Politiikasta elämään: Vasemmistolaisuuden myllynkiven karistaminen anarkian harteilta

Wolfi Landstreicher

Anarkismi on liitetty vasemmistoon siitä asti kun se ensi kertaa määriteltiin erillisenä radikaalina liikkeenä, mutta tuo liitto on aina ollut vaikea. Valta-asemasssa olleet vasemmistolaiset (mu­kaan lukien anarkisteiksi itseään kutsuneet, kuten CNT:n ja FAI:n johtajat Espanjassa 1936-37) huomasivat anarkistisen päämäärän elämän kaikenkattavasta muuttamisesta, sekä siitä seuraavasta periaatteesta jonka mukaan päämäärät tulisi olla olemassa jo taistelun keinoissa, olevan rasite poliittisille ohjelmilleen. Todellinen kapinallisuus purkautui aina pitkälle kaik­kien poliittisten ohjelmien tuolle puolen, ja kaikista johdonmukaisimmat anarkistit näkivät unelmiensa toteutumisen juurikin tuossa tuolla puolen olevassa tuntemattomassa paikassa. Siitä huolimatta, kerta toisensa jälkeen kapinan liekkien jäähdyttyä (ja ajoittain jopa silloin kun ne paloivat vielä kirkkaana, kuten Espanjassa 1936-37) johtavat anarkistit ottivat uudestaan paik­kansa "vasemmiston omatuntona". Mutta jos anarkististen unelmien laajuus ja siitä johtuvat periaatteet ovat olleet rasite vasemmiston poliittisille ohjelmille, nuo ohjelmat ovat olleet paljon suurempi myllynkivi anarkistiliikkeen kaulassa, vetäen sitä alas unelmointiin kykenemättömällä "realismilla".

Sosiaalinen taistelu riistoa ja sortoa vastaan on vasemmistolle ennen kaikkea poliittinen ohjelma, jonka toteuttamiseen voidaan käyttää mitä tahansa keinoa. Tällainen käsitys vaatii sel­västikin politiikkaa taistelun menetelmäksi, ja tällaiset menetelmät ovat väistämättä ristiriidassa joidenkin perustavanlaa­tuisten anarkististen periaatteiden kanssa. Ensinnäkin politiik­ka sosiaalisen elämän erillisenä kategoriana tarkoittaa elä­miämme määrittävien päätösten tekemisen erottamista niiden toteuttamisesta. Tämä erottaminen piilee instituutioissa, joissa päätökset tehdään ja määrätään. Sillä ei ole paljoa väliä kuinka demokraattisia tai konsensushenkisiä nuo instituutiot ovat; po­litiikkaan sisäisesti kuuluva erottaminen ja institutionalisoitu­minen muodostavat aina määräysvallan ihan vain siitä syystä, että ne vaativat päätösten tekemistä ennen niiden tilanteiden syntymistä joissa päätöksiä sovelletaan. Tämän seurauksena on välttämätöntä että ne saavat yleisten sääntöjen muodon, joi­ta tulee aina soveltaa tietyn tyyppisiin tilanteisiin huolimatta ti­lanteen täsmällisistä olosuhteista. Tästä löytyy siemenet ideologiselle ajattelulle - jossa ajatukset hallitsevat yksilöiden toi­mia, sen sijaan että auttaisivat yksilöitä kehittämään omia pro­jektejaan. Palaan tähän myöhemmin. Anarkistisesta näkökul­masta yhtä tärkeää on se, että valta sijaitsee näissä päätöksen tekemiseen ja niiden toteuttamisen pakottamiseen käytettävis­sä instituutioissa. Ja vasemmistolainen käsitys sosiaalisesta taistelusta on juurikin näihin instituutioihin vaikuttaminen, nii­den haltuunottaminen, tai vaihtoehtoisten versioiden luominen niiden tilalle. Toisin sanoen, se on taistelu institutionalisoitujen valtasuhteiden muuttamiseksi, ei niiden tuhoamiseksi.

Tämä käsitys taistelusta, sekä sen ohjelmallinen perusta, vaatii organisaatiota keinona taistelun toteuttamiselle. Organisaatio edustaa taistelua, sillä se on ohjelman konkreettinen ilmene­mismuoto. Jos osallistujat määrittävät ohjelman vallankumouk­sellisena ja anarkistisena, silloin organisaatio alkaa edusta­maan vallankumousta ja anarkiaa heille, ja organisaation vahvuutta pidetään vallankumouksellisen ja anarkistisen taistelun vahvuuden mittana. Selvä esimerkki tästä löytyy Espanjan val­lankumouksesta, jossa CNT:n johtajat, innoitettuaan ensin Ka­talonian työläiset ja pienviljelijät pakkolunastamaan tuotannon välineet (sekä aseet, joilla muodostettiin vapaat miliisijoukot), eivät lakkauttaneet organisaatiotaan ja antaneet työläisten tut­kia sosiaalisen elämän uudelleen luomista omilla ehdoillaan, vaan sen sijaan ottivat haltuunsa tuotannon hallinnoimisen. Tämä ammattiliiton hallinnon sekoittaminen työläisten itsehal­lintoon johti seurauksiin joihin voi perehtyä kuka tahansa joka haluaa kriittisesti tutkia kyseisiä tapahtumia. Kun taistelu val­litsevaa järjestystä vastaan erotetaan sitä toteuttavista yksi­löistä ja asetetaan organisaation käsiin, se lakkaa olemasta noiden yksilöiden itsemääritelty projekti, ja muuttuu ulkoiseksi asiaksi johon he tarrautuvat. Koska tämän asian koetaan olevan yhtä kuin organisaatio, siihen tarrautuvien yksilöiden ensi­sijainen toiminta on organisaation ylläpitäminen ja laajentami­nen.

Itse asiassa vasemmistolainen organisaatio on keino jonka avulla vasemmisto pyrkii muuttamaan institutionalisoituneita valtasuhteita. Sillä on vain vähän merkitystä tehdäänkö se ve­toamalla nykyisiin hallitsijoihin ja demokraattisten oikeuksien toteuttamiseen, vaalijärjestelmän tai valtiovallan väkivaltaisen kaappaamisen avulla, tuotannon välineiden institutionaalisella pakkolunastamisella tai näiden yhdistelmillä. Tämän saavuttamiseksi organisaatio yrittää tehdä itsestään vaihtoehtoisen vallan tai vastavallan. Siksi sen täytyy syleillä vallan nykyistä ideologiaa, demokratiaa. Demokratia on erotetun ja institutional­isoidun päätöksenteon järjestelmä, joka vaatii sosiaalisen konsensuksen luomista ohjelmiensa toteuttamiseksi. Vaikka valta piilee aina pakottamisessa, demokraattisessa kehyksessä se oikeutetaan mahdollisesti voitettavalla yleisellä myöntymyk­sellä. Tästä syystä vasemmiston on välttämätöntä kerätä seuraajia niin paljon kuin mahdollista, numeroita ohjelmiensa tueksi. Näin ollen demokratiaan takertumalla vasemmiston täytyy syleillä määrällistä illuusiota.

Yritys voittaa seuraajia vaatii vetoamista pienimpään yhteiseen nimittäjään. Joten sen sijaan että lähdettäisiin tekemään elinvoimaista teoreettista tutkimista, vasemmisto kehittää maail­mankuvaksi sarjan yksinkertaisia opinkappaleita sekä litanian nykyhallitsijoiden moraalisista julmuuksista, joiden se toivoo vetoavan massoihin. Mikä tahansa tämän ideologisen kehyksen ulkopuolella tapahtuva kyseenalaistaminen tai tutkiminen tuo­mitaan rajusti, tai nähdään käsittämättömänä. Kyvyttömyys vakavasti otettavalle teoreettiselle tutkimiselle on kustannusta määrällisen illuusion hyväksymisestä, jossa vahvan liikkeen mittarina ei pidetä ajatusten ja käytännön laatua ja johdonmu­kaisuutta, vaan seuraajien lukumäärää, välittämättä heidän passiivisuudestaan tai tietämättömyydestään.

"Massoihin" vetoamisen poliittinen välttämättömyys saa va­semmiston käyttämään keinonaan osittaisten vaatimusten tekemistä nykyisille hallitsijoille. Tämä menetelmä on selvästikin varsin johdonmukainen valtasuhteiden muuttamiseen pyrkivän projektin kanssa, juurikin siitä syystä että se ei haasta kyseisiä suhteita niiden juurilla. Vaatimusten tekeminen vallanpitäjille viittaa itse asiassa siihen että yksinkertaiset (vaikkakin ehkä äärimmäiset) hienosäädöt nykyisiin suhteisiin riittää vasemmistolaisen ohjelman toteuttamiseksi. Tämä menetelmä jättää kyseenalaistamatta hallitsevan järjestyksen itsessään, sillä se saattaisi aiheuttaa uhkan vasemmiston poliittiselle kehykselle.

Tämä osittaisten uudistusten lähestymistapa viittaa epäsuoras­ti edistyksellisyyden oppijärjestelmään (itse asiassa yksi tämän päivän suosituimmista nimikkeistä vasemmistolaisten ja liberaalien parissa - jotka haluaisivat jättää tahriintuneemmat nimikkeet jo taakseen - on juurikin "edistyksellinen"). Edistyksellisyys on ajatus siitä että asioiden nykyinen järjestys on seurausta jatkuvasta (vaikkakin mahdollisesti "dialektisesta") paremmaksi muuttumisen prosessista, ja jos laitamme panoksemme siihen (joko äänestämällä, vetoamalla, käräjöimällä, kansalaistottelemattomuudella, poliittisella väkivallalla tai jopa vallan kaappaamisella - millä tahansa muulla paitsi sen tuhoamisella) voimme viedä tätä prosessia eteenpäin. Edistyksen käsite ja osittaisten parannusten lähestymistapa sen käytännön ilmenemismuotona viittaavat taas yhteen määrälliseen puoleen vasemmistolaisessa käsityksessä sosiaalisesta muutoksesta. Tässä muutoksessa kyse on vain aste-erosta, omasta asemasta jatkuvassa kehityskaaressa. Oikea määrä hienosäätöä tulee viemään meidät "sinne" (missä tahansa "se" ikinä sitten onkaan). Uudistus ja vallankumous ovat pelkästään saman toiminnan eri tasoja. Tällaisia on järjettömyydet vasemmistolaisuudessa, joka on sokea musertavalle todistusaineistolle siitä että vähintään kapitalismin ja industrialismin alusta asti ainoa kehityskaari millä olemme olleet vie kohti olemisen kasvavaa köyhtymistä, jota ei voi uudistaa pois.

Tämä asteittaisten uudistusten lähestymistapa ja poliittinen tarve lokeroinnille johtaa vasemmiston myös nostamaan ihmisiä jalustalle sen mukaan mikä on heidän jäsenyytensä erilai­sissa sorretuissa ja riistetyissä ryhmissä, kuten "työläiset", "naiset", "värilliset", "homot ja lesbot" ja niin edelleen. Tämä lokerointi on identiteettipolitiikan perusta. Identiteettipolitiik­ka on virheellisten vastakkaisuuksien muoto, jossa sorretut va­litsevat identifioitumisen tiettyyn sosiaaliseen kategoriaan, jon­ka avulla heidän sortoaan lujitetaan. Tämän identifioitumisen oletetaan olevan uhmakkuuden osoitusta sortoa vastaan. Jatku­va identifioituminen tähän sosiaaliseen rooliin itse asiassa ra­joittaa identiteettipolitiikkaa harjoittavien kykyä syvästi analy­soida yhteiskunnallista asemaansa ja toimimistaan yksilöinä sortamistaan vastaan. Näin ollen se takaa sorron aiheuttanei­den sosiaalisten suhteiden jatkumisen. Mutta nämä ihmiset ovat hyödyllisiä vasemmiston poliittisten manööverien pelinap­puloina vain lokeroiden jäseninä, sillä tällaiset sosiaaliset lokerot ottavat demokraattisen kehyksen sisällä painostusryhmien ja valtablokkien roolin.

Vasemmiston poliittinen logiikka, sen organisaatioon liittyvät vaatimukset, demokratian syleily, määrällinen illuusio sekä ih­misten jalustalle nostaminen pelkästään sosiaalisen lokeronsa jäseninä on luonnostaan kollektivistista, tukahduttaen yksilön sellaisenaan. Tämä ilmenee yksilöille suunnatuissa kutsuissa uhrata itsensä eri vasemmistolaisten asioiden, ohjelmien ja organisaatioiden puolesta. Näiden kutsujen takaa voi löytää kollektiivisen identiteetin, kollektiivisen vastuun ja kollektiivisen syyllisyyden manipuloivat ideologiat. "Etuoikeutettuun" ryh­mään - "heterot", "valkoiset", "miehet", "eurooppalaiset", "keskiluokkaiset" - määriteltäviä yksilöitä pidetään vastuussa kai­kesta kyseiseen ryhmään liitetystä sorrosta. Sitten heitä mani­puloidaan toimimaan näiden "rikosten" sovittamiseksi, anta­maan kritiikitöntä tukea sorretumpien liikkeille. Sorrettujen ryhmien osaksi määriteltävät yksilöt manipuloidaan hyväksy­mään kyseisen ryhmän kollektiivinen identiteetti pakollisen "solidaarisuuden" pohjalta - sisaruus, mustien nationalismi, queer -identiteetti jne. Jos he torjuvat tuon ryhmäidentiteetin, tai kritisoivat sitä syvällisesti ja radikaalisti, se rinnastetaan sorron hyväksymiseen. Yksilöä, joka toimii omillaan (tai ainoas­taan niiden kanssa joihin hän on kehittänyt aitoa yhteisyyttä) sortoa ja riistoa vastaan sellaisena kuin hän sen omassa elä­mässään kokee, syytetään "porvarillisesta individualismista", huolimatta siitä että hän taistelee juuri sitä vieraantumista, erottamista ja pirstoutumista vastaan, joka on luontaista seurausta valtion ja pääoman - niin kutsutun "porvarillisen yhteiskunnan" - pakottamasta kollektiivisesta vieraantuneesta sosiaalisesta toiminnasta.

Koska vasemmistolaisuus on sosiaalisen taistelun aktiivista ko­kemista poliittisena ohjelmana, se on ideologista kiireestä kan­tapäähän. Vasemmiston taistelu ei kasva tämän yhteiskunnan riistettyjen, sorrettujen, alistettujen ja osattomien elävien yksi­löiden haluista, tarpeista ja unelmista. Se ei ole toimintaa jossa ihmiset pyrkivät ottamaan omat elämänsä takaisin haltuun ja etsimään sitä varten välttämättömiä työkaluja. Pikemminkin se on ohjelma, joka on kehitetty vasemmistolaisten johtajien mielissä tai yksilöiden taistelujen yläpuolella ja edellä olevan organisaation tapaamisissa; organisaation, joihin yksilöt alistavat itsensä. Mikä tahansa tämän ohjelman iskulause onkaan - sosialismi, kommunismi, anarkismi, sisaruus, afrikkalaiset, eläinten oikeudet, maan vapautus, primitivismi, työläisten itse­hallinto jne., jne. - se ei tarjoa yksilöille työkalua käytettäväksi omissa taisteluissaan ylivaltaa vastaan, vaan pikemminkin vaatii yksilöitä vaihtamaan hallitsevan järjestyksen ylivallan va­semmistolaisen ohjelman ylivaltaan. Toisin sanoen, se vaatii että yksilö jatkaa luopumista omasta kyvystään määrittää oma olemassaolonsa.

Anarkistinen ponnistelu on aina parhaimmillaan pyrkinyt ole­misen kokonaisvaltaiseen muuttamiseen jokaisen yksilön elämän haltuunoton pohjalta, niin että yksilöt toimivat vapaassa yhteenliittymässä toisten kanssa oman valintansa pohjalta. Tämä näkemys voidaan löytää lähes jokaisen tunnetun anarkis­tin poeettisimmista kirjoituksista, ja se on tehnyt anarkismista "vasemmiston omatunnon". Mutta jos haluaa toteuttaa unel­mansa, niin mitä hyötyä on olla omatuntona liikkeelle joka ei pysty jakamaan unelmien laajuutta ja syvyyttä? Anarkistisen liikkeen historiassa vasemmistoa lähimpänä olevissa näkökul­missa ja käytännöissä, kuten anarkosyndikalismissa ja platformismissa, on aina ollut paljon vähemmän unelmaa ja enemmän ohjelmaa. Nyt kun vasemmisto on ainakin läntisessä maailmas­sa lakannut olemasta millään tavalla muusta poliittisesta kentästä erotettavissa oleva merkittävä voima, ei selvästikään ole mitään syytä jatkaa tämän myllynkiven kantamista kaulassam­me. Anarkististen unelmien toteutuminen, jokaisen sellaisen yksilön unelmat, joka kykenee vielä unelmoimaan ja halua­maan riippumattomasti ollakseen oman olemassaolonsa oma­ehtoinen luoja, vaatii tietoista ja selkeää irtiottoa vasemmistos­ta. Tämä irtiotto tarkoittaisi vähintään seuraavaa:

Näkisin että nämä tekijät muodostavat todellisen irtioton va­semmistosta. Kun mikä tahansa näistä kieltäytymisistä puuttuu - teoriassa tai käytännössä - silloin vasemmiston jäänteet sin­nittelevät esteenä vapautumisen projektille. Koska tämä irti­otto perustuu välttämättömyydelle anarkian käytännön vapauttamisesta politiikan rajoitteista, se ei selvästikään ole oikeiston tai minkään muun poliittisen kentän osasen syleilemistä. Kyse on pikemminkin sen tunnustamisesta että poliittiset ohjelmat, "vallankumoukselliset" organisaatiot, sekä ideologiset raken­teet, jotka vaativat palveluksia meiltä, voivat vain hankaloittaa taistelua elämän kaikenkattavuuden muuttamiseksi, taistelua ottaa omat elämämme takaisin itsellemme yksilöiden toteutumisen kollektiivisessa liikkeessä. Nuo ohjelmat, organisaatiot ja rakenteet muistuttavat valtiota ja pääomaa siinä että ne vaa­tivat meitä antamaan elämämme niille, sen sijaan että otamme elämämme itsellemme. Unelmamme ovat aivan liian laajoja mahtuakseen poliittisten piirustusten ahtaisiin rajoihin. On jo korkea aika jättää vasemmisto taaksemme, ja jatkaa riemuk­kaalla tiellämme kohti kapinan tuntematonta, sekä täysien ja itsemäärättyjen elämien luomista.

Alkuteksti: From Politics to Life: Ridding anarchy of the leftist millstone