Miksi jätin anarkistipiirit.
Pohdinnat | torstai, 17.12. 2009 @ 18:02
Katselukertoja: 1 216
Avainsanat: anarkistit aktivismi solidaarisuus ryhmätoiminta privilegia perusturva palvelut yhteisötoiminta
Noin viisi vuotta sitten lakkasin hengaamasta ja työskentelemästä anarkistipiireissä, koska ne eivät vastanneet tarpeitani. Yhteisö ei tehnyt sellaista työtä, joka minua eniten kiinnostaa. Siihen kuului vain valkoihoisia, ja sillä oli tapana hiljentää minut kun aloin olla kaikkein kiihkeimmilläni. Lyhyesti sanottuna, kotikaupunkini anarkistinen yhteisö tuotti minulle pettymyksen.
Mutta en koskaan lakannut pitämästä itseäni anarkistina.
Kovimpina anarkistivuosinani samat ikävät asiat toistuivat. Osallistuessani tapaamisiin tai tapahtumiin huomasin ihmisten mulkoilevan lastani. Tunnelma oli usein ilmiselvästi: "Kukas tämä synnyttäjä on? Eikö hän huomaa, että hänen lapsensa ei ole tervetullut?" Minun teki aina mieli sanoa: "Kuulkaas te hiton paskiaiset, teidän leimallisen oikeamielisistä punkkipätseistänne ja oikeaoppisesta musiikkimaustanne huolimatta te ette saa päättää kenen bileet nämä ovat, ja vaikka te olisittekin vaivautuneita suhteessa omiin vanhempiinne ja luokkaetuoikeuksiinne, se ei tarkoita että kaikki vanhemmat tai lapset olisivat perseestä. Tosin se saattaa tarkoittaa, että te olette. Menkääs nyt siitä heittelemään kiviä ikkunoihin ja kutsumaan sitä vallankumoukseksi." Mutta en koskaan sanonut sitä, luultavasti siksi etten halunnut ottaa vastaan sellaisesta kommentista seuraavaa vihamielistä reaktiota.
Ajan myötä minusta tuli yhä äänekkäämpi yhteisössä, ja yhä ikävämpiä juttuja tapahtui: ihmiset edelleen vihjailivat että minä ja mammatoverini odotimme kohtuuttomia palveluksia, kun ehdotimme että tapahtumien yhteydessä tarjottaisiin ilmaista lastenhoitoa. Jostain syystä valkoiset miehet aina hallitsivat keskusteluja ja järjestelyjä, sekä onnistuivat hukuttamaan niiden äänet, jotka eivät olleet heidän kanssaan yhtä mieltä, ja eräässä omituisessa yhteydessä minua julkisesti verrattiin kaikista ihmisistä Andrea Dworkiniin (amerikkalainen radikaalifeministi, joka kirjoitteli mm. pornokriittisiä tekstejä 70- ja 80-luvuilla, suom. huom.), kun nousin puolustamaan erästä naistoveria. Liian usein koin, että minut ymmärrettiin väärin, ja että minut marginalisoitiin. Kaikki näyttö alkoi osoittaa, että vaikka kuinka rakastinkaan yhteisöäni, se ei ollut minulle oikea paikka toimia.
Ymmärtäessäni olevani jatkuvasti siinä tilassa, että olin aloittamaisillani hirveän paasauksen, päätin että jos anarkistinen yhteisöni kieltäytyi kasvamasta aikuiseksi, se ei tarkoittanut että minun tarvitsisi toimia samoin. Joten jäin pois ja aloitin useita vuosia kestäneen nöyräksi tekevän työni vähävaraisena yhteisöaktiivina, yrittäen luoda ihmisenkokoisia, paikallisia ratkaisuja asuinalueeni ongelmiin.
Mutta en koskaan lakannut pitämästä itseäni anarkistina, vaikkakin se mielikuva luultavasti vaikuttaisi nykyisistä ystävistäni ja naapureistani yhtä käsittämättömältä kuin jos kertoisin olevani avaruusolento.
Itseasiassa olen anarkisti henkeen ja vereen. (Tämä siis ihmiseltä, joka kieltäytyy kutsumasta itseään "feministiksi", koska hänellä on eriäviä mielipiteitä siitä, mitä useimmat ihmiset kutsuvat feminismiksi.) Äidin lisäksi ainoa määritelmä, jota mielelläni käytän, on "anarkisti". Minä piru vie rakastan anarkismin ideologiaa. Vaikkakaan en koe samaistuvani vanhojen venäläisten teorioihin - jotka luultavasti merkitsevät enemmän miespuolisille teollisen vallankumouksen ajan työläisille kuin köyhille 2000-luvun äideille - minä olen ikuisesti vakuuttunut siitä, että jokainen ihminen ansaitsee tarvittavat välineet tehdäkseen elämästään sellaisen kuin haluaa. Että meidän ei tarvitse koputella joidenkin rikkaiden, koulutettujen ihmisten oville tai nykiä edustajiamme hihasta pyytääksemme kohteliaasti ratkaisuja. Että maailmassa jokainen ansaitsee oikeutta, ja kokea ihmiselämän rikkauden nyt eikä myöhemmin, ja että ihmisiä pitää vaatia vastuuseen aiheuttamistamme ongelmista. Se on minun anarkismiani.
En vain halunnut viettää elämääni kiistellen ihmisten kanssa, joiden kuvittelin pitävän puoliani.
Haluan esittää kysymyksen. Kuinka moni anarkistinen tapahtuma, ilman erillistä pyyntöä, tarjoaa lastenhoitoa? Onko Yhdysvalloissa yhtään anarkistista yhteisöä, joka tarjoaa vanhustenhoitoa? On lukemattomia tapoja joilla voisimme lähestyä näitä yksinkertaisia kysymyksiä, mutta jostain syystä me mieluummin luemme siitä miten hommat tehtiin 30-luvun Espanjassa, kuin kehittäisimme tarkan ja kestävän suunnitelman täysin uudesta yhteiskunnasta vanhan raunioille. Joo, kyllä minäkin tykkään lukea Espanjan sisällissodasta, mutta jokin on pielessä kun me mieluummin jaarittelemme loputtomasti menneistä ajoista siksi, että se on paljon riskittömämpää kuin tehdä tosissaan töitä asioiden muuttamiseksi paremmaksi.
Usein me sulkeudumme omiin mukaviin ympyröihimme, siihen pisteeseen saakka, että jokainen joka ei sovi anarkistin "määritelmään" tuntee olevansa yhtä oikeassa paikassa kuin lihava nainen muotilehdessä. Helvetti, melkein jokaisessa anarkistitapaamisessa, jossa olen käynyt, minun lastani on vilkuiltu merkitsevästi. Se käy väsyttämään. Yksi kaveri infoshopissa kieltäytyi antamasta minulle avaimia, koska hän ei "luottanut" minuun. No, luulen että hän on oikeassa, en sopinut hänen versioonsa "anarkismista": valkoisten poikien kerho, joka pitää loputtomia nörttisessioitaan siitä voiko poliiseja määritellä "työläisiksi". Jätä minut ja lapseni pois laskuista, kiitos vaan.
Usein meidän ajatuksemme vallankumouksellisuudesta ei ole kovin loppuun mietitty määritelmä todellisesta vallankumouksesta. Jos olet koskaan heittänyt kiven ikkunan läpi, tiedät mistä puhun. Se tuntuu hyvältä, mutta viime kädessä joku vain tulee ja korjaa ikkunan. Olisi kiva todella hajottaa jotain, tai todella saada aikaan jotain kestävää. Me tarvitsemme kokonaisvaltaista ratkaisuihin perustuvaa ajattelua, koska olemme tekemisissä hiton isojen ongelmien kanssa, ja kun meininki muuttuu hurjaksi, iskä ei saavu paikalle citymaasturillaan ja ratkaise niitä heittelemällä rahaa ympäriinsä. Myöskään hallitus, jota yritysmaailman syöpä kalvaa elävältä, ja joka ulkoistaa yhä enemmän perustoimintojaan, ei kykene hoitamaan tilannetta muutaman vuoden kuluttua. Olemmeko me valmiina päivänä, jolloin hanasta ei tule vettä, eikä sähköä virtaa katkaisijasta kääntämällä? Hirmumyrsky Katrina oli vain kuivaharjoitus osasta niistä kamaluuksista, joita saattaa tapahtua. Ja tarpeeksi moni ihminen ei käsitä mitä on tulossa.
On aika olla sanojemme mittaisia.
Toinen kysymys: kuinka paljon valkoihoisten pyörittämä infoshop oikeasti saa aikaan köyhässä värillisten kaupunginosassa? Mikä ylipäänsä on anarkistisen infoshopin elinaika? Pahoittelen suorasukaisuuttani, mutta oikeasti, älä ylläpidä itseriittoista mielikuvaasi siitä, että todella olisit lietsomassa vallankumousta tai auttamassa ketään. Hinaa perseesi naapurustotapaamisiin, kokouksiin kunnantalolle, kuuntele, puhu ihmisille sinun lähipiirisi ulkopuolella. Organisoi. Hankkiudu ulos anarkistighetostasi.
Vain kova työ asioiden paremmaksi saattamiseksi voi purkaa nyky-yhteiskunnan tekemällä siitä vanhentuneen ja tarpeettoman. Tämänhetkiset "ratkaisut" ovat jo olleet tarpeettomia monille meistä: minulla ei ole ollut sairausvakuutusta 13 vuoteen, ja valtion kustantamat ruokarahat evättiin minulta tässä kuussa. Kaverit, meidän täytyy ajatella kokonaisvaltaisesti ja me tarvitsemme keskinäisen avun rakenteita, jotka ovat myös niiden ihmisten tavoitettavissa, joilla ei ehkä ole sosiaalisia verkostoja tai anarkistien ylläpitämiä varastoja. Missä on yhteisöille terveydenhoitoa organisoivien vapaaehtoisryhmien anarkistinen yhteenliittymä? Missä ovat anarkistiset ravintolat, jotka tarjoaisivat ilmaista ruokaa köyhille yksinhuoltajavanhemmille, liikuntarajoitteisille veteraaneille ja kodittomille, ja jotka kuka tahansa voisi löytää keltaisilta sivuilta? Kun vuokraisännät jälleen korottavat vuokria, missä ovat meidän anarkistiset turvapaikkamme, jotka tarjoavat turvallisen, siistin, halvan sekä lapsiystävällisen yösijan?
Me emme yritä tarpeeksi. Me olemme liian tyytyväisiä itseemme.
Mutta en ikinä lakannut pitämästä itseäni anarkistina (enkä voi väittää ettenkö minä aina tulisi suhtautumaan lempeästi jopa kaikkein ahdasmielisimpiin mustaa lippua heiluttaviin skenettäjiin, jotka eivät vissiin lakkaa kutsumasta minua synnyttäjäksi). Uskon nykyään enemmän kuin koskaan ennen, että anarkistiset periaatteet ovat ratkaisu. Jokaisen anarkistin täytyy olla tehokas organisoija yhteisössä - meidän on levitettävä hajautettuun päätöksentekoon perustuvaa ajattelua ennen kuin se ei ole liian myöhäistä, ja fasististen kapitalistifirmojen "uudelleenjärjestelyt" ottavat vallan kun katastrofi tapahtuu (kuten New Orleansissa, jossa kuulemani mukaan kaikki julkiset koulut on lakkautettu, kaupunki ei enää tarjoa vuokra-asuntoja ja kaupunginosia on jätetty lahoamaan). Meidän täytyy oma-aloitteisesti kehittää yhteisöjemme toimintakykyä ja valmistautua tuleviin katastrofeihin. Hyökyaalto on tulossa, ja me voimme jatkaa mukavien infoshoppiemme ja punkkikeikkojemme järjestämistä, tai me voimme luoda helposti lähestyttäviä ratkaisumalleja, jotka auttavat perheitämme ja yhteisöjämme toipumaan.
Me voimme kasvaa ja tehdä enemmän sellaista työtä joka muuttaa asioita paremmaksi: yhteisöperustaisen terveydenhuollon luomista, keskinäiseen tukeen perustuvan lasten- ja vanhustenhoidon organisoimista, sukupolvirajat ylittävien, demokraattisten vapaakoulujen avaamista, käyttämättömien tilojen avaamista taidemuseoiksi ihmisille, permakulttuuriviljelysten ja ruokaa tuottavien metsäpuutarhojen istuttamista, organisoimalla ilmaisia kuljetuksia, kestävää yhteisöasumista, yhteisiä turvallisuusohjelmia, anarkistista konfliktinratkaisua ja sovittelukeskuksia, osallistumalla yhteisöämme tiivistäviin rituaaleihin. Mahdollisuudet ovat rajattomat, ja me olemme kaikki kuvitelleet ne mielessämme.
Ehkä paras ensimmäinen askel on hakea ihmisiä, jotka ovat tehneet tätä työtä yhteisöissämme jo vuosikausia. Ehkä punkkikeikalla vieressäsi seisova ihminen on yksi heistä. Tai ehkä ei.
--
Teksti on julkaistu alunperin eleven o'clock alchemy-blogissa, jonka lisäksi se on julkaistu ainakin myös infoshop.org:ssa.
---
Sosialismin pelko on viisauden alku.