Muutos olen minä

Elina Venesmäki

Ilmastonmuutos etenee. Jotkut varautuvat jo elämään hyvin toisenlaisessa maailmassa.

On tavallinen päivä jossakin lähitulevaisuudessa. Öljyhuippu on ohitettu ja ilmastonmuutos on edennyt niin, että kaikki teollinen tuotanto on tullut tiensä päähän. Kaikki on paikallista. Ruoka tulee hyvin läheltä. Vettä ei saa hanasta, koska se vie ihan liikaa energiaa. Suuri osa ihmisistä asuu kaupunkien ulkopuolella yhteisöissä.
Tällaista kuvaa tulevaisuudesta maalaa Joneksi esittäytyvä ekoanarkisti Helsingin Sompasaaressa sosiaalikeskus Sataman ekoanarkistisilla toimintapäivillä. On toukokuu vuonna 2009. Tänään keskustelunaihe on teollisen tuotannon romahdus.

”Ruokaa voidaan tuottaa kaupungeissakin. Tyhjiksi jääneissä isoikkunaisissa toimistorakennuksissa voi kasvattaa sieniä ja talojen pihoissa ja katoilla hyötykasveja”, Jone sanoo.

Häntä kuuntelee sohvilla ringissä kolmisenkymmentä nuorta. He uskovat, että meidän pitää ehkä jo pian huolehtia elossa pysymisestämme itse. Toimintapäivillä he opettelevat viljelemään ruokaa itse ja tunnistamaan metsissä kasvavia villivihanneksia. He miettivät, mitä sitten, jos energiakriisi ajaa meidät totalitarismiin.

Ulkona aurinko paistaa ja Sataman ohittavalla tiellä kulkee harvakseltaan autoja. Viereisellä huoltoasemalla käy vilinä, kun ihmiset tankkaavat autojaan ja ostavat mukaan iltapäivälehtiä. Kaikki on niin kuin aina, mutta voisiko tulevaisuus olla Jonen kuvaileman kaltainen?

”Poliittinen keskustelu pihalla”

Maailman johtajat kokoontuvat joulukuussa Kööpenhaminaan miettimään, mitä tehdä ilmastonmuutoksen hidastamiseksi

Sompasaaressa ekoanarkisti Mikko Virtanen ei odota kokoukselta suuria.

”Poliittinen keskustelu on täysin pihalla tilanteesta. Kuilu vain kasvaa sen välillä, mitä tutkijat sanovat ja poliitikot haluavat”, hän sanoo.

Virtanen asuu Tampereen Pispalassa ja on mukana Tampereen vapaaopisto -hankkeessa, jossa halukkaat opettavat toisilleen osaamaansa ilmaiseksi ja oppivat samalla periaatteella muilta. Hän yrittää elää niin kestävästi kuin kaupungissa voi ja samalla vaikuttaa maailman tulevaisuuteen.

Viime vuonna hän vietti kesän leirillä Puolassa ja opetteli elämää metsäyhteisössä. Leirille saapui varhain keväällä ihmisiä eri puolilta Eurooppaa. He opettelivat tunnistamaan villivihanneksia, viljelivät ja palasivat koteihinsa sadonkorjuuajan jälkeen.

Ilmastotutkimusta hän seuraa tarkasti.

”Uusimpien tutkimusten mukaan 80 prosenttia vähemmän päästöjä on ihan liian vähän. Kasvihuonekaasupitoisuudet ovat niin vaaravyöhykkeellä, että meidän ei pitäisi antaa päästöjen kasvaa enää. Niitä pitäisi vähentää sata prosenttia mahdollisimman pian.”

”Jo nykyinen 0,8 asteen nousu on vaarallinen muutos: napajäät sulavat ja metaanit pulppuavat. Ei kyse ole enää siitä kuinka voisimme välttää 'vaarallisen ilmastonmuutoksen'. Ilmastonmuutos on jo vaarallinen.”

”Päästöt on nollattava”

YK:n hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n varapuheenjohtaja Jean-Pascal van Ypersele sanoi kesäkuussa, että puheissa toistuvasti käytetty kahden asteen raja on jo eilispäivän tiedettä ja tarkoittaisi vaarallista muutosta.

Huhtikuussa Metsäntutkimuslaitoksen professorin Risto Seppälän johtamassa kansainvälisessä tutkimuksessa selvitettiin, että 2,5 asteen lämpötilan muutos muuttaisi metsät hiilinieluista hiilidioksidin lähteiksi.

Viime aikojen ilmastouutiset ovat olleet yhä karumpia. Toukokuussa arvostettu Massachusetts Institute of Technology -instituutti (MIT) arvioi, että tällä menolla maailman keskilämpötila nousee arviolta 5,2 astetta nykyisestä vuoteen 2100 mennessä.

Heinäkuussa Nasa kertoi, että arktinen napa-alue sulaa vielä aiempia arvioitakin nopeammin. Vielä vuonna 2003 suurin osa alueesta oli monivuotisen jään peitossa, viime vuonna sitä oli enää kolmannes.

”Onhan ihmiskunnan tuho todennäköinen”, Virtanen toteaa.

Hänestä tilanteeseen voidaan kuitenkin vielä vaikuttaa. Täydellinen suunnanmuutos tarvitaan kuitenkin heti. Teollisuus pitää ajaa alas, esimerkiksi portaittain kymmenen vuoden aikana. Pelkkä fossiilisten polttoaineiden korvaaminen uusiutuvilla ei riitä.

”Jos haluamme korvata nykyisen infrastruktuurin uudella, sen tekeminen vie paljon aikaa ja energiaa ja lisää päästöjä. Tähän ei ole enää varaa”, hän toteaa.

Kun päästöt on nollattu, voimme hänestä vain toivoa, että luontaiset hiilinielut - meret ja metsät - kykenevät imemään ilmakehästä hiilidioksidia niin, että vaaralliselta tasolta päästään. Ja hiilinieluja voidaan auttaa.

”Jos ruokaa esimerkiksi tuotetaan metsäpuutarhoissa, ne toimivat samalla hiilinieluina, toisin kuin yhden lajin viljelmät. Myös avohakkuiden lopettaminen ja poimintahakkuisiin siirtyminen parantaa hiilinielua.”

Kapitalismi ei muutoksesta tietenkään selviä, koska se tarvitsee jatkuvaa kasvua. Tilalle pitää löytää muuta.

”Helpottaa kun toimii”

Yksi ratkaisu voi olla yhteisöllisyys. Suomessa on muutamia ekoyhteisöjä. Niissä ajatellaan, että kun ympärillä on verkosto luotettuja, ihminen tarvitsee vähemmän materiaa ja rahaakin.

Keuruun ekokylän yhteiskeittiössä valmistuu ruoka oman maan aineksista. Kylä koostuu muutamasta vanhasta talosta, joissa asuu noin 25 ihmistä. He pyrkivät mahdollisimman suureen ruoka- ja energiaomavaraisuuteen: elämään niin, että jättävät maan seuraaville sukupolville vähän paremmassa kunnossa kuin sen saivat. Lounaalle kerääntyvät kaikki paikalla olijat.

Lounaan jälkeen ekokyläläiset Silja Jääskeläinen ja Kirsi Laulainen ohjaavat vierailijan kylän kirjastoon. He antavat mielellään haastatteluja ja ottavat vastaan vieraita, jotta edes joku inspiroituisi heidän esimerkistään ja alkaisi elää toisin.

”Jos haluaa maailman muuttuvan, pitää itse olla se muutos, jonka haluaa nähdä”, Jääskeläinen sanoo Gandhia lainaten.

He myöntävät, että tulevaisuus ahdistaa ajoittain, mutta he ovat luomassa vaihtoehtoja nykymenolle, ja se helpottaa. Jos joskus kaikkien pitää elää jotenkin tähän tapaan, on hyvä, että jotkut ovat jo kokeilleet sitä.

”Yksi tapa ahdistua on se, että näkee kaiken, mitä pitäisi tehdä, eikä kuitenkaan tee mitään. Sen taakan alle uuvahtaa”, Laulainen sanoo.

”Ainakin itsekunnioitus säilyy, kun kokee olevansa oikealla puolella”, Jääskeläinen lisää.

Keuruun ekokylä lämpiää hakkeella, ja sähkö on tuuli- ja aurinkovoimaa. Pihalla kasvaa ruoaksi juureksia ja yrttejä. Ennen Suomessa viljeltiin tiloilla lähes kaikki tarpeellinen, ja kaupungista haettiin lähinnä suolaa. Kaikkeen vanhaan Keuruun porukka ei ole palannut, vaan uusi tekniikka on otettu käyttöön.

Pihalla on aurinkopaneeleja, ja rakennuksista yksi on kokonaan irti valtakunnanverkoista: sähkö tulee auringosta ja lämpö hakkeesta. Siellä pärjäisi, vaikka energianjakelu syystä tai toisesta keskeytyisi.

”Palaset uuteen järjestykseen”

Vuonna 2012 ennennäkemätön kuivuus iskee eri puolille maailmaa, muun muassa Australiaan. 2010-luvun lopulla New Orleansiin iskeytyy Katarinaa pahempi hirmumyrsky ja kaupunki tuhoutuu.

2020-luvun alussa lämpötila on noussut 1,2 astetta esiteolliseen aikaan verrattuna. Yhtä lämmintä ei ole ollut 125000 vuoteen. Afrikassa sadot putoavat alle puoleen.

Vuonna 2030 maapallon keskilämpötila on noussut 1,5 astetta. Himalajan jäätiköt kutistuvat viidennekseen vuosituhannen vaihteen aikaisesta, ja miljardi ihmistä kärsii vesipulasta.

Vuonna 2040 pohjoisella pallonpuoliskolla napajää sulaa kokonaan, mikä sekoittaa ilmasto-olot kaikkialla. Alppien eteläpuolinen Eurooppa kuivuu, Aasian monsuunisateet jäävät tulematta. Talous romahtaa.

Vuonna 2050 maailman keskilämpötila on noussut jo 2,7 astetta ja merenpinta puoli metriä. Jäätiköiden sulamista ei enää voi pysäyttää, ja merenpinta nousee väistämättä vielä kymmenen metriä. Ilmastopakolaisia on jo lähes kaksi miljardia. Rutto leviää ja miljardi ihmistä kuolee.

Vuosisadan vaihteessa lämpötila on noussut jo 6,5 astetta ja parisataa vuotta myöhemmin yli kymmenen. Jäljellä on liskoja ja joitakin jyrsijöitä. Onko ihmisiä, sitä ei voi arvata kukaan.

Tulevaisuusennuste on tiedetoimittaja Pasi Toiviaisen kirjasta Ilmastonmuutos. Nyt.

Ravintola Töölönrannan terassilla paistaa aurinko. Pasi Toiviainen lukitsee polkupyöränsä tarkasti tolppaan ja tulee varjoisaan pöytään. Ohi kävelee hymyileviä ihmisiä. Moni puhuu kännykkään, joku kohentaa aurinkolasejaan. Suihkulähde pulputtaa vettä keskellä Töölönlahtea.

Toiviaisen tulevaisuusennuste ei ole science fictionia vaan nojaa tuoreeseen tutkimustietoon.

Ahdistaako Toiviaista?

”Ei. Minähän olen tasapainoinen ihminen ja nautin elämästä. Tämä on ihan sama juttu, kuin katastrofikokemukset. Maailman palaset pitää panna uuteen järjestykseen. Tämä pitää käydä läpi. Sen jälkeen voi jatkaa.”

”Toivo pitää säilyttää”

Toiviainen kulkee pyörällä ja junalla, on tarkka kuluttaja eikä syö punaista lihaa. Hän asuu Itä-Helsingissä kerrostalossa, mutta haluaisi oikeastaan asua jossakin, missä on vähän pihaa. Että hän ja erityisesti hänen 13-vuotias lapsensa saisivat yhteyden maahan. Tämä tuntuu tärkeältä siltä varalta, että tulevaisuusennuste toteutuu.

Hänestä meidän pitää säilyttää toivo. Jos luovumme siitä, tekemisillämme ei ole enää mitään merkitystä.

Toiviainen oli hyvin ahdistunut ilmastonmuutoksesta jo tuoreena arkkitehtiylioppilaana ja liimaili Jalkaliitto-ryhmän nimissä tarroja väärin pysäköityjen ja tyhjäkäynnillä olevien autojen tuulilaseihin. Siitä hän jäi kiinni, joutui oikeuteen ja koki, että oikeussalissa ei ole järkevää käsitellä näitä asioita.

Hän on löytänyt työstään keinon taistella tilanteen parantamiseksi. Hän on tehnyt yli 10 vuotta enimmäkseen ympäristöaiheisia juttuja, ja uskoo, että tällä on merkitystä. Hän osallistui eurovaaleihin ja keskustelee aiheesta netissä ja eri medioissa ahkerasti.

Suomessa ja maailmalla on  äänekäs ilmastoskeptikkojen porukka, joka on varsinkin netissä aktiivinen. Tiedemaailma on ilmastonmuutoksen etenemisestä hyvin yksimielinen, mutta kaikki nettikirjoittelijat eivät. Näille vastailemiseen Toiviainen käyttää välillä paljonkin aikaa. Parempaan tulevaisuuteen hän uskoo, koska viime vuosina suhtautuminen ongelmaan on muuttunut valtavasti.

Suomi jälkijunassa

Britannia päätti muutamia vuosia sitten säätää ilmastolain, joka tekisi päästövähennyksistä pakollisia. Silloin vaadittiin, että kasvihuonekaasupäästöjä pitäisi leikata 40 prosenttia vuoteen 2050 mennessä. Vaatimus tuntui tuolloin yltiöradikaalilta. Pian alettiin kuitenkin puhua, että päästöjä pitäisi vähentää 60 prosenttia.

”Tiedätkö, mitä laissa lukee nyt? Maan pitää vähentää ilmastolle haitallisia päästöjä 80 prosenttia vuoteen 2050 mennessä”, Toiviainen sanoo.

Moni maa ottaa päästövähennykset tosissaan. Maailmalla ilmastotutkimukset ovat isoja uutisia, ja asiasta keskustellaan paljon. Suomessa ei. Päästöjä vähennetään, kun kansainväliset sopimukset niin määräävät, mutta ei yhtään aiemmin eikä enempää. Vuosittaisiin päästövähennyksiin pakottavaa ilmastolakia ei ole saatu aikaiseksi.

”Jos Suomessa kertoo ilmastotieteen uusimpia tuloksia, leimataan helposti pelottelijaksi”, Toiviainen sanoo.

Hän huomauttaa kuitenkin, että Suomi on vain melko pieni ongelma tässä.

”Kansainvälisessä politiikassa ilmastonmuutoksen uhka on käsitetty, ja myös Suomessa korkeimmalla poliitikko- ja virkamiestasolla se ymmärretään suhteellisen hyvin. Jos Suomi ei lähde kunnolla uusiutuvan energian kehittelyyn mukaan, se voi olla Suomen kansantaloudelle ongelma, sillä maailmalla vene ei enää käänny.”

Töölönlahdella aurinko paistaa edelleen ja junat kulkevat ohi. Toiviainen on lähdössä katsomaan poikansa jalkapallopeliä. Hän myöntää, että on outoa väittää maailmanlopun olevan lähellä, mutta luonnontieteellinen tilanne on, mikä on.

”Tämä on ilmastopolitiikan kannalta ihan kohtalon vuosi”, Toiviainen toteaa ja viittaa Kööpenhaminan ilmastokokoukseen.

”Ilmasto on siinä tilassa, että korjausliikkeen pitää olla järjettömän raju jo nyt. Jos sitä ei tehdä, myöhemmin sen pitää olla vielä rajumpi.”

”Me olemme toki vain yksi laji täällä maan päällä, ja aikaisemmatkin ilmastonmuutokset ovat pyyhkineet täältä lajeja. Se kannattaa muistaa.”

YK:n päivä 24. lokakuuta on kansainvälinen ilmastotoimintapäivä. Suomessa tapahtumia on noin 30 paikkakunnalla ja maailmalla yli 140 maassa. www.350.org.

Suomen Kuvalehti 43, 23.10.2009, s. 34-40 http://suomenkuvalehti.fi/s/files/pdf-liitteet/MuuttuvaIlmastoSK43-09.pdf