Sotajalalla - vallitsevaa, sen puolustajia, sekä sen vääriä kriitikoita vastaan

Tulostusvalmis pdf kirjastossa

Italiankielinen alkuteksti: Ai ferri corti con l'esistente, i suoi difensori e i suoi falsi critici.

Käännös perustuu englanninkieliseen käännökseen At Daggers Drawn - with the existent, its defenders, and its false critics

I

Jokainen voi lakata jauhaamasta orjuudessa josta he eivät tiedä - kieltäytyä tyhjien sanojen sekamelskasta, käydä sotajalalle elämän kanssa.
-C. Michelstaedter.

Elämä ei ole enää mitään muuta kuin jatkuvaa etsimistä. Jonkin sellaisen etsimistä mihin takertua. Sitä herää aamulla löytääkseen itsensä sängystä vain joitain tunteja myöhemmin. Surullinen työmatka halun puutteen ja väsymyksen välillä. Sosiaaliset velvoitteet eivät enää vaikuta painavan liikaa hartioitamme, sillä olemme tottuneet jakamaan taakan. Tottelemme ilman että vaivaudumme edes sanomaan kyllä. Kuolema sovitetaan elämällä, kirjoitti runoilija toisesta taisteluhaudasta.

Typeryytemme ei selvästikään vaikuta yhtään pahemmalta kuin kenen tahansa muun typeryys. Sillä ei ole väliä jos emme pysty tekemään päätöksiä, voimme antaa muiden päättää puolestamme. Ja sitten me otamme kantaa, kuten politiikan ja spektaakkelin jargonissa on tapana sanoa. Oikeutuksesta ei koskaan ole pulaa, etenkään niiden maailmassa jotka eivät ole turhantarkkoja.

Tässä roolien suuressa tivolissa meillä kaikilla on yksi uskollinen liittolainen: raha. Erittäin demokraattisena se ei kunnioita ketään erityisesti. Rahan ollessa läsnä meiltä ei voida kieltää yhtäkään tavaraa tai palvelua. Sillä on takanaan koko yhteiskunta, ei väliä kelle se kuuluu. Tämä liittolainen ei tietenkään koskaan anna itseään riittävästi, eikä anna itseään kaikille. Mutta rahan hierarkia on erityinen, se yhdistää sen minkä elämän olosuhteet asettavat toisiaan vastaan. Silloin on aina oikeassa kun sitä on. Kun sitä ei ole, silloin on runsaasti lieventäviä asianhaaroja.

Pienellä harjoittelulla saatamme selvitä koko päivästä ilman ainuttakaan ajatusta. Päivittäinen rutiini ajattelee puolestamme. Työstä 'vapaa-aikaan', kaikki tapahtuu selviytymisen jatkumossa. Meillä on aina jotain mihin takertua. Nykypäivän yhteiskunnan kaikista häkellyttävin piirre on siinä miten 'mukavuus' pystyy olemaan hiuskarvan päässä katastrofista. Talous ja vallitsevan teknologinen hallinnointi menevät eteenpäin vastuuttomalla piittaamattomuudella. Viihteestä sujahdetaan massateurastukseen ohjelmoitujen eleiden kurinalaisella välinpitämättömyydellä. Kuoleman ostaminen ja myyminen laajenee kattamaan kaiken ajan ja tilan. Enää ei ole riskejä ja rohkeita yrityksiä; jäljellä on vain turvallisuus tai onnettomuus, rutiini tai katastrofi. Pelastettu tai upotettu. Elossa, ei koskaan.

Pienellä harjoittelulla saatamme kävellä kotoa kouluun, toimistosta supermarkettiin tai pankista diskoon silmät suljettuna. Nyt voimme ymmärtää vanhan kreikkalaisen viisauden takana olevaa ajatusta: 'Uinuva myös ylläpitää maailmanjärjestystä'.

On tullut aika murtautua ulos tästä me -käsitteestä, heijaste ainoasta yhteisöstä joka enää on olemassa, esivallasta ja tavarahyödykkeestä.

Tämän yhteiskunnan yhden osan kaikkien etujen mukaista on sen oman vallan jatkaminen. Toisella osalla on halu romahduttaa kaikki niin pian kuin mahdollista. Ensimmäinen askel on päättää kummalla puolella on. Mutta alistuminen, eri puolten (vallitsevan parantelijoiden ja väärien kriitikoiden) välisen sopimuksen perusta on kaikkialla, jopa omissa elämissämme – sosiaalisen sodan autenttisessa paikassa – haluissamme ja päättäväisyydessämme, kuten päivittäisissä pienissä alistumisissamme.

On välttämätöntä lähteä sotajalalle tuon kaiken kanssa, lähteä lopultakin sotajalalle elämän kanssa.

II

Asiat oppii tekemällä niitä.
Aristoteles

Salaisuus on siinä että todella alkaa.

Vallitseva sosiaalinen organisaatio ei pelkästään viivytä, vaan myös estää ja korruptoi minkä tahansa vapauden käytännön. Ainoa tapa saada selville mitä vapaus tarkoittaa on kokeilu, ja sitä varten tarvitaan välttämätön aika ja tila.

Vapaan toiminnan perimmäisin edellytys on keskustelu. Mikä tahansa aito keskustelu vaatii kahta asiaa: todellista kiinnostusta keskustelun aiheisiin (sisällön ongelma), sekä mahdollisten vastausten vapaata etsintää (keinon ongelma). Näiden kahden ehdon tulisi täyttyä yhtä aikaa, kun otetaan huomioon että sisältö määrittää keinot, ja päin vastoin. Vapaudesta voi puhua ainoastaan vapaudessa. Mitä järkeä on kysyä kysymyksiä, jos emme ole vapaita vastaamaan? Mitä järkeä on vastata, jos kysymykset ovat aina vääriä? Keskustelu on olemassa vain kun yksilöt voivat puhua toisilleen ilman välitteitä, silloin kun he ovat tekemisissä vastavuoroisesti. Kommunikaatio ei ole mahdollista jos keskustelu on yksisuuntaista. Jos jollain on valta määrätä kysymykset, niiden sisällön tarkoitus on palvella kysyjää suoraan (ja vastaukset pitävät sisällään subjektion, alistumisen). Subjekteilta voidaan kysyä vain kysymyksiä joiden vastaukset vahvistavat heidän roolinsa subjekteina, ja joiden pohjalta pomot tekevät tulevaisuuden vastaukset. Orjuus on vastaamisen jatkamisessa.

Tässä mielessä markkinatutkimus ja vaalit ovat identtisiä. Äänestäjän suvereenisuus vastaa kuluttajan suvereenisuutta ja päinvastoin. Television passiivisia kutsutaan yleisöksi; valtion vallan legitimaatiota kutsutaan suvereeniksi kansaksi. Kummassakin tapauksessa yksilöt ovat pelkästään vankeja mekanismille, joka antaa heille oikeuden puhua vietyään ensin kyvyn siihen. Mitä järkeä on keskustelussa, jos ei voi muuta kuin valita yksi tai toinen? Mitä on kommunikaatio, jos ainoat valinnat on identtisten tavaroiden tai tv-ohjelmien väliltä? Kysymyksen sisällöllä ei ole väliä koska keino on virheellinen.

”Mikään ei muistuta porvariston edustajaa niin paljoa kuin työväestön edustaja”, kirjoitti Sorel vuonna 1907. Identtisiä niistä teki juurikin se, että ne olivat edustajia. Olisi latteaa sanoa tänä päivänä samaa oikeiston ja vasemmiston ehdokkaista. Mutta poliitikkojen ei tarvitse olla omaperäisiä (mainonta hoitaa sen), riittää kun he vain tietävät kuinka hallita tuota latteutta. Ironia on siinä että media määritellään kommunikaation välineenä ja äänestysvimmaa kutsutaan valinnaksi (mikä sanan todellisessa merkityksessä tarkoittaisi vapaata, tietoista päätöstä).

Pointti on siinä että valta ei salli mitään toisenlaista hallintoa. Vaikka äänestäjät niin haluaisivat (mikä veisi meidät jo valmiiksi täyteen 'utopiaan', jos realistien kieltä matkitaan), niiltä ei voitaisi kysyä mitään tärkeää hetkestä jolloin ainoa vapaa teko – ainoa autenttinen valinta – olisi olla äänestämättä. Jokainen äänestävä haluaa vähäpätöisiä kysymyksiä, sillä todelliset kysymykset torjuvat passiivisuuden ja edustajuuden. Selitetään tämä nyt paremmin.

Kuvittele että kapitalismin lakkauttamista vaadittaisiin kansanäänestyksessä (jätetään huomiotta että tällainen kysymys olisi vallitsevien sosiaalisten suhteiden puitteissa mahdoton). Suurin osa äänestäjistä valitsisi kapitalismin siitä yksinkertaisesta syystä, että kulkiessaan rauhassa kotiin, toimistoon tai supermarkettiin, he eivät pysty kuvittelemaan muuta kuin tavarahyödykkeiden ja rahan maailmaa. Mutta vaikka he äänestäisivät sitä vastaan, mikään ei muuttuisi, sillä ollakseen autenttinen tuollainen kysymys poissulkisi äänestäjien olemassaolon. Koko yhteiskuntaa ei voi muuttaa säädöksillä.

Samaa voitaisiin sanoa myös maltillisemmista kysymyksistä. Otetaan esimerkiksi vaikka asuinlähiö. Mitä tapahtuisi jos asukkaat voisivat (jälleen kerran, olisimme 'utopiassa') ilmaista itseään omien elämiensä organisaation suhteen (asuminen, kadut, aukiot jne.)? Sanotaan nyt heti alkuun suoraan että tällaiset vaatimukset olisivat väistämättä rajallisia heti kättelyssä, sillä asuinlähiöt ovat seurausta väestön syrjäyttämisestä ja pakkaamisesta talouden ja sosiaalisen kontrollin tarpeiden mukaan. Joka tapauksessa voimme yrittää kuvitella ghetosta toisenlaisen sosiaalisen organisaation muotoa. Turvallisin mielin voi sanoa että suurimmalla osalla väestöstä on aiheesta samanlaisia ideoita kuin poliisilla. Muuten (eli siis jos edes rajallinen keskustelun käytäntö nostaisi esiin halun uudelle ympäristölle) ghetot räjähtäisivät. Kuinka nykyisen sosiaalisen järjestyksen alla voi sovittaa yhteen asukkaiden halun hengittää, sekä autoteollisuuden pomojen edut? Ihmisten vapaan liikkumisen sekä luksuskauppojen omistajien pelot? Lasten leikkikentät sekä parkkipaikkojen, pankkien ja ostoskeskusten sementti? Keinottelijoiden käsiin jätetyt tyhjät talot? Armeijan parakeilta näyttävät kerrostalot, jotka näyttävät kouluilta, jotka näyttävät sairaaloilta, jotka näyttävät mielisairaaloilta? Tässä kauhujen labyrintissa yhden seinän siirtäminen tarkoittaisi koko kaavan kyseenalaistamista. Mitä kauemmaksi siirrymme poliisimaisesta tavasta katsoa ympäristöä, sitä lähemmäksi tulemme yhteenottoa poliisin kanssa.

Kuinka kirkon varjossa voi ajatella vapaasti? Näin kirjoitti anonyymi käsi Sorbonnen pyhään muuriin toukokuussa -68. Tuolla kysymyksellä on laajempia vaikutuksia. Mikään taloudellista tai uskonnollista päämäärää varten suunniteltu asia ei voi tuottaa muita kuin taloudellisia tai uskonnollisia haluja. Häpäisty kirkko on edelleen Jumalan huone. Tavarat jatkavat jaaritteluaan hylätyssä ostoskeskuksessa. Hylätyn kasarmin harjoituskenttä pitää edelleen sisällään sotilaiden marssimisen. Tätä tarkoitti se, joka sanoi että Bastiljin tuhoaminen oli käytännön sosiaalipsykologiaa. Bastilji ei olisi koskaan pärjännyt muuna kuin vankilana, sillä seinät olisivat jatkossakin kertoneet tarinaa vangituista kehoista ja haluista.

Alamaisuus, velvoitteet ja tylsyys kannustavat kuluttajuuden puolelle loputtomissa synkissä liitoissa. Työ tuottaa uudelleen sen sosiaalisen ympäristön joka tuottaa uudelleen työhön vetäytymisen. Sitä nauttii illasta television ääressä koska on viettänyt päivän toimistossa ja metrossa. Tehtaassa hiljaa oleminen tekee stadionilla huutamisesta lupauksen onnellisuudesta. Riittämättömyyden tunne koulussa puhdistaa lauantai-illan diskon sensaatiottomaan vastuuttomuuteen. Ainoastaan McDonaldsista tulevat silmät kykenevät kirkastumaan Club Med -mainostaulun edessä. Ja niin edelleen.

Täytyy tietää kuinka kokea vapaus voidakseen olla vapaa. Täytyy vapauttaa itsensä kokeakseen vapautta. Aika ja tila estävät vapauden kokeilun vallitsevan sosiaalisen järjestyksen sisällä, koska ne tukahduttavat vapauden kokeilla.

III

Raivoisat tiikerit ovat viisaampia kuin käsketyt hevoset.
W. Blake

Uusien suhteiden ja ympäristöjen kuvitteleminen käy mahdolliseksi vain horjuttamalla ajan ja sosiaalisen tilan pakotteita. Vanha filosofi sanoi kuinka ihminen voi haluta vain sen pohjalta mitä tietää. Halut voivat muuttua vain jos muuttaa niitä tuottavaa elämää. Sanotaan tämä nyt suoraan: kapinointi vallan asettamaa ajan ja tilan organisaatiota vastaan on materiaalinen ja psykologinen välttämättömyys.

Bakunin sanoi vallankumousten olevan kolme neljännestä fantasiaa ja neljännes todellisuutta. Tärkeää on ymmärtää mistä saa alkunsa yleisen kapinan räjähtämiseen johtava fantasia. Kaikkien häijyjen intohimojen vapauttaminen, kuten venäläinen vallankumouksellinen sanoi, on muutoksen vastustamaton voima. Tämä saattaisi saada pääoman historiallisten liikkeiden alistuneet tai kylmät analyytikot hymyilemään, siitä huolimatta voisimme sanoa heille – jos emme pitäisi sellaista jargonia sietämättömänä – että tällainen idea vallankumouksesta on erittäin moderni. Intohimot ovat häijyjä siinä että ne ovat normaaliudeksi kutsutun jääkylmän hirviön tukahduttamia vankeja. Mutta ne ovat häijyjä myös siksi että halu elää, sen sijaan että kutistuisi naamareiden ja velvollisuuksien taakan alle, muuttaa itsensä päinvastaiseksi. Kun se on päivittäisten velvollisuuksien rajoittamaa, elämä torjuu itsensä ilmestyäkseen uudestaan palvelijan asussa. Etsiessään epätoivoisesti tilaa, se ilmentää itsensä unimaisena läsnäolona, fyysisenä supistuksena, hermostuneena nykimisenä, idioottimaisena laumaväkivaltana. Eikö suunnaton psykoottisten lääkkeiden levittäminen, yksi viimeisimmistä hyvinvointivaltion interventioista, ilmennä nykyisten elinolosuhteiden sietämättömyyttä? Valta annostelee vankeutta kaikkialle, jotta se voisi oikeuttaa yhden omista tuotteistaan: pahuuden. Kapina hoitaa ne molemmat.

Jos ne eivät halua huijata itseään ja muita, niiden jotka kamppailevat nykyisen sosiaalisen monumentin tuhoamiseksi täytyy kohdata se tosiasia, että kumous on villien barbaarimaisten voimien peliä. Joku viittasi niihin kasakoina, joku toinen huligaaneina; kyse on yksilöistä joiden suuttumusta yhteiskuntarauha ei ole tukahduttanut.

Mutta kuinka suuttumuksen pohjalta voi luoda uuden yhteisön? Lopetetaan dialektiikan taikatemput. Riistetyt eivät ole minkään positiivisen projektin kantajia, vaikka kyseessä olisi jopa luokaton yhteiskunta (mikä muistuttaa aivan liikaa tuotantokeskeistä ansaa). Pääoma on niiden ainoa yhteisö. Ne voivat paeta vain tuhoamalla kaiken mikä tekee heistä riistettyjä: palkat, tavarahyödykkeet, roolit ja hierarkiat. Kapitalismi ei ole luonut olosuhteita joilla kommunismi kukistaa sen – kuuluisa porvaristo takomassa oman tuhonsa aseita – vaan kauhujen maailman.

Riistetyillä ei ole muuta itsehallittavaa kuin oman riistetyn asemansa negaatio. Se on ainoa tapa miten niiden pomot, johtajat ja eri valeasuun pukeutuneet selittelijät katoavat niiden mukana. Tässä 'kiireellisen tuhoamisen suunnattomassa tehtävässä' meidän täytyy löytää riemua, välittömästi.

Kreikkalaisille sana 'barbaari' ei viitannut vain muukalaiseen, vaan myös 'änkyttäjään', siihen joka ei osannut kunnolla puhua poliksen kieltä. Kieli ja territorio ovat erottamattomia. Laki jähmettää suurten Nimien järjestyksen säätämät rajat. Jokaisella valtarakenteella on omat barbaarinsa, jokaisella demokraattisella diskurssilla änkyttäjänsä. Tavarahyödykkeiden yhteiskunta haluaa häätää niiden uppiniskaisen läsnäolon – karkotuksella ja hiljaisuudella – niin kuin ne eivät olisi mitään. Kapina on löytänyt asiansa tästä ei-mistään. Mikään vuoropuhelun ja osallistumisen ideologia ei koskaan kykene täysin naamioimaan ulossulkemista ja sisäisiä siirtomaita. Kun valtion ja talouden päivittäinen väkivalta saa häijyn puolen räjähtämään, ei ole mitään järkeä yllättyä siitä jos joku laittaa jalkansa pöydälle ja kieltäytyy hyväksymästä keskustelua. Vain silloin intohimot tulevat hankkiutumaan eroon kuoleman maailmasta. Barbaarit ovat heti kulman takana.

IV

Meidän täytyy hylätä kaikki mallit, ja tutkia mahdollisuuksiamme.
E.A. Poe

Kapinan välttämättömyys. Ei väistämättömyyden mielessä (tapahtuman jonka täytyy tapahtua ennemmin tai myöhemmin), vaan konkreettisena ehtona mahdollisuudelle. Mahdollisen välttämättömyys. Raha on välttämätöntä tässä yhteiskunnassa. Silti elämä ilman rahaa on mahdollista. Tämän mahdollisuuden kokemiseksi on välttämätöntä tuhota tämä yhteiskunta. Tänä päivänä kokee vain sitä mikä on sosiaalisesti välttämätöntä.

Omituista kyllä, ne jotka pitävät kapinaa traagisena virheenä (tai epärealistisena romanttisena unelmana) puhuvat paljon sosiaalisesta toiminnasta ja alueista kokeilun vapaudelle. Tällaisia argumentteja täytyy kuitenkin puristaa vain vähän saadakseen kaiken mehun niistä ulos. Kuten sanoimme, toimiakseen vapaasti on välttämätöntä puhua toisille ilman välitteitä. Ja mistä, kuinka paljon ja missä voi nykyaikana heittäytyä vuoropuheluun?

Voidakseen keskustella vapaasti joutuu sieppaamaan aikaa ja tilaa sosiaalisilta velvoitteilta. Loppujen lopuksi, vuoropuhelua ei voi erottaa taistelusta. Se on erottamatonta materiaalisesti (voidakseen puhua toisille on välttämätöntä varata aikaa ja napata välttämätön tila) ja psykologisesti (yksilöt tykkäävät puhua siitä mitä he tekevät, sillä siten sanat muuttavat todellisuutta).

Unohdamme että me kaikki elämme ghetossa, vaikka emme maksa vuokraa ja jokainen päivä on sunnuntai. Jos emme kykene tuhoamaan tätä ghettoa, vapaus kokeilla tulee todellakin olemaan köyhää.

Monet vapaudelliset uskovat että sosiaalinen muutos voi, ja sen täytyy, tulla asteittain ilman mitään äkillistä murtumaa. Tästä syystä he puhuvat 'valtiosta vapaista alueista', joissa kypsytellä uusia ajatuksia ja käytäntöjä. Kun jätetään sivuun kysymyksen selvän koomiset puolet (missä valtio ei ole olemassa? Kuinka se laitetaan sulkujen sisään?), voi nähdä että viitekohta tällaisille kysymyksille on itsehallinnolliset federalistiset keinot, joita kumoukselliset ovat kokeilleet tiettyinä historian aikoina (Pariisin kommuuni, vallankumouksellinen Espanja, Budapestin kommuuni jne.). Mikä kuitenkin jää sanomatta on se, että mahdollisuus puhua toisilleen ja muuttaa todellisuutta syntyi aseistettujen kapinallisten toimista. Lyhyesti sanottuna, pieni yksityiskohta jätetään pois: kapina. Keinoa (naapurustokokous, suora päätöksenteko, horisontaaliset yhteydet jne.) ei voi erottaa sen mahdollistaneesta asiayhteydestä, tai asettaa sitä jälkimmäistä vastaan (kuten että 'ei ole mitään järkeä hyökätä valtiota vastaan; meidän täytyy itseorganisoitua, tehdä utopiasta todellista'). Ennen kuin pohditaan sitä mikä esimerkiksi työläisneuvostojen merkitys oli – ja mitä ne voisivat nykyään merkitä – on välttämätöntä miettiä olosuhteita joissa ne olivat olemassa (1905 Venäjällä, 1918-21 Saksassa ja Italiassa, jne.). Nämä olivat kapinallisia aikoja. Voisiko joku selittää kuinka riistetyt voisivat tänä päivänä päättää mistään merkittävästä kysymyksestä rikkomatta ensin voimalla sosiaalista normaaliutta? Vain silloin voi kyetä puhumaan itsehallinnosta tai federalismista. Ennen kuin keskustellaan siitä mitä nykyisten tuotantorakenteiden itsehallinnoiminen 'vallankumouksen jälkeen' oikein tarkoittaa, on välttämätöntä olla tietoinen yhdestä yksinkertaisesta asiasta: sen koommin pomot kuin poliisi eivät ole samaa mieltä siitä. Mahdollisuudesta ei voi keskustella sivuuttamalla sen toteuttamiseksi vaadittavat olosuhteet. Mikä tahansa idea vapaudesta tarkoittaa irtiottoa nykyisestä yhteiskunnasta.

Katsotaan vielä yhtä esimerkkiä. Vapaudellisissa piireissä puhutaan myös suorasta demokratiasta. Voisi letkauttaa että anarkistinen utopia asettautuu enemmistöpäätöksen metodia vastaan. Joo. Mutta pointti on siinä että kukaan ei puhu suorasta demokratiasta todellisilla termeillä. Sivuutetaan ne jotka uskottelevat sen olevan jotain päinvastaista, kuten kansalaislistojen perustamista ja osallistumista kunnallisvaaleihin. Pohditaan niitä jotka kuvittelevat todellisia kansankokouksia, joissa ihmiset puhuvat toisilleen ilman välitteitä. Mitä niin kutsutut kansalaiset kykenisivät ilmaisemaan? Kuinka he voisivat vastata eri tavalla muuttamatta kysymyksiä? Kuinka erottaa niin kutsuttu poliittinen vapaus nykyisistä taloudellisista, sosiaalisista ja teknologisista olosuhteista? Sillä ei ole väliä kuinka paljon asioita kiertelee, tuhon ongelmaa ei voi paeta ellei usko että teknologisesti keskitetty yhteiskunta voisi samaan aikaan muuttua federalistiseksi, tai että yleinen itsehallinto voisi olla olemassa niissä aidoissa vankiloissa joiksi nykypäivän kaupungit ovat muuttuneet. Se vain sotkee asiaa jos väittää että kaikki välttämättömät muutokset voisivat tulla asteittain. Muutos ei voi edes alkaa ilman laajalle levinnyttä kapinaa. Kapina on vapauden seikkailulle avautuvien sosiaalisten suhteiden kokonaisuus sitten kun kapitalistisen erikoistumisen naamari on revitty alas. On totta että kapina itsessään ei tuo vastauksia. Se vain alkaa kysymään kysymyksiä. Joten pointti ei ole siinä tulisiko toimia asteittain vai seikkailullisesti. Pointti on siinä toimiiko, vaiko pelkästään unelmoi toimimisesta.

Suoran demokratian kritiikin (jos pitäydytään samassa esimerkissä) täytyy olla konkreettista. Vain silloin on mahdollista mennä tuolle puolen, ja ajatella yksilöllisen autonomian sosiaalisen perustan olevan todella olemassa. Vain silloin tämä tuolle puolen meneminen voi muuttua taistelun keinoksi tässä ja nyt. Kumouksellisten täytyy kritisoida toisten ideoita, ja määrittää ne tarkemmin kuin niiden nimeen vannojat.

Parempi teroittaa heidän puukkonsa.

V

On itsestään selvä totuus ettei vallankumousta voi toteuttaa ilman riittävää voimaa. Mutta on historiallinen totuus että evoluutiota ja sosiaalisia vallankumouksia määrittäviä voimia ei voi laskea henkikirjojen avulla.
Malatesta

Ei ole muodikasta uskoa siihen että sosiaalinen muutos olisi yhä mahdollinen. Sanotaan että 'massat' ovat syvässä transsissa ja täysin integroituneet sosiaalisiin normeihin. Tällaisesta huomiosta voi tehdä ainakin kaksi johtopäätöstä: kapina on mahdoton, tai se on mahdollinen vain pienellä joukolla. Tästä seuraa joko avoimesti institutionaalinen diskurssi (tarve vaaleille, lakimuutokset, jne.) tai pyrkimys yhteiskuntareformeihin (ammattiliittojen itsejärjestäytyminen, taistelu kollektiivisten oikeuksien puolesta jne.). Toisesta johtopäätöksestä voi tulla perusta klassiselle etujoukkodiskurssille, tai jatkuvaa agitaatiota kannattavalle antiautoritaariselle diskurssille.

Tässä kohtaa voidaan sanoa, että pinnalta tarkasteltuna vastakkaiset ajatukset ovat kautta historian itse asiassa jakaneet saman perustan.

Katsotaan esimerkiksi sosiaalidemokratiaa ja bolsevismia: molemmat selvästikin lähtevät siitä oletuksesta ettei massoilla ole mitään vallankumouksellista tietoisuutta, joten heitä täytyy johtaa. Sosiaalidemokraatit ja bolsevikit eroavat vain keinojen suhteen – reformistinen puolue vai vallankumouksellinen puolue, parlamentaarinen strategia vai vallan väkivaltainen kaappaaminen. Ohjelma on identtinen siinä että riistetyille tuodaan tietoisuus ulkopuolelta.

Otetaan hypoteesi 'vähemmistöläisestä' kumouksellisesta käytännöstä, joka torjuu leninistisen mallin. Vapaudellinen näkökulma joko hylkää kaiken insurrektionistisen diskurssin (avoimesti eristäytyneen kapinan puolesta), tai ennemmin tai myöhemmin joutuu väistämättä kohtaamaan kysymyksen ajatusten ja käytäntöjen sosiaalisista seuraamuksista. Jos emme halua ratkaista kysymystä kielipelien ihmetempuilla (sanomalla esimerkiksi kuinka kannattamamme teesit ovat jo nyt riistettyjen mielissä, tai että oma kapina on jo nyt osa laajempaa tilannetta), jää jäljelle yksi tosiasia: olemme eristyksissä, mikä ei ole sama kuin sanoisi meitä olevan vähän.

Pienissä joukoissa toimiminen ei pelkästään aseta rajoitteita, vaan se tarkoittaa myös täysin erilaista tapaa tarkastella sosiaalista muutosta. Vapaudelliset ovat ainoita jotka näkevät mielessään kollektiivisen elämän, joka ei ole alisteinen keskitetylle ohjaukselle. Aito federalismi mahdollistaa vapaiden liittojen ja yksilöiden väliset sopimukset. Yhteisyyden suhteet eivät ole olemassa ideologian tai määrän pohjalta, vaan ne saavat alkunsa vastavuoroisesta tuntemuksesta, jonkinlaiseen tekemiseen liittyvien intohimojen tuntemisesta ja jakamisesta. Mutta toiminnallinen yhteisyys ja omaehtoinen yksilöllinen toiminta ovat pelkkää tyhjää puhetta, mikäli ne eivät pysty leviämään joutumatta uhratuksi jonkun väitetysti korkeamman välttämättömyyden nimissä. Se on tämä horisontaalinen yhteys, joka tekee vapautumisen käytännöstä konkreettista: epämuodollinen yhteys, ilman edustusta. Keskitetty yhteiskunta ei voi olla olemassa ilman poliisikontrollia ja tappavaa teknologista koneistoa. Tästä syystä jokaiselta, joka ei kykene kuvittelemaan yhteisöä ilman valtion auktoriteettia, puuttuu välineet kritisoida planeettaa tuhoavaa taloutta. Kenelläkään, joka ei kykene kuvittelemaan ainutkertaisten yksilöiden yhteisöä, ei ole mitään millä korvata poliittisia välitteitä. Päinvastoin, ajatus vapaasta kokeilemisesta samanhenkisten ihmisten kohtaamisissa, yhteisyyden ollessa uusien suhteiden pohjana, mahdollistaa perinpohjaisen sosiaalisen mullistuksen. Ainoastaan hylkäämällä ajatus keskuksesta (Talvipalatsin, tai nykypäivään päivitettynä, Valtiontelevision valtaamisesta) käy mahdolliseksi rakentaa elämä ilman pakottamista tai rahaa. Tällaiseen suuntaan kuljettaessa hyökkäysten levittäminen on taistelun muoto, joka kantaa mukanaan toisenlaista maailmaa. Toimiminen silloin kun kaikki neuvovat odottamaan, kun ei ole mahdollista laskea suuren seuraajajoukon varaan, kun ei etukäteen tiedä saavuttaako tuloksia vai ei, tarkoittaa sitä että vahvistaa sen minkä puolesta taistelee: yhteiskunnan ilman mittaria. Näin toiminta pienissä läheisryhmissä pitää sisällään kaikista tärkeimmän laadun – se ei ole pelkästään taktinen metku, vaan pitää jo valmiiksi sisällään päämäärän toteutumisen. Siirtymäkauden valheen (diktatuuri ennen kommunismia, valta ennen vapautta, varmuus lopputuloksesta ennen toimintaan ryhtymistä, rahoitushakemukset ennen pankkiryöstöä, 'eettiset pankit' ennen anarkiaa jne.) tappaminen tarkoittaa sitä että kapinasta tehdään erilainen tapa suhteiden käsittämiseksi. Välitön hyökkääminen monipäistä teknologista hirviötä vastaan tarkoittaa elämän kuvittelemista ilman valkotakkisia poliiseja (eli ilman taloudellisia tai tieteellisiä organisaatioita, jotka tekevät itsestään välttämättömiä); median kesyttämisvälineitä vastaan hyökkääminen tarkoittaa nyt sellaisten suhteiden luomista, joissa ei ole kuvia (eli joista puuttuu kuvia luova passiivisuus). Kaikki jotka alkavat huutamaan kuinka enää – tai vielä – ei ole aika kapinalle, paljastavat jo ennalta haluamansa yhteiskunnan. Toisaalta taas välittömän sosiaalisen kapinan – historiallisesta ajasta ulosmurtautuvan rajoittamattoman liikkeen, joka tekee mahdollisen ilmaantumisen mahdolliseksi - tarpeen painottaminen tarkoittaa yksinkertaista asiaa: emme halua johtajia. Tänä päivänä ainoa todellinen federalismi tarkoittaa yleistettyä kapinaa.

Jos torjumme keskittämisen, meidän täytyy mennä tuolle puolen siitä määrällisestä ajatuksesta, jossa riistettyjä kerätään avoimeen yhteenottoon vallan kanssa. On välttämätöntä ajatella toisenlaista voimankäsitystä – henkikirjojen polttaminen ja todellisuuden muuttaminen.

”Tärkein sääntö: älkää toimiko yhtenä joukkona. Toimikaa korkeintaan kolmen tai neljän hengen ryhmissä. Pieniä ryhmiä tulisi olla niin paljon kuin mahdollista, ja jokaisen niistä täytyy oppia hyökkäämään ja katoamaan nopeasti. Poliisi yrittää kukistaa tuhansien väkijoukon yhdellä sadan kasakan ryhmällä. On helpompaa kukistaa sata ihmistä kuin yksi, etenkin jos isketään äkkiä ja kadotaan mysteerisesti. Poliisi ja armeija on voimaton, jos Moskova täyttyy näistä pienistä osastoista joita on mahdoton pidättää [...] Älkää vallatko linnakkeita. Joukot pystyvät aina ottamaan ne, tai vain tuhoamaan ne tykeillään. Linnakkeemme tulevat olemaan sisäpihoja, tai mitä tahansa muita paikkoja joista on helppo iskeä ja poistua. Jos niitä yritettäisiin vallata, ne eivät koskaan löytäisi ketään ja menettäisivät paljon miehiä. Niiden olisi mahdotonta ottaa haltuunsa jokaista paikkaa, sillä niin tehdäkseen ne joutuisivat täyttämään kasakoilla jokaisen talon.”
(Varoitus kapinallisille, Moskova 11. joulukuuta 1905.)

VI

...runous ... viittaa mielikuvitukseen, joka saattaa mielellään tehdä laittomia asioiden yhdistämisiä ja erottamisia.
F. Bacon

Ajatellaan toisenlaista käsitystä voimasta. Ehkä se on uutta runoutta. Mitä sosiaalinen kapina pohjimmiltaan on, jos ei yleistettyä peliä asioiden laittomasta yhdistämisestä ja erottamisesta.

Vallankumouksellinen voima ei ole sellainen voima joka on tasavertaisena valtaa vastaan. Jos asia olisi näin, meidät kukistettaisiin ennen kuin ehtisimme edes aloittaa, sillä mikä tahansa muutos olisi kutistumisen ikuista paluuta. Kaikki rajautuisi sotilaalliseen konfliktiin, standardien makaaberiin tanssiin. Todelliset liikkeet välttävät määrän mittaamisen.

Valtiolla ja pääomalla on kaikista hienostuneimmat kontrollin ja tukahduttamisen järjestelmät. Kuinka voimme vastustaa tätä Molokia? Salaisuus piilee hajaantumisessa erilleen ja kokoontumisessa uudestaan yhteen. Älyn liike on jatkuvaa peliä hajaantumisesta ja kanssakäymisen luomisesta. Sama pätee kumoukselliseen käytäntöön. Esimerkiksi teknologian kritisoiminen tarkoittaa sen yleisten puitteiden tarkastelemista, niin että sitä ei nähdä pelkästään koneiston kokoelmana, vaan sosiaalisena suhteena, järjestelmänä; se tarkoittaa sen ymmärtämistä että teknologinen väline heijastaa sen tuottanutta yhteiskuntaa, ja sen käyttöönotto muuttaa suhteita yksilöiden välillä. Teknologian kritisoiminen tarkoittaa sitä että kieltäydytään alistamasta ihmistoimintaa voitonteolle. Muuten pettäisimme itseämme sen suhteen mitä tulee teknologian vaikutuksiin, väitteisiin neutraaliudesta, seurausten peruutettavuuteen. Käy välttämättömäksi hajottaa se lukemattomiin seurauksiinsa, konkreettisiin toteutumiin, jotka kasvavassa määrin ruhjovat meitä. Meidän täytyy ymmärtää että uusien teknologioiden mahdollistama tuotannon ja kontrollin leviäminen helpottaa sabotaasia. Niitä vastaan hyökkääminen olisi muuten mahdotonta. Sama pätee kouluihin, kasarmeihin ja toimistoihin. Vaikkakaan niitä ei voi erottaa hierarkkisten ja kaupallisten suhteiden kokonaisuudesta, ne konkretisoivat silti itsensä tietyissä ihmisissä ja paikoissa.

Kun meitä kerta on niin vähän, miten voimme tehdä itsemme näkyväksi opiskelijoille, työläisille, työttömille? Jos ajattelee konsensuksen ja kuvan (itsensä näkyväksi tekemisen, jos tarkkoja ollaan) ehdoilla, vastaus voidaan ottaa valmiina: ammattiliitot ja viekkaat poliitikot ovat paljon vahvempia kuin me. Jälleen kerran se mikä puuttuu on kyky kokoontua yhteen ja hajaantua. Reformismi toimii yksityiskohtien pohjalta, määrällisesti: se mobilisoi suuren joukon ihmisiä muuttaakseen muutaman eristyneen piirteen vallasta. Globaali yhteiskuntakritiikki puolestaan mahdollistaa laadullisen toimintavision syntymisen. Juuri siitä syystä että ei ole mitään keskuksia tai vallankumouksellisia subjekteja joille projektinsa alistaisi, jokainen sosiaalisen todellisuuden piirre heijastuu takaisin kokonaisuuteen. Ei väliä onko kyse saastumisesta, vankiloista tai kaupunkisuunnittelusta, mikä tahansa aidosti kumouksellinen diskurssi kyseenalaistaa lopulta kaiken. Nykyään, enemmän kuin koskaan, määrällinen projekti (opiskelijoiden, työläisten tai työttömien kokoaminen täsmällisten ohjelmien pohjalta toimiviin pysyviin organisaatioihin) voi toimia vain yksityiskohtien suhteen. Se tyhjentää toiminnan siitä voimasta, joka syntyy kun esitetään kysymyksiä joita ei voi kutistaa erillisiin kategorioihin (opiskelijat, työläiset, maahanmuuttajat, homoseksuaalit jne.). Etenkin koska reformismi kykenee yhä vähemmän muuttamaan mitään (mietitään vaikka työttömyyttä ja sitä miten se virheellisesti esitetään ratkaistavissa olevana häiriönä taloudellisessa rationaalisuudessa). Joku sanoi että jopa myrkyttömän ruoan haluaminen on muuttunut vallankumoukselliseksi projektiksi, sillä mikä tahansa yritys sen tyydyttämiseksi tarkoittaisi muutosta sosiaalisten suhteiden kokonaisuudessa. Mikä tahansa edustajalle suunnattu vaatimus pitää sisällään oman kukistumisensa, jos ei muusta syystä niin siitä että mikään auktoriteetti ei voi ratkaista yleisesti merkittävää ongelmaa, vaikka haluaisikin. Kenen puoleen käännytään ilmansaasteiden vastustamisessa?

Ne työläiset, joiden korpilakon aikana kantamassa banderollissa luki 'Emme pyydä mitään', ymmärsivät että tappio on vaatimuksessa itsessään ('viholliselta vaatiminen on loputonta'). Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa kaikki. Kuten Stirner sanoi: ”Ei väliä kuinka paljon niille antaa, ne tulevat aina pyytämään lisää, sillä ne eivät halua mitään sen vähempää kuin lopun kaikille myönnytyksille.”

Ja sitten? Vaikka lukumäärä olisikin pieni, voi kuvitella toimimista ilman että on eristyksissä. Räjähtävissä tilanteissa muutamat hyvät yhteydet ovat hyödyllisempiä kuin suuret määrät. Surullista kyllä, usein käy niin että oikeuksia vaativat sosiaaliset kamppailut kehittävät kiinnostavampia keinoja kuin päämääriä (esimerkkinä vaikka työtä vaativat työttömät, jotka päätyvät polttamaan työvoimatoimiston). Tietenkin voi pysytellä syrjässä ja sanoa että työtä ei tulisi pyytää, vaan tuhota. Tai voi koittaa yhdistää talouden kokonaisuutta käsittelevän kritiikin siihen niin intohimoisesti poltettuun toimistoon, tai ammattiliittojen kritiikin tuohon sabotaasin tekoon. Jokainen yksilöllinen päämäärä kamppailussa pitää sisällään sosiaalisten suhteiden kokonaisuuden räjähdysalttiin väkivallan. Niiden välittömien syiden latteus, kuten tiedämme, on läpi historian ollut kapinoiden käyntikortti.

Mitä ryhmä päättäväisiä tovereita voi tällaisessa tilanteessa tehdä? Ei paljoa, elleivät he ole jo valmiiksi ajatelleet (esimerkiksi) kuinka jakaa lentolehtinen tai missä kohdissa kaupunkia laajentaa protestia; ja, mikä merkittävää, jos hilpeä ja laiton älykkyys saa heidät unohtamaan numerot sekä suuret järjestörakenteet.

Haluamatta elvyttää myyttiä siitä että yleislakko on kapinan päästämistä kahleistaan, on selvää että kaiken sosiaalisen aktiivisuuden keskeytys on silti ratkaisevaa. Kumouksellisen toiminnan täytyy suuntautua kohti normaaliuden halvaannuttamista, välittämättä siitä mikä alunperin aiheutti yhteenoton. Jos opiskelijat jatkavat opiskeluaan, työläiset – ne jotka on jäljellä – ja toimistoväki työntekoa, sekä työttömät työllisyyden murehtimista, ei mikään muutos ole mahdollinen. Vallankumouksellinen käytäntö on aina ihmisten yläpuolella. Mikään sosiaalisista taisteluista erillinen organisaatio ei voi sen koommin käynnistää kapinaa, kuin laajentaa tai puolustaa sitä. Jos pitää paikkansa että riistetyillä on tapana asettua niiden taakse, jotka pystyvät kamppailun aikana takaamaan taloudellisia parannuksia – toisin sanoen, jos on totta että mikä tahansa parempia olosuhteita vaativa kamppailu on väistämättä luonteeltaan reformistinen – vapaudelliset voisivat käyttää keinoja (yksilöllinen autonomia, suora toiminta, jatkuva konflikti), jotka menevät vaatimusten tekemisen tuolle puolen kaikkien sosiaalisten identiteettien torjumiseen (opettaja, myyjä, työläinen, jne.). Vaatimuksia tekevä vakiintunut vapaudellinen organisaatio vain reunustaisi kamppailuja (vain harvat riistetyistä liittyisivät siihen), tai se menettäisi vapaudelliset piirteensä (ammattiliitot pärjäävät parhaiten syndikalististen kamppailujen kentällä). Vallankumouksellisten ja riistettyjen muodostama organisaatiorakenne on aidosti konfliktissa vain silloin jos se on samassa vireessä tietyn kamppailun väliaikaisen luonteen kanssa, sillä on selvä päämäärä, ja se on hyökkäyskannalla. Sanalla sanoen, jos se on käytännön kritiikkiä ammattiliittoja, ja niiden pomojen kanssa tekemää yhteistyötä kohtaan.

Emme voi sanoa että kumouksellisilla on tällä hetkellä suuri kyky käynnistää sosiaalisia kamppailuja (antimilitaristisia, ympäristömyrkkyjä vastaan, jne.). Kaikille niille jotka eivät ylläpidä ajatusta siitä että 'ihmiset ovat alistuneet järjestelmän kätyreiksi', jää jäljelle hypoteesi omaehtoisesta sekaantumisesta spontaanisti syntyviin kamppailuihin – tai laajoihin kapinoihin. Jos etsimme selvää ilmausta yhteiskunnasta jonka puolesta riistetyt taistelevat (kuten eräs hienostunut teoreetikko sanoi hiljattaisen lakkoaallon edessä), voimme yhtä hyvin jäädä kotiin. Jos vain rajoitamme itsemme – mikä ei ole kovin eri asia – 'kriittiseen tukeen', lisäämme vain mustat ja punaiset lippumme puolueiden ja ammattiliittojen lippuihin. Taas kerran yksityiskohtien kritiikki kannattaa määrällistä mallia. Jos luulemme että meidän tulisi tehdä samaa silloin kun työttömät puhuvat oikeudesta työhön (tekemällä selvän eron palkkojen ja 'sosiaalisesti hyödyllisen toiminnan' välille), niin ainoa paikka toiminnalle vaikuttaa olevan mielenosoittajia täynnä olevat kadut. Kuten vanha Aristoteles tajusi, edustus on mahdollista ainoastaan siellä missä on olemassa ajan ja paikan yhtenäisyys.

Mutta kuka sanoi ettei työttömille voi puhua sabotaasista, oikeuksien poistamisesta tai vuokrien maksusta kieltäytymisestä (samalla kun niitä harjoitetaan)? Kuka sanoi että kun työläiset lähtevät kadulle lakkoilemaan, taloutta ei voitaisi kritisoida toisaalla? Sanoo sen mitä vihollinen ei odota meidän sanovan, ja on siellä missä ne eivät ole odottamassa meitä. Tätä on uusi runous.

VII

Olemme aivan liian nuoria odottamaan.
Seinä Pariisissa

Kapinan voima on sosiaalinen, ei sotilaallinen. Yleistettyä kapinaa ei mitata aseellisella yhteenotolla, vaan sillä miten laajasti talous halvaantuu, tuotannon ja jakelun paikat otetaan haltuun; sitä mitataan kaikki laskelmat polttavalla vapaalla jakamisella sekä velvoitteiden ja sosiaalisten roolien hylkäämisellä. Sanalla sanoen, kyse on elämän mullistamisesta. Mikään sissiryhmä, välittämättä siitä kuinka tehokkaita ne ovat, ei voi ottaa tämän tuhoamisen ja muutoksen suureellisen liikkeen paikkaa. Kapina on pintaan nousevan latteuden kevyt ilmeneminen: mikään valta ei voi ylläpitää itseään ilman alamaistensa vapaaehtoista orjuutta. Kapina paljastaa kaikista parhaiten kuinka riistetyt itse pitävät tämän murhaavan riistokoneiston käynnissä. Sosiaalisen toiminnan villi ja leviävä häiriö repii äkkiä palasiksi ideologian verhon, paljastaa voiman todellisen tasapainon. Silloin valtio paljastaa todellisen karvansa – passiivisuuden poliittinen organisaatio. Ideologia yhdellä puolella, fantasia toisella, paljastavat materiaalisen painonsa. Riistetyt vain löytävät voiman joka heillä on aina ollut, lopettavat illuusion siitä että yhteiskunta tuottaa itsensä uudelleen yksin – tai että joku rotta on hiipimässä heidän paikalleen. He nousevat mennyttä tottelevaisuuttaan vastaan – mennyttä valtiotaan vastaan – ja vanhan maailman puolustamiseksi omaksuttuja tapoja vastaan. Kapinallisten salaliitto on ainoa tapaus jolloin 'kollektiivisuus' ei ole tulikärpäsen lailla itsensä poliisille ilmiantava pimeys, tai valhe joka tekee yksilöllisestä pahoinvoinnista 'yhteistä hyvää'. Se on sitä mikä antaa eroavaisuuksille rikoskumppanuuden voimaa. Pääoma on ennen kaikkea ilmiantajien yhteisö, yksilöitä heikentävä liitto, yhtenäisyys joka pitää meidät erillään. Sosiaalinen omatunto on sisäinen ääni, joka toistaa: 'Toiset suostuvat'. Tällä tavalla riistettyjen todellinen voima toimii heitä vastaan. Kapina on prosessi, joka päästää tämän voiman valloilleen, ja sen myötä autonomian sekä elämisen nautinnon; se on hetki jolloin ajattelemme vastavuoroisesti että parasta mitä voimme tehdä toisille on itsemme vapauttaminen. Tässä mielessä se on 'yksilöllisen toteutumisen kollektiivinen liike'.

Työn ja 'vapaa-ajan', perheen ja kuluttajuuden normaalius tappaa jokaisen vapautta hakevan häijyn intohimon. (Kun kirjoitamme näitä sanoja, meidät on väkisin erotettu omistamme, ja tämä erotus vapauttaa valtion rasitteesta estää meitä kirjoittamasta.) Mikään muutos ei ole mahdollinen ilman väkivaltaista murtumaa vakiintuneista tavoista. Mutta kapina on aina vähemmistön hommaa. Massat ovat käsillä, valmiita muuttumaan vallan välineiksi (kapinoivalle orjalle 'valta' on sekä pomojen käskyt että muiden orjien tottelevaisuus) tai hyväksymään sen että muutokset tapahtuvat jatkuvuudesta. Historian suurimpaan yleiseen korpilakkoon – toukokuu '68 – osallistui vain viidennes valtion asukkaista. Tämä ei tarkoita sitä että ainoa päämäärä voi olla vallan ottaminen massojen ohjaamiseksi, tai että on välttämätöntä esittää itsensä proletariaatin tietoisuutena. Ei voi olla mitään välitöntä loikkaa nykyisestä yhteiskunnasta vapauteen. Nöyristelevä passiivinen asenne ei ole jotain joka voi ratkaista itsensä muutamassa päivässä tai kuukaudessa. Mutta tämän asenteen vastakohdan täytyy luoda itselleen tilaa ja ottaa oma aikansa. Sosiaalinen mullistus on pelkästään välttämätön edellytys sen alkamiselle.

Halveksinta 'massoja' kohtaan ei ole laadullista, vaan ideologista, eli se on alisteinen vallitsevalle representaatiolle. Pääoman 'ihmiset' ovat selvästikin olemassa, mutta niillä ei ole mitään täsmällistä muotoa.

Anonyymi massa on yhä se, josta kapinassa nousee tuntematon, jolla on halu elää. Sen sanominen että me olemme ainoita kapinallisia alamaisuuden meressä on rohkaisevaa, sillä se lopettaa pelin jo ennalta. Sanomme vain että emme tiedä rikoskumppaneitamme, ja että tarvitsemme sosiaalisen myrskyn löytääksemme heidät. Tänä päivänä jokainen meistä päättää missä määrin toiset eivät voi päättää (valintamahdollisuuden poisottaminen saa automaation maailman toimimaan). Kapinan aikana valinnanmahdollisuus nousee esiin kyynärpäätaktiikalla, aseistettuna, ja aseilla sitä täytyy puolustaa, sillä taantumus syntyy kapinan ruumiista. Vaikka sen aktiiviset joukot olisivat vähemmistöä (mutta millä mittarilla mitattuna?), kapinallinen ilmiö voi ottaa äärimmäisen laajoja ulottuvuuksia, ja tässä suhteessa paljastaa sosiaalisen luontonsa. Mitä kattavampi ja innostuneempi kapina on, sitä vähemmän sitä voidaan mitata sotilaallisella yhteenotolla. Kun riistettyjen aseistettu itseorganisaatio laajetessaan paljastaa sosiaalisen järjestyksen haurauden, huomaa että kapina, aivan kuten hierarkkiset ja kaupalliset suhteet, on kaikkialla. Päinvastoin taas jokaisella, joka näkee vallankumouksen vallankaappauksena, on militaristinen käsitys yhteenotosta. Organisaatiolla joka asettaa itsensä riistettyjen etujoukkona on tapana kätkeä tosiasia siitä, että ylivalta on sosiaalinen suhde, ei pelkkä ylin päämaja valloitettavaksi; kuinka se muuten voisi oikeuttaa roolinsa?

Kaikista tarpeellisin asia mitä aseilla voi tehdä on niiden tekeminen tarpeettomiksi niin pian kuin mahdollista. Mutta aseiden ongelma pysyy abstraktina niin pitkään kunnes se linkittyy suhteeseen vallankumouksellisen ja riistetyn välillä, organisaation ja todellisen liikkeen välillä.

Liian usein vallankumoukselliset ovat väittäneet olevansa riistettyjen tietoisuus, ja edustavansa heidän kumouksellisen kypsyytensä tasoa. 'Sosiaalisesta liikkeestä' tulee näin oikeutus puolueelle (joka leninistisessä versiossa muuttuu vallankumouksen ammattilaisten eliitiksi). Noidankehä on siinä, että mitä enemmän erottaa itsensä riistetyistä, sitä enemmän joutuu edustamaan olematonta suhdetta. Kumous kutistuu pelkkiin omiin käytäntöihin, ja edustuksesta tulee ideologisen pyrkyrin organisaatio – byrokraattinen versio kapitalistisesta anastuksesta. Tällöin vallankumouksellinen liike identifioituu sen kaikista 'kehittyneimpään' ilmenemismuotoon, joka toteuttaa sen näkemyksen. Hegeliläinen totaliteetin dialektiikka tarjoaa täydellisen järjestelmän tälle rakennelmalle.

Mutta on olemassa myös erottelun ja edustuksen kritiikki, joka oikeuttaa odottamisen ja hyväksyy kriitikon roolin. Sillä verukkeella että ei erota itseään 'sosiaalisesta liikkeestä', päätyy tuomitsemaan minkä tahansa hyökkäyksen käytännön 'karkumatkana', tai pelkkänä 'aseellisena propagandana'. Jälleen kerran vallankumouksellisia pyydetään 'paljastamaan' riistettyjen todelliset olosuhteet, tällä kertaa toimimattomuudellaan. Näin mikään muu kapina ei ole mahdollinen kuin näkyvä sosiaalinen liike. Joten kuka tahansa joka toimii joutuu välttämättä ottamaan proletariaatin paikan. Ainoa puolustettava perintö on 'radikaali kritiikki', 'vallankumouksellinen selkeys'. Elämä on kurjaa, joten ei voi tehdä muuta kuin teorioida kurjuus. Totuus ennen kaikkea. Tällä tavalla erotus kumouksellisen ja riistetyn välillä ei poistu, se vain syrjäytetään. Emme ole enää riistettyjä riistettyjen rinnalla; halumme, raivomme ja heikkoutemme eivät ole enää osa luokkataistelua. Kyse ei ole siitä että voisimme toimia silloin kun siltä tuntuu: meillä on tehtävä suoritettavaksi – vaikka se ei kutsuisikaan itseään sillä nimellä. On niitä jotka uhraavat itsensä proletariaatille toiminnan kautta, sekä niitä jotka tekevät sen toimimattomuudella.

Maailma myrkyttää meitä ja pakottaa meidät tekemään hyödytöntä ja haitallista toimintaa; se pakottaa meille rahan tarpeen ja vie meiltä intohimoiset suhteet. Kasvamme vanhaksi miesten ja naisten keskuudessa ilman unelmia, muukalaisia todellisuudessa joka ei jätä sijaa anteliaisuuden purkauksille. Emme ole itsensä kieltämisen partisaaneja. Kyse on vain siitä että paras mitä tällä yhteiskunnalla on tarjota meille (ura, mainetta, äkillinen voitto, 'rakkaus') ei yksinkertaisesti vain kiinnosta meitä. Käskyjen antaminen on meille yhtä vastenmielistä kuin totteleminen. Meitä riistetään aivan kuten kaikkia muitakin, ja haluamme lopettaa riiston heti. Emme tarvitse muita oikeutuksia kapinalle.

Elämämme karkaa meiltä, ja mikä tahansa luokkadiskurssi joka ei onnistu lähtemään liikkeelle tästä, on pelkkä valhe. Emme halua ohjata tai tukea sosiaalisia liikkeitä, vaan osallistua niihin jotka ovat jo olemassa, sikäli kun tunnistamme niissä yhteisiä tarpeita. Vapauden ylettömässä perspektiivissä ei ole sellaista asiaa kuin ylivertainen kamppailun muoto. Kapina tarvitsee kaikkea: paperia ja kirjoja, aseita ja räjähteitä, pohdintaa ja kiroilua, myrkkyä, puukkoja ja tuhopolttoa. Ainoa kiinnostava kysymys on kuinka yhdistää ne.

VIII

On helppoa osua suoraan lentävään lintuun.
B. Gracian

Emme pelkästään halua muuttaa elämiämme välittömästi, se on kriteeri jolla etsimme rikoskumppaneita. Sama pätee siihen mitä voisi kutsua johdonmukaisuuden tarpeeksi. Halu elää omia ajatuksiaan ja luoda omasta elämästään lähtevää teoriaa ei ole esimerkin, tai saman kolikon hierarkkisen ja paternalistisen puolen etsintää. Se on kaiken ideologian torjumista, myös nautinnon ideologian. Teemme pesäeron niihin jotka tyytyvät alueisiin joita itselleen onnistuvat luomaan – ja turvaamaan – tässä yhteiskunnassa; teemme tämän eron jo ennen kuin ehdimme edes ajatella, pelkästään sillä tavalla millä tunnustelemme olemassaoloamme. Mutta tunnemme olomme yhtä kaukaiseksi niistä jotka haluavat karata päivittäisestä normaaliudesta ja laittaa uskonsa maanalaiseen salailuun ja taisteluorganisaatioihin, lukita itsensä toisenlaisiin häkkeihin. Mikään rooli, välittämättä siitä kuinka suureen vaaraan siinä joutuu lakien kanssa, ei voi ottaa suhteiden todellisen muuttamisen paikkaa. Ei ole oikotietä, ei välitöntä loikkaa toisaalle. Vallankumous ei ole sotaa.

Aseiden epäsuotuisalla ideologialla oli menneisyydessä tapana muuttaa harvojen johdonmukaisuus monien laumakäytökseksi. Kääntykööt aseet lopultakin ideologiaa vastaan!

Yksilö jolla on intohimo sosiaalista mullistusta kohtaan, sekä 'henkilökohtainen' näkemys luokkayhteenotosta, haluaa tehdä jotain välittömästi. Jos hän analysoi pääoman ja valtion muutosta, hän tekee sen siksi että voisi hyökätä niitä vastaan, eikä selvästikään siksi että voisi mennä nukkumaan selvempien ajatusten kanssa. Jos he eivät ole sisäistäneet vallitsevan lain ja moraalin kieltoja, he tekevät itse oman pelinsä säännöt käyttämällä kaikkia mahdollisia välineitä. Toisin kuin kirjoittajalle tai sotilaalle, joille nämä ovat kaupalliseen identiteettiin kuuluvia ammattiasioita, heille kynä ja revolveri ovat tasavertaisia aseita. Kumouksellinen säilyy kumouksellisena jopa ilman kynää tai pyssyä, kunhan hänellä vain on ase joka pitää sisällään kaikki muut: oma päättäväisyytensä.

'Aseellinen taistelu' on strategia, jota voidaan käyttää minkä tahansa projektin hyväksi. Sissitaktiikkaa käyttää yhä edelleen organisaatiot, joiden ohjelmat ovat pohjimmiltaan sosiaalidemokraattisia; ne vain tukevat vaatimuksiaan myös sotilaallisilla käytännöillä. Politiikkaa voidaan tehdä myös aseilla. Missä tahansa neuvottelussa vallan kanssa – eli missä tahansa suhteessa joka pitää jälkimmäistä keskustelukumppanina, vaikkakin vastapuolena – neuvottelijoiden täytyy esittää itsensä edustuksellisena voimana. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna sosiaalisen todellisuuden edustaminen tarkoittaa sen kutistamista omaan organisaatioon. Aseellisen yhteenoton ei tule levitä spontaanisti, vaan sen tulee liittyä erilaisiin neuvotteluvaiheisiin. Organisaatio hallinnoi tuloksia. Suhteet organisaation jäsenten välillä, sekä organisaation ja muun maailman välillä heijastavat sitä mitä autoritaarinen ohjelma on: ne ottavat hierarkian ja tottelevaisuuden tosissaan.

Ongelma ei kovinkaan erilainen niille jotka tähtäävät poliittisen vallan väkivaltaiseen kaappaamiseen. Kyse on oman vahvuutensa propagoimisesta vallankumouksellisen liikkeen ohjaamiseen kykenevänä etujoukkona. 'Aseellinen taistelu' esitetään sosiaalisen kamppailun ylivertaisena muotona. Kuka on eniten edustuksellisin sotilaallisesti – kiitos toiminnan spektaakkelimaisen onnistumisen – muodostaa aidon aseellisen puolueen. Seurauksena tulevat näytösoikeudenkäynnit ja kansantribunaalit ovat niiden aikaansaannosta, jotka haluavat laittaa itsensä valtion paikalle.

Omasta puolestaan valtiolla on kaikki syyt yrittää kutistaa vallankumouksellinen uhka muutamaksi taisteluorganisaatioksi, sillä niin se voi tehdä kumouksesta kahden armeijan välisen yhteenoton: toisella puolella instituutiot, toisella aseellinen puolue. Valta pelkää eniten anonyymia yleistettyä kapinaa. 'Terroristin' mediakuva työskentelee käsi kädessä poliisin kanssa yhteiskuntarauhan turvaamiseksi. Välittämättä siitä taputtaako kansalainen vai pelkääkö, hän on silti kansalainen, eli yleisöä.

Vallitsevan reformistinen koristelu ruokkii aseellista mytologiaa, tuottaa väärän vaihtoehdon laillisen ja maanalaisen politiikan välillä. Riittää kun panee merkille kuinka monet vasemmistodemokraatit ovat liikuttuneet Meksikon ja latinalaisen Amerikan sissihahmoista. Passiivisuus vaatii neuvonantajia ja spesialisteja. Kun se pettyy perinteisiin, se asettuu uusien taakse.

Vallankumouksellisten aseellisella organisaatiolla – jolla on ohjelma ja kirjainlyhenne – voi olla vapaudellisia piirteitä, aivan kuten monien anarkistien haluama sosiaalinen vallankumous on epäilemättä myös 'aseellista taistelua'. Mutta riittääkö se?

Jos tunnustamme tarpeen järjestää aseellisia tekoja kapinallisen yhteenoton aikana, jos tuemme mahdollisuutta hyökätä vallan rakenteita ja henkilöitä vastaan tästä hetkestä lähtien, ja pidämme ratkaisevana asiana kapinan käytäntöjä toteuttavien läheisryhmien horisontaalista linkittymistä, silloin kritisoimme niiden näkemystä jotka näkevät aseellisen toiminnan sosiaalisten taistelujen rajojen ylittämisenä, antavat ylivertaisen roolin yhdelle taistelun muodolle. Lisäksi näemme kirjainyhdistelmien ja ohjelmien käytössä identiteetin luomisen, joka erottaa vallankumoukselliset muista riistetyistä, tekee heistä näkyviä vallalle ja saa heidät tilanteeseen joka antautuu edustuksellisuudelle. Tällä tapaa aseellinen hyökkäys ei ole enää vain yksi monista vapautumisen välineistä, vaan siihen ladataan symbolinen arvo, ja sillä on tapana ottaa anonyymi kapinointi haltuun omia päämääriään varten.

Epämuodollinen organisaatio, kamppailun väliaikaisiin puoliin linkittyvänä tosiseikkana, muuttuu pysyväksi ja muodolliseksi päätöksentekorakenteeksi. Tällä tavalla tilaisuus tavata projektiensa tiimoilta muuttuu varsinaiseksi projektiksi itsessään. Organisaatio alkaa haluta itsensä uudelleen tuottamista, aivan kuten määrään keskittyvät reformistiset rakenteet. Väistämättä alkaa ilmestyä surullinen mytty tiedotteita ja kirjoituksia, joissa korotetaan ääntä ja havaitaan juokseminen identiteetin perässä, joka on olemassa vain koska se on julistettu. Toisiin pelkästään anonyymeihin iskuihin verrattavat hyökkäykset alkavat edustaa ties mitä laadullista loikkaa vallankumouksellisessa käytännössä. Politiikan mallit ilmestyvät uudestaan silloin kun alkaa lentämään suoraan.

Tarve organisoitua on tietenkin jotain joka voi aina saattaa kumouksellisten käytäntöjä kamppailun väliaikaisten vaatimusten tuolle puolen. Mutta itsensä organisoimiseksi on ensin tarve eläville konkreettisille sopimuksille, ei valokeiloja etsivälle kuvalle.

Kumouksellisen pelin salaisuus on kyvyssä hajottaa vääristävät peilit ja löytää itsensä kasvokkain oman alastomuutensa kanssa. Organisaatio on niiden projektien kokonaisuus, jotka saavat tämän pelin heräämään eloon. Kaikki muu on poliittista proteesia eikä mitään muuta.

Kapina on paljon enemmän kuin pelkkä 'aseellinen taistelu', sillä sen aikana yleistetty yhteenotto ja sosiaalisen järjestyksen mullistaminen ovat yhtä. Vanha maailma kumotaan siinä laajuudessa jossa kapinalliset riistetyt ovat kaikki aseissa. Vain silloin aseet eivät ole jonkun etujoukon erillinen ilmaus, tulevaisuuden pomojen ja byrokraattien monopoli, vaan vallankumouksellisen juhlan konkreettinen olosuhde: kollektiivinen mahdollisuus laajentaa ja puolustaa sosiaalisten suhteiden muutosta. Kumouksellinen käytäntö on vielä vähemmän 'aseellista taistelua' kapinallisen murtuman puuttuessa, ellei halua rajoittaa intohimojensa valtavuutta vain muutamaan välineeseen. Kyse on siitä tyytyykö valmiiksi määriteltyihin rooleihin, vai etsiikö johdonmukaisuutta kaikista kaukaisimmasta pisteestä, elämästä.

Silloin, kapinan levitessä tulemme todella olemaan valmiita kokemaan verrattoman egojen salaliiton, joka pyrkii luomaan yhteiskunnan ilman pomoja tai horroksessa olevia. Vapaiden ja ainutkertaisten ihmisten yhteiskunnan.

IX

Nykyään voimme vain kertoa mitä emme ole, mitä emme halua.
E. Montale

Elämä ei voi olla vain jotain mihin takertua. Tämä ajatus käy jokaisen mielessä vähintään kerran. Meillä on mahdollisuus joka tekee meistä vapaampia kuin jumalat: voimme lopettaa. Tämä on ajatus jota tulee nautiskella loppuun saakka. Mikään tai kukaan ei pakota meitä elämään. Ei edes kuolema. Tästä syystä elämämme on tabula rasa, taulu johon ei ole kirjoitettu mitään, joten se pitää sisällään kaikki mahdolliset sanat. Tällaisen vapauden kanssa emme voi elää kuin orjat. Orjuus on niille jotka on tuomittu elämään, joita pakotetaan iänkaikkisesti, ei meille. Meille on tuntematon – tuntematon sfääri jonne uskaltautua, tutkimattomia ajatuksia, räjähtäviä varmuuksia, muukalaisia joille tarjota elämän lahja. Tuntematon maailma, jossa lopultakin saattaa pystyä antamaan pois ylenmääräisen itserakkautensa. On myös uhkia. Julmuuden ja pelon uhka. Uhka siitä että lopultakin katsoo pahoinvointia kasvoihin. Tämän kaiken kohtaa kuka tahansa joka päättää panna pisteen olemisen työlle.

Aikalaisemme tuntuvat elävän pätkätöissä, pallottelevat epätoivoisesti tuhansilla velvoitteilla, joihin kuuluu kaikista surullisin niistä – itsestä nauttiminen. Kyvyttömyys määrittää oma elämä peitetään yksityiskohtaisen kiihkeällä toiminnalla, nopeudella joka säestää kasvavassa määrin passiivisia käytöstapoja. Ne eivät tiedä negatiivisen keveyttä.

Voimme päättää olla elämättä. Se on kaikista kaunein syy avata itsensä riemun täyttämälle elämälle. 'Aina on aika laittaa asioille piste; sitä voi ihan yhtä hyvin kapinoida ja leikkiä' – näin puhuu materialismin riemu.

Voimme valita toimimattomuuden, ja se on kaikista kaunein syy toiminnalle. Kannamme itsessämme kaikkien niiden tekojen voimaa joihin kykenemme, eikä yksikään pomo kykene koskaan viemään meiltä mahdollisuutta sanoa ei. Se mitä olemme ja mitä haluamme alkaa sillä: ei. Siitä syntyy ainoa syy nousta ylös aamulla. Siitä syntyy ainoa syy hyökätä aseistettuna meitä tukehduttavaa järjestystä vastaan.

Toisella puolella on vallitseva, sen tavat ja varmuudet. Ja varmuuteen, tuohon sosiaaliseen myrkkyyn, voi kuolla.

Toisella puolella on kapina, kaikkien tuntematon räjähdys eloon. Mahdollinen aloitus laajennetulle vapauden käytännölle.