(Tuleva Kapina) Neljäs piiri - ”Yksinkertaisempaa, hauskempaa, liikkuvampaa, turvallisempaa”

Sisältö:

• Miltä tahansa kantilta katsottuna
• Ensimmäinen piiri - "I AM WHAT I AM"
• Toinen piiri - "Hupi on elintärkeä tarve"
• Kolmas piiri - "Elämä, terveys ja rakkaus ovat epävarmoja – miksi työn tulisi olla poikkeus?"
• Neljäs piiri - "Yksinkertaisempaa, hauskempaa, liikkuvampaa, turvallisempaa"
• Viides piiri - "Vähemmän omistuksia, enemmän yhteyksiä!"
• Kuudes piiri - "Ympäristö on teollinen haaste"
• Seitsemäs piiri - "Me rakennetaan tänne sivistynyttä tilaa"
• Lähtekää liikkeelle!
• Löytäkää toisenne
• Järjestäytykää
• Kapina
• Loppusanat

Olemme kuulleet riittävästi ”kaupungista” ja ”maaseudusta”, sekä etenkin niiden mukamas muinaisesta vastakkainasettelusta. Katsottiin sitä läheltä tai kaukaa, ympärillämme oleva ei ole mitään sellaista. Se on yksi ainoa urbaani kudos, ilman muotoa tai järjestystä, lohduton vyöhyke, loputon ja määrittämätön, globaali jatkumo museomaisia keskustoja ja luonnonpuistoja, suunnattomia asuinlähiöitä ja massiivisia maataloushankkeita, teollisuusalueita ja asuinalueita, maaseutukievareita ja trendibaareja: metropoli. Muinainen kaupunki oli selvästikin olemassa, kuten oli keskiajan ja modernin ajan kaupungit. Mutta ei ole sellaista asiaa kuin metropolitaaninen kaupunki. Metropoli syntetisoi kaikki alueet. Kaikki valtaa samaa tilaa, jos ei maantieteellisesti, niin sitten verkostojen kutoutumisella yhteen.

Kaupunkia on alettu fetisoimaan nyt kun se on lopultakin kadonnut; siitä on tullut historiaa. Lillen tehdasrakennuksista on tullut konserttisaleja. Le Havren uudelleenrakennettu betonikeskusta on nyt UNESCOn maailmanperintökohteiden joukossa. Pekingin kiellettyä kaupunkia ympäröineet hutongit tuhottiin ja korvattiin turisteja varten hieman kauemmaksi rakennetuilla jäljitelmillä. Troyesissa laitetaan soraharkkorakennuksiin puolihirsistä tehty julkisivu, tällainen pastissi muistuttaa eniten viktoriaanisia kauppoja Pariisin Disneylandissa. Vallankumouksellisen kiihkeyden pesäkkeinä joskus toimineet historialliset keskustat on nyt viisaasti integroitu osaksi metropolin organisaatiokaaviota. Ne on luovutettu turismille ja ylenpalttiselle kulutukselle. Ne ovat kuluttamisen satumaisia saarekkeita, joita pönkitetään messuilla ja koristuksilla, ja tarvittaessa voimalla. Jokaisen ”joulukylän” sortavaa sentimentaalisuutta tasoittaa yhä suurempi joukko vartijoita ja poliisipartioita. Kontrollilla on uskomaton tapa integroitua tavarahyödykkeiden maisemaan, osoittaa autoritaariset kasvonsa jokaiselle joka haluaa nähdä ne. Tämä on fuusioiden, taustamusiikin, teleskooppipamppujen ja hattaran aikakausi. Tasaisina annoksina poliisivalvontaa ja viehättävyyttä!

Tätä mieltymystä ”aitoon”, ja sen mukana tulevaan kontrolliin, toteuttaa työväenluokkaisille asuinalueille tunkeutuva pikkuporvaristo. Kaupunkikeskustoista pois ajettuna, ne löytävät syrjemmältä sen ”naapurustotunteen”, jota valmistaloissaan kaipasivat. Häätäessään köyhät, autot ja maahanmuuttajat, siivotessaan, hankkiutuessaan eroon pöpöistä, pikkuporvaristo tuhoaa juuri sen mitä tuli etsimään. Talonmies ja vartija paiskaavat kättä kaupungin ilmoitustaululla, ja kuvateksti kuuluu: ”Montauban, puhdas kaupunki.”

Saman säädyllisyyden tunteen, joka pakottaa urbanistit puhumaan ”kaupunkien” (jotka he tuhosivat) sijaan ”urbaanista”, tulisi saada heidät luopumaan myös ”maaseudusta” (sillä sitä ei ole enää olemassa). Juuriltaan revityille stressaantuneille massoille näytetään sen sijaan kuva maaseudusta, haavekuva menneisyydestä, jonka lavastaminen on helppoa nyt, kun maaseudun väki on kulutettu niin loppuun. Se on territoriolle, alueelle, levittäytyvä mainoskampanja, jossa kaikki täytyy hinnoitella, tai muuttaa kansalliseksi perinnöksi. Kaikkialla on sama hyytävä tyhjyys, joka ulottuu kaikista kauimmaisiin ja ruosteisimpiin kulmauksiin.

Metropoli on tämä kaupungin ja maaseudun yhtäaikainen kuolema. Se on risteys, jossa kaikki pikkuporvarillinen yhdistyy keskellä tätä äärettömyyksiin levittäytyvää keskiluokkaa, yhtä paljon seurausta maaseudun autioitumisesta kuin kaupunkien leviämisestä. Planeetan peittäminen lasilla sopisi mainiosti nykypäivän arkkitehtuurin kyynisyyteen. Koulu, sairaala tai mediakeskus ovat kaikki muunnelmia samasta teemasta: läpinäkyvyys, neutraalius, yhdenmukaisuus. Nämä massiiviset ja sulavat rakennukset laaditaan ilman mitään tarvetta tietää mitä niihin tulee. Ne voisivat olla täällä tai missä tahansa muualla. Mitä tehdä kaikilla Pariisin La Défensen toimistotorneilla, Lyonin La Part Dieun asuinkerrostaloilla tai EuraLillen ostoskomplekseilla? Ilmaisu ”flambant neuf”¹ käsittää niiden kohtalon täydellisesti. Skotlantilainen matkailija todisti tulen voiman ainutkertaista viehättävyyttä nähtyään kuinka Pariisin kapinalliset polttivat Hôtel de Villen toukokuussa 1871: ”En ole koskaan edes pystynyt kuvittelemaan mitään niin kaunista. Se on uskomatonta. En kiistä sitä etteikö Kommuunin ihmiset ole pelottavia roistoja. Mutta mitä taiteilijoita! Eivätkä he edes ole tietoisia omasta mestariteoksestaan! [...] Olen nähnyt Amalfin raunioiden kylpevän Välimeren taivaansinisessä loistossa, sekä Tung-hoorin temppelien rauniot Punjabissa. Olen nähnyt Rooman ja monia muita asioita. Mutta mikään ei vedä vertoja sille mitä näin silmieni edessä tänä iltana.”

Metropolitaanisessa verkossa roikkuu vielä joitain palasia kaupungista, ja joitain rippeitä maaseudusta. Mutta elinvoima on asettunut niin kutsutuille ”ongelma-alueille”. Paradoksi on siinä, että paikat joiden ajatellaan olevan kaikista elinkelvottomimpia, osoittautuvat olevan ainoita joissa vielä jollain tapaa eletään. Vallattu vanha rötiskö tuntuu yhä edelleen elävämmältä kuin niin kutsutut luksusasunnot, joihin voi vain laskea huonekalut ja laittaa sisustuksen kohdalleen seuraavaa liikettä odotellessa. Monissa nykypäivän megalopoleissa slummit ovat viimeisiä eläviä ja elinkelpoisia alueita, sekä, tietenkin, kaikista kuolettavimpia. Ne ovat globaalin metropolin sähköisen sisustuksen kääntöpuoli. Uima-altaita metsästäneen pikkuporvariston hylkäämät Pariisin pohjoispuolen asuintornit ovat heränneet eloon massatyöttömyyden myötä, ja nyt ne säteilevät energiaa enemmän kuin latinalaiskortteli. Sekä sanoilla että tulella.

Suuri tulipalo marraskuussa 2005 ei ollut seurausta äärimmäisestä syrjäyttämisestä, kuten se on usein tapana esittää. Päinvastoin, siinä oli kyse alueen, territorion, täydellisestä hallussapidosta. Ihmiset voivat polttaa autoja siksi että ottaa päähän, mutta mellakoiden pitäminen käynnissä kuukauden ajan, niin että samalla pidetään poliisi loitolla – sitä varten tarvitsee tietää kuinka organisoitua, täytyy synnyttää rikoskumppanuuksia, täytyy tuntea alue täysin, sekä jakaa yhteinen kieli ja yhteinen vihollinen. Kilometrit ja viikot toistensa jälkeen, tuli levisi. Uudet liekit vastasivat alkuperäisiin, ilmestyivät siellä missä niitä vähiten odotettiin. Puskaradiota ei voi salakuunnella.

Metropoli on maaperä jatkuvalle matalan intensiteetin konfliktille, jossa Basran, Mogadishun tai Nablusin valtaaminen ovat kulminaatiopisteitä. Kaupunki oli pitkään paikka, jota armeijan tuli välttää, korkeintaan piirittää; mutta metropoli soveltuu sodankäyntiin täydellisesti. Aseistettu konflikti on vain hetki sen jatkuvassa uudelleenjärjestelyssä. Suurvaltojen johtamat taistelut muistuttavat jonkinlaista päättymätöntä poliisityötä metropolin mustissa aukoissa, ”oli kyse sitten Burkina Fasosta, eteläisestä Bronxista, Kamasagista, Chiapasista tai La Courneuvesta”. Sitä ei enää käydä päämääränä voitto tai rauha, tai edes järjestyksen palauttaminen, vaan tällaiset ”interventiot” ovat osa jatkuvaa, alati käynnissä olevaa turvallisuusoperaatiota. Sota ei enää ole mikään ajallisesti erillinen tapahtuma, vaan se taipuu sarjaksi poliisin ja armeijan mikro-operaatioita turvallisuuden takaamiseksi.

Poliisi ja armeija kehittyvät rinnakkain toisiinsa kytkeytyneinä. Kriminologi vaatii, että kansallinen mellakkapoliisi organisoituu uudelleen pieniksi, ammattimaisiksi, liikkuviksi yksiköiksi. Sotilasakatemia, kurinpitomenetelmien kehto, harkitsee uudelleen omaa hierarkkista organisaatiotaan. Jalkaväenpataljoonaa johtava NATO -upseeri soveltaa ”osallistavaa menetelmää, jossa jokainen osallistuu toiminnan analysoimiseen, valmistelemiseen, toteuttamiseen sekä arviointiin. Suunnitelmaa pohditaan ja hiotaan päiväkausia, läpi harjoitusvaiheen koko ajan viimeisimmän tiedustelutiedon pohjalta [...] Kun kyse on joukkueyhtenäisyyden ja moraalin rakentamisesta, mikään ei vedä vertoja ryhmäsuunnittelulle.”

Asevoimat eivät vain sopeuta itseään metropoliin, ne tuottavat sen. Näin ollen Israelin sotilaat ovat Nablusin taistelusta lähtien olleet sisustussuunnittelijoita. Kun palestiinalaiset sissit pakottivat heidät pois liian vaaralliseksi käyneiltä kaduilta, he oppivat etenemään sekä pysty- että vaakasuoraan urbaanin arkkitehtuurin ytimeen, tekemällä reikiä seiniin ja kattoihin liikkuakseen niistä läpi. Israelin Puolustusvoimien upseeri, joka on myös valmistunut filosofiasta, selventää: ”vihollinen tulkitsee tilaa perinteisellä, klassisella tavalla, enkä halua totella tätä tulkintaa ja langeta hänen ansoihinsa. [..] Haluan yllättää hänet! Tämä on sodan ydin. Minun tarvitsee voittaa. [...] Tästä syystä omaksuimme seinien läpi liikkumisen metodologian. [...] Kuin tietään eteenpäin syövä mato.” Tässä kaikuu Blanquinin neuvo - tällä kertaa kapinan puolueelle - jossa Pariisin tuleville kapinallisille ehdotettiin barrikoitujen katujen varrella olevien rakennusten valtaamista, reikien puhkaisemista seiniin mahdollistamaan liikkuminen talojen välillä, katutason portaiden rikkominen ja reikien tekeminen kattoon mahdollisten hyökkääjien torjumiseksi, ovien repiminen irti ikkunoiden tukkimiseksi, sekä jokaisen kerroksen muuttaminen tuliasemaksi.

Metropoli ei ole vain tämä urbaanin kasautuminen, tämä kaupungin ja maaseudun lopullinen yhteentörmäys. Se on myös olentojen ja asioiden virta, joka kulkee valokuituverkoissa, luotijunissa, satelliiteissa ja valvontakameroissa, pitäen samalla huolen siitä ettei tämä maailma koskaan lakkaa kulkemasta suoraan kohti tuhoaan. Se on virta, joka haluaisi vetää kaiken mukaansa toivottomaan liikkeeseensä, mobilisoida meidät kaikki. Se on virta, jossa informaatio takoo meitä kuin vihamielinen voima. Jossa ainoa jäljelle jätetty asia on pakeneminen. Jossa käy vaikeaksi odottaa, edes yhtä metrojunaa.

Kun kommunikaation ja liikkumisen keinot leviävät, ja niiden myötä houkutus olla aina jossain toisaalla, meitä revitään jatkuvasti pois olemisesta tässä ja nyt. Hyppää intercityyn tai expressbussiin, tartu puhelimeen – jotta voisit olla jo menossa. Tällainen liikkuvuus voi tarkoittaa vain juurettomuutta, eristyneisyyttä, pakolaisuutta. Se olisi sietämätöntä ellei se olisi aina yksityisen tilan, siirrettävän sisuksen, liikkuvuutta. Yksityinen kupla ei puhkea, se kelluu ympäriinsä. Koteloitumisen prosessi ei ole häviämässä, se vain laitetaan liikkeeseen. Juna-asemalta kauppakeskukseen tai liikepankkiin, hotellista toiseen, kaikkialla on kuulumattomuus, niin lattea ja tavanomainen tunne, että siitä tulee viimeinen muoto tutulle ja turvalliselle. Metropolitaaninen ylijäämä on tämä rajallisten mielialojen arvaamaton sekoittaminen, äärettömyyksiin yhdisteleminen. Metropolin kaupunkikeskukset eivät ole toistensa klooneja, vaan ne tarjoavat oman auransa; livahdamme yhdestä toiseen, valitsemme tämän ja torjumme tuon, jonkinlaisessa eksistentiaalisen shoppailutripin rytmissä erilaisten baarien, ihmisten, sommitelmien ja soittolistojen välillä. ”Mp3-soittimeni kanssa olen maailmani herra.” Selviytyäksemme ympärillämme olevasta yhdenmukaisuudesta, ainoa vaihtoehtomme on jatkuvasti remontoida omaa sisäistä maailmaamme, kuten lapsi, joka rakentaa saman nukkekodin kerta toisensa jälkeen, tai kuten Robinson Crusoe, joka autiolla saarella tuotti uudelleen kaupanpitäjän maailmankaikkeutensa – silti meidän autio saaremme on sivilisaatio itsessään, ja meitä on miljardeja jatkuvasti huuhtoutumassa sen rannalle.

Juurikin tämän virtojen arkkitehtuurin ansiosta metropoli on yksi kaikista haavoittuvimmista järjestelyistä mitä ihminen on koskaan tehnyt. Taipuisa, viekas, mutta haavoittuva. Rajojen brutaali sulkeminen raivoisan epidemian estämiseksi, huoltoreittien äkillinen häiriintyminen, kommunikaation yhteyspisteiden organisoitu blokkaaminen – ja koko julkisivu murenee; julkisivu, joka ei enää onnistu peittämään aamusta iltaan kummittelevia verilöylyjä. Maailma ei liikkuisi niin nopeasti, jos sen ei jatkuvasti tarvitsisi päästä karkuun omaa romahdustaan.

Metropoli pyrkii suojautumaan väistämättömältä epäkunnolta verkostorakenteensa avulla, solmuihin ja yhteyksiin perustuvalla teknologisen infrastruktuurin kokonaisuudella, hajautetulla arkkitehtuurillaan. Internetin odotetaan selviävän ydinaseilla tehtävästä iskusta. Tiedon, ihmisten ja tuotteiden virran jatkuva kontrolli turvaa metropolin liikkuvuuden, samalla kun sen jäljitysjärjestelmät pitävät huolen siitä ettei yksikään laivakontti katoa, yhtäkään seteliä ei varasteta kaupankäynnin yhteydessä, ja ettei yksikään terroristi nouse lentokoneeseen. Kaikki kiitokset RFID -sirulle, biometriselle passille, DNA-tunnisteille.

Mutta metropoli tuottaa myös oman tuhonsa keinot. Amerikkalainen turvallisuusasiantuntija selittää tappion Irakissa olevan seurausta sissien kyvystä hyötyä uusista kommunikaation muodoista. Yhdysvaltojen invaasio ei niinkään tuonut Irakiin demokratiaa kuin kyberneettisiä verkkoja. Ne toivat mukanaan oman tappionsa aseet. Kännyköiden ja nettipäätteiden leviäminen antoi sisseille uusia tapoja itseorganisoitua, ja mahdollisti sen, että niistä tuli niin vaikeasti saavutettavia kohteita.

Jokaisella verkolla on heikot kohtansa, solmut jotka täytyy purkaa kierron keskeyttämiseksi, verkon selvittämiseksi. Viimeinen suuri sähkökatkos Euroopassa todisti sen: yksi sattuma suurjännitelinjan kanssa, ja melkoinen osa mannerta syöksyi pimeyteen. Jotta metropolin keskeltä voisi nousta jotain, joka avaisi uusia mahdollisuuksia, ensimmäisen teon täytyy olla sen jatkuvan liikkeen häirintä. Thaikapinalliset ymmärsivät sen iskiessään sähkömuuntajiin. Ranskassa uutta työlakia vuonna 2006 vastustaneet mielenosoittajat ymmärsivät sen vallatessaan yliopistoja, päämääränään sulkea talous kokonaan. Amerikkalaiset ahtaajat ymmärsivät sen lokakuussa 2002, kun kolmensadan työpaikan puolustamisesta lähtenyt kamppailu sulki länsirannikon suurimmat satamat kymmeneksi päiväksi. Amerikkalainen talous on niin riippuvainen Aasiasta tulevasta tavarasta, että sulkujen hinta oli yli miljardi dollaria päivässä. Maailman suurin talousmahti voidaan saada polvilleen kymmenentuhannen ihmisen voimin. Jotkut ”asiantuntijat” olivat sitä mieltä, että jos sulku olisi kestänyt vielä kuukauden, se olisi saattanut saada aikaan ”taantuman Yhdysvalloissa, sekä taloudellisen katastrofin Kaakkois-Aasiassa”.

Kääntäjän viitteet:
1. ”Flambant neuf” tarkoittaa kirjaimellisesti ”tulenpalavan uusi”. Ranskalainen käsite upouudelle.