Nyt ootte kusessa

Tulostusvalmis pamfletti Takun mediakirjastossa.

Loppu on lähellä. Se ei ole enää mikään paikallisten friikkien kylteissään kantama iskulause, sillä ilmastonmuutos on tuonut maailmanlopun valtavirran keskuuteen. Se ei ehkä ihan vielä ole tunkeutunut elämiimme suoraan, mutta älä anna itsesi tulla huijatuksi, se on ihan kulman takana ja tulee viemään meidät mukanaan. Jokaisen meistä.

Mutta tarvitsemmeko maailmanloppua ravistamaan itsemme toimimaan? Eikö maailma ole muutenkin jo riittävän huonossa jamassa? Mitä jos öljyn polttaminen ei vahingoittaisi ilmastoa? Se saastuttaisi silti valtameriä, synnyttäisi resurssisotia, loisi vaurautta ja köyhyyttä, ruokkisi autoja, moottorisahoja ja panssarivaunuja, olisi raaka-ainetta muovipusseille ja barbienukeille. Jos metsien kaataminen ei heikentäisi planeetan kykyä säilöä hiiltä, se aiheuttaisi silti lajien sukupuuttoja, metsäkansojen häätöjä, ja veisi meiltä muilta nautinnon olemisesta vihreässä ja terveessä ympäristössä. Joten miksi kaikki tämä vouhotus ilmastonmuutoksesta? Joo, ok, se on iso juttu.. Mutta isona juttuna koetun ilmastonmuutoksen ympärille takertunut maailmankuva on selvästikin vajavainen, ja pahimmillaan räikeän epärehellinen. Jos se on perusta toiminnalle, niin silloin ilmastonmuutoksen agendaa tulisi tutkia kriittisesti, sillä paniikin lietsonta tulevasta maailmanlopusta ei ehkä ole kaikista mielenkiintoisin suunta mihin liikkua.

Älä usko tiedemiehiä!

Ilmastonmuutos sellaisena kuin se on meille kaupattu ei ole muuta kuin myytti, aivan kuten niin moni muu asia modernissa maailmassa. Vähintäänkin se on käsite, joka on kehitetty niin kokonaan kapitalistisen tieteen paradigman sisällä, että sen ulkopuolella siinä ei ole mitään järkeä. Tämä on hyödyllistä muistaa ennen kuin aletaan hermoilemaan liikaa.

Ilmastonmuutos on syntynyt tieteellisenä teoriana, mutta sen hyväksyy monet jotka muuten ovat erittäin kriittisiä tiedettä kohtaan. Tiede ei ole 'puhdasta' tai 'objektiivista'. Se on subjektiivista ja taloudellisen voiton pyörittämää. Se tarvitsee tuloksia, ja mitä dramaattisempia ne ovat, sitä enemmän tutkimusryhmät saavat rahoitusta, ja sitä enemmän yksittäiset tutkijat saavat mainetta. Ja mitä kiireellisemmältä ja pakottavammalta ilmastonmuutosongelma saadaan näyttämään, sitä enemmän on rahaa luvassa. Yksittäiset tieteentekijät ovat varmastikin vilpittömiä halussaan saada aikaan muutosta, siksi he alkoivat tutkimaan ilmastoa eivätkä bioteknologiaa. Mutta siitä huolimatta he ovat markkinapaineen alaisia: he kääntävät löytönsä ilmastokeskeiseksi maailmanlopuksi saadakseen toiset toimimaan, mutta myös taatakseen sen, että heidän työnsä tärkeys ymmärretään ja maksetaan täysin.

Öljy-yhtiöt ja muut anti-ekologisella agendalla liikkeellä olevat tahot saattavat myös käyttää näitä samoja argumentteja, mutta ne käyttävät niitä koska ne kuulostavat todelta yleisessä tietoisuudessa.

Kyse ei ole vain tieteentekijöistä: täytyy olla miljoonia ihmisiä jotka tekevät hyvät rahat ilmastonmuutospaniikista: poliitikkoja, konsultteja, päästökauppiaita, mainostajia, journalisteja, 'vihreitä' liikeyrityksiä ja kansalaisjärjestöjä. Millenaarinen vainoharha, kuten mikä tahansa muu tuotettu pelko, luo kasvun mahdollisuuksia. Katsotaan vaikka sitä kuinka monia miljardeja tehtiin rahaa sillä että taivuteltiin maailma pitämään huolta tietokoneidensa sopivuudesta uudelle vuosituhannelle. Kaikki nämä hyvin palkatut ammattilaiset määrittävät meille ilmastonmuutoksen. Tarkoittivat he sitten hyvää tai ei, heidät kaikki on sidottu omiin instituutioihinsa, ja niiden täytyy toimia sen roolin pohjalta mikä näillä instituutioilla on kapitalismin sisällä.

Kansalaisjärjestöt esimerkiksi markkinoivat pelkoa. Se on heidän tuotteensa. Mitä enemmän ihmiset huolestuvat ja ahdistuvat ilmastonmuutoksen uhkasta, sitä enemmän rahaa virtaa Greenpeacen pankkitileille. Niiden työ on hypettää kriisiä, pönkittää maailmanloppua, ja sitten vakuuttaa väestö siitä että tulevaisuutemme on paras jättää heidän käsiinsä. Pelon vastalääkkeenä ne myyvät toivoa, uskomusta siihen että ratkaisu on mahdollinen. Ilmastonmuutoksen markkinoinnissa sanat valitaan huolella. "Viimeinen mahdollisuus" myy paremmin kuin "ei mitään mahdollisuuksia".

Tämä eroaa tieteentekijän roolista, joka yrittää olla puolueeton tarkkailija, johon tutkimus ei vaikuta ja joka ei vaikuta tutkimukseen. Ne kirjoittavat raporttinsa passiivisella äänellä poistaakseen itsensä yhtälöstä. Epävarmuus myönnetään, mutta se verhotaan niin ettei se vie huomiota pois tekstin auktoriteetista. Tunteilla ei ole sijaa, ja se kierouttaa tarinaa hieman. Ehkä tieteentekijä on joskus itkenyt sen tuhon takia jota he työssään ovat todistaneet, ehkä se mitä he näkivät saivat heidät niin vihaisiksi että he menivät yöllä laittamaan kapuloita rattaisiin. Mutta vertaisarvioiduissa julkaisuissa siitä ei kirjoiteta mitään; sen sijaan rakennetaan muodollinen, intohimoton ja kuollut teoria ilmastonmuutoksesta. Jopa silloinkin kun tutkitaan vaikutusta ihmisten elämään, siinä ei ole mitään persoonallista.

Ne kaikki paiskivat lujasti hommia muovatessaan ja puunatessaan ilmastonmuutoksen käsitettä:

Poliitikko: "minun puolueeni pystyy suojelemaan sekä ilmastoa että taloutta"
Autoyhtiö: "keskivertoa kaupunkimaasturia 40% pienemmät hiilidioksidipäästöt; valitsemalla meidän auton voit tehdä osuutesi"
Hippikapitalisti: "kesäloma luksusjurtassa, vain 400€/viikko – reikihoidot sisältyvät hintaan"
Journalisti: "...mikä tekee siitä tuulisimman marraskuun sen jälkeen kun tilastoa alettiin kerätä. Pysy kuulolla ensi kerralla kun seuraava outo sääilmiö esiintyy parin viikon päästä"
Öljy-yhtiö #1: "se on kaikki pelkkää valetta. Mitään ilmastonmuutosta ei ole tapahtumassa"
Öljy-yhtiö #2: "Kriisi on tulossa, mutta öljy-yhtiöt (anteeksi, energiayhtiöt) ovat ainoita jotka voivat nyt toimia riittävän nopeasti, joten teidän täytyy luottaa meihin"

Öljy palaa, metsät palaa, aurinko paistaa, maailma pyörii. Ihmiset tienaavat elantonsa, instituutiot lujittavat valtaansa. Ilmastonmuutos jättää ilmakehän, metsät ja jäätiköt taaksensa ja muuttuu kapitalististen instituutioiden vääntämäksi ja murjomaksi, niin että se päätyy lopulta niiden markkinatarpeiden luomukseksi. Sitä miten koemme ilmastonmuutoksen ei voi eristää niiden metkuista, ja jos me käytämme heidän käsitettään niin olemme siinä vaarassa että vain palvelemme heidän agendaansa ja uusinnamme heidän maailmaansa.

Odota hetki! Minun tulisi mainita muutama asia kaikille niille jotka muistavat kunnon talvia vain lapsuudestaan, tai joiden koti tuhoutui tulvissa jollaisia ei ole ennen nähty. Älkää lopettako lukemista vielä. Haluan tehdä selväksi että en yritä väittää etteikö ilmasto muuttuisi. En viittaa ilmastonmuutokseen myyttinä sen takia että sitä ei tapahtuisi, vaan koska se on niin välittynyttä ja muokattua että se on sellaisena fiktiota. Jos huomautan että kapitalistiset yhteiskunnat joutuvat luomaan apokalyptisia uhkia, se ei tarkoita sitä että kiistäisin vakavien ongelmien olemassaolon.

Epäekologista...

Teoria ilmastonmuutoksesta lakkaa olemasta ekologinen käsite jos ymmärrämme ekologian samalla tapaa kuin sekä akateemiset tieteilijät että perinteiset yhteiskunnat, eli sarjana monimutkaisia suhteita ekosysteemit muodostavien osatekijöiden välillä. Jonkinlainen käsite ekologiasta on jäljellä kun koitetaan mallintaan muuttuvan ilmaston vaikutuksia tiettyihin ekosysteemeihin, mutta käsitteen globalisoitu luonne vaatii sitä että kaiken täytyy olla määrällisesti mitattavissa: kilowattitunnit, hiilidioksidipäästötonnit, päästötonnin hinta, maailmanlaajuisen lämpötilannousun keskiarvo, $£€. Jos huoli koski aluksi ennakoimattomia muutoksia joita ekosysteemeissä saattaa esiintyä, sekä niiden vaikutuksia yhteiskuntiimme, niin yht'äkkiä olemme siirtyneet kohti epätodellista ja erittäin vieraannuttavaa apokalyptista vainoharhaa. Olemme alentuneet pelkkään kaloreiden laskemiseen.

Vilkaistaan pikaisesti kaikkea ilmastonmuutoksen nimissä tehtävää epäekologista toimintaa: metsiä hakataan ja ihmisiä häädetään mailtaan tilan saamiseksi hiiltä imeville nopeasti kasvaville monokulttuuriplantaaseille, ydinvoimaloiden rakentamista suunnitellaan taas, tuotetaan uusia tehokkaita autoja ja lentokoneita, jokia padotaan, ja vireillä on suunnitelmia suunnattomille insinööriprojekteille joilla kasvatetaan albedoa (maapallon kykyä heijastaa auringonvaloa) tai valtamerien levää. Kaikki tämä vaikuttaa erittäin järkevältä ilmastonmuutoksen numerologiikan mukaan, mutta itse asiassa siinä ei ole mitään järkeä.

Ympäristöhävitystä ei voi kutistaa numeroiden sarjaksi. Sen tekeminen liittyy enemmän ilmastonmuutoksen lokeron valmisteluun kapitalismin logiikan sisällä kuin ymmärrykseen siitä kuinka minimoida sivilisaatiomme aiheuttama kuormitus planeetan ekosysteemejä kohtaan. Jos hyväksymme tämän numeropohjaisen ekologian, maan takavarikointi hiilivarastointiin käytettäviä plantaaseja varten alkaa näyttää järkevältä, vaikka vain välttämättömänä pahana. Jos monokulttuuriplantaasit asettuvat vihreällä asteikolla korkeammalle kuin vanha metsä, vaikuttaa siltä että vanhan iskulauseen mukainen 'globaali ajattelu' ei auta meitä pois tästä sotkusta.

Voiko näin vieraantunut käsite johtaa mihinkään muuhun kuin epätoivoon ja lamaantumiseen?

"Planeetta tekee kuolemaa, ja se voi pelastua vain jos kuusi miljardia ihmistä tiedostaa mitä tapahtuu ja tekee yhteistyötä, toimii positiivisen muutoksen eteen"

Joo, ehkä se on välttämätöntä, mutta se ei ajatuksena jätä paljoa sijaa optimismille. Yhtenä yksilönä kuudesta miljardista, mitä ajattelit tehdä? "Ehkä se on sitten parempi mennä asentamaan noita energiansäästölamppuja..."

Tässä pelottava juttu: Iberian niemimaa saattaa hyvinkin kuivua ja muuttua elinkelvottomaksi aavikoksi ilmastonmuutoksen seurauksena. Kuinka monta vuotta on jäljellä ennen maailmanloppua? Kaksikymmentä? Viisikymmentä? Todellisuus: meidän ei tarvitse odottaa niin kauaa. Se kuivuu jo nyt tehomaatalouden intensiivisen vedenkulutuksen myötä. Metsäekosysteemit saattavat olla muuttumassa ilmastonmuutoksen takia, mutta ne muuttuvat myös koska joka vuosi omaisuudenkehittäjät polttavat niitä tarkoituksella päästäkseen rakentamaan loma-asuntoja tai istuttamaan eukalyptusplantaaseja. Nämä ovat paljon kouriintuntuvampia ja välittömämpiä uhkia kuin ilmastonmuutos, ja vastaava tarina voitaisiin kertoa mistä tahansa maailman kolkasta. Mikään ei ole koskaan suoraviivaista, mutta nämä todelliset konkreettiset suoraan elämiimme vaikuttavat tilanteet saavat paljon helpommin päämme kääntymään ja meidät ryhtymään tehokkaaseen vastarintaan. Kun ne on läsnä niin kaikkialla, miksi etsiä ilmastonmuutoksen kaukaisesta haamusta motivaatiota suuttumukselleen?

Tässä vielä pelottavampi juttu: mietitään hetki sitä kuinka ja kenen toimesta voitaisiin tehdä välttämättömät suuret muutokset joiden avulla hankkiutua eroon globaalista öljytaloudesta. Ensimmäisenä tulee mieleen jonkinlainen erittäin autoritaarinen valtio tai instituutio, sillä mitä enemmän organisaatiolla on kontrollia väestöön, sitä nopeammin se voi toteuttaa muutoksia. Se voi saada yleisen oikeutuksensa alistuneesta uskomuksesta siihen että se on ainoa tapa estää kriisi. Lyhyesti sanottuna, kyseessä olisi jonkinlainen ekofasismi. Valtiot luovat jo nyt globaalia terrorismin uhkaa jolla kiristää otetta meistä, ja ovat varsin valmistautuneita tekemään saman ympäristökriisien suhteen. Tämä saattaa olla viimeinen tilaisuutemme estää ilmastonmuutos, mutta haluaako kukaan nähdä tuollaista tulevaisuutta?

Kuinka kohdata maailmanloppu?

"Ilmastonmuutos on suurin uhka tämän hetken maailmassa, joten kaiken toimintamme tulisi näin ollen keskittyä siihen"

Tällainen toteamus voisi yhtä lailla tulla jonkun G8-valtionpäämiesten kokouksen virallisesta loppulausunnosta kuin joltakin joka on ollut kokouksen ulkopuolella mustassa blokissa heittelemässä kyttiä kivillä. Ero on siinä että poliitikot, jotka ovat saaneet jonkinlaisen kontrollin miljoonista elämistä, saattavat itse asiassa pystyä vaikuttamaan asiaan jotenkin (vaikkakin pinnallisesti). Mahdollisuudet sille mitä voimme ruohonjuuritasolla suoraan tehdä ovat todellisuudessa varsin rajalliset, sillä ilmastonmuutoksen haastaminen alhaalta käsin vaatisi kaikkien maailman yhteisöjen osallistumista. Joten "jotain täytyy tehdä" -asenne muuttuu hyvin nopeasti siihen että "jonkun täytyy tehdä jotain", ja ihmisillä on epätoivoissaan tapana katsoa vallanpitäjien suuremman vaikutusvallan suuntaan. Ihmiset jotka arjessaan päättävät elää kompromissittomalla, tottelemattomalla ja antiautoritaarisella tavalla, päätyvät militantisti pyytämään autoritaarisen Kioton kompromissin laittamista käytäntöön, tai kampanjoivat jonkun vielä kontrolloivamman ja kauaskantoisemman globaalin sopimuksen puolesta, kun he uskovat siihen että vain valtiot ja suuryhtiöt ovat riittävän organisoituneita toimimaan riittävän nopeasti.

Ruohonjuuritasolla olevien on turha huutaa että "jotain täytyy tehdä", sillä Al Gore tekee sen kuitenkin, ja ihmiset kuuntelevat aina ennemmin Al Gorea kuin ketään meistä. Ainoa mikä siinä on hyvää on se, että huutamalla saa itselleen tunteen siitä että tekee jotain. "Jotain täytyy tehdä" on ajattelematon reaktio ennustukseen tuomiopäivästä, joka oli kuitenkin vain tuotettu uhka. On paljon asioita jotka tulisi tehdä, mutta eikö olisi parempi alkaa vain tekemään niitä paikoissa joissa "jokin" voi todella saada aikaan konkreettista muutosta?

Ilmastonmuutoksesta Ilmastotoimintaan

Ilmastonmuutoksesta on viime vuosina tullut hyvin muodikasta, ainakin Luoteis-Euroopassa, ja etenkin Britanniassa. Sanomalehdissä on päivittäin juttuja ilmastonmuutoksesta, ihmiset puhuvat siitä puhuessaan säästä, jokainen lämpöaalto ja rankkasade on merkkejä pian uhkaavasta tuhosta. Samoin on laita ruohonjuuritason liikkeiden kanssa, kesällä 2007 nähtiin briteissä toinen vuosittainen 'ilmastoleiri' briteissä. Leirin tarkoitus on rakentaa 'ilmastotoiminnan' kulttuuria vuoden 2005 G8-kokouksen vastaisessa mobilisaatiossa hyväksi havaitun väliaikainen-ekokylä-ja-vastarintaleiri -ajatuksen pohjalle.

En tiedä mitä vastata kun muualta tulevat ihmiset kysyvät minulta tästä saarella kasvaneesta ilmastoliikkeestä. Usein he eivät oikein tajua miksi ihmiset laittavat niin paljon energiaa ilmastonmuutokseen, kun on olemassa niin monia paljon välittömämpiä ja kouriintuntuvampia aiheita, jotka saattaisivat johtaa paljon tehokkaampiin kamppailuihin. Mutta koska en ollut mukana liikkeessä, mitä voin sanoa? Yleensä annoin jonkinlaisen yleisselityksen, josta itse pidin: moottoriteitä ja geeniteollisuutta vastaan saatujen voittojen rohkaisemina joillain ihmisillä on utooppinen usko siihen että kaikki hiilidioksidipäästöt voidaan lopettaa niiden juurilla. Jos asia on näin, niin selvästikään en halua suoraan tyrmätä tai tuomita tällaista sitoutumista: vaikka idealistiset uskomukset saattavat näyttää hieman naiiveilta, niillä on myös potentiaalia pitää meidät elinvoimaisina ja kapinallisina, ja mitä meillä on ilman sitä? Mutta nyt täytyy myös sanoa että tämän uuden liikkeen ympärillä oleva aktivistikulttuuri ei ole ongelmaton.

Mielenkiintoista on myös tiettyjen taistelujen ja yhteisöjen kekseliäisyys siinä miten ne ananastavat ilmastonmuutoksen tekosyyksi sille mitä ne tekisivät joka tapauksessa. Brittiläinen esimerkki tästä on ajatus 'siirtymäkaupungeista', joissa ihmiset ottavat hyötyä laajalle levinneistä huolista ilmastonmuutoksen ja öljyn loppumisen suhteen, saadakseen valtavirtatasolla oikeutusta alotteille, jotka muuten marginalisoitaisiin 'vaihtoehtoyhteisöinä'. Asiat joista ne puhuvat, kuten uusiutuva energia, permakulttuuri, paikallisraha ja olkipaaleista rakennetut homeopatiaklinikat tapahtuisivat todennäköisesti joka tapauksessa, sillä niiden tekemiseen on monia muita hyviä syitä kuin vain ilmastonmuutos. Ja ihmiset jotka haluavat tehdä pikkukaupungeistaan ekologisesti kestäviä ovat taitavia hyppäämään mihin tahansa kelkkaan joka voi laajentaa heidän projektiensa laajuutta: katsotaan millainen meteli saatiin aikaan Agenda 21:stä, mauttomasta dokumentista joka synty YK:n viherpesukokouksesta Riossa 1992. Pisteet opportunismista, kun otetaan hyötyä omien projektiensa edistämiseen pyrkivien institutionaalisten ryhmien asettamasta agendasta. Siinä ei ole mitään vikaa, mutta se on selvästi eri asia kuin se että määrittäisimme radikaalin agendan itsellemme.

Mutta jos pidämme ilmastonmuutosta globaalina ja moniulotteisena ongelmana, eikö se silloin kannusta meitä ajattelemaan kokonaisvaltaisemmin että kaikki on yhteydessä ilmastonmuutokseen, ettei se ei ole vain erillinen kysymys? Se vaikuttaa jollain tapaa rohkaisevan tähän, ainakin luonnonvarojen käytön suhteen, tarpeena kyseenalaistaa samanaikaisesti omaa elämäntapaansa ja vastustaa öljykoneen kasvua. Uusia teitä vastaan kampanjoivat saattavat muistuttaa ihmisiä siitä kuinka ilmastonmuutos on monien muiden ohella yksi hyvä syy olla rakentamatta uusia teitä, metsässä ekoyhteisössä asuvat voivat käyttää sitä argumenttina paikallisten vakuuttamiseen oman olemassaolonsa tärkeydestä, siirtolaiskontrollia vastaan taistelevat voivat kuvailla kuinka ympäristötuho pakottaa monia ihmisiä pois kotoaan. Paljon voidaan liittää ilmastonmuutokseen, mutta ei kaikkea.

Sotku jossa olemme on paljon monimutkaisempi ja paljon paljon pahempi kuin planeettaa tuhoava luonnonvarojen ylikulutus.

Ilmasto-oikeutta vaativalla liikkeellä on myös joitain tärkeitä huomioita ilmastonmuutoksen analyyseissaan: epäsuhta siinä miten rikkaat tuottavat ongelman ja köyhät kärsivät seurauksista ensin. Tämä saattaa herättää suuttumusta ja raivoa, mutta ongelma on sama: globaalilla tasolla ajateltuna, missä on tilaa pahnanpohjimmaisten toimia? Kiukun laantuessa hyväksyntään ymmärrämme ettei ilmastonmuutos ollut muuta kuin apuväline jolla selittää epäoikeudenmukaisuudet niille joiden ei tarvitse törmätä niihin päivittäin...

Globaali ongelmien ongelma tarvitsee globaalin liikkeiden liikkeen... tai sitten ei.

Ilmastonmuutos houkuttelee aiheena, koska sen myötä uhkaa globaali ympäristöromahdus, ja aktivistien mukaan se on jotain minkä tulisi kiinnostaa jokaista. Siitä tulee kiinnostavampi silloin kun se yhdistetään öljypiikkiin, talousteorian loogiseen laajennokseen jonka mukaan öljynporauksen nousevat kulut tuhoavat talouden. Joten planeetan kohtalosta käytäviä keskusteluja voidaan laajentaa suunnattomasti.

"Kumpi tulee ensin, taloudellinen vai ekologinen romahdus?"
Kaikilla enemmän pelissä jälkimmäisessä.

Tällainen suuri uhka voi herättää monenlaisia asenteita, joista yleisin on käännyttäjän asema:
"meillä on vielä vihoviimeinen tilaisuus", "yhdessä voimme pelastaa maailman"

Vaikuttaa siltä että tätä on pikkaisen mukana brittiläisessä ilmastoleirihommassa, kun heidän julisteensa vakuuttavat suurilla ystävällisillä kirjaimilla kuinka "et ole vielä kusessa", ja toinen lenttari tukee sanomaa: "me ei olla vielä tuhoon tuomittuja".

Tämä ei oikein sovi yhteen jokapäiväisen kokemuksen kanssa, niin että koko väite tuntuu täysin naurettavalta. Selvästikin me kaikki ollaan täysin kusessa niin monilla tapaa: pää sekaisin, eletään täysin sekopäisessä yhteiskunnassa minkä seurauksena koko planeetta on kusessa ilman toivoa muutoksesta. Lukuun ottamatta tympeää kieltä, jonka tarkoitus herättää lumimyrskyssä rämpivien sisupussien seikkailuhenkeä, tällaiset väitteet on pelkkää häpeilemätöntä huijausta. Miksi kukaan kirjoittaisi mitään tuollaista? Jopa numerot on vedetty hatusta: vuoden 2006 ilmastoleirin järjestäjät sanoivat osanottajia olleen 600, mikä on varsin paljon, ja silti seuraavan vuoden tiedote sanoo kuinka "tuhannet" osallistuivat edellisvuonna.

Ne saattavat kysyä että mitä vikaa on pienen optimismin luomisessa? Toivottomassa tilanteessa ihmiset eivät innostu toimimaan mikäli heillä ei ole jotain mihin takertua. Se on vain pieni valkoinen valhe näin kavereiden kesken. 'Viimeinen tilaisuus' -tarina ei ole lopulta täysin vailla pohjaa: jos uskomme hallitusten välistä paneelia ilmastonmuutoksesta (IPCC), niin saatamme pärjätä ihan hyvin jos päästöjä vähennetään 60-80% seuraavan 30 vuoden aikana.

Greenpeace yrittää vakuuttaa meidät siitä että on "viimeinen tilaisuus pelastaa maailma" voidakseen kasvattaa yhtiövoittojaan; kun aktivistit tekevät samanlaisia väitteitä, se johtuu siitä että he yrittävät kasvattaa yhteiskunnallisia liikkeitään. Siitä syystä on niin paljon kiiltäväpintaisia lentolehtisiä rummuttamassa tulevaa tapahtumaa, kertomassa kuinka se tulee olemaan jotain tosi hienoa, liioittelemaan osallistujien määrää ja niin edelleen. Totuus ei ole niin tärkeä kuin sanojen vaikutus.

Teoria on siinä että suuret ongelmat tarvitsevat suuria liikkeitä: joten ilmastoleiri yrittää houkutella niin paljon ihmisiä kuin mahdollista. Kaikki ovat tervetulleita, kaikki on demokraattista, satojen ihmisten konsensuspäätöksiä, kaikilla on yhtäläinen sana. Jos paikallinen kansanedustaja sanoo tukevansa ilmastoleiriä niin se on tietenkin hyvä juttu, eikös se tarkoita sitä että kytät eivät niin todennäköisesti ryhdy häätöön, ja se antaa leirille jonkinlaisen oikeutuksen jonka avulla paikalle tulee enemmän ihmisiä.

Yksi ilmastoleirin tavoitteista on väestön kouluttaminen, ja luulisin että on mielenkiintoista herättää keskusteluja eri taustoista ja lähtöoletuksista tulevien ihmisten välille. Kaduilla ja kiitoradoilla toimintamuodoista voi kuitenkin tulla vain järjestettyjä ja vähemmän mielenkiintoisia. Ilmastonmuutos on niin globaali, niin epämääräinen, mutta silti niin kaikenkattava, että 'suuren katoksen' -lähestymistapa voi vain lamauttaa, kun se vetoaa pienimpään yhteiseen nimittäjään niin että koko asia muuttuu latteaksi.

Se on selvästikin unelma niille jotka saavat kiksejä yhteiskunnallisten liikkeiden johtajana olemisesta. Se helpottaa turhautumista maailman tuhoutumisesta kun näkee mukavan liikkeenjohtajan kertomassa kuinka voit tehdä jotain. Joten ne valehtelevat massoille, toivovat liikkeidensä kasvavan.

On huolestuttava ja häiritsevä trendi, joka on roikkunut radikaalipiirien liepeillä viimeisen muutaman vuoden ajan, perustanaan teoria siitä että sokea positiivisuus voi johtaa mielenkiintoisiin ja odottamattomiin voittoihin. Michael Hardtin ja Toni Negrin kirjat ovat tarjonneet jonkinlaista teoreettista pohjaa tälle, ja siihen on tarttuneet monet jotka haluavat yhdistää massat prekaarisuuden banderollin alle, organisoida siirtolaiset ja mobilisoida väkeä huippukokouksiin. Monille vasemmistolaisesta traditiosta tuleville se on ollut toivon sanoma, jota he ovat halunneet kuulla aikana jolloin heidän ideologiansa ovat kuolemassa enemmän kuin koskaan.

Teorian mukaan kasvavassa määrin hämmentävässä postmodernissa maailmassa todellisuus ei ole enää murehtimisen arvoinen käsite. Näin ollen teoreetikot joiden tulisi ymmärtää kapitalismia riittävän hyvin että tietäisivät paremmin kirjoittavat että globaali perustulo tai vapaa liikkuvuus kaikille olisi saavutettavissa oleva päämäärä. Ne eivät ehkä usko siihen itse, mutta näennäisesti yrittävät innostaa toisia uskomaan siihen, väittäessään että tällaisten utooppisten unelmien luomat "ylenpaljouden hetket" luovat potentiaalisia muutosliikkeitä.

Ehkä siinä on teoreettinen perustelu ilmastonmuutoksen hypettämiselle. Se on selvästikin koekenttää tuotetun toivon politiikalle, joka on niin vieraantunutta varsinaisista arkipäivän todellisuuksistamme. Mutta samalla kun uudet liikkeiden poliitikot - fasilitaattoreita eivätkä diktaattoreita - katsovat liikkeidensä kasvavan, silti on vielä kysymys elämisestä todellisessa maailmassa.

Elämme erilaisten kriisien aikaa - ekologinen romahdus, sosiaalinen pirstoutuminen, teknologinen kontrolli - ja tarvitsemme kaiken tarkkailun ja ymmärryksen voimamme voidaksemme selvitä tästä hyökkäyksestä ja vastustaa sitä. Tulevan maailmanlopun painottaminen, ja sen teeskenteleminen että se voitaisiin ratkaista hyvällä tahdolla ja toiveajattelulla on vain huomion suuntaamista muualle.

Ei tulevaisuutta

Joskus se että on pikkaisen rehellisempi, ja tunnustaa sen kuinka epätoivoinen ja toivoton tilanteemme on, saattaa itse asiassa olla innoittavampaa kuin itsensä vakuuttaminen pelastuksen mahdollisuudesta. Se ei houkuttele niitä joilla on eniten menetettävää, niitä jotka eivät halua olla mitään muuta kuin huolestuneita kansalaisia. Mutta kuka edes tarvitsee niitä ja niiden itseuhrautumista, voimme rakentaa jotain aidompaa.

Ainakin viimeisen 50 vuoden aikana kaikista mielenkiintoisimmat vastakulttuurivirtaukset ovat aina kehittyneet epätoivon taustaoletuksen varaan. Kun maailma on paskaa, voi alkaa elää hetkessä, välittömästi ja luovasti. Beat -sukupolvi ja alkuperäiset hipit syntyivät aikana jolloin kaikki tiesivät että maailma saattaisi järjettömästi tuhoutua kun jotkut hullut painelevat ydinasenappeja. Punk kasvoi kaupunkien kaduilta joissa urbaanien nuorten hyväksyttävät vaihtoehdot eivät olleet seuraamisen arvoisia. Maankiertäjät, teidenvastustajat, talonvaltaajat: kaikki nämä voimakkaat liikkeet jakavat yhteisen olettamuksen siitä että tulevaisuutta ei ole - että meillä ei ole sijaa siinä yhteiskunnassa mitä tarjotaan, että mitään muuta hyvää ei voi tapahtua kuin se mitä luomme itsellemme tässä ja nyt, kun teemme tervejärkisyyden saarekkeita hulluksi tulleeseen maailmaan.

Tulevaisuudettomuus ei ole rajoittunut vain alakulttuureihin, sitä esiintyy kaikkialla yhteiskunnassa. Monet ihmiset eivät näe modernissa maailmassa enää mitään järkeä, eikä niillä ole kiinnostusta päteviin malleihin sen pelastamiseksi. Uskottomat lähes varmasti ovat lukumääräisempiä kuin uskovaiset, ne vain eivät pidä niin paljoa meteliä itsestään.

En halua ihannoida epätoivoa. Mutta planeetan tasolla tapahtuvan vieraantuneisuutemme ja kyvyttömyytemme käsittäminen voi johtaa meidät monenlaisiin eri suuntiin. Joko vetäydymme apatiaan ja toimettomuuteen, tai toimimme siellä missä voimme, voimautamme itseämme ja annamme itsellemme toivoa sellaisella tasolla jolla voimme todella vaikuttaa. Otamme elämämme haltuun, rakennamme nykyhetken jossa voimme elää. Ja kun se joutuu hyökkäyksen kohteeksi, vastustamme kovempaa, kun tiedämme sen olevan jotain mitä olemme luoneet, ja jos se menetetään, meillä ei ole enää mitään menetettävää.

Kohdatessamme jotain ilmastonmuutoksen kaltaista, emme hyväksy sitä miten se määritellään meille ylhäältä käsin; opimme ymmärtämään sitä käsitteillä jotka jo tunnemme. Olemme nähneet ympäristötuhoa, ymmärrämme tärkeyden puolustaa sitä mitä meillä vielä on. Elämme ylivallan ja kontrollin yhteiskunnassa, ja voimme näin tunnistaa mahdollisuuden ekologiaan naamioidulle autoritaarisuudelle ja valmistautua vastustamaan sitä. Huomaame että pääoman sodan monet rintamat pakottavat ihmiset liikkeelle, ja näin hyväksymme sen että yhteisöjemme täytyy muuttua. Näemme maailman muuttuvan yhä ennustamattomaksi, ja ymmärrämme tarpeen pystyä reagoimaan nopeasti uusiin uhkiin, jotka vaativat vahvoja suhteita välillemme ja jatkuvan halun ymmärtää itseämme ja maailmaa ympärillämme.

Totuutta ei voi saavuttaa: objektiivisuus tulee aina olemaan illuusio. Todellisuus, ymmärrettynä sellaisena mitä näemme kun lakkaamme tarkoituksella sokaisemasta itseämme siitä mitä ympärillämme tapahtuu, on puolestaan vaihtoehto. Yhteiskunnassa jossa niin monet ympärillämme päättävät jättää laput silmille, tällainen todellisuus on ehkä ensimmäinen tärkeä askel kohti vapautta.

Meiltä ei puutu tietoa, sitä on vain vaikea hyväksyä. Samalla tapaa kun on helppoa kuvitella että seksuaalista hyväksikäyttöä ei tapahdu välittömässä ympäristössä, on myös helppoa kuvitella aktivismin pelastavan meidät ilmastonmuutokselta. Mutta kummassakaan tapauksessa tarkoituksellinen tietämättömyys ei vie meitä mihinkään. Vain sen kohtaaminen mitä tiedämme olevan, mukaanlukien omat pelkomme ja riittämättömyytemme, voi todella johtaa käytännöllisiin ja rehellisiin tulevaisuudenkuviin mahdollisista reiteistä ulos.

Tulevaisuutta ei ole: johtuipa se sitten ilmastonmuutoksesta ja öljypiikistä tai yleisestä sosiaalisesta ja ekologisesta pirstoutumisesta joka niin selvästi tapahtuu kaikkialla ympärillämme. Paikat paskaksi ja palamaan koska tiedämme että ne täytyy poistaa maailmastamme, ei sen takia että kyseessä on joku demokraattisesti sovittu päämäärä kampanjassa. Uusien taitojen opettelua sen takia että janoamme tietoa elämiemme ottamiseksi takaisin, ei mielenosoituksena sen takia että toimittajat saavat hienoja kuvia.

Tämä on täysin vakava ehdotus: jätetään ilmastonmuutos niille jotka sen keksivät - tiedemiehet ja liikemiehet, poliitikot ja kansalaisjärjestöt. Se ei ole meitä varten. Otetaan sen sijaan elämämme haltuun, vastustetaan uusia teitä ja lentokenttiä missä voimme, mutta tunnustetaan myös että mitä tahansa ilmastolle tapahtuu, maailma muuttuu pahemmaksi yhä vain nopeammin, ja tulemme aina kohtaamaan uusia hyökkäyksiä. Selviytyäksemme niistä meidän täytyy olla vahvoja sekä yksilöinä että yhteisöinä. Meidän täytyy elää raivomme ja toimia halujemme pohjalta nykyhetkessä, eikä sallia itsemme tulla kontrolloiduksi jonkun toisen apokalyptisen tulevaisuudenkuvan nimissä.

Alkuperäinen teksti "You are now fucked!" löytyy Natterjack Pressin sivuilta pdf ja doc -tiedostoina.