Kun olemme polttaneet kaiken...

Teksti tulostusvalmiina pamflettina kirjastossa

Kun olemme polttaneet kaiken...

- keskustelua vallankumouksellisesta strategiasta ja tunteista

(Kirjoitettu Strasbourgissa huhtikuussa 2009 pidetyn NATO -kokouksen jälkeen)

Sisällys:

• Alkusanat
• Kirje...
• Valikoituja otteita vastauksista
• Liite: Viesti mustasta blokista

Alkusanat

Tämä kirje, kuten myös sen perässä tulevat vastaukset, on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa, ikään kuin ne olisivat kukin yhden henkilön ajatuksia. Todellisuudessa näitä ihmisiä ei ole olemassa. Kaikki tekstit sisältävät useita erilaisia ääniä, jotka on sotkettu yhteen eri kielistä, paikoista ja poliittisista kulttuureista. Ensimmäinen perustuu pääosin keskusteluihin vuoden 2009 Strasbourgin NATO -vastaisen kokoontumisen jälkeen, sekä otteisiin eri ihmisten eri aikoina tekemistä muista kirjoituksista. Vastaukset on koottu keskusteluista ja kirjeenvaihdosta sellaisten ihmisten kesken, jotka ovat lukeneet ensimmäisen tekstin.

Tämä kirjoitustapa valittiin siksi että voitaisiin murtautua ulos siitä poliittisesta vastakkaisuudesta, joka muovaa ajatteluamme ideasta tai lähestymistavasta. Tämä kirjoitustyyli oli harjoitus, joka vaati sellaista luottamusta ja ajatusten hyväksyntää jollainen on epätavallista poliittisessa kulttuurissa, jossa on tapana hyväksyä tai hylätä argumentti sen pohjalta minkälaisen ideologisen aseman kuvittelemme sen taakse. Useista eri maista, tilanteista, sukupuolista ja taistelun kokemuksista tulleet ihmiset kokivat Strasbourgissa erilaista toimintaa neljän päivän aikana (ei pelkästään lauantaina). Heidän esittämänsä epäilykset ja kysymykset ovat tietenkin monenlaisia ja ajoittain ristiriitaisia. Päätimme kohdella niitä yhteensopimattomien asemien sijaan sisäisinä kiistoina, kysymyksinä, ristiriitoina ja epävarmuuksina, jotka voisivat mahdollisesti olla osa samaa liikettä, tai jopa olla olemassa yhtä aikaa samassa mielessä. Tämä kirjoitustapa valittiin sellaisen dynamiikan murtamiseksi, joka muuttaa kysymykset tai kritiikit uhkaksi. Esitettyjen ideoiden kirjo tarkoittaa sitä, että näistä kirjoituksista tulee tuskin koskaan olemaan mitään konsensusta. Ei ole mitään absoluuttista asemaa, jota kohtaan meidän täytyy puolustaa itseämme tai tekojamme.

Sen pohtiminen miten nämä kysymykset tulisi esittää, oli hidas ja vaikea kollektiivinen prosessi. Siksi ne julkaistaan yli kolme kuukautta Strasbourgin tapahtumien jälkeen. Luulemme kuitenkin että esiin nostetut asiat ovat merkityksellisiä vielä pitkään, ja toivomme että ne on kirjoitettu tavalla, joka luo avointa ajattelua ja keskustelua toiminnasta, dynamiikasta ja suhteista taisteluissamme vapauden puolesta...

Nämä kirjoitukset julkaistiin Indymediassa heinäkuussa 2009.

Jo kymmenen vuotta olen juossut mustan blokin mukana, tarttunut jokaiseen mahdollisuuteen, jokaiseen hetkeen jossa olimme riittävän vahvoja mellakoimaan ja täyttämään ilman hajoavan lasin ja kumiluotien äänillä, sekä adrenaliinin, bensan, testosteronin ja kyynelkaasun huumaavilla tuoksuilla. Kymmenen vuotta olen kannattanut taktiikoiden moninaisuutta, ja pyrkinyt edesauttamaan radikalisoitumista: liikkeestä taisteluun ja siitä sosiaaliseen sotaan. Joten tämän tekstin kirjoittaminen on minulle hyvin vaikeaa.

Strasbourgissa viettämieni päivien aikana olin aina mustan blokin jutuissa mukana, tai vähintään niiden lähellä. Löydän hengenheimolaiseni sieltä. Mielestäni oli aiheellista vastata poliisin osallisuuteen taas yhteen kuolemaan, tällä kertaa G20 mielenosoituksissa Lontoossa. Meillä oli oikeus olla vihainen siitä miten Strasbourgin mielenosoitus siirrettiin hylätylle teollisuusalueelle, ja jaettiin Saksan ja Ranskan väliselle rajalle laitetuilla tuhansilla mellakkapoliiseilla; kannatin päätöstä taistella poliisia vastaan murtautuaksemme pois siitä tilasta, minne ne olivat puskeneet meidät neuvotteluillaan ja joukkojenhallintaan tarkoitetuilla aseillaan, ja jotta voisimme yrittää viedä toimintamme jonnekin merkityksellisempään paikkaan. Näky palavasta tulliasemasta täytti minut riemulla.

Jopa Ibis -hotellin polttaminen sai minut hymyilemään. Se on monimutkaisempi asia. En usko että tekomme tuona lauantaina (tai ehkä koskaan?) ovat sen arvoisia, että kannattaa laittaa joku vakavan loukkaantumisen vaaraan. Käsitin kuitenkin ettei kukaan loukkaantunut, ja on tärkeä muistaa että hotelli oli osa Nato -kokousta, yksi viidestä Strasbourgin hotellista, jotka laitettiin sivuun majoittamaan tuhansia ”juhlallisuuksista” raportoineita toimittajia, sekä paikka josta poliisi kyttäsi mielenosoittajia. Joten vaikka jätämme huomiotta sen, että Ibis repii voittoja paperittomien karkotuksista, on vaikea sanoa etteikö se olisi ollut oikeutettu kohde.

Mutta tästä kaikesta huolimatta tuon viikon kokemukset jättivät minulle epämukavan, vieraantuneen ja hämmentyneen tunteen. Hyödynsimme rauhanmarssia saadaksemme sen näyttämään sodalta... Käytimme leiritilaa, söimme ruokaa ja paskansimme vessoihin. Mutta verrattuna aikaisempiin itsehallinnoituihin tapahtumiin ja leireihin, osallistumisemme leirielämään oli pääosin rajoittunut kaljanjuontiin, suljetuissa tapaamisissa piileskelyyn tai kyttiä vastaan tappelemiseen leirin ympärillä, palavien barrikadien rakentamiseen, ja siihen että homma saatiin näyttämään sodalta... Ja tuon kaiken aikana löysin itseni kyseenalaistamasta yhä enemmän sitä kuinka toimintamme heijastuu politiikkaamme, itseemme, kanssakäymisiimme ja arvoihimme.

En sano että käytöksemme oli väärin. Olen jo pitkään ollut kriittinen sitä taipumusta kohtaan, jossa laitetaan niin paljon energiaa ”aktivistien palvelualojen” rakentamiseen (lakituki, ensiapuryhmät, leiriorganisaatio, riippumaton media jne..), että jäljellä ei ole juuri ketään tekemään (lopulta pääosin symbolista) toimintaa. Tässä mielessä Strasbourg oli tervetullut muutos. Mutta ylimielisyytemme häiritsi minua. Ei ollut mitään mielenkiintoa osallistua, selventää, tai edes vähintään osoittaa jonkinlaista tunnustusta sille, että olemme osa yhteistä dynamiikkaa, jossa eri asioihin keskittyvät ihmiset mahdollistavat sen, että koko toiminta on mahdollista ja voi olla voimakasta. Painopiste, ehkä ainoa mielenkiinto, oli väkivaltaisessa yhteenotossa. Ja vaikuttaa siltä että ylenkatsomme jokaista joka kyseenalaistaa, tai ei välittömästi ymmärrä mitä me ajattelemme, tai miksi toimimme niin kuin toimimme.

Kuten tavallista, Strasbourgin mielenosoituksen jälkeisinä päivinä paikoillaan polkevan vasemmiston puoluejohtajat tuomitsivat ja tekivät pesäeron ”väkivaltaiseen vähemmistöön”, minkä lisäksi pasifistit valittivat kuinka politiikattomat huligaanit ”pilasivat” heidän päivänsä. On aina hämmentävää lukea noita kommentteja, ja se luo helposti ”me ja ne” -jakolinjan, joka mahdollistaa sen että halveksumme ”demokraatteja” ja ”reformisteja”, jotka tekevät symboliset temppunsa ja palaavat sitten mukavaan porvarilliseen elämään. Mutta samaan aikaan minua nolotti mustan blokin osoittama kunnioituksen ja mielenkiinnon puute muiden Naton vastustajien tekemisiin, etenkin koska siinä missä ne pystyivät tekemään juttunsa ilman meitä, me emme olisi voineet toimia ilman heitä.

Toki olemme seksikkäitä, kun mustissa vaatteissa teemme kameroille vielä yhden poseerauksen mellakkapornoa. Mutta todellisuudessa olimme vain pieni osa suuressa kokonaisuudessa. On ironista, että niin paljon mediaa kritisoiva musta blokki on ensimmäisenä hyväksymässä hehkutusta, joka tekee hajonneista ikkunoista ja palavista roskista päivän ainoan uutisaiheen. On tärkeää huomata, että ilman leirijärjestäjien tarjoamaa infrastruktuuria (jota me pääosin vain kulutimme), ilman lakiryhmän erittäin kovaa työtä, johon kuului neuvottelut poliisien kanssa sekä laillisen ja poliittisen paineen luominen (mitä halveksimme), ja ilman tuhansien pääosin erilaisia näkemyksiä ja toimintatapoja kannattaneiden mielenosoittajien tarjoamaa fyysistä suojaa, emme olisi voineet polttaa tulliasemaa, tuhota kameroita, tai hyökätä poliisia vastaan niin kuin nyt teimme.

Näin pasifisteja, vanhuksia, sekä ihmisiä lasten kanssa juoksemassa kauhuissaan pakoon kyynelkaasua, paukkuvaloammuksia ja kiviä (sillä aina on niitä jotka eivät katso minne heittävät, tai idiootteja jotka heittävät takaa ja yleensä osuvat mielenosoittajien ensimmäiseen riviin!) Ja ensi kertaa mietin miltä tuntuu olla mustan blokin ulkopuolella.

Järjestäydyimme salamyhkäisissä tapaamisissa pienissä, suljetuissa, vainoharhaisissa ryhmissä. Jos et ole sisäpiiriä, ei osallistumiseen ole käytännössä mitään mahdollisuuksia. Silti viemme toimintamme tilaan (kuten mielenosoitukseen), jossa se suoraan vaikuttaa ihmisiin, joilla ei ole ollut mahdollisuutta vuoropuheluun, epäilyksiin, väittelyyn tai päätöksentekoon. Ja me odotamme heidän ottavan seuraukset vastaan. Oletamme että he eivät esitä julkista kritiikkiä, mutta annamme samalla hyvin vähän tilaisuuksia antaa yksityistä kritiikkiä. Oletamme että he eivät ota etäisyyttä johonkin minkä suunnitteluun tai toteutukseen he eivät ottaneet osaa. Odotamme että he kunnioittavat näkemyksiämme ja toimintatapojamme, samalla kun usein käyttäydymme tavoilla, jotka viittaavat siihen että meillä ei ole mitään kunnioitusta tai mielenkiintoa heidän näkemyksiinsä tai toimintatapoihinsa.

En ole hippi. En ole pasifisti. En usko siihen että valtio, yhtiöt, armeijat ja poliisi jonain päivänä, kunhan ensin saavat riittävästi tietoa ja suostuttelua, saadaan vakuutettua laskemaan aseensa, valtansa, hyökkäyksensä maata ja sen asuttajia vastaan. En usko että rauhanomainen protestointi ”toimii”. Itse asiassa en ole myöskään vakuuttunut siitä että väkivaltainen toiminta ”toimii”, sillä väkivaltamme tulee aina olemaan pienempää kuin niillä, johtuen niillä olevista uusista teknologioista, lukumääristä ja aseista. Mutta olen valmis molempiin, sillä meidän täytyy joko taistella tai luovuttaa.

Tuntuu siltä että saatan olla vanhempi kuin monet muut Strasbourgin mustassa blokissa olleet. Tulen sukupolvesta, joka 1990-luvun puolivälissä lähti kadulle taistelemaan silkan hullun riemun vuoksi. Veikkaan että tulen viattomuuden ajasta: ajasta ennen Carlo Giuliania, ennen kuin meitä kutsuttiin terroristeiksi, ennen kuin kaikki luovuutemme ahmaistiin ”massaliikkeen” merkityksettömyyteen Heiligendammin tiesuluilla, tai Euroopan Sosiaalifoorumin poliittiseen tyhjyyteen. Muistan ajan jolloin luotimme johonkin, ja joskus jopa tunsimme että meillä on jotain voitettavaa. Tuossa yhteydessä ”taktiikoiden moninaisuus” tarkoitti halukkuutta pohtia kaikkia saatavilla olevia toimintamuotoja tavoitteidemme saavuttamiseksi. Mutta sitä varten meillä täytyi olla tavoitteita.

Strasbourgissa minua vieraannutti se, etten ollut enää varma tavoitteistamme. Mustaan blokkiin osallistuneet ihmiset eivät vaikuttaneet kiinnostuneilta blokkaamaan kokousta, tai muihin vähemmän ennustettavissa olleisiin tempauksiin. Heitä vaikutti kiinnostavan vain mielenosoitus. Oman analyysimme mukaan mielenosoitukset ovat huonoja korvikkeita ”suoralle toiminnalle”. Mutta laitoimme energiamme sellaisen tilan - tai tilanteen – luomiseen, jossa pääsisimme mellakoimaan (vaikkakin ainoa paikka sitä varten oli tyhjä teollisuusalue kilometrien päässä mistään). Vaikuttaa siltä että toiminnan onnistumista tai epäonnistumista voidaan mitata sillä montako kiveä heitettiin, montako roskista poltettiin, paljonko tuli hajonnutta lasia tai kuinka monta kyttää loukkaantui.

Mellakka lakkaa olemasta taktiikka ja muuttuu päämääräksi itsessään. Emme tarvitse poliittisia perusteluja toimintamme puolustamiseen tai määrittämiseen. Toimintamme on poliittiset perustelumme: ne eivät vaadi sen enempää asiayhteyttä kuin kapitalismi itse kaikissa muodoissaan, ja ne puhuvat itsessään ja määrittävät itse itsensä.

Jollain tapaa se on hyvä asia. Politiikan tulisi tulla vaistonvaraisesti, ei vain ajatuksista. Jos käytämme tekojemme määrittämiseen vain poeettisia insurrektionistisia aseistautumiskutsuja, kuten Apell (Call) tai Ai Ferri Corti (At Daggers Drawn), silloin päädymme abstrahoimaan toimintamme todellisuudesta. Kun pääsin kotiin, luin uudestaan kauan sitten lukemani kirjan The Demon Lover: On the sexuality of terrorism. Sen on kirjoittanut Weatherman Underground -ryhmään kuulunut Robin Morgan. Hän kuvailee taistelujen radikalisoimisen prosessia näin:

“...johtaa asenteeseen jossa päämäärä oikeuttaa keinot. Abstraktioiden kasvaessa alkuperäiset asiat unohdetaan todennäköisesti kokonaan... Retoriikka, 'reviirit', univormut, työkalut ja aseet muuttuvat miehisen identiteetin fetisseiksi... Tapahtuu muutos elämisestä asian puolesta – esim. taistelusta elämänlaadun parantamiseksi – kuolemiseen asian puolesta. Väkivalta. Sen kyseenalaistajat ovat pettureita... Toivon politiikka on muuttunut epätoivon politiikaksi. Päämäärä on nyt liian abstrakti ollakseen saavutettavissa, eikä miehuus voi tyytyä vähempään. Kyynisyys hiipii sisään, kuten tekee myös provokaation ja polarisaation strategia. Se mikä joskus pyrki humanistiseen riemujuhlaan pyrkii nyt puristiseen kukistumiseen. Valtio kiittää.”

Hän maalaa lohduttoman kuvan poliittisesta väkivallasta umpikujana. Hänen mukaansa väkivallan syleileminen johtaa siihen, että toiminnassamme, kollektiiveissamme ja suhteissamme tuotamme uudelleen patriarkaatin, esivallan ja maskuliinisten arvojärjestelmien kaavoja katkeraan loppuun saakka. Ensimmäisellä lukukerralla sivuutin tämän kirjan pelkkänä pasifistisena roskana, mutta nyt se sai minut ajattelemaan.

Joskus tuntuu siltä että heikkoutemme, suunnan ja eteenpäin menemisen puuttuminen, luo kulttuuria jossa suljemme itsemme poliittiseen estetiikkaan (ei edes ideologiaan!), ja rajoitamme sitä mitä voimme tehdä, mitä voimme sanoa, ja mitkä toiminnan muodot ovat riittävän militantteja ollakseen hyväksyttäviä. Suljemme monimutkaisuuden ulkopuolelle. Emme jätä tilaa epäilyksille tai kysymyksille. Ei ole mitään yleiskokousta, ei foorumia, ei puhehenkilöitä, joten ainoa poliittisen kommunikaation muotomme on toiminta ja niiden välittämät kuvat. Luomme itsemme mustapukuisen kaupunkisissin kuvana; annamme symbolisen merkityksen sille mikä on usein vain väkivaltaista epäsuoraa toimintaa (vastakohtana väkivallattomalle suoralle toiminnalle), kun luomme hetkellisen kuvan kapitalismin elämää vastaan käymästä sisällissodasta... Mutta meidän tulisi olla rehellisiä ja aitoja tekojemme sisällön suhteen, muuten päädymme olemaan pelkkä kuva.

Tammen varjossa puhumme kuiskaten. Olen täynnä salaliiton jännitystä, sekä... ylpeyttä. Ryhmää ympäröivä salailu ja omahyväisyys on tarttuvaa. Tukahdutetussa turhautumisessani tätä yhä syvenevää olemisen autiomaata vastaan menen heidän puolelleen, sillä heidän voimansa, kielensä ja ylimielinen vakuuttuneisuus oikeassa olemisesta on tehnyt vaikutuksen. Heidän militanttiutensa viettelee tarpeeni tehdä jotain, mitä tahansa. Pidän kunniana sitä että he puhuvat minulle, ja haluan osoittaa olevani tämän salaisen ja omahyväisen jutun arvoinen. Joten opin nopeasti puhumaan itsevarmuudella tätä väkivallan kieltä, sekä piilottamaan epäilyni ja epävarmuuteni kuten he... mutta tänään katson tovereideni kasvoja, suut supussa ja nopeita paheksumaan, nopeita tuomitsemaan minkä tahansa turvallisuusrikkeen, epäonnistumisen militanttiudessa, tai pelkän heikkouden osoituksen. Ja huomaan odottamattoman, itsepäisen ja antiautoritaarisen halun sanoa kovaan ääneen: ”mua pelottaa”.

Ja ehkä se johtuu siitä että olen tulossa vanhaksi (ja näen että naamat ympärilläni muuttuvat: ihmiset väsyvät, palavat loppuun ja katoavat, samalla kun kadulle lähtijöiden keski-ikä pysyy samana). Tai ehkä se johtuu siitä että mustan huppuni alla ja naamioni takana olen yhä nainen. Ja piti siitä tai ei, naisena olen paiskinut kovasti hommia militantin ansiomerkkien eteen, sanonut oikeat asiat ja läpäissyt tulikokeet kerta toisensa jälkeen. Mutta silti minulle ei aina tule luonnostaan maskuliiniset insurrektionistiset arvot järkkymättömästä ideologisesta vakaumuksesta ja halukkuudesta satuttaa asian puolesta.

Ja jos emme ole todella rehellisiä itsellemme, jos jatkuvasti piilotamme naamioiden ja militantin poseerauksen taakse heikkouden, epätoivon ja läheisyyden tunteemme, silloin rajoitamme itseämme, lakkaamme tarkastelemasta todellista asemaamme ja tutkimasta sitä minne voisimme seuraavaksi mennä. Emme ole voitolla, olemme häviämässä. Mutta voimme alkaa etsiä ratkaisua vain jos tunnistamme ja ymmärrämme ongelman. Kirjoitan tämän koska tunnen että meidän pitää kommunikoida jotain muutakin kuin nuorison ylimielisyyttä ja kuvia sodasta.

Minusta oli jännää olla kadulla lähiöpoikien kanssa, liikkua heidän skootteriensa kyydissä ja huomata kuinka he saivat läsnäolostamme voimaa ottaa takaisin kadut, joiden olisi pitänyt olla heidän alusta asti. Kävimme yhdessä kyttiä vastaan. Väkivalta voi yhdistää meidät ja auttaa rakentamaan suhteita (kuten nyt kävi). Epäilen että noita poikia ei olisi paljoa kiinnostanut, jos olisimme kävelleet rauhanomaisena mielenosoituksena heidän katujensa läpi ja jakaneet NATOsta kertovia lentolehtisiä.

Joka tapauksessa ilmapiirin sävy häiritsi minua aika ajoin. Olin kaduilla, sekä etenkin leirissä, jossa juomien ja huumeiden terävöittämänä homma meni välillä pieniksi machokoiratappeluiksi päivän hierarkian selvittämiseksi... Ehkä en ole riittävän nihilisti (tai sitten se johtuu siitä että olen nainen), mutta käyn kamppailua näiden ristiriitojen kanssa.

Haluan kurkottaa skenemme ulkopuolelle tapaamaan ja kohtaamaan muita, sekä toimimaan heidän kanssaan. Etsimään yhteistä pohjaa iskeä yhdessä jokapäiväisen elämämme neonvalaistua muoviin käärittyä vankilaa vastaan. Mutta jos kritiikittömästi fetisoimme katujengiä, lähiötä, ”kansan raivon” ruumiillistumaa; jos muutamme toimintamme väkivallan kulttuuriksi antamatta sille sisältöä, silloin emme eroa jalkapallohuligaaneista ja katujengeistä, jotka asettavat ajan ja paikan sovitulle tappelulle (lauantaina iltapäivällä mielenosoituksessa, futismatsin sijaan!) Lyhyesti sanottuna, on olemassa sisäistä dynamiikkaa, arvoja ja käytöstapoja, joiden uudelleentuottaminen ei kiinnosta minua, olivatpa ne kuinka ”kadulta” tahansa.

Minua kiinnostaa se miksi jotkut ihmiset viehättyvät tietynlaisesta poliittisesta ajattelusta ja toiminnasta. Tiedän itse kuinka viettelevä autonomien univormu voi olla, kuinka musta blokki saa minut innostumaan, kuinka paljon pidän salamyhkäisistä puuhista. Mutta mikä on tämän viehätyksen takana oleva estetiikka, tai kulttuuri- ja sukupuoliarvot? Mistä ne tulevat, mihin ne johtavat ja ketä ne palvelevat?

En alkuunkaan ehdota että hylkäämme tien jolla olemme, vain että seuraamme sitä erittäin tarkkaavaisina ja huolellisina, ja että ymmärrämme sen mitä se tekee meille. Meidän täytyy jatkuvasti paljastaa ristiriidat siinä miten reagoimme tekoihimme, kuinka ne muuttavat suhteitamme toisiin ihmisiin, mitä meidän täytyy kollektiivisesti ja henkilökohtaisesti käydä läpi tiettyjen tekojen kanssa, ja kuinka se vaikuttaa meihin, sekä suhteisiimme ja asenteisiimme toisia kohtaan.

Väkivallalla – välittämättä siitä kuka sitä käyttää – on aina psyykkisiä seurauksia uhrin lisäksi myös tekijälleen, välittämättä päämääristä tai ideologiasta. Tunnen tarpeen sille että meidän täytyy pystyä taistelemaan militantisti pidempään, sekä paremmalla henkilökohtaisella ja kollektiivisella terveydellä. Väkivallan tien valitseminen johtaa suurempaan henkilökohtaiseen ja kollektiiviseen riskiin, ja se tarkoittaa myös sellaisen turvallisuuskulttuurin valitsemista, jonka luontaisia ominaisuuksia on ulossulkeminen, vainoharha, puhumattomuus, sekä suhteiden sekamelska, jossa tärkeät osat elämästä täytyy pitää piilossa eikä niitä voi jakaa. Tämä johtaa jännittyneisyyteen ja muihin tunteisiin (kateus, turvattomuus, tunne arvostuksen puutteesta). Se on polku jolla joskus joutuu kohtelemaan ihmisiä niin kuin kyseessä olisi kasvoton vihollinen jolla on kasvot, ei toveri. Se ei ole helppoa. Ja uskon että se verottaa meitä suuresti: kuinka koemme toisemme, ja kuinka koemme itsemme.

Minua pelottaa että näiden epäilyksien ja kysymysten esittäminen tarkoittaa torjutuksi tulemista. Mutta tällaiset ”ei-sotaisat” arvot - kuten empatia, epävarmuus, pohdinta ja käytöksemme kiinnittäminen henkilökohtaiseen ja todelliseen – ovat myös poliittisia. Joten otan riskin torjutuksi tulemisesta ja kirjoitan. Toivon että tämä kirjoitus ymmärretään itsekritiikkinä, ei hyökkäyksenä. Toivon että jotkut näistä ajatuksista löytäisivät hedelmällistä kasvualustaa keskustelun luomiselle: rikkoa kuva ja tarkastella sisältöä pinnan alla.

Elämme mielenkiintoisia aikoja. Vastarinta käy yhä selvemmäksi, kun kohtaamme maailmaa heiluttavat ekologiset, sosiaaliset, poliittiset ja taloudelliset kriisit. Vaikuttaa siltä että valtiot ja yhtiöt eivät enää edes yritä peitellä kapitalismin, sodan ja sosiaalisen kontrollin todellisia kasvoja. Tavalla tai toisella tapahtuva muutos saattaa hyvinkin olla väistämätön, ja meidän täytyy todennäköisesti taistella sen läpi, halusimme sitä tai emme. Tässä suhteessa kirjoitan toiveikkaana, halusta etsiä vastauksia kreikkalaisten ystävien keskellä joulukuun 2008 kapinaa esittämään kysymykseen:

”ja kun olemme polttaneet kaiken? Mitä seuraavaksi...?”

« Menin Strasbourgiin taistelemaan NATO -kokousta vastaan täynnä toivoa todellisesta yhteenotosta. Kaipasin vahvaa vastarintaa. Jotain joka läsnäolomme kautta ilmaisisi sen kuinka taistelumme on koko järjestelmää vastaan. Ja yhteen me otimme... Vaikka se saattaa tehdä meidät kaikki erittäin tietoisiksi joidenkin päivittäisten taistelujemme puutteista, vaikka se epäilemättä pitäisi sisällään poliittista vilppiä ja spektaakkelimaisia harhakuvia, minun on mahdotonta kiistää näistä hallitsemattomuuden hetkistä saamaani nautintoa ja voimaa. Hetkistä, joissa muutaman minuutin tai tunnin ajan murtaudumme joukoittain ulos hegemoniasta, jota voitaisiin kuvailla: ”emme voi kuitenkaan muuttaa mitään”.

Silti kokemukseni Strasbourgin Eurooppa-sillan kupeessa tuona lauantaina jätti jotenkin epämukavan ja turhautuneen tunteen. Poliisin strategia vaikutti olevan mielenosoituksen, ja sen mukana ”mustan blokin” eristäminen tyhjälle teollisuusalueelle, saarelle johon pääsee vain muutamaa siltaa pitkin. Tältä kantilta katsottuna niiden strategia toimi. Blokkausryhmien aamuisista yrityksistä huolimatta kaupungin keskusta säilyi rauhallisena ja hiljaisena. Kävellessäni keskustan läpi myöhemmin iltapäivällä huomasin NATO -autojen saattueiden liikkuvan kadulla kaikessa rauhassa, enkä voinut mitään tunteelle siitä että olisimme saattaneet pystyä luomaan paljon hyödyllisempää kaaosta kauempana oletetusta taistelukentästä.

Joten minua kiinnosti hyvin paljon lukea tekstisi, ja löytää tapoja esittää kysymykseni jotka eivät mene tyypillisiin ”musta blokki tekee yhteistyötä poliisin kanssa” -julistuksiin. Jotkut asiat tekstissäsi tosin häiritsivät minua, joten kirjoitin vastineen keskustelun pitämiseksi käynnissä.

Ensinnäkin pidän tärkeänä painottaa sitä, että lauantain mielenosoituksessa tehdyt jutut – kameroiden, pankkien, Ibis -hotellin, raja-aseman ja muiden ylivallan välineiden hajottamiset – eivät olleet erillisiä NATOn läsnäolosta kaupungissa. Näillä teoilla paljastettiin NATOn linjausten yhteys pankkeihin ja yhtiöihin, sekä kokousta ympäröineisiin valtion instituutioihin ja sotilaallis-teolliseen kompleksiin. Ne tähtäsivät NATO -juhlinnan tuolle puolen globaaliin turvallisuusarkkitehtuuriin, jota NATO suunnittelee käsitelläkseen lisääntyvää kapinointia ja suoraa toimintaa, jota syntyy vastauksen kapitalistisen ja postkoloniaalisen järjestelmän ”kriisiin”.

Ranskan ja Saksan valtioiden liikkeelle laittama käsittämätön määrä poliiseja antoi ymmärtää että kaikki on hallinnassa ja mitään ei tule tapahtumaan. Se korotti panoksia: antoi lisämerkitystä sen osoittamiselle, että asiat voivat silti karata kontrollista ja uusia yhteyksiä liittoumia voidaan luoda, välittämättä siitä kuinka paljon ne laittavat liikkeelle kyttiä, helikoptereita, kontrollipisteitä ja propagandaa väestön pelottelemiseksi.

Se oli uhkarohkea veto, ja tällä kertaa se tuotti tulosta. Se ei tarkoita sitä että olisi aina kaikista fiksuinta käydä suoraan kyttiä vastaan siellä minne ne keskittävät voimiaan. On tärkeää olla ennustamaton, eikä langeta jämähtäneisiin käytösmalleihin. (...) »

***

« (...) Koska käytät tekstissäsi käsitettä 'me', vaikuttaa tärkeältä tehdä selväksi mitä sillä tarkoitetaan. Niin epämääräinen ja ristiriitainen kuin tämä 'me' saattaakin olla, se vaikuttaa viittaavan antiautoritaariselta pohjalta toimiviin epämääräisiin ryhmiin, jotka pyrkivät suoran toiminnan ja hyökkäysten keinoin menemään kapitalismin, valtion, sekä patriarkaalisen ja postkoloniaalisen sorron tuolle puolen; rakentamaan autonomiaa näistä instituutioista ilman väkivallattomuuden dogmia. Tämä on yksi tapa sen kuvailemiseen, ja niitä voi olla 2000 muuta. Sikäli kun tämä 'me', jonkinlainen 'vallankumouksellinen internationaali', ei ole puolue, eikä se ole olemassa minkäänlaisena kiinteänä tai muodollisena tahona, voimme olla enemmän tai vähemmän osa sitä niin kuin haluamme, ja voimme määritellä ja kokea sen eri tavoilla. Kun jotkut meistä puhuvat käsitteellä 'me', silloin tarkoitetaan kansainvälistä kytkeytymistä verkostojen, organisaatioiden, matkojen, toiminnan, strategisten keskustelujen, ystävyyksien ja romanssien kautta... Toisilla on vaikeuksia käsittää mitään 'me' -tahoa rajattujen paikallisten yhteyksien ulkopuolella. Jotkut meistä tuntevat helposti olevansa osa liikettä ja jakavansa yhteisen historian. Toiset ovat paljon varovaisempia luomaan mitään 'me' -käsitettä näin monimuotoisesta ja jakautuneesta kokonaisuudesta, ilman tarkempaa poliittista määritelmää. (...) »

***

« Kirjoituksesi vaikuttaa luovan väärän mielikuvan siitä että Strasbourgissa oli yksi musta blokki, joka oli enemmän tai vähemmän organisoitunut ryhmäksi, koostui kollektiiveista ja yksilöistä, jotka kuvailevat itseään sillä nimellä, ja jotka tunnistavat tuohon taktiikkaan perustuvan yhteisen historian. Mutta ”musta blokki” ei ole ryhmä. Se on yliyksinkertaistettu termi, joka tietyssä hetkessä kattaa ryhmiä, jotka muuten saattaisivat kannattaa hyvin erilaisia poliittisia näkemyksiä ja strategioita yhteenotolle. On aina tärkeä muistaa, että vastahuippukokouksiin ja mustablokkitaktiikoihin osallistuminen on vain yksi poliittisen toiminnan muoto johon nämä ihmiset osallistuvat (eikä aina edes kovin keskeinen sellainen). Monet sellaiset joita voidaan pitää osana Strasbourgin ”mustaa blokkia” osallistuvat monilla muilla tavoilla päivittäisiin taisteluihin, eri autonomian muotoihin ja tiloihin. Lisäksi on monia muita ihmisiä, jotka saattavat kokea mellakkataktiikan omakseen, mutta päättävät silti jättää menemättä Strasbourgin kaltaisiin vastahuippukokouksiin. Joillain saattaa todellakin olla tunne yhteisestä historiasta ja poliittisesta linjasta, joka voidaan jäljittää useisiin erilaisiin viimeisen kymmenen vuoden aikana tapahtuneisiin ”mustan blokin” tekemisiin tai tiedotteisiin. Kuitenkin monet, jotka Strasbourgissa tai muualla valitsivat nämä taktiikat, eivät esitä itseään mustana blokkina, ja jopa kritisoivat koko käsitettä ja siihen liittyvää poseerausta identiteettiansana ja medianimikkeenä, jonka vaarana on sellaisten ihmisten vieraannuttaminen joiden kanssa muuten saattaisi olla mahdollista jakaa tällaista toimintaa. Tässä suhteessa tarkasteltuna Strasbourgissa ei ollut mitään yhdenmukaista ”mustan blokin” koordinointia, pelkästään pienempiä tai suurempia monenlaisiin yhteisyyksiin perustuvia ryhmiä: ihmisiä jotka valmistelivat tietyntyyppistä toimintaa tietyssä asiayhteydessä, niin että he käyttivät monenlaisiin yhteisyyksiin perustuvia yhteyksiä. (...)

Etenkin vaikuttaa tärkeältä olla sulkematta itseämme mustan blokin identiteettiin, sillä tämä hyökkääviä taktiikoita jakavien ihmisten moninaisuus tulee todennäköisesti kasvamaan. Niin kutsuttu ”kriisi”, josta puhut, tarkoittaa ennen kaikkea kapitalistisen ylivallan sopeutumista uuteen tilanteeseen, jossa sosiaalinen tilanne ja kontrollin tasot muuttuvat rajummiksi; ja toivotaan että sen myötä myös vastarinta muuttuu rajummaksi. Moninaiset ryhmät ja liikkeet elvyttävät jo nyt laittomia ja hyökkääviä taktiikoita osana päivittäisiä taisteluitaan. Tällaisia taktiikoita on esimerkiksi pomojen kidnappaamien, työpaikkojen pommittamisella uhkaaminen, talouden sulkeminen, ”automaattialennukset” (joukkonäpistely tai laskujen maksamatta jättäminen), valtaukset, sabotaasi ja militantit mielenosoitukset. Euroopassa (ja etenkin NATOn sekä muiden turvallisuuspolitiikasta vastaavien tahojen kokoontumisten ja koordinaation kautta) armeijat ja poliisi tekee yhteistyötä valmistautuakseen toimimaan sosiaalisia liikkeitä vastaan sen peittelemättömän oletuksen pohjalta, että asiat kärjistyvät ja useammat ihmiset tuovat raivonsa kaduille. Tämä tilanne haastaa strategisen viisautemme, kykymme olla lankeamatta ylimieliseen etujoukkoiluun sekä messiaaniseen ja identiteettipohjaiseen dynamiikkaan. Se haastaa myös kykymme luoda ja ylläpitää yhteyksiä sosiaalisten liikkeiden sisällä, kaikkine monimutkaisuuksineen, taktiikoiden moninaisuuksineen sekä ristiriitaisine väittelyineen. (...) »

***

«(...) Mitä Strasbourgiin tulee, itsesyyllisyytesi siitä että me 'käytimme' mielenosoitusta menee pieleen. On totta että teimme siitä hyökkäävämmän, ja edesautoimme sitä että niiden jotka olisivat halunneet marssia kaikessa rauhassa tyhjän teollisuusalueen läpi, tai jotka olisivat halunneet neuvotella tiensä ulos poliisilinjojen läpi, oli mahdotonta tehdä niin. Mutta ne meistä, jotka liittyivät rauhanmarssiin mustissa vaatteissa kasvot peitettynä, halukkaina haastamaan kokous ja sen suojelijat sanojen lisäksi myös teoilla, eivät olleet pieni vähemmistö: meitä oli useita tuhansia. Mielenosoitus oli myös 'meidän' mielenosoituksemme.

Vuoden 2001 G8-kokouksen aikaan Genovassa, ja muulloinkin, monet ”mustan blokin” tyypit elivät ”sosiaalidemokraattisissa” ja ”pasifistisissa” leireissä, jotta eivät joutuisi poliisien suoran tukahduttamisen ja eristämisen kohteeksi. Vertailun vuoksi sanottakoon, että vaikka monet valitettavasti eivät osoittaneet kiinnostusta osallistua millään tapaa organisaatioon, Strasbourgin leiri tuntui paljon enemmän siltä että se oli 'meidän' leiri. Monet leirin ihmisistä olivat anarkisteja tai muita vallankumouksellisia, ja tämä hyökkäävä näkökanta heijastui monista aktioista joita leiristä tuli noina päivinä. Tämä taistelu on myös meidän taistelumme, ja iso osa mielenosoituksiin osallistuneista ihmisistä (tuntuu siltä että paljon suurempi osa kuin aiemmissa huippukokouksissa) osallistuivat joko aktiivisesti hyökkääviin taktiikoihin, tai ainakin passiivisesti tukivat tapahtuneita militantimpia tempauksia. (...)»

***

« On mielenkiintoista että kun puhut tuhopoltosta hotellilla, mietit oliko se sen arvoista, että kannatti ottaa vaara jonkun vahingoittumisesta tekojemme seurauksena. Kysymyksen kysyminen niin yleisellä tasolla häiritsee minua. Itse asiassa monet tekomme (kuten monet muut vähemmän poliittiset asiat elämässä) tarkoittavat tuon riskin ottamista. Kun asetumme militarismia ja sosiaalista kontrollia vastaan, haastamme jotkut maailman parhaiten varustetuista ja brutaaleimmista sotilaallisista ja julkisen järjestyksen instituutioista. Aina kun viemme kritiikkimme kaduille, ja etenkin jos emme rajoita itseämme passiiviseen marssimiseen, on vaara siitä että me, toverimme, kytät tai joku muu saattaa loukkaantua, joutua pidätetyksi tai päivän tapahtumien henkisesti järkyttämäksi. Jokaisen mielenosoitukseen osallistujan tulisi olla tietoinen siitä että mitä tahansa teemme, on aina vaara siitä että poliisi hyökkää meitä vastaan (eivätkä ne epäröineet kaasuttaa ja hakata väkivallattomia mielenosoittajia tuona samana aamuna Strasbourgissa). Kuitenkin, tilanteet joita olemme valmiita luomaan, ja riskit joita olemme kussakin tilanteessa valmiita ottamaan, eivät saisi koskaan olla itsestään selviä ja kyseenalaistamattomia. Siitä riippuu etiikkamme, kohtaamamme tukahduttaminen, sekä tuki jota voimme odottaa.

Tämä on monimutkainen ja syvällinen kysymys, mutta voimme ehkä koittaa lähestyä sitä pilkkomalla se ”yksinkertaisempiin kysymyksiin”. On esimerkiksi mahdollista sanoa, että mitä tulee vaarannettaviin suhteisiin, on ilmiselvä ero niiden välillä, jotka valitsevat taistelun ja valmistautuvat siihen (kuten me, tai supersuojatut kytät, jotka yrittävät sulkea meiltä tien tai hyökätä meitä vastaan), ja ohikulkijoiden tai kanssamielenosoittajien välillä, jotka eivät ole valinneet näitä taktiikoita eivätkä ole valmistautuneet väkivaltaiseen konfliktiin. Ei ole sama asia ottaa riski kytän vahingoittamisesta toiminnan aikana, tai edes tarkoituksella hyökätä heitä vastaan kun he sulkevat tiemme, kuin ottaa riski siitä että joku sellainen loukkaantuu, joka enemmän tai vähemmän oli väärässä paikassa väärään aikaan. Tämä ei tarkoita sitä että kytän vahingoittaminen olisi mielenkiintoinen päämäärä itsessään, ellemme pyri pelkästään uusintamaan ja heijastamaan Valtion rangaistusluontoista logiikkaa.

Se tarkoittaa sitä että päätökset ja teot, jotka muuttavat protestitilamme taistelualueeksi, vaativat huolellista harkintaa. Valitun taktiikan mukaan moninaisiin osiin jakautunut mielenosoitus on joskus menneisyydessä toiminut varsin hyvin, kuten on myös erilaisten mielenosoitusten järjestäminen eri hetkinä. Toisaalta on poliittisesti merkittävää että fyysinen konflikti tulee kaikista suunnista, ilman että se on eristynyt erillisiin lokeroihin. Se on myös taktisesti tehokkaampaa, sillä poliisin on paljon vaikeampaa rajata kaaosta, ja koska se sallii paljon useammille ihmisille osallistumisen, sekä tunteen konfliktin osana olemisesta. Ja sitten aina on vielä odottamattomia ja spontaaneja ylikiehuvia hetkiä, jotka voivat vaihtelevalla menestyksellä vaihtaa pöydällä olevia kortteja, kaikista hienoista suunnitelmista huolimatta. Joka tapauksessa, sen miten kaikissa näissä tapauksissa torjutaan perinteisen vasemmiston poliittiset muodot – tyhjät puheet, hyödyttömät mielenosoitukset ja alituinen konfliktien välttely – ei tulisi tarkoittaa solidaarisuuden hylkäämistä, johon kuuluu sellaisten ihmisten suojeleminen, jotka ovat samalla puolella meidän kanssa, mutta jotka eivät halua ottaa suuria riskejä ja kohdata mahdollista tukahduttamista.»

***

«G8-kokouksen vastaisissa mielenosoituksissa Rostockissa 2007 minun täytyi tehdä sydäntäsärkevä päätös: liittyisinkö mustaan blokkiin vai jäisinkö läheisen ystäväni luokse. Ystäväni oli hieman aiemmin hajottanut selkänsä, eikä voinut osallistua, sillä häntä pelotti mahdollinen selkärangan vaurioituminen. Hän oli myös psyykkisesti traumatisoitunut siitä että hänen aiemmin vahva ja voittamaton kehonsa oli pettänyt. Menin mustaan blokkiin. Mutta se ei ollut helppo valinta. Se sai minut tajuamaan kuinka hauras on kykymme osallistua fyysisesti sosiaalisen sodan hyökkäävään puoleen. Se vahvisti tarvetta etsiä jonkinlaisia pitkän tähtäimen keinoja taistelumme radikalisoimiseksi. Keinoja, jotka pystyvät luomaan jotain enemmän kuin valemilitaristisia ghettoja ja leikkikenttiä 20-30 -vuotiaille vallankumouksellisille. Joskus tuntuu siltä että 25-vuotiaalle mustan blokin aktivistille ajatus siitä että on 40 tai fyysisesti työkyvytön vaikuttaa kaukaiselta, epätodennäköiseltä tai suorastaan nololta. Mutta jos asia on näin, vaikuttaa yhä uskomattomammalta että he saavuttaisivat tuon iän ja osallistuisivat yhä militanttiin taisteluun.

Riskitasoissa ei ole kyse vain poliittisesta ideologiasta. Joku joka on vaarassa joutua vankilaan muista syistä, ihmiset ilman papereita, lasten vanhemmat, tai isoäitini saattavat haluta mennä mielenosoitukseen, mutta olla hankkiutumatta ongelmiin. Meidän ei tulisi halvaannuttaa itseämme ja toimintaamme tältä pohjalta, sillä se ei koskaan tule miellyttämään kaikkia. Ei kuitenkaan ole välttämättä ”vastavallankumouksellista” tarkastella tapoja, joilla kaikenikäiset kaikenlaisista taustoista tulevat yhteisöt voivat yhdistyä taistelemaan, ja ponnistelemaan yhdessä sen eteen, että ymmärrämme vahvuutemme ja heikkoutemme, murramme esteet ja suojelemme toisiamme yhteistä vihollista vastaan.

Mitä tulee materiaaliseen vastarintaamme, olemme menneet eteenpäin vuosien varrella kehittyneiden kollektiivisten rakenteiden kautta: lakituki, ensiapuryhmät, yhteisökeittiöt, liikenneinfrastruktuuri, leiriorganisaatio, kommunikaatio (kuten riippumaton media), sekä henkinen tuki traumojen hoitamiseksi... Nämä ovat todisteita kyvystämme oppia kokemuksistamme ja kasvaa liikkeenä. Ne kuuluvat vahvuuksiimme niin pitkään kun niistä ei tule erillisiä palveluita, vaan ne pysyvät aktiivisina poliittisen sisällön ja päämäärien luomisessa. Uskon että näiden itseorganisoituneiden rakenteiden käyttö ja kehittäminen on yhä tärkeämpää, etenkin kun tarkastellaan Kreikan kapinaa ja kasvavaa sosiaalista tyytymättömyyttä.

***

«(...)Kuvailet kirjoituksessasi ansan, paradoksin, jossa kapitalistisen ”autiomaan” aiheuttaman vieraantumisen empaattinen kritiikki saattaa lopulta johtaa sellaiseen taistelujemme abstraktioon, joka tyhjentää ne kaikesta välittömästä merkityksestä tai kouriintuntuvista päämääristä. Messiaanisella laskelmoinnilla, joka keskittyy kaukaiseen lopulliseen päämäärään maailmanlaajuisesta kapinasta, on tapana muodostaa ajattelutapa, joka halveksii mitä tahansa välimuotoja, prosesseja, konkreettisia voittoja, vaatimuksia tai tiettyjä kamppailuja tylsänä, ja väistämättä osana reformistista agendaa, joka lopulta vain säilyttää yhteiskuntarauhan... Joskus tuntuu siltä että ikään kuin mitä tahansa osittaista tai rajattua elämiemme parantamista epäillään järjestelmän romahduksen viivästyttämisestä.

Löytämällä reformistista kansalaisuutta lähes kaikista protestoinnin muodoista, tapaamme unohtaa niiden kaikki konfliktihakuisemmat ulottuvuudet, niiden vahvuudet sekä kyvyn kehittyä. Tämän seurauksena vähennämme jyrkästi saatavilla olevia toiminnan ja liittoutumien mahdollisuuksia. Vallankumouksellisen prosessin tulisi mielestäni, päinvastoin, kiinnittää huomiota muihin epäilemättä pirstoutuneisiin ja epätäydellisiin vastarinnan muotoihin, jotka voivat kuitenkin muuttaa niihin osallistuvien ihmisten elämää. Meidän tulisi ymmärtää kuinka nämä vastarinnat voivat radikalisoitua ja yhdistyä laajempaan näkökulmaan. Tarvitsemme usein lähtöpisteitä, asioita joihin juurruttaa vastarintamme, seiniä purettavaksi ja pieniä, täsmällisiä voittoja... On monia esimerkkejä suurista liikkeistä jotka pitivät itsensä käynnissä tämän kaksoisdynamiikan turvin. Ehkä joihinkin kaikista tunnetuimpiin kuuluu Britanniassa 1990-luvulla olleiden tieprotestiliikkeiden kehityskaari, jotka siirtyivät yhden asian taisteluista ja voitoista globaalimpaan antikapitalistiseen dynamiikkaan; tai tapa kuinka Italian autonominen liike 1970-luvulla onnistui yhdistämään täsmälliset vaatimukset ja taistelut asumisesta, työolosuhteista, laskujen maksusta kieltäytymisestä jne.. globaaliin vallankumoukselliseen visioon, ja vielä onnistuivat jotenkin olemaan asettamatta niitä toisiaan vastaan.»

***

« Jatkuva ongelma ”antikapitalististen” liikkeiden sisällä on ollut tiettyjä tilanteita varten omaksuttujen taktiikoiden muuttaminen identiteetiksi: aloimme käyttämään soittokuntia (kuten Infernal Noise Brigade jenkeissä, tai Sambaryhmä J18-demossa Lontoossa 1999) taktiikkana kasvattaa ilmassa olevaa jännitettä ja voittaa poliisi oveluudessa liikuttamalla joukkoja nopeasti tilanteissa, joissa autoissa oleva äänentoisto ei olisi riittävän nopea tai joustava. Myöhemmin mukaan tuli ihmisiä, jotka eivät olleet osallistuneet poliittiseen/taktiseen ajatteluun, ja muodostui idea siitä että sambamusiikki olisi itsessään radikaalia ja vallankumouksellista, välittämättä siitä mitä sambaryhmät tekisivät mielenosoituksen aikana. Sama tapahtui Pelleille... alkuperäisen pellearmeijan idea – mitä tahansa siitä ajateltaisiinkin – oli sentään pohjautunut poliittiseen ja taktiseen ajatteluun, ei ajatukseen siitä että pellet olisivat vallankumouksellisia asiayhteydestä huolimatta. Saattaa olla että taktiikan abstrahoiminen sen päämääristä ja asiayhteydestä voi olla helpompi huomata näistä esimerkeistä, sillä olemme kriittisempiä koko taktiikka kohtaan, mutta samaa voidaan joskus sanoa myös hyökkäävämmistä keinoista, kuten naamion pitämisestä, roskalaatikoiden polttamisesta tai ikkunoiden rikkomisesta. (Jotkut ehkä muistavat vuoden 2007 G8-kokouksen aikaan aamuneljältä Retterlichin leiristä lähteneen mustan blokin, joka poltti roskia ja rakensi barrikadeja pikkukylässä keskellä ei-mitään? Olin siellä, se oli erittäin masentavaa!)

Mutta uskon että huolimatta ilmiselvistä kritiikeistä tiettyjä poseerauksia ja eleitä kohtaan, ne kuitenkin tarjoavat keinon käsitellä pelkojamme antautumatta niille aikana jolloin on hyviä syitä olla peloissaan, ja haluamme ylittää tuon pelon ja pystyä toimimaan.

Olen erittäin kriittinen kapitalistisen yhteiskunnan nykyistä taipumusta kohtaan edistää uhrimentaliteettia, ikään kuin se olisi ainoa tie totuuteen. Aivan kuin ylivallan tunnistamisen täytyy välttämättä rajata meiltä mahdollisia keinoja taistella vastaan vahvalla ja omaehtoisella tavalla. Ikään kuin taistelumme tulisi, paradoksaalisesti, rakentaa itsensä vain heikkouksiemme ympärille. Tiedämme tietenkin, eikä siitä ole epäilystäkään, että fyysisen voiman ja taistelutaidon fetisoiminen on parhaimmillaankin proto-fasistista. Mutta uskon että aika ajoin on välttämätöntä vetää syvään henkeä ja yrittää toden teolla uskoa kykyihimme toimia, olla vahvoja, sekä suuria ja villejä. Tähän haluan sanoa että mielestäni on myös elintärkeää ylläpitää kykyämme nauraa (sekä yksin että yhdessä) sotaisalle poseerauksellemme. Mielestäni siinä on perustavanlaatuinen ero, että uskomme pelkojemme ylittämisen välttämättömyyteen niin että pystymme samalla nauramaan ja olemaan ottamatta itseämme liian vakavasti, ja siinä että suhtaudumme kritiikittömästi näihin sotaisiin asenteisiin.

Olen nähnyt monien (kaikkia sukupuolia olevien) uusien ihmisten liittyvän 'jengeihimme' ja hyppäävän samantien näihin 'machorooleihin' joilla peitämme pelkomme. Usein he oppivat asettautumaan valtarakenteisiin joita luomme (ja jotka niin usein matkivat valtarakenteita jotka haluamme kukistaa), ja heittäytyvät ”kaupunkisoturin” sankarikulttuuriin. (Muita esimerkkejä skeneissämme esiintyvistä sankarikulttuureista on ”diy-supersquattaaja” ja ”tinkimätön poliittinen intellektuelli”.) Nämä sosiaaliset roolit opitaan vanhemmilta anarkisteilta ja autonomisteilta, joilla saattaa olla kriittisempi suhtautuminen näihin rooleihin (tai sitten ei), mutta jotka harvoin tuovat nämä kritiikit selvästi esiin.

Kaikista todennäköisintä on, että nuoret miehet kannattavat kritiikittömimmin ”kilpailevan militanttiuden” prosessia, josta palkitaan korkeammalla sosiaalisella asemalla skeneissämme. Näin siksi, koska (aivan kuten muissa patriarkaalisissa arvojärjestelmissä) heillä on todennäköisesti eniten voitettavaa siinä. Poliittisen väkivallan ylistämisellä pelataan, joskus äärimmäisyyksiin asti, käytösmalleilla, jotka saavat voimansa ja ruokkivat sosiaalista ehdollistumista sukupuolen ja vallan ympärille, ja jos suoraan sanotaan, olemme vaarassa luoda hirviöitä! (...)»

***

«(...)Ei pidä ihan paikkaansa sanoa että musta blokki toimii vain ”suljetuissa ja vainoharhaisissa ryhmissä”. Ehkä Strasbourgissa, jossa oli selkeämpi ”läheisryhmä” -rakenne, se piti enemmän paikkansa kuin ”spontaanien” mellakoiden aikana, jollaisia on nähty esimerkiksi joidenkin sosiaalisten taistelujen aikana Ranskassa viime vuosina. Viimeksi mainituissa on joskus ollut varsin helppoa tavata ja toimia yhdessä hetken tiimellyksessä. Mutta jopa Strasbourgin mustassa blokissa toisilleen tuntemattomat ihmiset toimivat spontaanisti yhdessä. Esimerkki tästä on torstain mielenosoitus yhdessä paikallisten lähiöasukkaiden kanssa... Vainoharhaa ja suljettuja ryhmiä on olemassa, mutta ne ovat olemassa osittain poliisin soluttautumisen ja mahdollisten pidätysten takia, ainakin silloin kun kyse on tietyntyyppisistä teoista. Tämän ei tulisi estää meitä yrittämästä aktiivisesti ylläpitää paljon helpommin lähestyttäviä tiloja ja taistelun muotoja, mutta mikä tahansa pyrkimys olla avoimempi ja rehellisempi, sekä herättää kysymyksiä ja pohdintaa asioista joista emme yleensä puhu, täytyy tapahtua tässä yhteydessä: siksi meidän molempien täytyy kirjoittaa anonyymisti!

Siksi on vaikea löytää sellaista tilaa keskustelulle jossa emme antaudu hajaantumisen ja irtisanoutumisten vaaraan, tai jossa paljastamme heikkoutemme ja muuta sellaista tietoa josta vihollisemme voivat hyötyä. On vaikea kuunnella kritiikkiä, etenkin ”väkivallan” itsekritiikkiä. Ne tulevat aikana jolloin meitä pommitetaan jatkuvasti viesteillä siitä kuinka jyrkästi tulee tuomita kaikki keinot, jotka voidaan määritellä ”väkivallaksi” yhteenotossa Valtiota ja taloudellista väkivaltaa vastaan. Kuulemme kerta toisensa jälkeen kuinka ”väkivalta” on umpikuja, että se on ristiriitaista ja tuo mukanaan vain tukahduttamista... Valtiot yrittävät määritellä minkä tahansa vallanpitäjiä mahdollisesti heikentävän teon ”terrorismiksi”, sekä luomaan jakolinjan hyväksyttävien väkivallattomien mielenosoittajien ja ”pahojen huligaanien”, ”lähiöraakalaisten” tai ”anarko-autonomien” välille. Siksi on välttämätöntä pitää vaihtoehtomme auki, ylläpitää taisteluun käytettävien työkalujen moninaisuutta, eikä kutistua ”täysin harmittomaksi”. Tässä yhteydessä on loogista että keskitymme puolustamaan mahdollisuutta ja välttämättömyyttä väkivaltaisten taktiikoiden käyttämiseen silloin kun se on välttämätöntä. Kohdatessamme hyökkäyksiä joka suunnalta, on luonnollista ettemme halua lisätä uusia epäilyksiä. Mutta ehkä voimme myös toivoa että ”hyväntahtoiset” kritiikit liikkeen sisältä saattavat auttaa tuomaan meidät lähemmäksi ihmisiä, jotka usein ottavat etäisyyttä osuessaan jyrkkään ideologiseen muuriin.

Tässä toisinaan oikeutetun vainoharhan jännittyneessä ilmapiirissä meidän ei tule antaa maalata itseämme nurkkaan. Piireissämme on hyvin vähän tapaamisia tai kokouksia joissa emme ole ottaneet puolia, joissa olemme vapaita keskustelemaan monimutkaisista suhteista ja ajatuksista sen suhteen mitä teemme, joissa voimme ilmaista intohimomme ja viettimme, sekä epäilyksemme ja hyödyttömyyden tunteemme. Olemme nopeita tuomitsemaan ja leimaamaan, kun jahtaamme epätoivoisesti identiteettiä ja voimaa, ja tässä suhteessa suurin osa meistä on hyvin varovaisia sen suhteen mitä epäilyksiä myönnämme meillä olevan, sillä uskomme yhteenottoon ja haluamme osallistua sosiaaliseen sotaan, emmekä halua tulla ulossuljetuksi tästä militanttien piiristä, jossa yksi varomaton tunnustus tai kysymys saattaa viedä meidät tervaan ja höyheniin pasifistina tai petturina.

Tämä radikaali askeleen-edellä-oleminen osoittautuu usein haitalliseksi, jos idea on voittaa pelkomme pitkällä tähtäimellä. Ympäri Eurooppaa suuri osa ihmisiä häviää liikkeistämme kaikessa hiljaisuudessa. Liian monet palavat loppuun tai luovuttavat saadessaan ensi kertaa maistaa todellista pelkoa tai tukahduttamista. Näin voi käydä kun puskemme retoriikkamme sen yläpuolelle mitä olemme todella valmiita toteuttamaan käytännössä, ja kiistämme tai patoamme pelkomme sen sijaan että kulkisimme niiden läpi. Kunnes ihmiset yhä edelleen puhuvat todella suuria, mutta jostain syystä yhä useammin käy niin, että ihmisiä on liian vähän yöllisiin seikkailuihin.

”Maailman sisällissodan” retoriikan kääntäminen toiminnaksi tarkoittaa jotain enemmän kuin vain pelkkää Hollywood -tyylistä hetkellisten kuvien uudelleenluomista loistokkaista ja jännittävistä, sankarillisista sotahetkistä. Strateginen selväjärkisyys vaatii sitä ettemme vain kiteytä taisteluamme sarjaksi spektaakkelimaisia huippuhetkiä, vaan että pohdimme myös niiden askelten, olosuhteiden ja kohtaamisten monimutkaisuutta, jotka mahdollistavat näiden vastarintojen olemassaolon ja antavat niille merkitystä. Kiistämättä sosiaalisen sodan todellisuutta, emme voi piilottaa sitä tosiasiaa että väkivallan kasvu ei pelkästään kylvä vapauttavan kiihkeyden siemeniä. Se myös johtaa kaikki konfliktin osapuolet sulkemaan itsensä steriiliin ja kostonhaluiseen dynamiikkaan. Useimmat sodat koostuvat laajalti suuresta määrästä tylsyyttä, typeryyttä ja sattumanvaraista julmuutta; usein pelon ja jopa kuoleman keskeyttäminä... Nämä merkit eivät ole yhtään sen vapauttavampia kuin ne ovat houkuttelevia, eikä meidän tule sen koommin ihannoida niitä kuin sulkea silmiämme niiltä.

Voimme kuitenkin epäilemättä halvaannuttaa itsemme itsekritiikillä, mikäli haemme teoiltamme liikaa johdonmukaisuutta, sen sijaan että yrittäisimme antaa niille suurimman mahdollisen vipuvoiman. Olemme syntyneet poliittisesti individualistiseen ympäristöön, jossa ei ole paljoa käsitystä kollektiivisesta sitoutumisesta ja kollektiivisista vakaumuksista, ja jossa ei ole paljoa uskoa vallankumouksellisen prosessin tai vaihtoehtoisen sosiaalisen järjestelmän mahdollisuuteen. Mutta jos onnistumme jälleenrakentamaan postmodernista hauraudestamme jonkinlaista sitkeää osallistumista ja voimaa, sortumatta joihinkin menneiden vallankumouksellisten liikkeiden uskonnollisiin ja ideologisiin ansoihin, saatamme löytää sen hienovaraisen tasapainon, joka on välttämätöntä pitkäaikaisen kestämisen kannalta, ja välttää edellisten sukupolvien kokemat massiiviset loppuunpalamiset, lopettamiset ja puolenvaihdot. (...)»

« Kapina aiheuttaa poliittisissa puolueissa hämminkiä. Niiden opithan ovat aina julistaneet kaikkien voimainkoetusten tehottomuutta; ne tuomitsevat kaikki kapinat jo pelkällä olemassaolollaan. »
- Frantz Fanon, Sorron yöstä, 1961.

1.Strasbourgin tapahtumat oli varsin helppo ennustaa ja ne saattoivat olla väistämättömiä. Joka tapauksessa, kuten jokaisen sellaisen vastahuippukokouksen jälkilöylyissä joissa ihmiset ovat saaneet kunnon mellakan, suuret ja hyvät sekä vasemmalta että oikealta vääntävät vastenmielistä itkua. Syytökset lentävät kuinka jonkun on täytynyt päästää mellakoijat pälkähästä tai yllyttää heitä. Jotkut menevät jopa niin pitkälle, että viittaavat jonkun machiavellistin olevan organisoiva aivo mellakoijien takana. Kaikki poliittiset puolueet, jopa äärivasemmalla, kilpailevat yht'äkkiä siitä kuka saa olla äänitorvi kaikista iljettävimmälle lahkolaiselle lätinälle. Joko suoraan tai epäsuorasti ne valittavat poliisin voimattomuutta mellakoinnin edessä. Lopulta kyse on aina samasta vanhasta tarinasta, ajatuksesta jonka ne kaikki sydämessään jakavat, UMP:stä Sosialistipuolueeseen ja Attacista Kansalliseen Rintamaan: on mahdotonta että ihmiset olisivat riittävän vihaisia aloittaakseen mellakan itse. Jonkun on täytynyt jollain tapaa manipuloida heitä.

2.Toistamme sen mitä sanottiin jo heinäkuussa 2001 Genovan G8-kokouksen aikaisten mellakoiden jälkeen: emme tarvitse johtajia yllyttämään meitä kapinaan ja taisteluun. Lauantaina 4. huhtikuuta 2009 Strasbourgissa: jos rikoimme kauppojen ikkunoita, sytytimme Valtiota ja kapitalismia palvelleita rakennuksia palamaan (raja-asema, pankkeja, bensa-asema, turismitoimisto, Ibis -hotelli jne.), tuhosimme videokameroita ja mainostauluja, sekä hyökkäsimme poliisia vastaan, se ei johtunut siitä että joku okkultistinen organisaatio käski tehdä niin, vaan koska tarkoituksella päätimme itse tehdä sen.

3.Jos kykenimme toimimaan tällä tapaa, se ei johtunut siitä että poliisi salli sen tapahtua, vaan koska meitä oli useita satoja, tai jopa tuhansia: pahamaineinen ”kansainvälinen musta blokki”! Se johtui siitä että kytät eivät ole täysiä robotteja, ne ovat ihmisiä, ja myös ne voivat tuntea pelkoa. Poliisi olisi todennäköisesti voinut yrittää lopettaa mellakat nopeammin ampumalla ihmisiä kovemmalla tavaralla kuin pelkällä kaasulla, kumiluodeilla ja lamautuskranaateilla. Kuitenkin, edes Ranskan nykypäivän sarkozylaisessa demokratiassa ei mielenosoittajien tappaminen ole vielä selvä homma. Luc Chatel julisti 8. huhtikuuta että ”hallituksen ensisijainen tehtävä on pitää huoli siitä ettei kukaan kuole”. Emme ole vielä riittävä uhka heidän hallinnolleen sitä varten.

4.Jos toimimmekin vain köyhillä asuinalueilla Strasbourgin teollisuussataman lähellä, se johtui siitä että meiltä puuttui tarvittava voima tai taito kaupungin keskustaan pääsemiseksi. Poliisi ja armeija suojeli raivokkaasti kuuluisaa punaista aluetta (kaupungin keskustaa ja porvarillisia alueita). Kukaan ei kuitenkaan voi todella uskoa ettemmekö olisi olleet paljon pelottavampia jos olisimme päässeet noille rikkaiden alueille. Mediahypestä huolimatta hyökkäyksen kohteeksi joutui vain instituutioita tai kaupallisia rakennuksia. Köyhillä alueilla ei koskettu paikallisen väestön juttuihin.

Taistelumme on valtaa vastaan, ei niitä vastaan jotka kärsivät vallan seurauksena.

5.Lehdistö ja poliitikot yrittävät esittää mustan blokin nihilistisinä ja verisinä vandaaleina. Mutta mustien blokkien käytäntö ei ole rajoittunut tuhoamiseen (aivan kuten elämämme ei ole rajoittunut mustaan blokkiin, joka on vain hetkellinen ja asiasidonnainen protestin muoto.) Musta blokki harjoittaa keskinäistä apua ja rikoskumppanuutta kaikkien mielenosoittajien kanssa yhteenotossa, itsepuolustuksessa ja kyttien pakenemisessa.

Mellakassa syntyy spontaani ja anonyymi solidaarisuus, aito siinä mielessä että mikään ele ei vaadi mitään vastineeksi. On kaksi maailmaa, jotka ovat käytöksessä ja valinnoissa toisiaan vastaan: toisella puolella päättäväiset mielenosoittajat, jotka ovat paikalla vakaumuksensa, halujensa ja raivonsa vuoksi, elämässä aidosti ja vapaasti; toisella puolella valan vannoneet kytät, jotka ovat paikalla velvollisuudesta käskyjä ja rahaa kohtaan, joille maksetaan siitä että he tukahduttavat, ja jotka on koulutettu ajattelemaan tekojaan niin vähän kuin mahdollista (riski siitä että ne eroaisivat olisi liian suuri).

6.Meitä kaikkia huolettaa se mitä Strasbourgin NATO-kokouksessa keskusteltiin. Läntisten supervaltojen johtama postkoloniaalinen sota, sekä niiden ”sisäistä vihollista” vastaan käymä sota saa meidät voimaan pahoin. Sosiaalinen kontrolli, siirtolaisvirtojen hallinta, poliisin vahvistaminen, tiedustelun kehittyminen ja väestön rekisteröiminen... tätä vastaan nousimme.

7.Vallanpitäjät pyrkivät jatkamaan kapitalistisen demokratian pakottamista kaikille ainoana mahdollisena sosiaalisen organisaation muotona. Paskoista elämistämme huolimatta, välittämättä kapitalistisen imperiumin viimeaikaisesta horjumisesta, vallankumoukselliset näkökulmat tuntuvat niin kaukaisilta että niiden pelkkä kuvitteleminenkin tuntuu vaikealta. Ja silti, aikamme syvän vastavallankumouksellinen alistuneisuus ei ole väistämätöntä. On suuri haaste onnistua vapauttamaan itsensä kapitalismista taistelun ja keskinäisen avun keinoin, ja tämä vapautuminen ei voi olla olemassa rinnakkain kapitalismin ja valtiovallan kanssa.

8.Kun tiedämme ettei toisenlainen maailma voi olla mahdollinen ilman globalisoidun kapitalistisen demokratian täyttä romahdusta; kun tiedämme että ”kaikki hallitsevat luokat jatkavat etuoikeuksiensa puolustamista katkeraan loppuun asti hellittämättömällä sinnikkyydellä ja energialla” (Rosa Luxemburg, What does the Spartacus League Want? 1918), vaikuttaa siltä että ei ole kovin ongelmallista kylvää kaaoksen ja tuhon siemeniä (käyttääksemme median sensaatiohakuista käsitteistöä) tämän sorron ja sosiaalisen kontrollin maailman sydämeen. Itse asiassa vaikuttaa siltä että se ei riitä alkuunkaan. Tämän maailman vallankumouksellinen muuttaminen ei ole mahdollista ilman kouriintuntuvaa taistelua. On alistettujen tehtävä rakentaa uudet perustat sosiaaliselle elämälle ilman että odotetaan hallitsijoidemme suostumusta.

9.Viime vuosina on nähty kansannousuja, jotka selvästikin ovat herättäneet huolta vallanpitäjissä: mellakat köyhillä asuinalueilla marraskuussa 2005, uutta työlakia vastustanut liike keväällä 2006, Sarkozyn vastaiset mellakat presidentinvaalien aikaan 2007, lukiolaisten liikkeet 2007-2008, ja hiljattain Ranskan valtio ilmaisi kasvavan huolensa yleisen kapinan partaalla keikkuneesta Kreikan kansannoususta.

Aivan kuten Strasbourgin mustan blokin tapauksessa, media keskittyi siihen kuinka nuoria nämä liikkeet olivat, aivan kuin ne yrittäisivät kutistaa kapinoinnin sukupolvi-ilmiöksi (alentavien huomautusten pohjalta, jotka noudattavat kaavaa: ”odottakaa vain niin kymmenessä vuodessa olette unohtaneet tuon kaiken ja alistuneet kohtaloonne aivan kuin me muutkin”).

Uskomme että tässä asenteessa on sisäinen vaara joka täytyy voittaa. Nuoret eivät voi yksistään toteuttaa kapinaa (vallankumouksesta puhumattakaan). Luokkataistelun tapaan sen tulisi olla rajat ylittävää, ja kaikkien elettävissä yli eroavaisuuksien ihonvärissä, eletyissä vuosissa, sukupuolessa, ammatissa jne. Täydessä tietoisuudessa ylivallasta ja sorrosta.

10.Vaikka tiedämme hyvin että vallan kumoaminen vaatii enemmän kuin rauhallista mielenosoittamista, välittämättä siitä kuinka monta miljoonaa meitä on, olemme yhtä perillä siitä että muutama tuhat ihmistä hyökkäämässä poliiseja vastaan ja hajottamassa valtion tai kapitalistien omaisuutta ei riitä.

Jos meitä olisi useita miljoonia niin tilanne saattaisi näyttää hieman paremmalta. Kaikki kontrollin ja tukahduttamisen teknologiat eivät välttämättä riittäisi hallitsemaan yleistä raivoa.

Mutta siihen asti se mitä teemme on toteuttaa ja levittää yleisiä vastarinnan käytäntöjä, tietynlaisia solidaarisuuksia ja laittomia taistelun muotoja vallankumouksellisella näkökulmalla... Täysi työkalupakki ideoita, joilla lopettaa vanha maailma kaikkine tulevaisuudesta tuotuine teknologioineen; tulevaisuudesta, joka on jo nyt läpimätä.

Jossain päin Ranskaa, 8. huhtikuuta 2009

Muutama 'mellakoija' läheisryhmästä,
joka oli aktiivinen mustassa blokissa
4.huhtikuuta 2009 Strasbourgissa.