailmassa, niin globaalin etelän saapuminen pöytään sanoilla "hetkinen, me olemme lainoittajia ja te velan ottajia, teillä on suunnaton velka meille" luo neuvotteluihin tasapainottavan dynamiikan."

Tarkastellaan tätä nykypäivän velkakäsitystä, jota Naomi Klein korosti tärkeimpänä taisteluväylänä syntymässä olevalle ilmasto-oikeudenmukaisuuden liikkeelle. Kymmenen vuotta sitten kysymys Kansainvälisen Valuuttarahaston ja Maailmanpankin kautta otettujen lainojen luomasta velasta oli keskeinen osa globalisaation vastaisen liikkeen analyysia ja vaatimusta "velkojen anteeksiantamisesta". Nyt jotkut tuon ajan näkyvät organisoijat ja ajattelijat esittävät jotain vastaavaa jota kutsutaan "ilmastovelaksi". Väite on yksinkertainen: suurin osa kasvihuonekaasuista on historiallisesti tuotettu vauraissa teollisuusmaissa, ja koska globaali etelä tulee tuntemaan suurimman osan niiden tuhoavasta ympäristövaikutuksesta, ongelman luoneiden valtioiden tulee maksaa jonkinlainen rahallinen korvaus.

Ajatus ilmastovelasta aiheuttaa kuitenkin kaksi suurta ongelmaa.

Ensinnäkin, siinä missä "velkojen anteeksiantaminen" oli yksi globalisaation vastaisen liikkeen iskulauseista, sen takana ollut analyysi oli paljon kehittyneempää. Liikkeen sisällä kaikki tajusivat kuinka velka on pääoman väline uusliberaalien rakenneuudistusten pakottamiseksi. Kasautuvan velkataakan alla hallitusten oli pakko hyväksyä yksityistämisohjelmia ja elinolojen ankaroitumista, jotka tekivät paikallistalouksista yhä haavoittuvampia monikansallisen pääoman aiheuttamalle hävitykselle. Ajatus oli siinä että velkojen poistaminen ei vain pysäyttäisi yksityistämistä (tai ainakin siihen ensisijaisesti ajavat mekanismit), vaan avaisi myös poliittista tilaa paikallisille yhteiskunnallisille liikkeille. Mutta jotain erittäin vakavaa jää huomiotta tässä retorisessa siirtymässä globalisaation ajan velkakäsityksestä ilmastonmuutoksen ajan velkakäsitykseen. Ilmastovelan oikeuttamat nykypäivän korvausvaatimukset avaavat vaarallisen oven lisääntyvälle viherkapitalistiselle sijoittamiselle globaaliin etelään. Tämä on suorassa ristiriidassa globalisaation vastaisen liikkeen yrityksille rajoittaa uusliberaalin velan poistamisen avulla monikansallisen pääoman tunkeutumista näille samoille maailman alueille.

Ilmaston ja etenkin hiilen ympärille hiljattain syntyneitä erittäin tuottoisia markkinoita ei voida sivuuttaa, kun yritämme ymmärtää ilmastokorvauksiin liittyvien vaatimusten vaikutuksia. Hiilipörssien ollessa tämän nousevan viherkapitalistisen paradigman kaikista julkein muoto, jo olemassa olevilla tavaramarkkinoilla arvoa määritellään uudestaan oletetun ilmastovaikutuksen pohjalta. Kaikkea energiasta maatalouteen, siivoustuotteista elektroniikkaan, sekä kaikkea elonkehään kuuluvaa ollaan nyt sisällyttämässä tähän ilmastomarkkinoiden järjestelmään. Voi vain kuvitella niitä suunnattomia mahdollisuuksia näillä markkinoilla tapahtuvalle keinottelulle ja sijoittamiselle viherkuplan jatkaessa kasvuaan.

Globaalin etelän valtioihin ilmastokorvausten myötä virtaava ulkomaanapu ja sijoitukset (niin sanottu kehitys) tulevat olemaan suoraa valtionapua niille jotka yrittävät kiskoa voittoa ja rakentaa monopoleja näiden uusien ilmastomarkkinoiden avulla. YK:n kokouksen vaihtoehtofoorumiksi järjestetyssä Klimaforumissa oli useita keskusteluja COP15 -sopimuksen materiaalisista vaikutuksista. Yhdessä ilmastonmuutosta ja maatalouspolitiikkaa Afrikassa käsittelevässä tilaisuudessa Africa Biodiversity Network hahmotteli kuinka mantereen hallitukset aitasivat yhteismaita, merkitsivät ne marginaalisiksi ja myivät yhtiöille biopolttoaineiden viljelyn Puhtaan Kehityksen Mekanismien (Clean Development Mechanisms - CDM) nimikkeellä. CDM:t olivat yksi Kioton protokollan kehitelmistä, joilla houkutella ulkomaisia sijoituksia globaaliin etelään kasvihuonekaasupäästöjen vähentämisen varjolla. Tällaiset viherkapitalistiset projektit tulevat ilmastovelan logiikan alla leviämään kaikkialle maailmaan, ja se tulee edesauttamaan kapitalistisen kehityksen uuden vaiheen alkamista. Tämän seurauksena yhä useammat ihmiset globaalissa etelässä sysätään syrjään ja ekosysteemit maailmanlaajuisesti vaurioituvat entisestään.

Toinen syy on ehkä vielä tärkeämpi. "Ilmastovelka" ylläpitää järjestelmää joka liittää taloudellista ja rahallista arvoa elonkehään, ekosysteemeihin ja tässä tapauksessa CO2 -molekyyliin (joka reduktionistisessa tieteessä kääntyy celsiusasteisiin). "Ilmastovelka" on todellakin "tasapainottava dynamiikka", sillä se vaikuttaa globaalin pohjoisen ja etelän välisiin suhteisiin samalla tavaramuotoistamisen logiikalla, joka on keskeinen niille markkinoille joilla hiilikauppaa käydään. Hiilidioksidin arvolla keinottelu valtasi Kööpenhaminassa sekä hallitusten, kansalaisjärjestöjen, yhtiöiden että monien aktivistien ajatukset. Vestas -tuulimylly-yhtiön mainokset hallitsivat Bella Centerille vienyttä metrolinjaa. Vakuutettuaan kuinka toiminnan aika on nyt, mainoksessa luki: "Meidän täytyy löytää hinta hiilidioksidille". Kaikki Vestasista Sudanin hallitukseen sekä suuriin kansalaisjärjestöihin ovat samaa mieltä tästä perustavasta ajatuksesta: luonnon tuhoa ja sen ihmisille aiheuttamia seurauksia voidaan korjata finanssimarkkinoiden ja kauppasopimusten avulla, ja ekosysteemeille voidaan asettaa rahallinen arvo. Tämä polku kohti luonnon yhä suurempaa tuotteistamista, sekä ilmastovelan vetämää kapitalistista kehitystä, on täysin vastakkainen globalisaation vastaiselle liikkeelle, jonka sydämessä oli vakuuttuneisuus siitä että "maailma ei ole myytävänä!"

Sisäpuoli ulkopuolella

CJA:n 16. joulukuuta järjestämässä Reclaim Power -mielenosoituksessa yksi banderolleista ja huudoista kuului: "Kenen huippukokous? Meidän huippukokous!" Tämä hämmentävä paradigma oli kaikkialla läsnä Climate Justice Movementin ensimmäisessä kansainvälisessä tapaamisessa. Christianiassa pitämässään puheessa Klein määritteli katuliikkeiden suhteen vallanpitäjiin seuraavasti:

"Se ei ole mitään Seattlen kaltaista. On valtioiden delegaatioita jotka miettivät liittymistä teihin. Jos tämä muuttuu mellakaksi, tulee se olemaan mellakka. Tiedämme tarinan. En sano ettei se ole mielenkiintoinen tarina, vaan että se on mitä se on. Se on vain yksi tarina, ja se menee siihen. Joten ymmärrän kysymyksen siitä kuinka pidämme huolta toisistamme, mutta olen eri mieltä siitä että se tarkoittaa kyttiä vastaan tappelemista. En ole koskaan aiemmin sanonut näin. [Naurua]. En ole koskaan tuominnut ihmisten taktiikoita. Ymmärrän raivon. En yleensä sano näin, mutta sanon nyt. Sillä uskon että meneillään on jotain erittäin, erittäin tärkeää, kokouspaikan sisäpuolella osoitetaan suurta rohkeutta. Ja ihmiset tarvitsevat tukea."

Ajatus siitä, että kokouspaikan ulkopuolella kaduilla olevien ihmisten oletetaan olevan osa samaa poliittista voimaa kuin neuvottelupöytään päästetyt kansalaisjärjestöt ja hallitukset, oli suurin määrittävä tekijä Kööpenhaminan tapahtumille. Globalisaation vastaisen liikkeen (tai sen rippeiden) byrokratisoiminen, johon liittyi kansalaisjärjestöjen ja hallitusten suurempi osallistuminen, on prosessina näyttäytynyt Maailman Sosiaalifoorumeissa sekä Köyhyydestä Historiaa mielenosoituksissa. Kansalaisjärjestöt olivat Kööpenhaminassa kuitenkin paljon enemmän kuin vain häiritsevä sivunäytös. Ne olivat rajoittava voima, joka torppasi militanttia toimintaa ja pehmensi radikaalia analyysia holhoavalla asenteellaan, sekä esitti itsensä kokonaisten mantereiden edustuksena.

Nämä yleisen vastarinnan tuoreet hallinoijat pyysivät Kööpenhaminassa liikettä keskittymään pelkästään YK:n puitteissa toimineiden tukemiseen, etenkin tukemaan kansalaisjärjestöjä ja globaalin etelän johtajia toisia kokouksen osanottajia vastaan, pääasiassa globaalin pohjoisen valtioita. Mikään ei tiivistä tätä suuntautumista paremmin kuin nolosti lannistavat Greenpeacen iskulauseet "Blah Blah Blah, Act Now!" ja "Leaders Act!" ["Johtajat toimikaa!" -suom.]. Vetoamalla tavallisten ihmisten sijaan poliitikkoihin, näiden iskulauseiden asenne oli saada lähes sadantuhannen mielenosoittajan voima pelkästään suostuttelemaan poliitikkoja toimimaan tietyllä tavalla, sen sijaan että rohkaisisi ihmisiä toimimaan itse. Tämä on lobbaamisen logiikkaa. Ei osoitusta omaehtoisesta vallankumouksellisesta potentiaalista. Sen sijaan painotus on tottelevaisessa vetoamisessa massamittakaavassa. Saman vaikutuksen saamiseksi olisi voinut vain kotona täyttää Greenpeacen jäsenlomakkeita.

Suuri yllyke liittojen solmimiseksi kansalaisjärjestöjen kanssa on aktivistien epäilemättä aito halu rakentaa solidaarisuutta globaalin etelän kanssa. Mutta valitettava lopputulos on siinä, että koko pallonpuolisko  rinnastetaan kouralliseen kansalaisjärjestöjen byrokraatteja ja heidän kanssaan liittoutuneita valtiojohtajia, joilla ei välttämättä ole yhteiset edut niiden maiden alaluokkien kanssa joita ne väittävät edustavansa. Kööpenhaminassa toimintaa suunnitellessa kävi tapaamisessa toisensa jälkeen niin, että globaalissa etelässä toimivien kansalaisjärjestöjen läsnäolo rinnastettiin koko globaalin etelän läsnäoloon. Vielä häiritsevämpää on se, että suurin osa tästä retoriikasta tulee kansalaisjärjestöjen puolesta puhuvilta valkoisilta aktivisteilta, jotka esiintyivät globaalin etelän äänitorvina.

Tässä suhteessa Klein on oikeassa: Kööpenhamina ei todellakaan ollut mitään Seattlen kaltaista. Globalisaation vastaisen liikkeen käytännön kaikkein lupaavimmat osatekijät painottivat sisäisiä luokkakonflikteja kaikkien kansallisvaltioiden sisällä, sekä välttämättömyyttä rakentaa militanttia vastarintaa paikallisia kapitalistieliittejä vastaan kaikkialla maailmassa. WTO:n tapaiset instituutiot ja NAFTAn kaltaiset kauppasopimukset ymmärrettiin osana kansainvälistä suunnitelmaa jonka tarkoitus oli vapauttaa paikalliset eliitit ja sijoituspääoma tiettyjen kansallisvaltioiden rajoitteista, jotta työläisiä ja ekosysteemejä voidaan ryöstää vielä tehokkaammin kaikkialla maailmassa. Kymmenen vuotta sitten vastarinta kansainvälistä pääomaa vastaan kulki käsi kädessä vastarinnan kanssa, jonka kohteena oli uusliberaalin globalisaation mahdollistaneet korruptoituneet hallitukset pohjoisessa ja etelässä. On tärkeää panna merkille että maailman johtajien kuoroon on sittemmin lisätty Evo Moralesin kaltaisia kriittisiä ääniä. Liikkeen nykyisestä keskittymisestä YK:n ajamiin ilmastoneuvotteluihin puuttuu kuitenkin huolellinen globaali luokka-analyysi. Sen sijaan on nojauduttu yksinkertaistettuun pohjoinen-etelä -kahtiajakoon, joka erehtyy rinnastamaan globaalista etelästä tulevien valtioiden ja kansalaisjärjestöjen byrokraattien kanssa työskentelemisen todelliseen solidaarisuuteen ruohonjuuritason sosiaalisten liikkeiden kanssa, jotka taistelevat maailman kaikista riistetyimmillä ja sorretuimmilla alueilla.

Taktiikoiden pakotettu yhdenmukaisuus

Liikkeen asettuminen huippukokouksen sisällä olleiden kannalle ei vain vaikuttanut katujen politiikkaan, vaan sillä oli myös vakavia seurauksia toiminnan taktiikoille. Liikkeen suhde kokoukseen oli yksi merkittävimmistä keskustelun aiheista noin vuosi sitten, kun Climate Justice Actionia perustettiin. COP15 -prosessiin osallistuneet kansalaisjärjestöt vastustivat kokouksen vastustamista, ja näin ollen sulkivat pois strategian koko kokouksen täydestä sulkemisesta. Tästä prosessista syntyi niin kutsuttu sisäpuoli/ulkopuoli -strategia. Päätempauksessa tarkoituksena oli sisä- ja ulkopuolella olleiden ihmisten kohtaaminen kokouskeskuksen parkkipaikalla vaihtoehtoista kansankokousta varten, ja näin korostaa tätä oletettua poliittista yhtenäisyyttä COP15 -prosessiin osallistujien ja kaduilla olleiden radikaalien välillä.

Tehtyään liikkeen puolesta lupauksia Bella Centerissä sisällä olleille delegaateille, Naomi Klein vakuutti että "yksikään, joka yrittää eskaloida tilanteen, ei ole meidän kanssamme", osoittaen selvästi kuuliaisuutensa. Sen sijaan, että olisi yritetty palata keskusteluun 'eskaloivien' taktiikoiden yleisestä pätevyydestä, keskustelemalla siitä sopivatko ne tässä erityisessä tilanteessa vai ei, tai yritetty keksiä tapoja joilla erilaiset taktiikat voisivat toimia yhdessä, Kööpenhaminassa liike kohtasi sortavaa holhoamista, puettuna väkivallattomuuden taktiseen paremmuuteen.

Globalisaation vastainen liike yritti ylittää ikuisen ja hajottavan väittelyn väkivallasta ja väkivallattomuudesta tunnustamalla taktiikoiden moninaisuuden tärkeyden. Mutta Climate Justice Actionin edustajat pyrkivät Kööpenhaminassa lopettamaan kaiken keskustelun militanteista taktiikoista, käyttäen tekosyynä globaalista etelästä tulevien (kansalaisjärjestöihin liittyvien) ihmisten läsnäoloa. Mielenosoittajille sanottiin että mikä tahansa tilanteen eskaloiminen asettaisi nämä ihmiset vaaraan, ja saattaisi estää sen että he eivät vastaisuudessa pääse matkustamaan Eurooppaan. Kun kaikki keskustelu hyökkäävästä ja militantista vastarinnasta oli onnistuneesti marginalisoitu, tuhansille Kööpenhaminaan saapuneille mielenosoittajille jäi mielenosoitukset joiden tahdin saneli kokouksen osallistujien ja heidän tukijoidensa halut ja tarpeet.

Kokouksen ympärille venyneiden akkreditointijonojen rinnalla YK:n banderollit julistivat "Korota ääntäsi", osallistumiskutsuna niille jotka olivat halukkaita taipumaan kansalaisjärjestöjen edustuksen logiikkaan. Kun edelleen kyseenalaistamme kansalaisjärjestöjen osallistumisen merkitystä, sekä niiden uskoa siihen että voisivat vaikuttaa COP15:n kaltaisiin globaaleihin päätöksentekoprosesseihin, meidän täytyy painottaa kuinka näissä niin kutsutuissa osallistamisprosesseissa on kyse rekuperoivasta (mukauttavasta) rauhoittamisesta. Kööpenhaminassa tämä rauhoittaminen ulottui kokouksen ulkopuolelle mielenosoituksiin ennennäkemättömällä tavalla, neuvottelupöytään päässeiden järjestöjen ja valtioiden kanssa liittoutuneiden liikkeen johtohahmojen kautta. Ne jotka tulivat kaduille esittämään radikaalia vaihtoehtoa COP15:lle huomasivat energiansa tulleen kaapatuksi logiikkaan, joka asetti etusijalle yritykset vaikuttaa epäonnistuvaan kokoukseen. Se jätti katutoiminnan hengettömäksi, vaimeana odottamaan Bella Centerin sisältä luvattuja läpimurtoja, jotka eivät koskaan toteutuneet.

Kansalaisjärjestöjen suuttumus kasautui, kun osallistumista rajoitettiin viimeisen neljän päivän ajaksi, presidenttien ja pääministerien saapuessa paikalle. Ulkopuolella mieltään osoittaneet hukkuivat hämmennykseen, kun ensiksi kerrottiin että heidän roolinsa on tukea sisäpuolella olevia kansalaisjärjestöjä, ja sitten kerrottiin että he olivat siellä taistelemassa kansalaisjärjestöjen ulossulkemista vastaan. Tämä vaatimus kansalaisjärjestöjen pitämisestä kokouksessa tuli CJA:n keskeiseksi politiikaksi tempauksessa 16. joulukuuta. Vaikka nimenä oli Reclaim Power, tempaus itse asiassa vahvisti kokousta, vaatimalla että "ulossuljettujen ääntä kuullaan". Tämä vaatimus oli ristiriidassa sen tosiasian kanssa että suurimman osan kokousta Bella Center muistutti kansalaisjärjestöjen vihermessuja. On selvää että ulossulkeva osallistuminen on rakenteellinen osa YK:n prosessia, ja vaikka kourallinen kansalaisjärjestöjä "potkaistiin pois" huippukokouksesta niiden liityttyä Reclaim Poweriin, kansalaisjärjestöjen osallistumista rajoitettiin pääasiassa siitä yksinkertaisesta syystä että delegaatteja rekisteröitiin kolme kertaa niin paljon kuin Bella Centeriin mahtuu.

Lopulta 16. päivän päätempauksen yritys osoittaa sisäpuolen ja ulkopuolen välistä yhtenäisyyttä ei koskaan toteutunut ja oli täydellinen epäonnistuminen. Vaatimus ehdottomasta väkivallattomuudesta esti kaikki tehokkaat yritykset ylittää suoja-aitaa ulkopuolelta, samalla kun sisäpuolella kansankokoukseen osallistumista aionneista kansalaisjärjestöjen edustajista suurin osa luopui nopeasti aikeistaan pidätysuhan edessä. CJA:n johtajien sortava vaatimus siitä että kaikki energia tulee uhrata sisäpuolella olleiden tukemiseen, jotka kuitenkaan eivät pystyisi vaikuttamaan onnistuneesti kokouksen lopputulokseen, ei saanut aikaan mitään, kun neuvottelut hiipuivat sovittamattomiin riitoihin ja kokous päättyi ilman laillisesti sitovaa sopimusta. Tärkeä tilaisuus käynnistää militantin liikkeen, joka saattaisi kyetä haastamaan globaalin ekologisen romahduksen perustoja, onnistuttiin tekemään tyhjäksi, ja monille jäi päällimäiseksi tunteeksi hämmennys ja lannistuminen.

Katse eteenpäin: Todellinen vihollinen

Kun painimme näiden useiden häiritsevien trendien kanssa, jotka ovat nousseet ilmasto-oikeudenmukaisuutta vaativan liikkeen määrittäviksi painotuksiksi, meillä ei ole aikomusta fetisoida globalisaation vastaista liikettä ja siloitella sen monia puutteita. Monet niistä trendeistä joita tässä kritisoimme olivat ilmeisiä jo silloin. Näiden kahden historiallisen hetken vertailusta on tärkeää huomata että Kööpenhaminassa nähdyn nykyisen liikkeen johtajat ovat oppineet menneisyydestä kaikki väärät läksyt. Ne ovat hylänneet globalisaation vastaisten taisteluiden kaikista lupaavimmat osatekijät: kaikkien markkinoihin ja tavaramuotoon pohjautuvien ratkaisujen torjuminen, keskittyminen ruohonjuuritason vastarinnan rakentamiseen kaikkien maiden kapitalistisia eliittejä vastaan, sekä ymmärrys siitä että taktiikoiden moninaisuus on liikkeidemme voimavara, jota tulee rohkaista.

Yllä hahmotellut ongelmalliset painotukset johtivat Kööpenhaminassa lannistavaan ja tehottomaan mobilisaatioon. Kun katsoo taaksepäin, on selvää että ne meistä, jotka matkustivat Kööpenhaminan mielenosoituksiin, teimme suuria analyyttisia ja taktisia virheitä. Jos ilmastonmuutos ja globaali ympäristöromahdus ovat todellakin suurimpia uhkia tämän päivän maailmassa, kaikista tärkein rintama tässä taistelussa täytyy suuntautua viherkapitalismia vastaan. Yritys vaikuttaa kyvyttömiin ja kompuroiviin YK:n COP15 -neuvotteluihin on umpikuja ja energian haaskausta, kun kapitalismi vauhdilla uudelleenorganisoi itseään voidakseen hyötyä 'vihreästä vallankumouksesta', sekä käyttää sitä keinona ylläpitää voittoja ja vakauttaa hegemoniaansa myös vastaisuudessa.

Sen sijaan että keskityimme selvästi vararikkoiseen ja kompuroivaan kokoukseen Bella Centerissä, meidän olisi tullut haastaa Hopenhagenin hypervihreä kapitalismi, Siemensin, Coca-Colan, Toyotan ja Vattenfallin kaltaisten yhtiöiden massiiviset yritykset viherpestä imagoaan, sekä kaikki muut tämän markkinaideologian ilmentymät kaupungin keskustassa. Tulevaisuudessa meidän tulee keskittyä tuhoamaan tämä kapitalismin uudelleenorganisoitu ja uudelleenbrändätty muoto, joka on onnistuneesti manipuloimassa ilmastonmuutoksen synnyttämää huolta, voidakseen jatkaa taukoamatonta ihmisten ja planeetan riistämistä voittojen kasaamisen vuoksi. Seuraavassa kohtaamisessamme meidän tulee myös vakavasti pohtia onko kansalaisjärjestöjen teollinen kompleksi muuttunut pikemminkin taakaksi kuin avuksi meidän pyrkimyksille, ja onko siitä näin ollen tullut loinen, joka täytyy poistaa ennen kuin se kaivaa maata tulevaisuuden vastarinnan jalkojen alta.

Tim Simonsin ja Ali Tonakin voi tavoittaa osoitteesta: anticlimaticgroup@gmail.com