Petoksen verkon vankina

Alla neljä tekstiä Venomous Butterfly Publicationsin pamfletista Caught in the Web of Deception - And Other Writings on Anarchists and the Media. Suomennos löytyy viimeistä tekstiä lukuun ottamatta pdf-pamflettina Takun kirjastossa.

Petoksen verkon vankina

Ideologian levittämisestä vastaava teknologinen järjestelmä, media (tarkoitan tällä sanalla nimen omaan järjestelmää kokonaisuudessaan, en niitä yksittäisiä välineitä joilla se toteuttaa tehtäväänsä, koska joitain niistä voidaan käyttää eri tavalla, jopa tätä tarkoitusta vastaan), on erottamaton osa valtarakennetta ja siksi vihollinen kaikelle kapinallisuudelle ja jokaiselle yritykselle luoda vapaata elämää.

Medialla on valtarakenteessa aivan erityinen rooli, joka on demokraattisessa valtiossa vallan toiminnan kannalta paitsi välttämätön, myös keskeinen. Mutta ennen kuin voimme jatkaa, on ensin käsiteltävä niitä harhaluuloja, joita monilla on demokratiasta. Vaikka onkin totta, että demokratia voi tarkoittaa yksinkertaisesti päätöksentekotapaa, joka antaa puheenvuoron tai äänestysmahdollisuuden jokaiselle jota asia koskettaa (sitä, miksi tämä ei sovi yhteen anarkian kanssa, on parempi käsitellä toisella kertaa, ettei juttu ala rönsyillä liikaa), niin nykyään demokratia on myös - ja ennen kaikkea - yhteiskunnallisen ja valtiovallan järjestelmä, joka ylläpitää yhteiskuntarauhaa sallimalla mahdollisimman laajan mielipiteiden ilmaisun kirjon. Demokraattinen valtio voi sallia tällaisen mielipiteiden kirjon siksi, että mielipiteet ovat pohjimmiltaan täysin ponnettomia. Mielipiteet ovat ajatuksia joista on viety kaikki elinvoima. Elämästä ja kaikista tulevaisuuteen suuntaavista käytännön pyrkimyksistä erotettuina niistä on tullut vaaratonta jaarittelua, joka loppujen lopuksi lujittaa demokraattista valtiota antamalla sille mahdollisuuden vaikuttaa suvaitsevalta ja avoimelta verrattuna feodaalisiin valtioihin tai diktatuureihin.
Tässä valossa median poliittisen tehtävän pitäisi olla ilmiselvä. Se on demokraattisen mielipiteen välittäjä ja käsittelijä. Se ahmaisee elämän ja ihmissuhteiden, kansainvälisten suhteiden ja kapinallisuuden, kulttuurin murenemisen ja ekologisten välttämättömyyksien jne. moninaisuuden, koko nykyhetken todellisuuden moninaisuuden, jauhaa ne hampaidensa välissä, sitten nielee ne ja ulostaa... paskaläjiä. Kaikki sekavuus ja monimutkaisuus, kaikki elämänvoima, kaikki yhteys todelliseen elämään on imetty pois, ja meidän tehtäväksemme jää päättää mitkä näistä melkein samanlaisista ruskeista tortuista haisevat ja mitkä eivät. Todellisuus, josta nämä läjät tuotettiin, on niin etäinen että me "tiedämme" ettemme voi vaikuttaa siihen suoraan, ja niinpä sen sijaan hyväksymme demokraattisen valtion kaksijakoisen ajattelutavan, kiistelemme baarissa paskaläjien hajuista ja äänestämme niitä poliitikkoja joiden paskapuhe haisee miellyttävimmältä. Tämän sodan, tuon lain, jonkun ehdokkaan, poliittisen linjan tai ohjelman puolustaminen tai vastustaminen ei ole minkäänlainen uhka vallalle. Median tarkoitus on nimenomaan mainostaa valmiiksi pureskeltua ajattelua, joka saa meidät pysymään passiivisina etäiseksi jäävän todellisuuden edessä, aina valmiina valitsemaan demokraattisen valtion esittämistä vaihtoehdoista, jotka kaikki johtavat siihen että valitsija alistuu valtion ja pääoman valtaan.

Medialla on toinenkin oleellinen tehtävä. Se luo kuvia kulutettavaksi. Se luo julkkiksia ja mediapersoonia, joita ihmiset voivat pitää esikuvinaan ja joiden kautta he voivat elää epäsuorasti. Se luo roolihahmoja, joita ihmiset voivat matkia keksiäkseen "identiteettinsä". Se luo kuvia tapahtumista, jotka on erotettu elämästä ja nostettu sen yläpuolelle. Juuri näiden kritiikittä nieltyjen kuvien kautta ihmisten kuuluu nähdä maailma ja tulkita sitä, ja tämän virtuaalisen epätodellisuuden pohjalta heidän tulee muodostaa mielipiteensä. Siinä määrin kuin media onnistuu, syntyy lopputuloksena passiivinen, helposti ennakoitava väestö joka kuluttaa yhteiskuntajärjestyksen jakamaa roskaa.

Päätös yrittää saada omat ajatuksensa läpi median kautta tarkoittaa päätöstä syöttää nämä ajatukset tälle muussaavalle hirviölle, päätöstä uhrata itsensä tälle elämää imevälle paholaiselle. Anarkistien kannalta tässä ei ole mitään järkeä. Media ei mitenkään voi esittää anarkismia elävänä käytäntönä tai anarkisteja erilaisina, moniulotteisina yksilöinä. Siksi anarkistien on mahdotonta ilmaista ajatuksiaan mielekkäällä tavalla tätä kautta. Ne jauhetaan ja ulostetaan yhtenä mielipiteenä monien joukossa, vain yhtenä paskaläjänä jonka hajusta yleisö voi väitellä. Elävät ihmiset joutuvat jauhetuiksi ja ulostetuiksi kuvina - kummajaisista, ajatusten hautomakoneista, katujen mellakoijista - mutta ennen kaikkea kuvina jostain muusta kuin elävistä, toimivista olennoista. Media on osa valtarakennetta ja sellaisena se on vihollisemme. Emme voi voittaa, jos pelaamme heidän säännöillään.

Kun on tekemisissä median kanssa sen omalla maaperällä, on päättänyt luopua oman toimintansa määrittelemisestä omilla ehdoillaan. Kuten eräs 60 Minutes -ohjelman jakso teki selväksi, median kanssa toimiminen sen omalla maaperällä tarkoittaa delegoimisen hyväksymistä. Silloin luovuttaa omat ajatuksensa "kommunikaation" hallitsijoille, jotta he voivat jauhaa niistä lisää mielipiteitä ideologioiden markkinoille. Silloin antaa oman elämänsä todellisuuden näiden erottamisen asiantuntijoiden käsiin, jotta he voivat tehdä sen pohjalta 60 sekunnin mittaisia kuvia eristyneistä tapahtumista. Silloin luovuttaa elävän ajatustenvaihdon niille, joiden erikoisalaa on elottomien, valmiiksi pureskeltujen epäajatusten ja epätapahtumien yksisuuntainen "välittäminen", joka luo yhteiskunnallista konsensusta. Ja sitten valitetaan, miten ollaan jouduttu väärin edustetuksi mediassa. Miksi ylipäätään sallittiin itsensä kuvaaminen ja esittäminen alunperinkään? Päätös suostua median edustamaksi on yhtä lailla delegoimisen hyväksymistä kuin äänestäminen tai ay-toiminta. Delegoinnista kieltäytymiseen, joka on aivan keskeisellä sijalla anarkistisessa ja kapinallisessa näkemyksessä, kuuluu myös kieltäytyminen median kanssa toimimisesta sen ehdoilla.

Jos pidämme itsemääräämistä ja omatoimisuutta anarkistisen käytännön ja toiminnan perusperiaatteina, niin omien kommunikaatiomenetelmien luominen on selvästikin meidän tapamme vaihtaa ja viestiä omia ajatuksiamme. Graffiti, julisteet, viestit/tiedonannot, lehdet, zinet ja piraattiradiot - näitä kaikkia voidaan käyttää ilmaisemaan anarkistien ajatuksia ajamatta niitä median jauhavien mekanismien läpi. Nämä itsemäärätyt kommunikaation keinot voidaan erottaa mediasta siinä, että ne eivät yritä välittää mielipiteitä ja kuvia, ne eivät väitä olevansa puolueettomia tai syötä valmiiksipureskeltua vauvanruokaa passiiviselle yleisölle; ne ovat anarkistien todellisia yrityksiä ilmaista ajatuksiaan paitsi sanojen, myös käyttämänsä menetelmän muodossa. Tietenkään nämä menetelmät, jotka voimme ottaa omiin käsiimme, eivät tavoita läheskään yhtä monia ihmisiä kuin valtamedian sanomalehti, aikakauslehti tai tv-lähetys. Mutta sellaiset perustelut olisivatkin tärkeitä vain niille, jotka haluavat tehdä lähetystyötä, niille jotka pitävät anarkiaa uskomusjärjestelmänä johon meidän on käännytettävä ihmiset, jotta vallankumous ikinä tapahtuisi. Lainataksemme joitain italialaisia tovereita: jos itsellä ei ole tavaroita myytävänä, niin mitä hyötyä on neonvaloista? Ja pääoman valtakaudella evankelioimistyö - myös anarkistisen sanan julistaminen - on ideologian markkinointia. Niille, jotka haluavat luoda oman elämänsä itse ja tuhota yhteiskunnan joka estää tekemästä sitä, sellainen markkinointi on arvotonta.

Tässä valossa joidenkin italialaisten anarkistien kollektiivinen toiminta on hyvä esimerkki. Kun toimittaja tunkeutui heidän toverinsa hautajaisiin etsimään mehukkaita uutismurusia, he ajoivat tämän pois paikalta vihaisten iskujen saattelemana.

Informoida tottelemaan ... ?

Toimittaja on aina vallanpitäjien ja kyttien paras ystävä. Juuri hän tasoittaa heille tien, hän kätkee heidän väkivaltansa, aina valmiina oikeuttamaan sen, hän julkaisee heidän rikoksensa suosiotaan osoittaen tai kritisoi heitä niin että he osaavat seuraavalla kerralla iskeä paremmin.

Toimittajien ansiosta meistä on tullut niin heikkoja, pelokkaita ja toisiamme vastaan jakautuneita, ettemme pysty reagoimaan jokapäiväiseen sortoon ja elämämme tukahduttavaan kontrolliin. Television uutislähetyksessä jokaista, joka kapinoi - sotaa vastaan, riistoa vastaan, yhä epävarmemmiksi ja kurjemmiksi käyviä elämän olosuhteita vastaan - kuvaillaan terroristiksi, kaikille vaaralliseksi ihmiseksi. Juuri sanomalehtien sivujen kautta riistettyjen raivo sysätään puolueiden ja ammattiliittojen petolliseen syliin - niiden, jotka hallitsivat eilen riistoamme ja haluaisivat tänään hallita protestiamme.

Toimittajat ovat vihollisia jokaiselle, joka on riistetyssä asemassa eikä halua riiston enää jatkuvan, jokaiselle joka on orja ja haluaa vapauttaa itsensä, jokaiselle joka on voimaton ja haluaa vetää henkeä.

"Sananvapautta" koskevasta retoriikasta, vallanpitäjiä arvostelevan ja kynänsä voimalla heidän hämäräpuuhiaan paljastavan, vapaan ja riippumattoman toimittajan myytistä on jäljellä enää vain tyhjiä sanoja. Toimittaja on pelkkä virkailija, hammaspyörä jonka ympärillä informaatiokone pyörii. Sen läheinen yhteistyö poliisin päämajan kanssa, heidän vääjäämätön riippuvuutensa kaikista valtaryhmistä asettaa heidät käytännössä kaikkia niitä vastaan, jotka eivät ole vallassa. Vaikka joku avaisikin vähän tilaa totuudelle sanomalehdessä, se hukkuisi lehden sisältämien jokapäiväisten latteuksien ja valheiden mereen. Se olisi naurettavuuden huippu, kuin yrittäisi ilmaista kapinahenkisiä ajatuksia radion puhelinohjelmassa.

Media, informaatiota jauhava kone joka on rakennettu luomaan konsensusta ja ylläpitämään yhteiskuntarauhaa, käyttää hyväkseen suurimpia heikkouksiamme ja pahimpia pelkojamme.

Lehdistö tekee totta lukijoidensa toiveesta: että on olemassa ihmisiä jotka osaavat ennakoida asioita, ja että kaikki etenee ennakoidulla tavalla. Se on samaan aikaan sekä informaatiota että arvostelemista. Se on myös pitkästymisen vastainen työkalu, joka lohduttaa vaikkei osaisi sanoa mitään järkevää ympäröivästä maailmasta. Monet lukijat haluavat siistin järjestyksen maailman, jossa voi tuntea olonsa huolettomaksi - sitä etsitään ja se löydetään sanomalehtien sivuilta. Tämän halun takana on tämän maailman tuottama ahdistus - maailman, jota pidetään mahdottomana käsittää ilman toisten apua. Auktoriteettinsa ansiosta sanomalehti vapauttaa lukijan tarpeesta järjestellä, pohtia ja arvioida tapahtumia mielessään. Tarjoamalla tapahtuneista asioista lukijoilleen kertomuksia, jotka on jo valmiiksi järjestetty ja joita on kommentoitu vallitsevaan järjestykseen sulauttavalla ja turvallisella tavalla, lehdistö antaa lukijalle lohdullisen varmuuden tunteen siitä, että hän pystyy kohtaamaan todellisuuden ja ymmärtämään sitä - niin että hän voi tuntea itsensä osaksi tätä maailmaa. Jopa kertomukset "tositapahtumista", pienistä arkipäiväisistä asioista saavat oman merkityksensä; ne antavat lukijalle tunteen, että nyt puhutaan ihmisistä, inhimillisistä kohtaloista, aivan lukijan itsensä kaltaisten tavallisten miesten ja naisten ongelmista. Voidaan tyynesti luottaa sanomalehteen, joka osoittaa olevansa niin kiinnostunut elämän inhimillisistä puolista. Lehdistö vaikuttaa hyvältä kumppanilta, joka on aina lähellä kun sitä tarvitaan, ja joka onnistuu kätkemään huomattavan suostutteluvaltansa. Aina yhtä silmiinpistävää on lukijoiden pyyntö/vaatimus saada käyttöönsä työkaluja voidakseen ymmärtää ympäröivää yhteiskuntaa, joka vääjäämättä muuttuu yhä abstraktimmaksi ja palauttaa tapahtumat takaisin yksilöön ja hänen kohtaloonsa. Tähän liittyy halu vaalia samaistumisen ja peilaamisen kohteita, joiden harteille voi lopulta laskea omat huolensa ja ongelmansa.

Tällainen on se intiimi/syvä mekanismi, joka luo yleisen mielipiteen, joka vaikuttaa, joka tarjoaa keskustelujen itsestäänselvyydet miljoonille ihmisille. Tämän perustalle sanomalehdet rakentavat oman valtansa, tiiviisti Vallan intresseihin kietoutuneena.

Vihamielisyytemme syyt

Massamediasta

Vihamielisyytemme toimittajia - heidän sanojaan, heidän kuviaan - kohtaan tarvitsee selvennystä. Kuten seuraavissa kappaleissa selitämme, ei olennaista ole yksittäisen toimittajan tai valokuvaajan rehellisyys tai epärehellisyys, vaan koko mediakoneiston rooli. Massamedia vaatii tulla tunnustetuksi kaikenkattavana esityksenä koko todellisuudesta. Tästä todistaa se yksinkertainen tosiasia, että sen mielestä jokainen, joka kieltäytyy puhumasta toimittajille, "ei yksinkertaisesti halua kommunikoida kenenkään kanssa". Ikään kuin olisi mahdotonta kommunikoida suoralla tavalla, ilman lehdistön ja television suodatusta. Kyseessä on täsmälleen sama asenne kuin poliittisella esivallallakin on: jokainen, joka kieltäytyy suhteesta heidän kanssaan, niin he meille väittävät, kieltäytyy vuoropuhelusta kaikkien kanssa. Ja kuitenkin, sosiaalisen kesyttämisen suurista edistysaskelista huolimatta, maailmassa elää muitakin kuin viranomaisia, kyttiä ja toimittajia. Itse asiassa aito vuoropuhelu alkaa heidän valtansa ulottumattomissa ja sitä vastaan.

Massamedia on erottamaton osa vallitsevaa järjestystä. Sellaisena se samaan aikaan sekä pakottaa osallistumaan, sulkee ulkopuolelle, rekuperoi, että tukahduttaa.

Se pakottaa osallistumaan. Kaikkien on uskottava, että ainoa olemassa oleva todellisuus on se jota sanomalehdet ja televisio muovaavat joka päivä, valtion ja talouden todellisuus. Media on korvaamaton työkalu konsensuksen aikaansaamiseksi. Se on moderni versio myytistä, ts. representaatiosta joka yhdistää riistetyt riistäjiinsä. Media kasvattaa ihmiset yhteiskunnan jäseniksi.

Se sulkee ulkopuolelle. Tälle yhteiskunnalle vihamieliset ajatukset ja toiminta eivät saa näkyä. Ne täytyy vaientaa, vääristellä tai tehdä käsittämättömiksi. Vaientaa silloin, kun niiden pelkkä olemassaolo sinänsä on hyökkäys vallitsevaa järjestystä vastaan. Vääristellä silloin, kun se mitä ei voida vaientaa on järjestettävä otollisempaan muotoon. Tehdä käsittämättömäksi silloin, kun median on pakko tunnustaa kapina osittain, niin että sen kokonaismerkitys jää huomaamatta. Media vie vallasta osattomilta ihmisiltä jokaisen autonomisen ilmaisun keinon. Informaation yksisuuntaisuus on ihmisten välisen kommunikaation vastakohta.

Se rekuperoi. Se kutsuu meitä vuoropuheluun järjestelmän kanssa, se luo edustajia ja johtajia, se sopeuttaa kaikki kumoukselliset ajatukset ja toiminnan tehdessään niistä vaarattomia, erottaen ne kontekstistaan, saaden meidät kuluttamaan niitä elämättä niitä, tukehduttaen ne jo ennestään tunnetun tylsyyteen.

Se tukahduttaa. Se tekee poliisin kanssa yhteistyötä leimaamisessa, tuomitsemisessa, ilmiantamisessa ja herjaamisessa, se valmistelee kytille maaperää sopivalla pelottelulla, se oikeuttaa julkisesti niiden operaatiot. Joskus se tukahduttaa myöntämällä että jokin tietty toiminta on oikein - joku kutsui tätä "kiitteleväksi tukahduttamiseksi" - siis esittämällä kumouksellisena jotain mikä ei todella ole kumouksellista, esittämällä etäisenä sen mikä on aivan kulman takana, esittämällä vasta alkaneen jo päättyneenä. Useimmiten massamedia tarjoaa kuitenkin pelkkiä väärennöksiä ja tukahduttamista, siis häpeilemättä valheellisia ja ilkeämielisiä juttuja levittelevää ja kriminalisoivaa puolta. Mutta journalistisia valheita kohtaan tunnettu raivo on ohimenevää, sillä vähäisemmän konfliktin aikoina sitä voidaan heikentää kirjoittamalla sarja vilpittömämpiä artikkeleita. Ongelma ei ole yksittäisen toimittajan rehellisyys tai artikkelien paikkansapitävyys, vaan massamedian yhteiskunnallinen toiminta. Mediakoneistossa informaation massa, se "pirstaleiden totalitarismi" jota uutiset todella ovat, pyyhkii pois laadullisen tiedon ja eettiset normit. Kriittinen ymmärrys muotoutuu mielleyhtymien, rinnastusten, muistin kautta. Uutiset sen sijaan ovat erottamisen, yksityiskohtien, ikuisen nykyhetken tuote. Median passiivisuus heijastaa vain työn ja markkinoiden passiivisuutta. Kuten hyvin tiedetään, elämä joka meiltä viedään, palautetaan meille kuvan muodossa. Mitä enemmän sinulla on informaatiota, sitä vähemmän tiedät, siis sitä vähemmän elät.

Nykyään kukaan ei voi toimia poliittisesti myymättä omaa kuvaansa. Kukaan, joka ei halua päästä eroon politiikasta sen kaikissa muodoissa, ei myöskään halua päästä eroon median representaatiosta. Hän saattaa pilkata toimittajia viikkojen ajan kun ei muutakaan voi; sitten hän palaa vuoropuheluun.

Media on välttämätön vallan välittämisen kannalta. Se itse kannustaa vuoropuheluun voidakseen siten pedata niiden tukahduttamista, jotka eivät halua käydä vuoropuhelua vihollistensa kanssa.

Poliisi avaa oman mapin jokaiselle, joka pysyy vaiti konsensuksen jatkuvassa hälinässä. Sillä lehdistön ja television jättäminen, niiden kuvien ja leimojen jättäminen joita ne meidän niskaamme lyövät, tarkoittaa politiikan jättämistä.

Johtopäätös ei kuitenkaan voi olla gettoon sulkeutuminen, vaan sen sijaan kapina joka järjestää itse itselleen omat autonomisen kommunikaation välineensä.

Hieman historiaa

Lähes viisi vuotta on jo kulunut niistä päivistä, jotka ainakin joidenkin osalta häiritsivät Torinon rauhaa. Siihen aikaan "joka kulman takana vaanivan terroristin" peikko ei vielä täyttänyt sanomalehtien sivuja kuten nyt. Se antoi vain aavistaa poliisin käytännöistä, joista pian tulisi arkipäivää.

Niinpä eräänä aamuna järjestyksen voimien suuroperaatio johti etsintöihin Torinon eri vallatuilla taloilla, ja kolmen anarkistitoverin pidätykseen: Edoardon, Solen ja Silvanon. Heitä syytettiin terrorismiin tähtäävästä kumouksellisesta liitosta sekä joukosta yksilöidympiä rikoksia. Käytännössä poliisin tutkijat syyttivät heitä luotijunahanketta vastaan tehdyistä sabotaasi-iskuista Val di Susassa. Poliitikoille ja pomoille ei sopinut - eikä myöskään heidän kaapuihin verhoutuneille rengeilleen - että erään laakson asukkaat vastustaisivat, varsinkaan käytännöllisellä tavalla, projektia jota kaikki pitivät haitallisena; ei ollut sopivaa, että anonyymit yksilöt päättivät olla piittaamatta pätkääkään laillisuudesta, jottei heidän täytyisi katsella miten heidän maataan ja terveyttään tuhotaan entisestään. Niinpä oli tarpeen antaa mystisille tuhotyön tekijöille nimi, oli välttämätöntä saada konflikti rajatuksi yksityiseen, valtion ja sen lain sekä kenenkä tahansa alamaisen väliseen sotaan. Valittiin pari anarkistia, jotka eivät koskaan olleet peitelleet vihaansa tätä vahingollista hanketta kohtaan, joka oli vain viimeisin monista.

Niinpä oikeuslaitos ja poliisi kasasivat houreisen syytevuoren kasvattaakseen tuomion painoa, ja samaan aikaan toimittajat - joka ikinen heistä - ryhtyivät lokaamaan kolmen pidätetyn toverin mainetta ihmisten silmissä. Myös luotijunan vastainen kamppailu, jota Val di Susassa oli käyty sabotaasin keinoin, saatettiin huonoon valoon ja verhottiin hiljaisuuteen. Valtio sai voiton ja onnistui estämään todellisen mahdollisuuden luotijunahankkeen pysäyttämiseksi. Nyt kun "suurnopeuskuoleman" hanke on ajettu lopullisesti läpi ja asemat ja rakennukset ovat rakenteilla melkeinpä kaikkialla, pitäisi olla selvää että terrorin ja vastakkainasettelun ase on vallanpitäjien mahtavin ase.

Pari päivää pidätyksensä jälkeen Edoardo löydettiin hirttäytyneenä sellistään Valletten vankilassa, ja heinäkuussa myös hänen toverinsa Soledad hirtti itsensä kylpyhuoneessa, talossa jossa häntä pidettiin kotiarestissa. Silvanoa pidettiin vangittuna, ja vasta vuosia myöhemmin hänet vapautettiin kumouksellista liittoa koskevista syytteistä ja tuomittiin pariksi vuodeksi vankilaan yksilöidyistä rikoksista.

Emme tiedä, mitä Valletten muurien sisällä tarkalleen ottaen tapahtui, tai mikä sai Solen riistämään hengen itseltään, mutta siitä huolimatta me tiedämme kuka on vastuussa tovereidemme katoamisesta: oikeuslaitos, järjestyksen voimat ja kaikki toimittajat. He ovat tovereidemme murhaajia.

Protestitoiminta lisääntyi pidätysten jälkeen Torinossa ja monissa muissa Italian kaupungeissa, mutta tässäkin tapauksessa sorto alkoi tuntua nopeasti: monia pidätettyjen rinnalla solidaarisina toimineita odotti vankila, esitutkintailmoitukset ja pahoinpitelyt.

Edes Edoardon hautajaisissa poliisi ja toimittajat eivät antaneet armoa, vaikka omaiset ja ystävät olivat pyytäneet että ne pidettäisi yksityisyydessä.

Niinpä kytät olivat hautajaispäivänä paikalla Brosson kylässä isolla joukolla ja tiet kuhisivat toimittajia valmiina herjaamaan Edoardoa viimeisen kerran. Tällä kertaa he eivät onnistuneet voittamaan, ja vaikka poliisi sulkeutuikin kylätaloon, niin toimittajat ajettiin pois - sekä hyvät että huonot...

Etenkin Daniele Genco, toimittaja joka omistautui heittämään Edoardon päälle lokaa enemmän kuin kaikki muut, ja joka oli halpamainen kyttien luottomies - hän oli tuominnut eri tovereita jo aiemmin selkkauksista Edoardon solidaarisuusmielenosoituksessa - sai siinä tilaisuudessa kunnolla mitä ansaitsikin. Toistuvista varoituksista huolimatta Genco oli päättänyt tulla hautajaisiin täyttääkseen velvollisuutensa - häneen otettiin suora yhteys uutislähetyksestä - piittaamatta vähääkään Edoardon ystävien ja vanhempien pyynnöistä ja tunteista. Tästä hyvästä häneltä murtui luita.

Tuona päivänä Edoardon toverit antoivat Brossossa kunniallisen ja kollektiivisen vastauksen toimittajien jatkuviin loukkauksiin ja provokaatioihin. Kerrankin osoitettiin, että on mahdollista panna kätyrit maksamaan hieman siitä mistä ne ovat vastuussa.

Tätäkään ei voitu suvaita. Niinpä Ivrean syyttäjä valikoi työpöytänsä ääressä kolme syytettyä, ja pari päivää myöhemmin annettiin pidätysmääräykset.

Arturoa ei saatu koskaan kiinni, ja poliisista huolimatta hän on yhä "teillä tietymättömillä". Pakoiltuaan kuukausia Andrea pantiin kotiarestiin ja sitten vapautettiin syytteistä. Luca pidätettiin heti ja hän vietti jonkun aikaa vankilassa, samalla kun raivokas mediakampanja yritti loata hänet.

Ivrean tuomioistuimen langetettua raskaat tuomiot - vaikkakin enimmäkseen väärien todistusten perusteella - nähtiin Torinon vetoomustuomioistuimessa 6. maaliskuuta vielä yksi oikeussalifarssi. Tuomarit aikovat, kuten aina, sulkea toverimme vankilaan. Me aiomme olla unohtamatta noita viiden vuoden takaisia päiviä ja vahvistamme kumppanuutemme ja solidaarisuutemme syytettyjen rinnalla. Murhaajien pelatessa peliään me pelaamme omaamme...

---
Alkuperäinen englanninkielinen pamfletti kokonaisuudessaan pdf-tiedostona