Kadonnutta aikaa etsimässä

Katsaus Herran vuoteen 2009

Kalastajat ampuivat ilotulitteita poliisia kohti Euroopan komission päämajalla
(kuva vuodelta 2008)

Valtakunnan ajanlasku on siirtymässä pian uudelle kymmenluvulle ja tavanmukainen rakettimyrsky kerää voimiaan. Kellon lyödessä kaksitoista täysin abstrakti sekunti, jolla ei ole mitään yhteyttä mihinkään todellisiin luonnonilmiöihin tai vuodenaikojen kiertoon, saa aikaan käsittämättömän hulinan joka muistuttaa lähinnä joukkopsykoosia.

Uusi vuosi, abstraktin ajan juhla, on puhdas vieraantumisen juhla. Kotiseutujemme muille kuin ihmisasukkaille se on silkkaa terroria, jolla ihmiset korostavat tätä vieraantuneisuuttaan elämästä ja luonnosta. Uusi vuosi on myös sosiaalisuuden juhla. Vuodenvaihteen maaginen sekunti tuottaa keinotekoisen "yhteisyyden" tunteen, joka on karkea pilakuva siitä yhteisestä elämästä, joka tuotannon, politiikan ja vapaa-ajan eriytymisen, ajanlaskun ja muiden kolonisaation vaikutusten myötä on menetetty.

Ei ihme, että Ranskan heinäkuun vallankumouksessa 1830 ihmiset ympäri Pariisia alkoivat spontaanisti tuhota julkisia kelloja. Samat raketit ja pommit, joilla nyt juhlitaan kellon ja kalenterin diktatuuria, olisi mahdollista kääntää myös tuota diktatuuria vastaan, kuten monissa mellakkatilanteissa eri puolilla maailmaa on tehtykin...

Vuoden vaihtuessa on myös tullut tavaksi katsella menneeseen. Vuoden 2009 alku vaikutti lupailevan, että nyt rytisee. Edellinen vuosi oli päättynyt Kreikassa laajaan mellakka- ja valtausaaltoon, joka sai alkunsa poliisin ammuttua pojan Ateenassa, ja levisi kaikkialle maahan lähes kansannousun mittoihin. Tammikuussa avoin kapinallisuus Kreikassa laantui, mutta Latvian, Liettuan ja Bulgarian pääkaupungeissa puhkesi mellakoita. Samaan aikaan Britanniassa povattiin Raivon kesää. Islannissa edellisen vuoden lopulla alkaneet valtavat mielenosoitukset taas johtivat yhteenottoihin ja lopulta hallituksen kaatumiseen tammikuun lopussa. Anarkistit nousivat tapahtumissa näyttävästi esille, mutta valtio jäi sittenkin pystyyn.

Mitä oli levottomuuksien takana? Valtamedia puhuu vaikeasta taantumasta, talouskriisistä, joskus jopa kapitalismin kriisistä. Jotkut ovat pitäneet "kriisiä" pääoman voimannäyttönä. Tai kenties koneen yskähtely johtui luonnonvarojen - ennen kaikkea öljyn - hupenemisesta. Olipa kyse sitten pääoman voimannäytöstä tai kapitalismin kriisiytymisestä, niin joka tapauksessa se tarkoittaa valtavaa vaurauden siirtoa työväeltä pääomalle - rikkaat linnoittautuvat ja panssaroituvat tulevaisuuden varalle. Yhtä varmaa on, ettei se merkitse minkäänlaista poikkeamaa luokkayhteiskunnan todellisuudesta - ellemme me itse päätä niin.

Kaiken kaikkiaan vuodessa 2009 ei kuitenkaan ollut mitään kovin poikkeuksellista.

Maa ja tuotantovälineet olivat edelleenkin harvojen omistuksessa, eikä osattomilla ollut muuta kuin oma työvoimansa jota myymällä oli tultava toimeen. Oltiin enemmän huolissaan työttömyydestä kuin siitä, miten toimeentulon ja yhteisen elämän voisi järjestää niin ettei huomenna enää tarvitsisi "mennä töihin".

Ihmiset oli yhä jaettu niihin harvoihin, jotka erikoistuvat päättämään mutta eivät osallistu tuotantoon, ja niihin lukemattoman moniin jotka vain tuottavat eivätkä voi päättää olemassaolonsa tärkeimmistä asioista.

Työläiset seurasivat passiivisina ja voimattomina politiikan spektaakkelia, kävivät internetissä merkityksettömiä keskusteluja yhdentekevistä, median valmiiksi pureskelemista "vaihtoehdoista", ja miettivät mille puolueelle kävisivät seuraavissa vaaleissa luovuttamassa äänensä.

Vuonna 2009, kuten sitä edeltävänä ja seuraavanakin vuonna peruskoulu kitki ihmisentaimista oma-aloitteisuuden ja itsetunnon; opetti olemaan määrätyssä paikassa määrättyyn aikaan tekemässä määrättyjä asioita, puhumaan vain kun siihen on erikseen lupa, toimimaan kellon ja kalenterin sanelemassa rytmissä yhteiskuntakoneiston rattaanpyöränä.

Valtamedian kautta käyty informaatiosota jakoi proletaareja yhä toisiaan vastaan huomion kääntämiseksi pois luokkakonfliktista; niinpä moni suomalainen uskoi vuonna 2009, että työttömät sosiaalipummit ovat työtätekevän veronmaksajan pahin riistäjä, ja tunsi suurempaa solidaarisuutta Brysselin suomalaista eurokomissaaria kuin naapurin betonikuutiossa asuvaa maahanmuuttajaa kohtaan.

Samalla köyhät köyhtyivät ja rikkaat rikastuivat, pääoma purki työväenliikkeen 1900-luvulla saavuttamia kompromisseja, poliisia aseistettiin joukkojenhallintaan, armeijat jatkoivat globaaleja poliisioperaatioitaan, normaaliksi tullutta poikkeustilan ilmapiiriä ylläpidettiin milloin terrori-, milloin pandeamiauhkilla, osattomia siirrettiin lukemattomien kehitysprojektien alta "kansallisen edun" nimissä... ja niin edelleen...

Raivon kesää ei tullut. Mellakat sekä poliisiarmeijan majoituspaikkana toimineen hotellin ja raja-aseman polttaminen sotilasliitto Naton huippukokouksen aikaan Strasbourgissa asettivat kuitenkin kysymksen väkivallasta mittasuhteisiinsa. Myymälävarkaudet ja kouluihin kohdistuva vandalismi jatkoivat kasvuaan. Huhtikuussa kerrottiin, että rakennusmiehet sabotoivat rakentamiaan ökytaloja.

Mitään suurta kapinan spektaakkelia ei nähty, mutta näistä sattumanvaraisista ja pienistä merkeistä voi päätellä, että kapina kuitenkin elää. Joskus se murtautuu esiin vastustamattomasti arjen rutiinin katkaisten, kuten Iranissa ja Kreikassa jälleen vuoden lopulla. Mutta pääasiassa se kypsyy hitaasti, jälkiä jättämättä. Kutsun sanoin:

"Tiedämme että on liian aikaista, ja liian myöhäistä. Siksi meillä on aikaa. Olemme lakanneet odottamasta."