Tulostusvalmis pdf kirjastossa

Kuten yhteiskunta jonka uskollinen palvelija se on ollut, yliopisto on vararikossa. Tämä vararikko ei ole vain taloudellinen. Se on osoitus paljon perustavanlaatuisemmasta kauan tekeillä olleesta konkurssista, joka on sekä poliittinen että taloudellinen. Kukaan ei enää tiedä mikä yliopisto on. Tunnemme tämän vaistonvaraisesti. Vanha hanke kulturellien ja koulutettujen kansalaisten luomisesta on mennyttä, kuten on myös tutkinnon suorittaneilla ollut etulyöntiasema työmarkkinoilla. Nämä ovat nykyään fantasioita, aavemaisia jäänteitä roikkumassa huonosti ylläpidättyjen aulojen seinillä.

Ristiriitainen arkkitehtuuri, kadonneiden ihanteiden haamut, näköala kuolleesta tulevaisuudesta: yliopiston jäänteet. Näiden jäänteiden seassa suurin osa meistä on lähinnä vain kokoelma ruikuttavia tapoja ja velvollisuuksia. Liikumme tenttien ja tehtävien läpi jonkinlaisessa ääneen sanomattoman kaunan pönkittämässä ajattelemattomassa ja muuttumattomassa tottelevaisuudessa. Mikään ei ole kiinnostavaa, mikään ei saa itseään tuntumaan. Maailmanhistoria katastrofien juhlakulkueineen ei ole yhtään sen enempää todellista kuin ikkunat joista se näkyy.

Niille joiden nuoruus joutui syyskuun yhdettätoista seuranneen nationalistisen hysterian myrkyttämäksi, julkiset puheet eivät ole mitään muuta kuin sarja valheita, ja julkinen tila paikka jossa asiat saattavat räjähtää (vaikka niin ei koskaan käy). Kun meitä vaivasi epämääräinen halu siihen että jotain tapahtuisi - ilman että koskaan kuvittelimme tekevämme sen itse - pelastukseksi koitui internetin lattea yhdenmukaisuus, josta löysimme turvapaikan ystävien keskeltä joita emme koskaan näe, joiden koko olemassaolo on sarja parahduksia ja hassuja kuvia, joiden ainoa keskustelu on juoruaminen tavarahyödykkeistä. Turvallisuus ja mukavuus ovat olleet tunnussanojamme. Valumme lihallisen maailman läpi ilman kosketuksia tai liikuttuneisuutta. Paimennamme tyhjyyttämme paikasta paikkaan.

Mutta voimme olla kiitollisia puutteellisuudestamme: salaperäisyyden purkaminen on nyt olosuhde, ei projekti. Yliopistoelämä ilmenee lopulta juuri sellaisena mitä se on aina ollut: kone säyseiden tuottajien ja kuluttajien tuottamiseksi. Jopa vapaa-aika on nykyään työharjoittelun muoto. Opiskelijasolun idioottiposse juo itsensä horrokseen vastaavalla omistautumisella kuin toimistossa yömyöhälle töitä paiskivat lakimiehet. Lukiossa pilveä poltelleet pinnarit popsivat nyt amfetamiinipohjaisia piristelääkkeitä ja menevät töihin. Annamme diplomitehtaalle virtaa kuntosalin juoksumatolla. Juoksemme elliptistä ympyrää väsymättä.

Näin ollen ei ole kovin järkevää pitää yliopistoa minään Arkadian norsunluutornina, sen koommin idyllisenä kuin joutilaana. "Työskentele kovempaa, pelaa kovempaa" on ollut yli-innokas motto sukupolvelle joka on harjoitellut...mitä? - sydänten piirtämistä cappuccinovaahtoon tai nimien ja numeroiden syöttämistä tietokantoihin. Amerikkalaisen kapitalismin hohtava teknotulevaisuus pakattiin ja myytiin Kiinaan jo kauan sitten, jotta saatiin muutama vuosi lisää lainattua krääsää. Yliopistotutkinto on nyt yhtä arvokas kuin General Motorsin osake.

Työskentelemme ja lainaamme voidaksemme työskenellä ja lainata. Ja ne työt joita varten ponnistelemme on töitä joita jo teemme. Lähes kolme neljännestä opiskelijoista työskentelee opiskeluaikanaan, monet täysipäiväisesti; suurimmalle osalle opiskeluaikana saavutettu työllistymisen taso on sama mikä on luvassa valmistumisen jälkeen. Samaan aikaan se mitä saamme ei ole koulutus, vaan velka. Työskentelemme tehdäksemme rahaa jotka olemme jo tuhlanneet, ja tulevaisuuden työmme on jo myyty pahimmilla markkinoilla. Keskiverto-opiskelijan lainavelka kasvoi 20 prosenttia 2000-luvun ensimmäisen viiden vuoden aikana - värillisillä opiskelijoilla se kasvoi 80-100 prosenttia. Opintolainan määrä - kääntäen verrannollinen valtion koulutukseen suuntaamaan rahoitukseen - kasvoi lähes 800 prosenttia vuosien 1977 ja 2003 välisenä aikana. Lainatulla opetuksella ostamme etuoikeuden maksaa kuukausilyhennyksiä loppuelämämme ajan. Opimme luoton koreografiaa: et voi kävellä luokkaan ilman että sinulle tarjotaan taas yhtä muovinpalasta 20 prosentin korolla. Eilispäivän liiketalouden maisterit ostavat kesähuvilansa tämän päivän humanistimaistereiden ankealla tulevaisuudella.

Jo ala-asteelta lähtien meitä on valmisteltu tähän tulevaisuudennäkymään. Ne meistä jotka tulimme tänne kirjaamaan etuoikeutemme ylös luovutimme nuoruutemme opettajille, psykologisille testeille ja pakollisille kesätöille - kyyninen puolitotuuksien kokoelma hyvää cv:tä varten. Ei mikään ihme että lähdemme tuhoamaan itseämme sillä sekunnilla kun pääsemme pakenemaan vanhempien valvonnan sähköpaimenesta. Toisaalta taas, ne meistä jotka tulivat tänne nousemaan ylös perheidemme heikosta sosiaalisesta ja taloudellisesta asemasta tiedämme että jokaisen "läpipäässeen" paikalle tulee kymmenen uutta - logiikka siinä että toisen voitto on toisen tappio. Ja sosiotaloudellinen asema on edelleen joka tapauksessa paras ennustaja opiskelijan saavutuksille. Niitä meistä joita demografia kutsuu "maahanmuuttajiksi", "vähemmistöiksi" ja "värillisiksi" on kehotettu uskomaan saavutusten aristokratiaan. Mutta tiedämme että meitä ei vihata saavutuksistamme huolimatta, vaan nimenomaan niiden takia. Ja tiedämme että ne piirit joiden kautta saatamme vapauttaa itsemme alkuperämme väkivallasta vain tuottavat menneisyyden kurjuuden uudelleen joidenkin toisten nykyhetkenä, jossain toisaalla.

Jos yliopisto opettaa meille ensisijaisesti kuinka olla veloissa, kuinka haaskata työvoimamme, kuinka langeta pikkumaisiin ahdistuksiin, se näin ollen opettaa meille kuinka olla kuluttajia. Koulutus on kulutustavara, kuten kaikki muukin mitä haluamme sen kummempia välittämättä. Se on esine, ja se tekee ostajistaan esineitä. Oma tulevaisuuden asema järjestelmässä, suhde toisiin, ostetaan ensin rahalla ja sitten tottelevaisuuden osoittamisella. Ensin maksamme, sitten "työskentelemme kovasti". Ja on jako: sitä on samaan aikaan sekä komentaja että komennettu, kuluttaja ja kulutettu. Sitä tottelee järjestelmää itseään, alamaisuuteen pakottavia kylmiä rakennuksia. Opettajia kohdellaan kaikella automaattisen viestijärjestelmän ansaitsemalla kunnioituksella. Ainoastaan asiakastyytyväisyyden logiikka vallitsee: oliko kurssi helppo? Oliko opettaja hyvännäköinen? Voisiko kuka tahansa typerä idiootti saada parhaan arvosanan? Mitä hyötyä on tiedonhankinnasta kun sen voi saada muutamalla napinpainalluksella? Kuka tarvitsee muistia kun meillä on internet? Ajattelun harjoittelu? Et voi olla tosissasi. Moraalin valmistelua? Sitä varten on masennuslääkkeet.

Samaan aikaan korkeakouluopiskelijat, joiden oletetaan olevan poliittisesti kaikista valistuneimpia, ovat myös kaikista tottelevaisimpia. "Kutsumus" jota varten he ahertavat ei ole mitään muuta kuin fantasia putoamisesta verkon, tai työmarkkinoiden, ulkopuolelle. Jokainen korkeakouluopiskelija on mahdollinen Robinson Crusoe, unelmoi markkinoiden vaatimuksista irrallisesta saaritaloudesta. Mutta juuri herpaantumaton alistuminen markkinoille pitää tätä fantasiaa yllä. Nykyään ei enää tunnu pienintäkään ristiriitaa siinä että päivällä opettaa totalisoivaa kapitalismin kritiikkiä ja illalla hioa ammattimaista puhetyyliä. Se että nautintomme on yhtä kuin työmme vain tekee oireistamme helpommin hallittavia. Estetiikka ja politiikka luhistuu koska historia korvataan ideologialla: viinaa, keikaritaiteita ja vielä yksi seminaari olemisen kysymyksestä, kirjasinten tasainen sumeus, jokaisen pikselin on maksanu joku jossain, joku joka ei ole minä, jossain muualla kuin täällä missä kaikki vaikuttaa hyvältä ja kaikkiin hyödykkeisiin vaikuttaa pääsevän käsiksi luotolla.

Korkeakoulu ei ole muuta kuin kapitalismin logiikkaan sovitettu kauhtunut jäänne feodaalijärjestelmästä - tähtiprofessorien komentokorkeuksista opetusapulaisten ja harjoittelijoiden tiiviisiin riveihin. Täällä vallitsee jonkinlainen munkkilaitos, kaikki benediktiiniluostarin goottilaiset rituaalit, sekä kaikki tämän lajin aateliston oudot teologiset väittämät, sen perimmäinen altruismi. Käskyläiset leikkivät innoissaan mestarien oppipoikia, kykenemättä tajuamaan sitä että yhdeksän kymmenestä opettaa neljä kurssia lukukaudessa täyttääkseen yhden kymmenyksen palkkashekkejä, jotta tuo kymmenys voi ylläpitää kuvitelmaa siitä että me kaikki voimme olla yhtä. Tietenkin minä tulen olemaan tähti, minä tulen saamaan viran suuresta kaupungista ja pääsen muuttamaan gentrifoituvaan naapurustoon.

Päädymme tulkitsemaan Marxin yhdennettätoista teesiä Feuerbachista: "Filosofit ovat vain tulkinneet maailmaa eri tavoin; tarkoitus on muuttaa sitä." Parhaimmillaan opimme feeniksmäisiä tapoja pääsemisestä kritiikin äärirajoille ja katoamisesta siellä, vain alkaaksemme uudestaan näennäisen pysyviltä juurilta. Ihailemme tämän näytöksen ensimmäistä osaa: se valaisee tietämme. Mutta haluamme työkalut joilla murtautua läpi tuosta itsemurhaisen ajattelun pisteestä, sen koukusta todellisuuteen.

Samat ihmiset jotka harjoittavat "kritiikkiä" ovat myös kaikista taipuvaisimpia kyynisyyteen. Mutta jos kyynisyys on vain innostuneisuuden käänteinen muoto, niin jokaisen turhautuneen vasemmistolaisen akateemikon pinnan alla on mahdollinen radikaali. Hartioiden kohauttaminen, tylsistyneet kasvot, vaivautunut kiemurtelu keskustellessa siitä tosiasiasta että Yhdysvallat murhasi miljoona irakilaista vuosien 2003 ja 2006 välillä, että jokainen köyhimmiltä kiskottu lantti syötettiin pankkijärjestelmälle, että valtameret nousevat, miljardit tulevat kuolemaan emmekä voi asialle mitään - tämä hämmentävä asenne tulee siitä kun tuntee olevansa puristettu siihen väliin mitä vasemmistolaisen ajattelun mukaan on ja tulisi olla. Sitä tuntee että vaihtoehtoa ei ole, ja silti toisaalta, että toisenlainen maailma on mahdollinen.

Emme ole niin kärttyisiä. Näiden näkemysten synteesi on suoraan edessämme: toisenlainen maailma ei ole mahdollinen; se on välttämätön. Se mitä on ja tulisi olla on yhtä. Globaalin talouden romahdus on tässä ja nyt.

Yliopistolla ei ole omaa historiaa; sen historia on pääoman historiaa. Sen perimäinen tarkoitus on tuottaa uudelleen pääoman ja työn välillä olevaa suhdetta. Vaikka se ei ole kunnollinen yhtiö joka voidaan ostaa ja myydä, ja joka maksaa tuloa sijoittajille, julkinen yliopisto joka tapauksessa pyrkii siihen niin tehokkaasti kuin mahdollista, lähestymällä koko ajan enemmän petitovereidensa yhtiömuotoa. Tällä hetkellä todistamme tuon prosessin loppuottelua, jossa koulutusinstituution julkisivu on kokonaan väistymässä yhtiösaneerauksen tieltä.

Liberaali yliopisto oli alisteinen pääomalle jo kapitalismin kulta-aikana, joka kesti toisen maailmansodan loppumisesta 1960-luvun lopulle. Korkeakoulutuksen julkisen rahoituksen huippuaikana, 1950-luvulla, yliopistoa uudelleensuunniteltiin tuottamaan teknokraatteja, joilla olisi välttämättömät taidot "kommunismin" kukistamiseen ja Yhdysvaltain hegemonian säilyttämiseen. Kylmän sodan aikana sen rooli oli oikeuttaa liberaalia demokratiaa ja tuottaa uudelleen vapaiden ja tasa-arvoisten kansalaisten mielikuvitusyhteiskuntaa - juuri siitä syystä että kukaan ei ollut vapaa eikä tasa-arvoinen.

Mutta jos tämä julkisen yliopiston ideologinen funktio sai ainakin hyvää rahoitusta toisen maailmansodan jälkeen, 1960-luvun aikana tuo tilanne muuttui peruuttamattomasti, eikä mikään määrä sosiaalidemokraattista kantojenkopauttelua tuo takaisin sodanjälkeisen kukoistuksen kuollutta maailmaa. Voittojen määrä alkoi laskea vuosien 1965 ja 1980 välillä, ensin Yhdysvalloissa ja sitten muualla teollistuneessa maailmassa. Kävi ilmi ettei kapitalismi voinut ylläpitää mahdollistamaansa hyvää elämää. Runsaus ilmenee pääomalle ylituotantona, työttömyys vapautena työstä. 1970-luvulta lähtien kapitalismi astui parantumattomaan laskusuuntaan, jossa pysyvät työsuhteet muuttuivat tilapäisiksi ja työväenluokan palkat alkoivat pysytellä paikallaan. Samaan aikaan huipulla olleet saivat väliaikaista palkintoa epäselvästä taloudellisesta noituudestaan, joka itsessään on osoittautunut kestämättömäksi.

Pitkä alamäki tarkoitti julkiselle koulutukselle verotulojen vähenemistä, sekä talouskasvun pienenemisen vuoksi että verohelpotusten suuntaamisesta vaikeuksissa oleville yhtiöille. Julkisen kukkaron rosvoaminen iski Kaliforniaan ja muualle Yhdysvaltoihin 1970-luvulla. Se on jatkanut iskujaan suhdannevaihtelujen jokaisen alamäen aikana. Vaikkakaan se ei ole suoraan markkinoiden alaisuudessa, yliopisto on alisteinen samalle menoleikkausten logiikalle kuin muutkin teollisuudenalat: kutistuva verokertymä on tehnyt työn tilapäistymisen väistämättömäksi. Eläkkeelle jäävät professorit eivät jätä jälkeensä virkauria, vaan epävarmasti työllistettyjä opetusapulaisia, harjoittelijoita ja luennoitsijoita, jotka tekevät saman työn paljon pienemmällä palkalla. Lukukausimaksujen korottaminen hyvittää leikkauksia, samalla kun työpaikat, joihin kouluttautumisesta opiskelijat maksavat, katoaa.

Keskellä nykyistä kriisiä, joka tulee olemaan pitkä ja hidas, monet vasemmistolaiset haluavat palata julkisen koulutuksen kultaiselle ajalle. He kuvittelevat lapsellisesti että nykyisyyden kriisi on tilaisuus vaatia paluuta vanhaan. Mutta suuriin voittoihin ja rivakkaan talouskasvuun pohjautuneet sosiaaliset ohjelmat ovat mennyttä. Emme voi tehdä turhia tarrautumisia korjaamattomaan niin että samalla jätämme huomiotta ilmiselvän tosiasian siitä että kapitalistisessa yhteiskunnassa ei voi olla autonomista "julkista yliopistoa". Yliopisto on kapitalismin todellisen kriisin kohteena, eikä pääoma tarvitse liberaaleja koulutusohjelmia. Yliopiston rooli on aina ollut työväenluokan uudelleen tuottaminen kouluttamalla tulevaisuuden työläisiä pääoman muuttuvien tarpeiden mukaisesti. Yliopiston kriisi tänä päivänä on työväenluokan uudelleen tuottamisen kriisiä; kriisiä aikana jolloin pääoma ei enää tarvitse meitä työläisinä. Emme voi vapauttaa yliopistoa markkinoiden vaatimuksista kutsumalla paluuta julkiseen koulutusjärjestelmään. Elämme juuri sen markkinalogiikan loppuvaihetta johon tuo järjestelmä perustui. Ainoa autonomia jota voimme toivoa on olemassa kapitalismin tuolla puolen.

Taistelumme kannalta tämä tarkoittaa sitä että emme voi mennä taaksepäin. Vanhat opiskelijakamppailut ovat jäänteitä kadonneesta maailmasta. 1960-luvulla, kun sodanjälkeinen nousukausi oli hajoamassa, yliopiston rajoissa olleet radikaalit ymmärsivät toisenlaisen maailman olevan mahdollinen. Teknokraattiseen hallintoon kyllästyneenä, halukkaina rikkomaan konformistisen yhteiskunnan kahleet sekä torjumaan vieraantuneen työn tarpeettomana yltäkylläisyyden aikakaudella, opiskelijat yrittivät yhdistyä työväenluokan radikaalien osien kanssa. Mutta heidän radikaalisuutensa oli liian hatarasti yhteyksissä kapitalismin taloudelliseen logiikkaan, jotta tuo yhdistyminen olisi voinut onnistua. Koska opiskelijoiden vastarinta Vietnamin sotaa kohtaan keskittyi kapitalismin kritiikkiin koloniaalisena sotakoneena, eikä niinkään sen kotoiseen työvoimaan kohdistamaan riistoon, opiskelijat olivat helposti irrallaan erilaisia ongelmia kohtaavasta työväenluokasta. Yliopisto ei sodanjälkeisen kukoistuksen iltahämärässä ollut yhtä sisällä pääomassa kuin nyt, eikä opiskelijoita oltu proletarisoitu velalla ja tuhotuilla työmarkkinoilla niin kuin nyt.

Tästä syystä taistelumme on perustavanlaatuisesti erilaista. Opiskelijaelämän köyhyydestä on tullut parantumatonta: siitä ei ole mitään luvattua pakotietä. Jos 1970-luvun talouskriisi syntyi rikkomaan 1960-luvun poliittisen kriisin, se että tänä päivänä taloudellinen kriisi edeltää tulevaa poliittista kapinaa tarkoittaa sitä että saatamme lopultakin syrjäyttää noiden menneiden taisteluiden kaappaamisen ja vaarattomaksi tekemisen. Ei tule olemaan paluuta normaaliuteen.

Pyrimme puskemaan yliopistotaistelun äärirajoilleen.

Vaikka tuomitsemme yliopiston yksityistämisen sekä sen autoritaarisen hallintotavan, emme tavoittele rakenteellisia uudistuksia. Emme vaadi vapaata yliopistoa vaan vapaan yhteiskunnan. Vapaa yliopisto kapitalistisen yhteiskunnan keskellä on kuin vankilan lukuhuone; sen tarkoitus on vain kääntää huomio pois jokapäiväisen elämän kurjuudesta. Sen sijaan pyrimme kanavoimaan osattomien opiskelijoiden ja työläisten suuttumuksen sodanjulistukseksi.

Meidän täytyy aloittaa estämällä yliopistoa toimimasta. Meidän täytyy häiritä kehojen ja asioiden normaalivirtaa ja keskeyttää työ sekä oppitunnit. Tulemme blokkaamaan, valtaamaan ja ottamaan sen mikä on meidän. Sen sijaan että näkisimme tällaiset häiriöt esteenä vuoropuhelulle ja vastavuoroiselle ymmärrykselle, näemme ne sinä mitä meillä on sanottavaa, kuinka meidät tulee ymmärtää. Tämä on ainoa merkityksellinen positio tilanteessa jossa kriisit paljastavat edessämme yhteiskunnan perustalla olevat vastakkaiset intressit.

Yliopistokamppailu on yksi kamppailu monien joukossa, yksi osa-alue jossa uusi kieltäytymisen ja kapinan kierto on alkanut - työpakoilla, lähiöissä ja slummeissa. Kaikkien meidän tulevaisuus on yhteydessä toisiinsa, joten liikkeemme täytyy liittyä näihin muihin, murtaa yliopistojen muurit ja hyökyä kaduille. Viime viikkojen aikana San Franciscon lahden aluella julkisten koulujen opettajat, paikallisjunien työntekijät sekä työttömät ovat uhanneet mielenosoituksilla ja lakoilla. Jokainen näistä liikkeistä vastaa eri osaan kapitalismin elvytetyssä hyökkäyksessä työväenluokkaa vastaan kriisin aikana. Erikseen tarkasteltuna jokainen niistä vaikuttaa pieneltä, kapeakatseiselta ja onnistumisen suhteen toivottomalta. Yhdessä tarkasteluna ne kuitenkin viittaavat laajalle levinneen kieltäytymisen ja vastarinnan mahdollisuuteen. Tehtävämme on tehdä selväksi yhteiset olosuhteet jotka piilossa olevan pohjaveden tavoin ruokkivat jokaista kamppailua.

Olemme nähneet tällaisen nousun hiljattaisessa menneisyydessä, kapinan joka alkaa luokkahuoneista ja säteilee ulospäin kattamaan koko yhteiskunnan. Vain kaksi vuotta sitten Ranskassa uutta työlakia vastustanut liike, joka taisteli sitä vastaan että työnantajat eivät voisi erottaa nuoria työläisiä ilman syytä, toi kaduille suunnattoman määrän ihmisiä. Lukio- ja yliopisto-opiskelijat, opettajat, vanhemmat, ammattiliittojen rivijäsenet sekä työttömät löysivät toisensa yhdessä barrikadien samalla puolella. (Tämä solidaarisuus oli kuitenkin usein haurasta. Maahanmuuttajanuorten mellakat lähiöissä ja yliopisto-opiskelijoiden mellakat keskustoissa eivät koskaan yhdistyneet, ja ajoittain jännitteet kuohahtivat näiden kahden ryhmän välillä.) Ranskan opistkelijat näkivät sen harhakuvan läpi jossa yliopisto koetaan valistuksen turvapaikkana, ja myönsivät että heitä vain harjoitettiin työhön. He lähtivät kaduille työläisinä, protestoimaan epävarmaa tulevaisuuttaan. Heidän positionsa mursi koulujen ja työpaikkojen väliset jaot, ja sai välittömästi aikaan monien palkkatyöläisten ja työttömien tuen proletaarisen kieltäytymisen massaeleessä.

Kehittyessään liike ilmensi kasvavaa jännitettä vallankumouksen ja reformin välillä. Sen muoto oli radikaalimpi kuin sisältö. Vaikka opiskelijajohtajien retoriikka keskittyi vain vallitsevaan tilaan palaamiseen, nuorten toiminta - mellakat, kaadetut ja poltetut autot, teiden ja rautateiden sulkemiset, sekä lukioita ja yliopistoja sulkeneet valtausaallot - ilmoittivat uuden sukupolven harhakuvien haihtumisen ja raivon laajuutta. Tästä kaikesta huolimatta liike kuitenkin pirstoutui nopeasti kun lakiehdotuksesta lopulta luovuttiin. Vaikka liikkeen kaikista radikaalein osa pyrki laajentamaan kapinointia yleiseksi kapinaksi kapitalismia vastaan, he eivät saaneet merkittävää tukea, ja mielenosoitukset, valtaukset ja blokkaukset kutistuivat ja kuolivat. Liike ei lopulta kyennyt pääsemään reformismin rajoista yli.

Kreikan kapina joulukuussa 2008 mursi monia näistä rajoista ja merkkasi luokkataistelun uuden kierron alkua. Opiskelijoiden aloitettua se vastauksena poliisin tekemään ateenalaisen nuoren murhaan, kapina koostui viikkojen mellakoinnista, ryöstelyistä sekä yliopistojen, ammattiliittojen toimistojen sekä televisioasemien valtauksista. Kokonaisia liike- ja ostoskortteleita paloi, ja se mikä liikkeeltä puuttui lukumäärässä korvattiin maantieteellisellä laajuudella, kun se levisi kaupungista kaupunkiin kattaen lopulta koko Kreikan. Ranskan tapaan ykseessä ole nuorten kapina, joille talouskriisi edusti tulevaisuuden täyttä negaatiota. Opiskelijat, epävarmoissa olosuhteissa olevat työläiset sekä maahanmuuttajat esittivät pääosaa, ja he kykenivät saavuttamaan yhtenäisyyden tason joka ylitti selvästi Ranskan työlakia vastustaneen liikkeen hauraat solidaarisuudet.

Aivan yhtä merkittävää oli se, että he eivät tehneet juuri mitään vaatimuksia. Vaikka jotkut mielenosoittajat tietenkin pyrkivät uudistamaan poliisijärjestelmää tai kritisoimaan tiettyjä hallituksen päätöksiä, yleisesti ottaen he eivät pyytäneet mitään yhteiskunnalta, yliopistolta, työpaikoilta tai poliiseilta. Tämä ei tapahtunut sen takia että sitä pidettiin parempana strategiana, vaan koska he eivät halunneet mitään mitä nämä instituutiot olisivat voineet tarjota. Tässä sisältö yhdistyy muotoon; siinä missä kuvat palavista autoista ja hajonneista ikkunoista ärsyttivät kaikkialla Ranskan mielenosoituksissa nähtyjä optimistisia iskulauseita, Kreikassa mellakointi oli selvä keino jolla aloittaa kokonaisen poliittisen ja taloudellisen järjestelmän tuhoaminen.

Kapinan luonut dynamiikka muodosti lopulta myös sen rajoitukset. Se kävi mahdolliseksi urbaaneilla alueilla, etenkin Ateenan Exarchiassa, olleen suurehkon radikaalin infrastruktuurin ansiosta. Squatit, baarit, kahvilat ja sosiaalikeskukset, joissa opiskelijat ja maahanmuuttajanuoret kävivät ahkeraan, loivat ympäristön josta kapina syntyi. Tämä ympäristö oli kuitenkin vieras suurimmalle osaa keski-ikäisistä palkkatyöläisistä, jotka eivät kokeneet taistelua omanaan. Vaikka monet osoittivat solidaarisuutta mellakoiville nuorille, he kokivat sen liikkeenä proletariaatin sille osalle joka oli vasta tulossa työmarkkinoille, mutta jotka eivät vielä olleet kokopäivätyössä. Kouluissa ja maahanmuuttajalähiöissä vahva kapina ei levinnyt työpaikoille.

Tehtävämme nykyisessä taistelussa on tehdä selväksi ristiriita muodon ja sisällön välillä, sekä luoda olosuhteet reformististen vaatimusten ylittämiselle ja aidosti kommunistisen sisällön toteuttamiselle. Kun liitot sekä opiskelijoiden ja henkilökunnan ryhmät ajavat erilaisia "asioitaan", meidän täytyy kasvattaa jännitettä kunnes on selvää että haluamme jotain ihan muuta. Meidän täytyy jatkuvasti paljastaa demokratisoimiseen ja läpinäkyvyyteen tähtäävien vaatimusten epäjohdonmukaisuus. Mitä hyötyä on saada oikeus nähdä kuinka sietämättömiä asiat ovat, tai valita ne jotka kusettavat meitä? Meidän täytyy jättää opiskelija-aktivismin kulttuuri taaksemme, sekä kaikki sen moralistiset mantrat väkivallattomuudesta sekä pakkomielle yhden asian ajamiseen. Ainoa menestys johon voimme tyytyä on kapitalistisen tuotantomuodon, sekä sen tälle vuosisadalle lupaaman kurjistumisen ja kuoleman, lakkauttaminen. Kaiken toimintamme täytyy puskea kohti yhteiseksi tekemistä, kommunisaatiota; eli yhteiskunnan uudelleenorganisoimiseksi vapaan antamisen ja vastaanottamisen logiikan pohjalta, sekä palkan, arvomuodon, pakkotyön ja kauppavaihdon lakkauttamiseksi.

Valtaus tulee olemaan kriittinen taktiikka taistelussamme, mutta meidän täytyy vastustaa taipumusta käyttää sitä reformistisella tavalla. Eri strategiat valtaukselle kävivät selväksi viime tammikuussa, kun opiskelijat valtasivat rakennuksen New Yorkin New Schoolilla. Joukko ystäviä, pääosin opiskelijoita, päätti ottaa Opiskelijakeskuksen haltuun ja julistaa sen vapautetuksi tilaksi opiskelijoille ja yleisölle. Toisia liittyi pian mukaan, mutta monet heistä halusivat käyttää tempausta vipuvoimana reformien voittamiseksi, etenkin koulun rehtorin erottamiseksi. Nämä erot kärjistyivät valtauksen purkautuessa. Kun opiskelijareformistit keskittyivät rakennuksesta poistumiseen saatuaan kouriintuntuvia myönnytyksiä hallinnolta, toiset vieroksuivat kaikkia vaatimuksia. Ne näkivat valtauksen tarkoituksen siinä että kapitalistinen aika ja tila avataan hetkeksi, uudelleenjärjestelynä joka hahmottelee uuden yhteiskunnan ääriviivoja. Olemme tämän antireformistisen position puolella. Vaikka tiedämme että nämä vapaat alueet tulevat olemaan osittaisia ja hetkellisiä, niiden paljastamat jännitteet todellisen ja mahdollisen välillä voivat puskea taistelua radikaalimpaan suuntaan.

Aiomme käyttää tätä taktiikkaa kunnes se leviää laajalle. Vuonna 2001 ensimmäiset piqueterosit Argentiinassa ehdottivat mahdollista muotoa taistelulle: tiesulut, jotka pysäyttäisivät tavarakierron paikkojen välillä. Muutaman kuukauden aikana taktiikka levisi kaikkialle maahan ilman mitään muodollista koordinaatiota ryhmien välillä. Samaan tapaan toisto voi vakiinnuttaa valtauksen vaistomaisena ja välittömänä kapinan keinona, jota käytetään sekä yliopiston sisä- että ulkopuolella. Olemme nähneet uuden valtausaallon Yhdysvalloissa viimeisen vuoden aikana, sekä yliopistoissa että työpaikoilla: New School ja NYU, sekä työläiset Chicagon Republic Windows -tehtaalla, jotka taistelivat tehtaan sulkemista vastaan valtaamalla sen. Nyt on meidän vuoromme.

Päämääriemme saavuttamiseksi emme voi nojata niihin ryhmiin jotka asettautuvat edustamaan meitä. Olemme valmiita työskentelemään liittojen ja opiskelijajärjestöjen kanssa silloin kun koemme sen tarpeelliseksi, mutta emme tunnusta heidän auktoriteettiaan. Meidän täytyy toimia suoraan omasta puolestamme, ilman välitteitä. Meidän täytyy tehdä ero mihin tahansa ryhmään joka pyrkii rajoittamaan taistelua käskemälllä meitä takaisin töihin tai luokkiin, neuvotteluihin, sovitteluihin. Näin oli myös Ranskassa. Alkuperäiset protestikutsut tulivat kansallisilta lukio- ja yliopisto-opiskelijoiden yhdistyksiltä sekä joiltain ammattiliitoilta. Lopulta, kun edustajaryhmät kehottivat rauhallisuuteen, toiset etenivät. Ja Kreikassa ammattiliitot paljastivat vastavallankumouksellisen luonteensa perumalla lakkoja ja vetoamalla itsehillintään.

Vaihtoehtona edustajien paimennettavaksi joutumiselle kehoitamme opiskelijoita ja työläisiä järjestäytymään yli ammattialojen. Yllytämme ylioppilaita, opetusavustajia, luennoitsijoita, tiedekuntien työntekijöitä ja kaikkea muuta henkilökuntaa tapaamaan toisiaan keskustellakseen tilanteestaan. Mitä enemmän alamme puhua toisillemme ja löytämään yhteisiä etujamme, sitä vaikeammaksi hallinnolle käy asettaa meitä toisiamme vastaan toivottomassa kilpailussa pienenevistä resursseista. Hiljattaiset taistelut New Yorkin yliopistolla ja New Schoolissa kärsivät näiden syvien siteiden puuttumisesta, jos niistä on jotain opittavaa, se on sitä että meidän täytyy rakentaa tiheitä solidaarisuuden verkostoja, jotka pohjautuvat yhteisen vihollisen tunnistamiselle. Nämä verkostot eivät vain paranna vastustuskykyä rekuperaatiota ja neutralisaatiota vastaan, vaan myös mahdollistavat uudenlaisten kollektiivisten sidosten luomisen. Nämä sidokset ovat todellinen perusta taistelullemme.

Nähdään barrikadeilla.

Research & Destroy

2009

Aiemmin New Yorkin opiskelijavaltauksista:
Yliopistovaltaus New Yorkissa: Pippurikaasua, pidätyksiä ja pientä hässäkkää (14.4.)
New Schoolin ja New Yorkin yliopiston opiskelijavaltauksista (25.2.)
New Yorkin Yliopiston valtaukselta (20.2.)
New School joulukuussa 2008 - näkemyksiä rakennuksen valtaamisesta (9.2.)