Vielä yksi cocktail herrasmiehille?

Pohdintaa Kreikasta joulukuussa 2008, kun normaalius oli hiipimässä takaisin.

"Sisällissodan aikana jokaisen kansalaisen täytyy valita puolensa, sillä muuten hänet tulee tuomita korvauksiin ja kansalaisoikeuksien menettämiseen" Solon, Ateenan peruskirja, 500-luvulla eaa.

Kun liekit oli saatu sammutettua, valtion viisaat astuivat valokeilaan tekemään arvioita, analyyseja, yleiskatsauksia ja ennustuksia - mutta ennen kaikkea lupauksia: "Meidän tulee riisua poliisit aseista" - eli ne tulee aseistaa viimeistä huutoa olevilla vähemmän tappavilla aseilla kuten sähkölamauttimilla ja panssariautoilla. "Meidän tulee uudistaa koulutus" - eli pitää kerätä kokoon kaikki rehtorit ja dekaanit ja loput kanslerit tuosta tieteeksi kutsutun erotellun ja hyödyttömän tiedon suosta, ja tehdä uusi heikentämisen järjestelmä, uusi järjestelmä kouluttamaan nuoret kumartamaan, vasikoimaan ja kerjäämään. "Meidän tulee pelastaa demokratia" - eli tulee löytää uusia keinoja myydä apatiaa, arvonalennusta ja vapaaehtoista orjuutta saavutuksena, oikeutena, vapautena. Kapinalliset kuuntelevat demokratian sireenejä ja ihmettelevät: Jukra noita ihmisiä autiomaassaan, eivätkö ne ole vielä kuulleet että neuvotteleminen on kuollut?

Kenen ne toivovat tulevan Bastiljinsa pelastukseksi? Kytät? Kauppiaat? Journalistit? Ammattiyhdistyspomot? Opiskelijaliitot? Vaikka kaikki tukahduttamisen, markkinoiden ja välittämisen voimat, spektaakkelin ylipapista valtion väkivallan alhaisimpaan toteuttajaan, laittaisivat hetkeksi sivuun sisäiset eroavaisuutensa, ne eivät pystyisi saamaan aikaiseksi peruskiveä millekään uskottavalle neuvottelulle: mahdollisuudelle voittaa jotain tämän järjestelmän jatkumisesta. Vaikka pankit kumoaisivat kaikki lainamme. Vaikka kytät partioisivat katuja kukkia hiuksissaan ja syvällinen kirja kainalossa. Vaikka ministeriö lakkauttaisi pääsykokeet, antaisi kaikille kympin ja lähettäisi kaikki oppilaat stipendilä Harvardiin. Vaikka he keksisivät tuhat vaatimusta meille ja toteuttaisivat niistä jokaisen pelkällä presidentin määräyksellä, jopa silloin todellisuus osoittautuisi jääräpääksi: tässä kapinassa ei ole ollut ensimmäistäkän säälittävää vaatimusta, ei sen takia että olisimme odottaneet toisten tekevän vaatimuksia puolestamme, vaan koska kapinalliset eivät vaadi - ne hyökkäävät. Emme tarvitse mitään - haluamme kaiken!

Pääoman orjat, välittäjyyden lakeijat eivät edes pysty kokemaan politiikkaa ilman neuvotteluja, sillä heille kaikki elämä on pelkkää loputonta basaaria. Tavarahyödykkeen logiikan kyllästämänä ne eivät pysty ajattelemaan muuta kuin kieroa kauppaa ja sen olosuhteita. Mutta kapina on osoittanut kuinka maan kirotut käyvät vuoropuhelua: repimällä omin käsin kivi kerrallaan palasiksi sen mikä heitä riistää, vieraannuttaa ja sortaa. Ja kyseessä ei ole ainoastaan tai ensisijaisesti poliisivaltio, vaan pääoma-suhteen kokonaisuus, luokkariistosta ja tavarahyödykkeiden loistokkuudesta porvarillisen korruption teattereihin ja oopperoihin; niiden mahtaileva suojaverho, jotka katsottuaan Brechtiä ja kuunneltuaan Shostakovichia raiskaavat Ludmilan ja pakottavat Ahmetin vahaamaan puulattiansa.

Kapina ei ollut askel ennen neuvotteluja; se oli basaarin loppu, Tasavallaksi kutsutun yleismaailmallisen alistumisen loppu. Siksi pomot ovat neuvottomina. Heidän kauppatavaransa pölyttyy myymättömänä. Ja ainoa mikä heidän käsissään pysyy on väkivallan representaation yhä kömpelömpi hallinta. Kun poliisiasemia vastaan hyökkää lukion oppilaat; kun kokonaiset naapurustot heittelevät kukkaruukuilla sikoja parvekkeiltaan, sen sijaan että valittaisivat palavista barrikadeista; kun tänä päivänä poliisin vaikea edes antaa parkkisakkoa joutumatta solvausten tulvan alle, valta tietää että kaikki sen yritykset sosiaalisen vastaväkivallan demonisoimiseksi on valuneet hukkaan. Ideologioiden pimeyden hajalle repineen kapinan valossa yhteiskunta saa silmät, vaikkakin väliaikaisesti, ja näkee todellisuuden ääriviivat: sen spektaakkelimaisten etuoikeuksien sortavan perustan. Menkööt palaneiden kauppojen perään itkijät Aasiaan katsomaan kuinka orjat tuottavat kauppatavarat ostoskatujen rötösherrojen näyteikkunoiden täytteeksi. Ne jotka itkevät yliopistojen hajonneen marmorin perään voivat mennä kysymään dekaanin kavereilta laskua, sillä ne on ostettu kuuteen kertaan heidän kartanoidensa koristukseksi. Ja ne jotka ovat raivoissaan tuhotuista autoistaan menkööt Nigerjoen suistoon katsomaan kuinka veri virtaa heidän moottoreitaan ruokkivien öljykenttien vieressä.

Poikkeus, Alexisin murha, on tuonut mukanaan poikkeuksen logiikan kukistamisen, kun se paljasti mitä se todella on: sääntö. Rakenteellisen väkivallan sääntö, jota käytetään päivittäin luokka-, sukupuoli- ja rodullisten etuoikeuksien turvaamiseen: K. Kounevan kasvot polttaneesta haposta eteläisen Kreikan mansikkapeltojen orjiin, sekä Ateenan keskustassa murhatuista prostituoiduista ja oleskelulupia myöntävän poliisiaseman näkymättömistä kuolleista maahanmuuttajista aina Palestiinan ja Kongon teurastamoihin. Tästä syystä sosiaalinen vastaväkivalta kääntyy riiston ja sorron järjestelmää vastaan kokonaisuudessaan - se ei personoi vihollista. Se ei kutistu hetkelliseksi ja puuskittaiseksi kostoksi, vaan järjestää itsensä jatkuvana ja yhtämittaisena hyökkäyksenä tämän järjestelmän perustuksia vastaan: sitä uusintavat sosiaaliset suhteet.

Meillä on kaikki tämän maailman syyt puolellamme. Sillä ne eivät vain tappaneet yhtä meistä, eikä kyse ole vain siitä että heidän järjestelmänsä kriisi on heikentänyt niitä lupauksia jotka pitivät meidät toimettomina. Kyse on siitä että tämä maailma voi synnyttää vain vieraantumista, yksinäisyyttä, eristyneisyyttä, kuria, hävitystä, tuhoa ja kuolemaa. Kyse on siitä että yhä tiheämmät kieltäytymiset ilmestyvät taivaanrantaan myrskynä, joka valmistautuu pyyhkäisemään pois tämän pilaantuneen maailman kaikki etuoikeudet. Kyse on siitä että lopultakin me kaikki tapasimme yhtenäisinä, elävinä ja päättäväisinä käydäksemme sitä kaikkea vastaan. Siksi jokainen koulu, jokainen yliopisto, jokainen katu ja jokainen kaupunki on nyt avoinna sille ettemme salli niiden enää koskaan olla entisensä. Tämä tieto tulee muuttamaan sen hiljaisen kuoleman, jota he valmistelevat meille millä tahansa nimellä - uudistus, tukahduttaminen tai hallituksen vaihdos - uudeksi rintamaksi elämässä jota haluamme elää. Joka kerta massiivisemmin, joka kerta jakautuneenna syvemmin kahteen vastakkaiseen leiriin. Joka kerta päättäväisemmin, joka kerta vähemmän välittyneesti, kollektiivisemmin.

SANOIMME SEN JA TULEMME SANOMAAN SEN UUDESTAAN: MEILLÄ EI OLE MITÄÄN SYYTÄ PERÄÄNTYÄ / KAIKKI KUULUU KAIKILLE / KAIKKI ON OMISSA KÄSISSÄMME

SOLIDAARISUUTTA KAPINASTA VAINOTUILLE
VANGITTUJEN VÄLITÖN VAPAUTTAMINEN

[Two Hundred and 77 Street Fights]