El Paso Occupato ja Barocchio Occupato

Tulostusvalmis pdf kirjastossa

Johdanto englanninkieliseen käännökseen

Tämä teksti ilmestyi ensi kerran vuonna 1995 Italian vallatuille tiloille ja sosiaalikeskuksille osoitettuna pamflettina, jonka olivat laatineet kaksi anarkistista vallattua tilaa. Muutaman tätä edeltäneen vuoden aikana oli kehittynyt joidenkin tiettyjen vallattujen tilojen laillistamista tavoitellut liike, joka toimi suurelta osin milanolaisen Leoncavallo -sosiaalikeskuksen ympärillä (joka tunnetaan nykyään hyvin yhtenä niistä paikoista, joista Ya Basta! ja Valkohaalarit saivat alkunsa). Alusta asti tämä laillistamisliike lähti paitsi neuvotteluihin valtion instituutioiden kanssa, myös luomaan liittoja tiettyjen virallisten vasemmistopuolueiden kanssa. Se, että ensimmäiset tähän liikkeeseen lähteneet sosiaalikeskukset olivat osa Autonomiaa, paljastaa heidän desentralisminsa ja "autonomiansa" puhtaan välineellisen luonteen. Laillistetut sosiaalikeskukset ovat tätä nykyä kaikki yhden tai toisen vasemmistopuolueen leirissä. Tässä tekstissä kirjoittajat esittävät ensin omat perustelunsa sille miksi he tekevät valtauksia. Sen jälkeen he tarkastelevat mitä laillistamisliike merkitsee Euroopan valtausten lähihistoriassa, ja millaisia vaikutuksia ylivallan kanssa käydyillä neuvotteluilla ja tehdyillä kompromisseilla on itseorganisoitumisen projektiin, sekä erityisesti niihin tiloihin jotka torjuvat laillistamisen, kompromissit ja neuvottelut vallan kanssa.

Voisi kenties olla mielekästä kysyä miksi tällainen teksti pitäisi kääntää. Olosuhteet Italiassa ja muualla Euroopassa ovat aivan erilaiset kuin Yhdysvalloissa. Sellaiset julkiset ja avoimen vastakkainasettelevat valtaukset joita eri puolilla Eurooppaa on tehty, ovat täällä olleet hyvin harvinaisia, ilmeisimpänä poikkeuksena New York Cityn Lower East Siden valtausliike. Tavoitteeni ei todellakaan ole yrittää edesauttaa eurooppalaisten tai nimenomaan italialaisten valtausten mieletöntä apinointia. Tämä ei olisi sen koommin mahdollista kuin toivottavaakaan.

Sen sijaan pidän tässä tekstissä kiinnostavana ja keskustelun arvoisena kirjoittajien esittämää käsitystä itseorganisoitumisesta (tai itsemääräämisestä).[1] Tämä käsite tekee varsin selväksi, että projektia jonka olemassaolo on instituutioiden, valtarakenteiden varassa, ei voi todella kutsua "itseorganisoiduksi". Lisäksi he erottavat selkeästi toisistaan vallankumouksellisen itsemääräämisen projektit, jotka ovat antipoliittisia koska ne kumpuavat projektit luovien ihmisten haluista, sekä radikaalit poliittiset projektit. Koska politiikka on tosiasiassa kompromissien ja neuvottelujen taidetta, tällaisten projektien toteuttajat asettavat tehokkuuden halun edelle, ja ennemmin tai myöhemmin luultavasti neuvottelevat vallanpitäjien kanssa, hamuten heidän paikalleen poliittisessa kehyksessä. Mutta ne, jotka perustavat projektinsa omaan haluunsa luoda koko olemassaolonsa omilla ehdoillaan kaikkea ylivaltaa ja alistamista vastaan, torjuvat väistämättä sellaiset kompromissit ja neuvottelut, ja välttävät kaikin keinoin puhumista hallitsevien voimien kanssa muuten kuin välittömän pakon edessä.

Käsitykset itseorganisoitumisesta sekä anarkististen ja muiden itsemääräytyvien projektien luonteesta, sen tutkiminen mikä vaikutus kompromisseilla on näihin projekteihin, sekä kaikenlaisten keskitettyjen organisaatioiden kömpelyys niille jotka haluavat toteuttaa itseorganisoituneita vallankumouksellisia projekteja; näillä kaikilla on merkitystä jokaiselle anarkistiselle projektille ja jokaiselle itsemääräytyvälle kapinan projektille. Julkaisen tämän kirjoituksen toiveenani herättää keskustelua omista projekteistamme.

Wolfi Landstreicher  

VALLATTUJEN TILOJEN LAILLISTAMISTA VASTAAN

Johdanto: Elä vapaana tai kuole

Unelmamme on elää vapaana ja tuhota jokainen vakiintuneen vallan muoto sekä kaikki hierarkiat, koska ne ovat tämän unelman negaatio.

Mielestämme vapautta ei voi erottaa nautinnosta. Siksi olemme valmiita ryhtymään jättimäisiin ponnisteluihin toteuttaaksemme vapauden ja nautinnon, tietoisina siitä että uhrautumisessa ei ole vapautta.

Tässä mielessä kaikista täydellisin kokemus elämän ylellisyydestä on suoralle toiminnalle tilaa avaava itseorganisoituminen; avoimena, yhteisenä, laajenevana kokemuksena ymmärretty toiminta, joka ei välitä hittojakaan niistä aidoista jotka valtio on asettanut laillisuuden ja laittomuuden välille.

Hylättyjen tilojen valtaaminen saattaa nämä asiat yhteen ja avaa parhaimmalla tavalla tien itseorganisoitumiselle. Elämämme itsehallinnon kehittyminen ei ole mahdollista ilman vallitsevan kumoamista.

Itseorganisoituminen

on anarkian järjestäytymisen muoto, sen sykkivä sydän.

Itserganisoituminen on mahdollisuus järjestää oman olemassaolonsa muoto yksilöllisen vastuun periaatteen ja yhteisymmärryksen keinon (ei todellakaan demokraattisen enemmistöpäätösmenetelmän) pohjalta.

Siksi itseorganisoituminen on valtausten tärkein voimanlähde, sekä välttämätön edellytys niiden kehittymiselle kumoukselliseen suuntaan.

Aina vuodesta 1988 asti El Pason valtaajat ovat kirjoittaneet sosiaalikeskusten tiedotuslehdessä, että valtaajat ryhtyivät toimeen ennen kaikkea nauttiakseen elämästään, ennen kaikkea löytääkseen tyydytystä itsestään.

Valtaus nousee välttämättömyydestä tyydyttää todellisia tarpeita: koti, tila ilmaisulle, sosiaalisuus, tavaramuodottomuus, instituutioiden vieraannuttavista säännöistä yli pääseminen.

Yksinomaan tämä mielenkiinto, tämä halu saavuttaa nämä valtaajilta väkisin kielletyt voimakkaat pyrkimykset johtaa heidät selviämään tukahduttamisen jaksoista, käymään läpi häädöt toisensa perään, paheksunnasta paheksuntaan, kunnes he onnistuvat avaamaan tilan ja panemaan aidosti alulle yhteisen itseorganisoitumisen. Ja kestämään sorron, jota valta harjoittaa vallattuja tiloja vastaan.

Se, että valtaajat keskittävät toimintansa ja itseorganisoitumisensa lopputuleman egoistisesti itsensä ympärille, on paras tae heidän sanomansa aitoudesta. Ja niin kuka tahansa, joka haluaisi tehdä samoin, löytää uuden tavan jota on jo testattu. Niinpä joutumatta hylkäämään poliittista kamppailua, tai paremminkin kamppailua politiikan tuhoamiseksi, valtaajat hylkäävät erillisen militantin etujoukon roolin ja esittävät itsensä oman toimintansa suurimpina hyötyjinä, asettaen itsensä henkilökohtaisesti likoon.

Heidän elämänkokeilunsa anteliaisuus ja heidän ehdotustensa kumouksellistava arvokkuus nähdään siten squatin sisä- ja ulkopuolella tapahtuneen itseorganisoitumisen tuloksina.

Valtaajilla jotka ovat osallistuneet henkilökohtaisesti, eivätkä enää vain ideologisen abstraktion tasolla - kuten poliittisten kollektiivien militantit - on siten lopulta tuhat hyvää syytä taistella itsemäärättyjen projektien toteutumisen puolesta; projektien, joiden kannattajat näkevät valtapiireiltä pois otettujen vapaiden tilojen edesauttaman välittömän parantumisen elämänlaadussaan.

Näin me ylitämme täydellisesti 1970-luvun poliittis-ideologisen militantin surullisen ja vanhentuneen hahmon, joka on täysin yhteensopimaton itseorganisaation dynamiikan kanssa. Ja sen katoamisen myötä poliittisen kaaderin ja kaduilla ohjailtavan massaihmisen verettömät hahmot, tulevat vasemmiston äänestäjät, huomaavat elämän olevan pikkaisen vaikeampaa. Siinä on selvä välirikko 70- ja 80-luvut tuottaneen marxisti-leninistisen muotin vieraantuneisuuteen.

Isku vasten kasvoja massoittamiselle, joka edellyttää delegointia ja hierarkioita, roolien jakamista ja jäykkää organisaatiota. Isku vasten kasvoja sille, että määrää pidetään kaikkien aloitteiden ja ajatusten arvioinnin tärkeimpänä mittapuuna.

Isku vasten kasvoja määriin keskittyvälle "keinolla millä hyvänsä" -käsitykselle, joka on pohjana niin monelle laumoihin perustuvalle poliittiselle propagandalle.

Umpinainen itseorganisaatio kuolee

Itseorganisaatio on korvaamaton edellytys kumouksellisen yhteiselämän kehittymiselle.

Tämä käy vahvasti ilmi valtauksista.

Mutta vallatun tilan seinien vankina itseorganisaatio kuolee.

Kumouksellistavaa vapaudellista teoriaa ja toimintaa ei voi näännyttää tilan suojeluun, ei edes vallatun. Niiden kehittyminen sulkee pois pysähtyneisyyden.

Itseorganisaatiota ei voi edes ajatella, jos sitä ei uloteta elämän kaikkiin ulottuvuuksiin, eikä se mitenkään voi hyväksyä rajoittumista neljän seinän sisään. Rajoitettuna itseorganisaatiosta tulee vääjäämättä kurjuuden itseorganisaatiota, gheton itseorganisaatiota.

Tarttuminen mahtavien juhlapöydästä variseviin leivänmuruihin, tilanteessa jossa koko maailma on otettavissa, ei ole muuta kuin puhetta köyhästä itsesäilytyksestä. Vierastamme tällaista puhetta, sillä se sopii paremmin vallanpitäjien kontrolli- ja rekuperaatiosuunnitelmiin.

Kokemukset 1980-luvun sosiaalikeskuksista ja vallatuista tiloista Italiassa ja muualla maailmassa piirtää selvän kuvan surullisesta lopusta, johon itseensä sulkeutunut itseorganisoitu todellisuus päätyy.

Tässä itsetuhossa käydyt vaiheet toistuvat: suuri ulkomaailmalle suunnatun toiminnan puute. Etenkään ei mitään poliittista toimintaa. Kaikki korruption alkuperäksi koettu poliittinen toiminta demonisoidaan ja samaistetaan - eikä aivan perusteetta - hyödyttömään marttyyritoimintaan.

Tässä vaiheessa erikoistuttiin painottamaan muita lokeroita: "taiteellista"/käsityöläistä luovuutta, itserakentamista, itsetuotantoa, yhteistä työtä tai viihdettä - sex, drugs, rock'n'roll.

Itseorganisoijien omalaatuisuus ja erikoistuminen yhteen tai muutamaan näistä touhuista eristetään muusta elämästä, joka kohdataan vain yksilöllisesti, kun se läimäyttää meitä naamaan.

Ensimmäisiä romahtavia "poliittisia" muotoja on talokokous, jota aletaan pitää hyödyttömänä ajanhukkana. Joutavana muutamien ihmisten ryhmässä, siitä luopuminen on aina hyödyllistä puheliaille pikkujohtajille. Rajoitteidensa johdosta kokous on aina perinpohjainen, ja pysyy yhteenoton ja yhteisen päätöksenteon välineenä, joka on korvaamaton väkirikkailla squateilla joissa on runsaasti aloitteita. Yhteenottojen, etenkin yhteisten, välttely on ryhmän pikku johtajille korvaamatonta, jotta he voivat juntata läpi aloitteensa tapahtuneina tosiasioina.

Seuraajien leiri puolestaan on varsin tyytyväinen kun heidän ei tarvitse tuhlata aikaansa turhauttavassa tilanteessa, jossa toiset ilmaisevat itseään kun taas he pysyvät aina hiljaa ja passiivisina.

Delegaatiosta kehittyy tavallinen suhteiden muoto, ja sen myötä tulevat panettelu ja valittaminen, jotka toimivat varoventtiileinä tyytymättömille.

Kun toiminta ulkomaailman suuntaan lakkaa, niskan päälle pääsee luonnostaan hierarkkinen jengihenki, sekä tämän hierarkian mukainen roolijako.

Muotoutuu johtajia ja alaisia. Oikein kunnon johtajia, jotka tekevät päätöksiä keskustelematta kertaakaan toisten kanssa, mutta jotka "haistavat" mitä on ilmassa. Johtajien tekemien päätösten toimeenpano lankeaa alaisille, jotka löytyvät johtajan ympärillä pyörivien kaikkein uskollisimpien joukosta.

Jopa tilanteissa joissa tupa on liian täynnä ja ahdas, kukoistaa lähes välittömästi mafiatyylisiin suhteisiin johtavat ystävälliset suhteet - "me ollaan kaikki kamuja täällä". Ei ole enää mitään yhteisymmärrystä josta jokainen olisi samaa mieltä sen vuoksi että on vapaasti valinnut sen, keskustellut siitä toisten kanssa ja hyväksynyt sen yksimielisyyden menetelmän mukaisesti. Sen sijaan kaikki on sallittua niille jotka ovat Kaverin kavereita, eikä mikään niille jotka joutuvat epäsuosioon tai joiden ajatellaan olevan jengin ulkopuolella. (Kurja) Etuoikeus ja vallan väärinkäyttö säilyvät ilman mitään mahdollisuutta saada omat ajatuksensa kuuluville kollektiivisen yhteenoton hetkellä, jota ei enää ole olemassa. Ainoat tavat tehdä itsensä näkyväksi ovat voima ja juonittelu.

Kaikki ulkopuolella ja työpaikalla kertyneet yksilölliset jännitteet räjähtävät squatilla. Ei ole enää mitään mahdollisuutta purkaa niitä ulkopuolella, siellä mistä ne ovat peräisinkin, koska ulkomaailmaan suuntautuva toiminta puuttuu.

Jos ulkomaailmaan liittyvää toimintaa jää henkiin, niin kyseessä ovat "rauhanomaiset jutut": puolivillainen ja tarpeeton käsitöiden tuotanto, pienet valtion työntekijän innolla tarjotut sosiaalipalvelut, sekä, ennen kaikkea, konsertit.

Jokainen pannaan maksamaan, ei siksi että voitaisiin rahoittaa uusia itsemäärättyjä aloitteita, vaan organisoijien "itseorganisaation" ylläpitämiseksi. Jatkuvasti köyhtyvät ideat, jotka kohtaavat toisensa vain yksityisesti. Kokous vain väsyneesti toistettuna rituaalisena toimenpiteenä, joka muistuttaa ajasta jolloin ryhmässä oli vielä tunnetta. Oleskelu squatilla johtuu selvästikin vain kyvyttömyydestä luoda mitään muuta, kuinka rajallista tahansa.

Kehittyy tapa tappaa aikaa, yksityistää kaikki tilat ja sovittaa asumiseen soveltumattomat tilat miellyttäväksi liiketoiminnaksi jonka tarkoitus on täyttää molemmat päämäärät. Vallatun tilan muuttuminen valtavaksi, alentavaksi putiikiksi, jonka tuloilla kaikki valtaajat toivovat tulevansa toimeen, kylväen illuusiota siitä että pakenisivat yhteenottoa muun maailman kanssa.

Tässä pisteessä ei voida enää puhua ruhjoutuneesta itseorganisaatiosta, vaan pelkästä ruhjoutumisesta sellaisenaan.

Kaikki vieraantumisen, autoritaarisuuden, riiston ja yksinkertaisen mukautumisen mekanismit, josta paettiin valtaamalla talo, uusinnetaan vallatun talon sisällä huonona jäljitelmänä.

Squattaaja ensinnä hylkää suoran toiminnan, tyytyväisenä siihen toimintaan joka johti talon valtaamiseen. Asettaen uskonsa siihen että voi elää onnellisella saarella, hän pala kerrallaan hylkää itseorganisaation. Mutta itseorganisaation kadottava squatti kadottaa sielunsa, identiteettinsä. Jäljelle jää pelkkä asioiden tila.

Suora toiminta

Kuten me kaikki tiedämme, rakennuksen valtaaminen on suoran toiminnan muoto: laiton - kollektiivinen - avoimesti toteutettu teko, joka johtaa ryhmän yksilöitä ottamaan uudelleen haltuun elintilan, jonka vallassa olevat olivat aiemmin ottaneet pois yhteisöllisyydeltä.

Anarkistinen suoran toiminnan käytäntö elävöittää olemassa olevien valtausten itsemääräämistä, antaa sille juuri ne dynaamiset ulottuvuudet, joilla valtaukset voidaan muuntaa köyhien ja osattomien varastoista laajenevaan vapautumisen kokemukseen.

Me jotka vaalimme seikkailuhalua ja intohimojen vapaata virtausta uskomme, että vain harjoittamalla neljän seinän ulkopuolelle laajenevaa, valtion asettamat laillisuuden rajat ylittävää jatkuvaa suoraa toimintaa, voimme onnistua avaamaan uusia tiloja elämämme itseorganisoimiseksi squatin ulkopuolella, sekä tuomaan uutta arvokkuutta olemassa oleviin valtauksiin. Lyhyesti, levittämällä yleisen itseorganisaation käytäntöä tässä ja nyt.

Itseorganisaatio

Italian valtausten monimuotoisessa yleiskuvassa sarja sosiaalikeskuksia erottuu muista omaperäisellä tulkinnallaan itseorganisaatiosta.

Näissä keskuksissa vallitsee vieraantumisen poliittinen muoto, selvästi muiden muotojen (taiteellinen, eksistentiaalinen, tuotannollinen) yläpuolella. Juuri näissä keskuksissa ryömivät myös marttyyrimaisen uhrautuvan militanttiuden zombit. Heidän muottinsa on marxisti-leninistinen, jossa on hieman stalinistista ja maolaista väriä siellä täällä. Täällä, ja vain täällä, ideologia ei koskaan kuole, aika on pysähtynyt; parrat, Che-ikonit ja kolmiulotteiset sirpit ja vasarat ovat kaikkialla.

Niiden synnyn ainoa syy on massakokoontuminen näitä paikkoja johtavien poliittisten organisaatioiden huipulla tehtyjen poliittisten päämäärien ympärille. Ei ole varsinaisesti mikään yllätys että nämä Keskukset tarjoavat vain teeskentelyä itseorganisaatiosta, diskurssin jota ei toteuteta. Mutta sitä on hyvä heiluttaa lippuna.

Jotkut näistä CSA:ista (Autonomisista Sosiaalikeskuksista) erottautuvat selvästi välineellisenä, spektaakkelisoituna ja keskitettynä musiikin hallinnointina. Erittäin mukautuvana tavaramuotoistamiselle ja tähtijulkkis-järjestelmälle.

Jos tavoitteena on saada sisään paljon ihmisiä, niin on parasta että ison nimen saanut poppoo soittaa, vaikka he olisivat suurten monikansallisten levy-yhtiöiden huoria; tulee enemmän väkeä. Ja kun Suuri Bändi soittaa metropolin Suuressa SosiaaliKeskuksessa... tulee vieläkin enemmän väkeä.

Omaehtoista rakentamista ja tuotantoa harjoitetaan liian vähän ja sattumanvaraisesti. Omaehtoinen tuotanto matkitaan uskomattomalla viiveellä libertaarien käytännöistä. Mutta yhtäkkisen uskaliaasti modernisoituna ja vikkelästi sovitettuna machiavelliläiseen jesuiitta-ajatteluun, joka oikeuttaa kaikki keinot korkeimman päämäärän saavuttamiseksi: musiikin omaehtoinen tuottaminen ja itseorganisaatio vajoaa liiketoiminnan suohon, tavaramuotoistamiseen, mainostamiseen, jotka lyövät sterilisoivan stigman kaikkeen toimintaan, joka on syntynyt välineellisesti korkeampaa tarkoitusta varten.

CSA:t, jotka tekivät "autonomisesta" yhden alkukirjaimistaan, eivät tosiasiassa pidättäydy esittämästä vaatimuksia valtiontuista ja valtion palveluista (remontit, ylläpito, materiaalien järjestäminen) hankkiakseen muita palveluja kollektiiville, se on selvää. Meidän on parasta selventää tätä turistimaista lähestymistapaa omaehtoiseen rakentamiseen.

Olisi hienoa jos valtion tukemat sosiaalikeskukset tekisivät lopun väärinkäsityksestä tekemällä selväksi että kirjain heidän lyhenteessään tarkoittaa "avustettua", ei "autonomista".

Mutta ennen kaikkea CSA:ssa säilyy pystysuuntainen päätöksentekojärjestelmä, joka perustuu hierarkiaan ja delegaatioon, joilla ei ole mitään tekemistä itsemääräämisen kanssa.

Näissä keskuksissa ei kanneta paljoa huolta itseorganisaation käytännön levittämisestä, vaan kiinnitetään paljon huomiota puoluepolitiikkaan, joka on määritelty organisaatioiden ylätasolla, kun taas sosiaalikeskukset toimivat vetohihnan roolissa.

Suurten SosiaaliKeskusten keskittämisellä on sellainen tuhoisa vaikutus, että se köyhdyttää laitamailla olevia, niin että iskulause "10-100-1000 valtausta" kuulostaa herjalta.

Lopulta monet CSA:t ovat enemmän kuin avoimia itsereformismille ja myönnytysten tekemiselle vallanpitäjien kanssa, oppositiopuolueiden kanssa, välikäsien kanssa, joilta he toivovat saavansa turvaa, tunnustusta, takuita, sopimuksia, oikeuksia ja rahaa; etenkin jos jokin puolueinstituutio - joku vasemmistopuolueista - asettuu tukemaan heitä (vaikka sen takana olisikin vaalipropaganda). Myytti yhteiseen ideologiaan perustuvasta Yhtenäisyydestä palaa takaisin aaveena. Teeskentelemällä tietämätöntä he tulevat pisteeseen jossa laillistamisen - joka on tehnyt lopun valtauksista muualla Euroopassa - uskotellaan olevan poliittinen voitto.

Suurella määrällä hölmöyttä he voivat itse asiassa jopa huijata itsensäkin uskomaan että antagonistisia kamppailuja voidaan vielä käydä keskuksista, jotka ovat valtion laillistamia, järjestelemiä, sääntelemiä ja kontrolloimia.

Eräs asia joka ei taatusti voi sellaisissa oloissa kehittyä on itseorganisaatio. Itseorganisaation kehittyminen edellyttää maksimaalista vapautta. Ja squattaajien harjoittama itseorganisaatio on ainoa johdonmukainen perusta kumouksellisuuden kehittymiselle squatin sisä- ja ulkopuolella.

Spektaakkelimaistaminen

Orjuutettu valtamedia (lehdistö, radio, TV) sensuroi vallattujen tilojen saavutukset aina viime kuukausiin asti. Niiden spektaakkelimaistaminen oli yleistä vain silloin kun tarkoitus oli tuottaa joutavia palveluita ja vastakulttuuriväriä, tai synkkiä juoruja. Massoille syötetty kuva squattaajasta vaihteli värikkäästä nuoresta punkkarista potentiaaliseen "terroristiin", anarkistiin tai autonomiin. Ja kaikkien epäiltiin olevan huumeissa.

Aina kun valtaajat saivat toimillaan jonkin valtion osatekijän kriisiin, niin sillä oli tietenkin varalla käytössään toinen kuva, joka ei ollut yhtä rauhoittava: kuva 70-luvun ääriryhmien perillisistä, raivotautiset mielipuolet täysin eristettynä kansalaisyhteiskunnasta. Tai sitten kesällä ilmestyi väriliite omituisista nuorista ihmisistä, jotka eivät halua kuullakaan työstä, jotka lävistävät korvansa, tatuoivat itseään kuin eläimet ja kuuntelevat rock-musiikkia. Valtaajat itse lukivat nämä valtalehdistön otsikot aina mukamas yllättyneenä.

Demokraattinen avautuminen sosiaalitilojen spektaakkelimaisille/kulttuurisille puolille on seikka joka pistää miettimään.

Valtamedian kautta sosiaalitilat ovat pystyneet esittämään spektaakkelimaisen hyvinvointipalvelupuolensa suurille joukoille, samalla kun kaikki muu sensuroidaan tai vääristellään, mikä merkittävän selvästi typistää kollektiivista mielikuvitusta.

Tilanne on pysynyt muuttumattomana vuosia. Jonkin aikaa, etenkin siitä asti kun CSA Leoncavallo [aka Leonka] joutui häätöuhan alle, olemme nähneet monien enemmän tai vähemmän valtavirtaisten instutionaaliseen vasemmistoon kuuluvien elinten, joiden tarkoitus on manipuloida konsensusta, pehmeitä yrityksiä sotkeutua äärivasemmistoon, etenkin CSA:issa läsnä olevaan Autonomiaan.

Kaksi esimerkkiä: Leonkan fiksuista skideistä kertovien uutisjuttujen virta RAI3-kanavalla, Manifesti joka muuttuu Autonomian puhujakorokkeeksi sosiaalikeskuskysymyksessä.

Mitä seurasi?

Institutionaalinen vasemmisto (PDS, Rifondazione, Rete, Verde - italialaiset vasemmistopuolueet) päättivät omalta osaltaan hyödyntää Leoncavallon häätöä Milanon vaalikampanjassaan.

Se on malliesimerkki entisen Italian kommunistipuolueen opportunismista; puolueen, joka kaupunginhallituksessa ollessaan vuonna 1989 oli yhdessä toveri Craxin kanssa militaristisesti häätänyt Leoncavallon ja jyrännyt ison osan siitä maan tasalle. Mutta nousu oikeistolaista Pohjoisen Liitoa vastaan oli äkkiä muuttanut heidän poliittiset arvionsa sosiaalikeskuksista.

Leoncavalloa hallitsevat Autonomit puolestaan päättivät pelastaa Italian vanhimman ja juhlituimman sosiaalikeskuksen "keinolla millä hyvänsä", mikä tarkoitti korkealta tasolta tullutta päätöstä etsiä valtion taholta mitä tahansa mahdollista tunnustusta.

Milanossa, kuten Roomassakin, Autonomia tavoittelee poliittista valtaa, jonka avulla hakea tunnustusta valtiolta. Mutta tätä valtaa ei ole, ja on tarpeen tiukentaa liittoja ja muodostaa yhtenäisiä rintamia.

Roomassa tämä ruokoton syleily saa CSA:n keräämään allekirjoituksia laillistamisen puolesta yhdessä partiolaisten kanssa, sekä tukemaan pormestari Rutellia vaalikampanjassa. Mutta Milanossa Leoncavallon ympärille kokoontunut "kansanrintama" löysi täydellisimmän ilmauksensa spektaakkelista. Haastatteluja, paneelikeskusteluja, loputonta odottamista, paraateja, taiteilijoita, akrobaatteja, pellejä, marttyyreitä, Oscar-palkintoja, edistyksellisiä intellektuelleja ja kyttiä, sivuja päivälehdissä ja huolestuneita äitejä. Fiktio ja todellisuus sekoittuvat, ja spektaakkelista tulee niin totaalinen että kaikki muuttuu spektaakkeliksi.

Ja spektaakkelimaistumisen myötä tulee sterilisaatio.

Kaikki tapahtuu suuressa spektaakkelissa ja spektaakkeli hallitsee kaikkea elämää.

Sosiaalikeskus, joka tarttui molotoviin puolustaakseen itseään 1989, päättää nyt puolustaa itseään neuvottelemalla häätäjiensä kanssa. Ja ehdot ovat varsin kovat. Kaksi kuukautta spektaakkelia instutionaalisen vasemmiston tovereiden kautta johti Leoncavallon umpikujaan. Keskus siirrettiin väliaikaisesti äärimmäiselle syrjäseudulle, ja se hyväksyi erittäin rajoittavat ehdot.

Ja kun Leoncavallon väki luisti, hairahtui käsikirjoituksesta josta he olivat sopineet vasemmistopuolueiden kanssa, ja tapahtui jotain mikä ei miellytä median omistajatovereita, niin ensin tulee solvaukset ja sen jälkeen sensuurin hiljaisuus.

Sillä välin, kuukausien ajan sosiaalikeskuksen prototyypiksi asetettua lannistavaa kuvaa levitetään kaikilla tv-kanavilla ja jokaisessa sanomalehdessä. Se mikä miellyttää puolueita: sosiaalikeskukset palveluiden jakamisen paikkoina syrjäytyneille, värikkäinä yhteisön jatkeina, paikkana vaivaistalojen uudelle tulemiselle, "vapaa-ajan" paikkana juurettomille, nuorison alakulttuurin säiliöinä ja uusintajina, paikkana sellaisten jännitteiden saattamiselle yhteen jotka väistämättä sulavat siellä, ylevinä vain koska ne ovat osa vasemmistoa ja muodostavat selvän ääni- ja kaaderireservin vasemmiston puolueille.

Näistä sosiaalikeskuksista tulee perusolemukseltaan avustettuja ja täydentäviä paikkoja mukautumisen ja normalisaation uusintamiselle, kun ne hallinnoivat palveluja joita valtio ei pysty tuottamaan kasvaville syrjäytyneiden ihmisten joukoille suurissa kaupungeissa; ihmisille joista saattaisi tulla ongelma yleiselle järjestykselle.

Tämä on ehkä kaikkein huolestuttavin puoli Leoncavallon ympärille yhdistyneen vasemmiston toteuttamassa spektaakkelimaistamisessa.

Laillistaminen ulkomailla

Huolimatta eroista pohjoisen Euroopan valtausten kehittymisessä ja historiassa, joitain yleisiä havaintoja voidaan tehdä etenkin squattaajien "liikkeen" ja vallanpitäjien välille kehittyneestä suhteesta.

Laillistaminen on eräs tehokkaimmista lääkkeistä kumouksellisuuden epämukavuuksia vastaan. Sitä käyttivät sosiaalidemokraattiset hallitukset etenkin tukahduttaakseen kaikkein radikaaleimmat ja avoimen kumouksellisimmat elementit.

Jo vuosia sitten EEC:n [Euroopan talousyhteisö, Euroopan Unionin edeltäjä] eri sisäministerit laativat TREVI-suunnitelman kaikkea yhteiskunnallista kumouksellisuutta vastaan. Suunnitelmassa suositeltiin kahta tietä squattien muodostaman ongelman ratkaisemiseksi: suora väliintulo julkisella voimankäytöllä, tai turvautuminen "asteittaisiin laillistamisen/sopeuttamisen prosesseihin" (Umanita Nova 28.11.1993).

Tässä on lyhyesti joitain laillistamisen tuottamia ilmiöitä Euroopan suurkaupungeista, kuten Hampurista, Berliinistä, Genevestä, Pariisista, Zürichistä:

Laillistettujen ja squattaajien tavoitteiden välille kehittyy ero. Laillistetut tilat eivät tavallisesti tarjoa solidaarisuutta häädön uhkaamille laittomille tiloille.

Kun entiset valtaajat ovat päässeet omistajan kanssa sopimukseen tiloista ja elämisen ehdoista, heidän jännitteensä purkautuu; entisiä valtaajia nähdään entistä harvemmin mielenosoituksissa ja kamppailuissa; kotoinen tilanne voittaa halun toimia.

Berliinissä ja Hampurissa 80-luvun alun valtausliikkeen aikana laittomien squattien määrä väheni hiljalleen kunnes ne olivat lähes kadonneet. Samaan aikaan myös kaikkein radikaaleimmat kamppailut vähenivät.

Sopimukset sitovat valtaajia.

Sopimuksen piirissä olevat talot remontoidaan omistajan kanssa tehdyn sopimuksen mukaisesti, graffitit ja julkisivut maalataan siistiksi ja omistaja vaatii vuokranmaksua. Squattaaja muuttuu mahdollisesta kumouksellisesta täysin tavalliseksi avustusta saavaksi vuokralaiseksi.

Vaihtoehtobisnes nousee.

Berliinistä Geneveen löytyy monia laillistettuja sosiaalikeskuksia, jotka maksavat palkkaa baarimikoilleen, julisteenlevittäjilleen, lipunmyyjilleen.

Kehittyy musiikki-, show- ja festivaalibisnes, ja jopa kaikkein vaihtoehtoisimmissa paikoissa teatteri-, filmi- ja musiikkiryhmät pyytävät avustuksia kunnalta, tallaten huolettomasti jalkoihinsa riippumattomuuden, omarahoitteisuuden ja itseorganisaation perusperiaatteet vain muutaman lantin tähden, samalla kun jatkavat kulkuaan "vaihtoehtoisen" leiman alla. Lisäksi ei ole lainkaan tavatonta että he maksavat vapaaehtoisesti valtion musiikille ja show'lle langettamat eri verot.

Ne eristyvät kaikkein radikaaleimmista keskusteluista.

Aloitteet ja toiminta, mielenosoitukset ja kamppailut esitetään liikkeelle joka on jo tyytyväinen siitä harhakuvasta että se on napannut joitain neliömetrejä voitontavoittelijoilta. Suoran toiminnan käytännön puitteissa liike itseasiassa ilmaisee itseään spektaakkelin ehtoihin jämähtäneenä; sporttinen Berliinin Vappurituaali on selkeä esimerkki.

Hampurissa, huolimatta Hafenstrassen ylistetystä radikaaliudesta, kaikki squatit on laillistettu. Ne jotka pitävät tilaa vallattuna häädetään vuorokauden kuluessa. Jotkut squattaajat ovat haastaneet asunto-ongelman elämällä asuntovaunuissa. Sama ratkaisu tehtiin Bernissä: Zaffaraya on asuntovaunujen ja -autojen pelto kaupungin laitamilla, jossa asuu noin kaksikymmentä squattaajaa.

Laillistamista haluavien poliittinen vastuu

Muutaman viime vuoden aikana lähes kaikki vasemmistopuolueet ovat selvästi antaneet ymmärtää suhtautuvansa myötätuntoisesti sosiaalikeskuksiin; tämä on tietenkin tapahtunut ennen kaikkea siksi, että he haluavat saada itselleen välineen oikeiston kanssa käytäviin yhteenottoihin (oikeiston ollessa nimetty hirviö jota vastaan taistella, samalla kun sivuutetaan kaikki muu ja äänestetään vasemmistoa "nenää pidellen"); oikeiston, jonka vihaava ja kova kanta sosiaalikeskuksiin on hyvin tiedossa.

Ei ole sattumaa etteivät he puhu valtauksista vaan sosiaalikeskuksista: tämä kamala käsite, jossa on byrokraattis-sosialistisen reaalipolitiikan maku, käsittää eroja tekemättä kaikki paikat jotka toteuttavat julkisen hyödyn tehtäviä niin kutsutun kansalaisyhteiskunnan silmissä: senioreiden keskuksista keramiikkaosuuskuntiin, yliannostusten ensiavusta kaupunginosan bändikämppiin. Kaikki ovat sosiaalikeskuksia.

Näin epämääräisillä käsitteillä vasemmisto jaarittelee solidaarisuudesta jokaisen avoimen tilan kanssa, mutta välttäen aina mainitsemasta millään tavalla valtauksia. Tämän asenteen johdosta punaiset valtuustot häätävät edelleen kaikki laittomat tilat heti kun pääsevät valtaan: Genovasta Roomaan ne noudattavat hyvän vasemmistohallituksen ihanteellista polkua, jonka jokainen viimeisen kymmenen vuoden aikana häädetyksi joutunut tuntee hyvin Torinossa, Milanossa, Bolognassa, Genovassa jne jne. Muistuttaa varsin paljon fasismia.

Sanoimme yllä että ei ole sattumaa ettei valtauksia mainita: vasemmistopuolueet (Rifondazione, PDS, Verde, Rete) ovat halukkaita suvaitsemaan sosiaalikeskuksia vain jos kansalaisyhteiskunta tunnustaa jonkin niiden tominnoista, ja jos nämä keskukset voidaan legitimoida niiden tyytyväisyydellä, jotka nauttivat sen palveluista tavalla joka ei kaiva maata vaalikonsensuksen jalkojen alta, ja jonka avulla välttää syytökset siitä että ne suvaitsevat tilanteita jotka ovat hallitsevan järjestyksen ulkopuolella tai suorastaan vihamielisiä sitä kohtaan.

Lyhyesti sanottuna vallanpitäjät pystyvät sietämään sellaisten neljän seinän olemassaoloa, jota he eivät ole suoraan myöntäneet, ainoastaan siinä tapauksessa että vastapuolen menetelmät ja perimmäiset päämäärät eivät ole ristiriidassa asioiden vallitsevan tilan kanssa. Niinpä ilmaiset ja vapaaehtoiset palvelut, joita keskuksissa tarjotaan valtion sosiaaliavun ohjelmissa olevien aukkojen täytteeksi, ovat varsin sopivia. Sosiaalikeskuksen olemassaolon oikeuttava sosiaalityö legitimoi myös ne vallanpitäjät jotka antavat niiden olla olemassa, sekä myötämielisen hallituksen kanssa tehdyn yhteistyön, joka saattaa ehkä parantaa tapaamme elää tämän valtion puitteissa ilman että koskaan todella varsinaisesti vaarannamme sen olemassaoloa.

Laillistamista, rauhanomaista rinakkaiseloa, kapinan hetkien palauttamista kategorioihin jotka vallan on helpompi sulauttaa itseensä; ällistyttävää kyllä, näitä ei kuitenkaan aja ainoastaan rekuperaation puolueet, kuten saattaisi luulla, vaan myös jotkut joiden voidaan sanoa olevan mukana niissä piireissä joita, kaikin varauksin, kutsumme "liikkeeksi", etenkin niinkutsutun Autonomian piireissä[2].

Tässä tapauksessa vaikuttaa siltä että vaatimukset laillistamisesta ja sovinnosta instituutioiden kanssa täytyy kulkea käsi kädessä näiden instituutioiden aseman lujittamisen kanssa, toisin sanoen, vallan tai vastavallan tunnustamisen kanssa, kuten joku saattaisi mieluummin sanoa. Se on suoraa seurausta siitä että elää tavalla jolla ei ole paljoakaan tekemistä omien halujen ja oman vapaudenhalunsa kanssa, vaan joka kehittyy paremminkin poliittisesta metodologiasta joka on jo paljastanut oman hirvittävän konkurssinsa kaikille jopa yksilöllisellä tasolla.

Jotta voitaisiin perustavanlaatuisesti ymmärtää millaista vastuuta yllämainittu laillistamisliike kantaa, pidetään mielessä pari yksityiskohtaa:

1. Heidän silmissään ainoastaan massakäyttö tekee sosiaalikeskuksesta oikean sellaisen.
2. Uutiset, kommunikaation keinot, käyttöoikeudet, sekä ennen kaikkea toiminta tapahtuu tiukasti sidoksissa täsmällisten sosiaalisten luokkien olemassaoloon (niihin samoihin joita Valta tarjoaa): työläiset, opiskelijat, värilliset maahanmuuttajat, jne.
3. Vallankumouksen jokainen yksilöllinen ulottuvuus sivuutetaan, tai omaa elämää ei muuteta mitenkään perustavanlaatuisesti, se vain jaetaan "henkilökohtaisen" ajan ja "vapaan" militantin ajan välillä.
4. Jopa kuvitteellinen vallankumous katoaa: ei enää "Me emme usko mediaan", vaan "me käytämme sitä koska kommunikaatio on valtaa"; ei enää "jotta voisi olla tulevaisuus, se on ensiksi unelmoitava", koska on aika tehdä päätöksiä sillä kaduilla on aina massa jolle antaa täsmällisiä ohjeita; ei enää "Alas puoluemafiat", sillä kaikki puolueet eivät ole samanlaisia, on vasemmistopuolueita joissa on tuttuja ystäviä jotka voivat auttaa, neuvoa, puolustaa ja rahoittaa meitä; vain Oikeisto on vihollinen.

Pidetään nämä mielessä.

Asetetaan niiden paikalle yleiskuva Italiasta, jossa on laitettu alulle ainakin sata valtausta, mutta julkisuudessa tarjolla oleva informaatio heijastaa yksinomaan (kuten massamedialla on tapana) kahta suurta järjestettyä todellisuutta: Rooma ja Milano.

Ja verrataanpa nyt miten näiden kahden kaupungin suurten paikkojen hyväksymien sopimusten seuraukset vertautuvat muuhun maailmaan: pitäisi olla selvää, että jos täällä ei voi vallata ja pitää paikkaa ilman että on väleissä puolueisiin - sillä täällä on massoja ja siksi täällä demokratian lammasmaisen mentaliteetin mukaan on myös suurimmat kamppailut, vaikka ne olisivatkin merkityksettömiä vallankumouksellisesta näkökulmasta - meidän on otettava huomioon maakuntien todellisuus, tai niiden joilla - oi onnettomuutta - on se vika ettei takana ole massoja.

Kuvitellaan hallinnoijien asenne, jotka useiden esimerkkien rohkaisemana voisivat olla aika varmoja poliittisesta haavoittumattomuudestaan mikäli he päättäisivät häätää ne jotka eivät alistu sopimuksiin. Näin selvien ennakkotapausten myötä suunta on selvä.

Kaikki muut paikat, ne jotka ovat jo olemassa, mutta etenkin uudet paikat, isoissa kaupungeissa olevat, mutta etenkin pikkukaupungeissa ja syrjäseuduilla olevat paikat, sekä ennen kaikkea ne jotka eivät ole tehneet sopimuksia, joutuvat kohtaamaan välittömän ja sotilaallisluontoisen tukahduttamisen, tai vaihtoehtoisesti ne joutuvat hyväksymään asioiden tilan jonka rajoitukset on määrätty sopimuksissa, jotka toiset ovat tehneet "jossain korkeammalla", viranomaisten silmissä oikeutetummassa paikassa.

Ja kaikki sellaiset vallatut tilat häädetään voimalla, jotka yhä kieltäytyvät neuvottelusta vallanpitäjien kanssa; tilat jotka huomaavat elävänsä rinnakkain laillista tunnustamista tavoittelevien ryhmien kanssa; kaupunkien suurten tilojen suhteen tehdyt sopimukset antavat häätäjille täyden oikeutuksen tukahduttaa muut. Kyseisillä sopimuksilla yritetään luoda julkisen mielipiteen silmissä jakolinja hyviin (niihin jotka hyväksyvät vuoropuhelun instituutioiden kanssa) ja pahoihin (niihin jotka kieltäytyvät vuoropuhelusta).

Mahdollisuus toteuttaa uusia valtauksia tulee sulkeutumaan lopullisesti, kuten voidaan varsin hyvin nähdä muissa Euroopan maissa joissa squattien laillistaminen on käynnissä. Jokainen, joka haluaa tilan, voi pyytää sitä hallinnolta ja jäädä luottavaisin mielin odottamaan. Jokainen, joka kehtaa yhä vallata, häädetään välittömästi.

Vallan kanssa tarpeettomia neuvotteluja etsivien vastuun vakavuutta moninkertaistaa se, että tämä koko piiri esitetään yhtenäisenä ryhmänä joka on osoittanut täsmällisen linjauksen, jonka seuraajat tiukasti tarkkailevat jokaista aloitetta ja luovat näin erityiset asemat äärivasemmiston itsensä piirissä: ei ole sattumaa, että Rooman, Padovan, Firenzen ja Milanon kaltaisissa kaupungeissa on kiistoja ja konflikteja. Viralliset uutislähteet jättävät huomiotta tilanteet jotka eivät asetu selvälle kannalle, vaikka ovatkin yhä osa vasemmistoa; ainoa ulkomaailmalle esitetty ääni kuuluu niille jotka päättävät perustaa suhteet instituutioihin, ja jotka esittävät itsensä ainoana olemassaolevana välittäjänä.

Tässä kohtaa kuvaan tuodaan kansalliset neuvostot, jotka kuvaavat itseään yllämainitun liikkeen ainoana edustajana.

On myös selvää, että jos on niitä jotka rakentavat yksiäänistä "linjaa", niin toisaalta kaikki muut (suurin osa valtaajaliikkeestä) huomaavat etteivät he valitse puolta tai halua valita. Heille ainoa vaihtoehto vallan kanssa syntyvän yhteenoton tilanteessa on kohdata linja jota he eivät itse pyytäneet tai halunneet, mutta jonka kanssa heidät pakotetaan tulemaan toimeen tahtoaan vastaan; ja haluttiin sitä tai ei, tätä kutsutaan hyväksikäytöksi.

Tietenkään tämä laillistaminen ei välttämättä tapahdu yhdellä äänellä; se voi olla taival johon kuuluu pakollisia yhdistyksiä (ja niin monia peruskirjoja, puheenjohtajia ja rahastonhoitajia), osuuskuntia, symbolista tai ehkei niin symbolista vuokraa kaupungille, rinnakkaiseloa kaikenlaisten muiden yhdistysten kanssa, kunnioitusta paloturvallisuus-, hygienia- ja asumissäädöksiä kohtaan, sekä erilaisten viranomaisten niihin liittyviä tarkastuksia. Ja sitten vielä anniskelulupa, luvat musiikin soittamiseen ja esitysten järjestämiseen (suljettujen sosiaalikeskusten on näin myytävä lippuja ja maksettava veroja kuten kaikkien muidenkin...) jne. jne. Ehkä tämä kaikki ei toteudu, ehkei yhdellä kertaa, mutta kun neuvottelu on kerran aloitettu, sitä ei enää koskaan voida sulkea. Tähän asti on selvää että valtio, joka on yhä varsin mielissään ennakkotapauksen luomisesta ongelman kohtaamiseksi ja ratkaisemiseksi, ei määrää Suurten Kaupunkien Suurille Sosiaalikeskuksille sellaisia epäreiluja ehtoja, jotka saattaisivat aiheuttaa vastareaktioita pohjatasolla, mutta sillä ei ole mitään tunnontuskia määrätä niitä vähemmän julkisille paikoille alusta asti.

Mutta sitten taas, tästä ongelmasta johtuen, Autonomian politiikan luontaiset seuraukset ovat ilmiselviä: paikat, jotka onnistuvat neuvottelemaan Vallan kanssa menettämättä tilaansa, ovat aina niitä jotka ovat houkutelleet massat puolelleen esittämällä itsensä poliittisena etujoukkona, toisin sanoen niitä joilla on laumatekijä puolellaan, ja jotka siksi saavat äänensä myös sanomalehtiin ja televisioon. Näin ne saavat oikeutuksensa yleisen mielipiteen ja instituutioiden edessä, jotka kaikki noudattavat täysin demokratian dogmaa: enemmistö on aina oikeassa.

Jos valtausten puolesta käytävää taistelua tukevan pilarin täytyy olla vakuutus koskemattomuudesta, aseman tunnustaminen, se päätyy poistamaan kaikki yhteiskunnasta irrottautumisen psykologiset osatekijät, jotka kuvaavat vallankumouksellista tahtoa sen alkuhetkestä lähtien.

Ne, jotka todella hakevat radikaalia muutosta, eivät voi hakea vakuutuksia päättäjiltä, sillä ainoa vakuus joka meillä voi olla on kunniamme säilyttäminen vallankumouksellisina ihmisinä maailmassa, jossa emme voi elää vapaana. Kaikki muu on traagista naiiviutta tai elämästä tehtyä vieraannuttavaa mystifikaatiota.

Anarkistit, jotka eivät muodosta liikettä ja joilla ei ole sen koommin linjauksia kuin keskusjärjestöjäkään, elävät valtaus- ja itseorganisaatiotilanteissaan monenlaisilla eri tavoilla. He jättävät kentän auki kaikille kokeiluille. Juuri tästä syystä he välttävät visusti esittämästä täsmällisiä ohjeita ja ideologisia reseptejä siitä miten homma pitäisi hoitaa.

Ainoa periaate josta pidämme tiukasti kiinni - ei pelkästään anarkistien suhteen, vaan kaikkien niiden suhteen jotka pyrkivät nykytilanteen kumoamiseen tähtäävän itsemääräämisen polulle - on se että mitä vapaampia olemme, sen parempi. Näyttää päivänselvältä ettemme koskaan hae dialogia instituutioiden kanssa (etenkään puolueiden kanssa, olivatpa ne oikeistoa tai vasemmistoa) lukuunottamatta tilanteita joissa se on äärimmäisen välttämätöntä. Meistä vaikuttaa siltä, että valtausten kohtalo ei etenkään suurissa kaupungeissa ole täysin puolueiden palvelusten ja lain armoilla, joten pidämme neuvotteluihin ja laillistamiseen tähtääviä toimenpiteitä vain yrityksenä oikeuttaa parainstitutionaalista valtaa, jolla ei ole mitään tekemistä itsemääräämisen ja kapinan kanssa.

Sitä paitsi meillä ei ole pienintäkään aikomusta maksaa tämän opportunistisen kirjanpitäjän politiikan hintaa.

Jos tätä prosessia ei voida välttää, tiedämme kenen ansiota se on. Tästä syystä, siihen asti, me paljastamme nämä haisevat sovittelijat sekä kaiken niiden kätkemien uhkien rasitteen.

Tästä syystä meitä ei kiinnosta olla lukumääräisesti "suurin" mahdollinen joukko, ellei sitä saa aikaiseksi yhteisyys, joka sitoo meidät tiettyihin ihmisiin jokapäiväisen suoran toiminnan kautta.

Olemme päättäneet olla olematta osa "liikettä", jossa on kyse showbisneksen unelmaa tavoittelevista vaihtoehtoklubeista, tai halusta yrittää elää köyhän markkinakojuna. Vielä vähemmän haluamme olla osa parainstitutionaalisia soluja, jotka ovat valmiita tapaamaan ylivallan elimiä (vaikka sitten vain vasemmistolaisia) vain voidakseen selviytyä toteuttamaan mystistä roolia massojen etujoukkona.

Meidän tavoitteemme on politiikan tuho. Emme siis halua minkäänlaista valtaa, vaan haluamme pikemminkin tuhota vallan.

Siksi ehdotamme avoimesti vallankumouksellisten itseorganisaation kokemusten mahdollisimman laajaa levittämistä suoran toiminnan keinoin, käytännöllisenä osoituksena valtauskokeilujen monimuotoisuudesta. Ehdotamme tapaamisten sarjaa joiden tavoitteena on jakaa informaatiota ja kokemuksia, jotka liittyvät laittomiin, anti-institutionaalisiin menetelmiimme. Nuo menetelmät vaikuttavat kaikkien niiden yksilöllisiin ja kollektiivisiin käsityksiin, jotka ovat päättäneet omasta vapaasta tahdostaan - ei kurjuuden pakottamana - elää itsemääräämisen ja vapauden periaatteiden mukaan.

Ehdottamamme aiheet ovat niitä jotka tulevat vastaan jokaiselle päivittäin erilaisissa tiloissa aktiivisesti työskentelevälle: itserahoitus ja toiminnan organisointi ilman ryhtymistä vaihtoehtobisnekseksi, itsetuotanto, jakelu, itserakentaminen, pienempien valtausten tukeminen, ajatustemme ja käytäntöjemme levittäminen; sekä toiminnan piirit vallattujen tilojen ulkopuolella: antimilitarismi, uskontojen vastustaminen, kieltäytyminen äänestämästä, sosiaalisen kontrollin vastustaminen, työn kritiikki, muut itseorganisoidun kamppailun muodot.

Keskittämistä, yhdenmukaistamista, kaikkia jäsenkirjoja vastaan, levitetään tuhansia vapautumisen käytäntöjä.

El Paso Occupato
Via Passo Buole 47
Torino, Italia

Barocchio Occupato
Sir. Barocchio 27
Grugliasco TO, Italia

Kääntäjien viitteet:

1. Italian sana autogestione käännetään useimmiten "itsehallinnoksi", mutta Pohjois-Amerikan anarkistipiireissä tämä käsite viittaa yleensä työläisten itsehallintoon työpaikoilla, ajatukseen joka on aivan liian ahdas tässä esitetylle näkemykselle. Tässä esitetty näkemys koskee koko olemassaolon omaehtoista luomista ja siten elämää ja maailmaa jossa ei ole työpaikkoja - muusta elämästä eristettyä tuotannon piiriä, ja siis ilman työn sosiaalista suhdetta. Siksi olen päättänyt käyttää yleisempiä "itseorganisoitumisen" ja "itsemääräämisen" käsitteitä käännöksessäni. (engl.)
Suomennoksessa kaikkia kolmea käsitettä (itseorganisoituminen, itsemäärääminen ja itsehallinto) on käytetty vaihdellen. (suom.)

2. Viitataan italian autonomiaksi itsensä määrittäneeseen traditioon. (suom.)

Italiankielinen alkuteksti "Opuscolo di sviluppo del manifesto contro la legalizzazione degli spazi occupati"

Suomennos perustuu englanninkieliseen käännökseen "Against the legalization of occupied spaces"