(Tuleva Kapina) Kolmas piiri - "Elämä, terveys ja rakkaus ovat epävarmoja ..."

• Miltä tahansa kantilta katsottuna
• Ensimmäinen piiri - "I AM WHAT I AM"
• Toinen piiri - "Hupi on elintärkeä tarve"
• Kolmas piiri - "Elämä, terveys ja rakkaus ovat epävarmoja – miksi työn tulisi olla poikkeus?"
• Neljäs piiri - "Yksinkertaisempaa, hauskempaa, liikkuvampaa, turvallisempaa"
• Viides piiri - "Vähemmän omistuksia, enemmän yhteyksiä!"
• Kuudes piiri - "Ympäristö on teollinen haaste"
• Seitsemäs piiri - "Me rakennetaan tänne sivistynyttä tilaa"
• Lähtekää liikkeelle!
• Löytäkää toisenne
• Järjestäytykää
• Kapina
• Loppusanat

Kolmas piiri - ”Elämä, terveys ja rakkaus ovat epävarmoja – miksi työn tulisi olla poikkeus?”

Ranskassa ei ole sekavampaa kysymystä kuin kysymys työstä. Mikään suhde ei ole pilaantuneempi kuin ranskalaisen ja työn välillä oleva suhde. Mennään Andalusiaan, Algeriaan, Napoliin. Siellä työtä halveksitaan. Mennään Saksaan, Yhdysvaltoihin, Japaniin. Siellä työtä palvotaan. Totta, asiat muuttuvat. Japanissa on paljon otakuja, Saksassa frohe Arbeitsloseja, sekä Andalusiassa workaholicseja.¹ Mutta toistaiseksi nämä ovat pelkkiä kuriositeetteja. Ranskassa menemme kontallemme, jotta nousisimme hierarkian portaita, mutta yksityisesti imartelemme itseämme kuinka emme oikeastaan välitä paskaakaan koko asiasta. Paiskimme rättiväsyneinä töitä iltakymmeneen, mutta emme koskaan epäröi varastaa toimistotarvikkeita sieltä täältä, tai kärrätä varastosta tavaraa eteenpäin myymistä varten. Vihaamme pomoja, mutta haluamme töitä hinnalla millä hyvänsä. Työpaikka on kunnia, silti työssäkäynti on osoitus alamaisuudesta. Lyhyesti: täydellisen kliininen malliesimerkki hysteriasta. Rakastamme vihatessamme, vihaamme rakastaessamme. Ja tiedämme hysteerikkoon iskevän horroksen ja sekavuuden, kun hän menettää uhrinsa – isäntänsä. Useimmiten hän ei koskaan toivu.

Tämä neuroosi muodostaa perustan, jonka pohjalta hallitus toisensa jälkeen voi julistaa sodan työttömyyttä vastaan, samalla kun entiset esimiehet pakkautuvat kännyköineen Punaisen Ristin turvakoteihin Seinen rannalle. Samalla kun työministeriö rukkasi huolella tilastojaan saadakseen työttömyysluvut alle kahteen miljoonaan. Samalla kun, kuten Ranskan valtio on myöntänyt, sosiaaliapu ja huumekauppa olivat ainoat takeet jokaisessa hetkessä tapahtuvaa sosiaalista levottomuutta vastaan. Työläis-istisen kuvitelman ylläpitämisessä on panoksena Ranskan psyykkisen talouden lisäksi yhtä lailla myös koko maan poliittinen vakaus.

Suokaa anteeksi, jos meitä ei kiinnosta pätkän vertaa.

Kuulumme sukupolveen, joka elää erittäin hyvin tässä kuvitelmassa. Joka ei ole koskaan luottanut eläkkeeseen tai oikeuteen tehdä työtä, puhumattakaan oikeuksista työssä. Joka ei ole edes ”prekaari”, kuten militantin vasemmiston kaikista edistyneimmät ryhmittymät tykkäävät teorioida, sillä prekaarina olo tarkoittaa sitä, että määrittää itsensä yhä suhteessa työn maailmaan, sen hajoamiseen. Hyväksymme välttämättömyyden löytää rahaa jostain, sillä tällä hetkellä on mahdotonta tulla toimeen ilman sitä, mutta torjumme työnteon välttämättömyyden. Emme sitä paitsi enää tee töitä: lusimme. Firma ei ole paikka jossa olemme olemassa, se on paikka jonka läpi kuljemme. Emme ole kyynisiä, olemme vain vastahakoisia tulemaan huijatuksi. Henkilöstöhallinnon managerien suureksi kauhuksi sivuutamme kaiken keskustelun motivaatiosta, laadusta ja henkilökohtaisesta investoinnista. Ne sanovat meidän olevan pettyneitä liike-elämään, että se ei onnistunut kunnioittamaan vanhempiemme uskollisuutta, että se potki heidät pihalle liian nopeasti. Ne valehtelevat. Pettyäkseen täytyy olla toivonut jotain. Emmekä ole koskaan toivoneet yritysmaailmalta mitään. Näemme sen sellaisena mitä se on, ja mitä se on aina ollut: huijauspeli, josta löytyy erilaisia mukavuustasoja. Vanhempiemme puolesta harmittelemme vain sitä, että he menivät lankaan, ainakin ne, jotka uskoivat.

Työn kysymyksen ympärillä pyörivä tunteellinen hämmennys voidaan selittää näin: työn käsite on aina pitänyt sisällään kaksi ristiriitaista ulottuvuutta: riisto ja osallistuminen. Yksilöllisen tai kollektiivisen työvoiman riistäminen lisäarvon yksityisen tai sosiaalisen anastuksen avulla; osallistuminen yhteiseen ponnisteluun niissä suhteissa, jotka yhdistävät tuotannon maailmankaikkeuden sydämessä yhteistyötä tekevät. Nämä kaksi suhdetta sekoittuvat mielettömästi työn käsitteessä, mikä selittää työläisten välinpitämättömyyden sekä marxilaista retoriikkaa – joka kiistää osallistuvan ulottuvuuden – että manageriretoriikkaa kohtaan – joka kiistää riiston ulottuvuuden. Tästä johtuu epävarmuus suhteessa työhön, mikä on häpeällistä sikäli kun se tekee meistä vieraita sille mitä teemme, ja – samaan aikaan – ihailtavaa, sikäli kun osa meistä itsestämme laitetaan peliin. Onnettomuus on jo tapahtunut: se on kaikessa mikä täytyi tuhota, kaikessa mikä täytyi repiä juuriltaan, jotta työstä saattoi tulla ainoa tapa olla olemassa. Työn kauhu ei ole niinkään työssä itsessään, kuin vuosisatoja kestäneessä kaiken sen hävittämisessä mikä ei ole työtä: perehtyneisyys omaan naapurustoon ja ammattiin, kylään, kamppailuun, sukuun, kiintymys paikkoihin, olentoihin, vuodenaikoihin, tapoihin tehdä ja puhua.

Tässä on nykyhetken paradoksi: työ on kukistanut täysin kaikki muut tavat olla olemassa sillä nimenomaisella hetkellä, kun työläisistä on tullut tarpeettomia. Saavutukset tuottavuudessa, ulkoistamisessa, mekanisaatiossa, automatisoidussa ja digitaalisessa tuotannossa ovat edistyneet niin, että ne ovat lähes vähentäneet nollaan minkä tahansa tuotteen valmistamisessa välttämättömän elävän työvoiman määrän. Elämme paradoksia työttömien työläisten yhteiskunnasta, jossa viihde, kulutus ja vapaa-aika vain tähdentää sitä puutetta, josta niiden oletetaan kääntävän huomiomme pois. Carmauxin kaivos, joka tunnetaan väkivaltaisten lakkojen sadasta vuodesta, on nyt muutettu Löydösten Niemeksi. Se on viihdekompleksi skeittaukselle ja pyöräilylle, merkittävänä nähtävyytenään ”Kaivosmuseo”, jossa lomanviettäjille simuloidaan metaaniräjähdyksiä.

Yhtiöissä työ jaetaan kasvavan näkyvissä määrin erittäin paljon taitoa vaativiin asemiin tutkimuksessa, suunnittelussa, hallinnossa, koordinaatiossa ja kommunikaatiossa, joissa sovelletaan kaikkea uusien kyberneettisten tuotantoprosessien vaatimaa tietoa, sekä taidottomiin asemiin koko prosessin ylläpidossa ja valvonnassa. Edellä mainitut ovat lukumäärältään vähäisiä, erittäin korkeasti palkattuja, ja paikat on niin himottuja, että niissä oleva vähemmistö tekee mitä tahansa välttääkseen asemansa menettämisen. He ja heidän työnsä on tehokkaasti sidottu ahdistuneeseen syleilyyn. Johtajat, tiedemiehet, lobbaajat, tutkijat, ohjelmoijat, kehittäjät, konsultit ja insinöörit eivät koskaan lopeta työntekoa. Jopa heidän seksielämänsä auttaa lisäämään tuottavuutta. ”Liiketoiminta on luovimmillaan silloin, kun läheisten suhteiden määrä on suurimmillaan”, kirjoitti filosofi henkilöstöhallinnosta. ”Liikekumppanit”, kirjoitti eräs Daimler-Benziltä, ”ovat tärkeä osa liiketoiminnan pääomaa [...] Heidän motivaationsa, tietotaitonsa, heidän kykynsä keksiä, ja heidän huomionsa asiakkaan haluihin muodostavat kekseliäiden palveluiden raaka-aineen [...] Heidän käytöksensä, heidän sosiaalinen ja emotionaalinen kyvykkyytensä, ovat yhä tärkeämpi tekijä heidän työnsä arvioinnissa [...] Sitä ei enää punnita työhön käytettyjen tuntien määrällä, vaan saavutettujen päämäärien ja tulosten laadun perusteella. He ovat yrittäjiä.”

Sarja tehtäviä, joita ei voida antaa automaation käsiin, muodostaa epämääräisen rykelmän töitä, jotka, koska niitä ei voi tehdä koneilla, on kenen tahansa vanhan ihmisen hommaa – varastonhoitajat, liukuhihnatyöläiset, kausityöläiset jne. Tämä joustava, erikoistumaton työvoima, joka liikkuu tehtävästä toiseen olematta koskaan pitkään alalla, ei voi enää edes yhdistää itseään voimana. Se on tuotantoprosessin keskuksen ulkopuolella ikään kuin pulveroituneena täyttämään pikkukolot, tukkimaan aukot, joita ei vielä ole mekanisoitu. Pätkätyöläinen, hahmo joka ei enää ole työläinen, jolla ei enää ole ammattia – vain kykyjä, joita hän myy minne voi – ja joiden saatavilla oleminen on myös eräänlaista työtä.

Tämän koneen toiminnan kannalta tehokkaan ja välttämättömän työvoiman laidoilla on kasvava tarpeettomaksi käynyt enemmistö, joka on selvästikin hyödyllinen tuotannon virroille, mutta ei paljoa muuhun. Tämä tuo mukanaan riskin siitä, että nämä joutilaat sabotoivat konetta. Mobilisaation yleisen purkamisen uhka on nykyistä tuotantojärjestelmää vainoava haamu. Jokainen ei vastaa kysymykseen ”miksi työskennellä?” samaan tapaan kuin tämä entinen sosiaaliavun saaja: ”hyvinvointini vuoksi. Tarvitsen tekemistä.” On suuri riski, että päädymme löytämään työtä joutilaisuudestamme. Tämä kelluva väestö täytyy jotenkin pitää kiireisenä. Mutta tähän päivään mennessä ne eivät ole löytäneet palkkoja parempaa kurinpitokeinoa. Siksi on välttämätöntä yrittää purkaa ”yhteiskunnalliset saavutukset”, jotta kaikista levottomimmat, ne jotka antautuvat vain kun vaihtoehtoina on nälkäkuolema tai vankilaan mätäneminen, houkutellaan takaisin palkkatyön helmoihin.”Henkilökohtaisten palveluiden” nopeasti kehittyvän orjakaupan täytyy kasvaa: siivous, tarjoilu, hieronta, kotiapulainen, prostituutio, kotihoito, erityisopettajat, terapia, psykologinen apu jne. Tämän kylkiäisinä tulee jatkuva standardien kohottaminen turvallisuudessa, hygieniassa, kontrollissa ja kulttuurissa, sekä muotien kiihtyvä kierrättäminen, mikä kaikki luo tarvetta tällaisille palveluille. Rouenissa meillä on nyt ”ihmisparkkimittareita”: joku, joka odottaa kadunkulmassa antaakseen parkkilipukkeen, ja sateen sattuessa vuokraa vielä sateenvarjon.

Työn järjestys oli maailman järjestys. Todisteet sen tuhosta rampauttaa ne, jotka pelkäävät sitä mikä tulee sen jälkeen. Nykypäivänä työ ei ole niinkään sidottu tavaroiden tuottamisen taloudelliseen välttämättömyyteen kuin tuottajien ja kuluttajien tuottamisen poliittiseen välttämättömyyteen, sekä siihen, että työn järjestys säilyy keinolla millä hyvänsä. Itsensä tuottamisesta on tulossa vallitseva puuha yhteiskunnassa, jossa tuotannolla ei enää ole päämäärää: kuin pajastaan häädetty puuseppä, joka epätoivoissaan vasaroi ja sahaa itseään. Kaikki työhaastatteluissaan hymyilevät nuoret, jotka ovat valkaisseet hampaansa saadakseen etulyöntiaseman, jotka menevät yökerhoihin kohottamaan firman yhteishenkeä, jotka opettelevat englantia edetäkseen uraputkessa, jotka eroavat tai menevät naimisiin siirtyäkseen tikkailla ylöspäin, jotka ottavat kursseja johtajuudesta tai ”itsen kehittämisestä” voidakseen paremmin ”hallita konflikteja”. Eräs guru sanoi: ”kaikista intiimein 'itsen kehittäminen' johtaa emotionaalisen vakauden kasvuun, tasaisempiin ja avoimempiin suhteisiin, terävämpään intellektuaaliseen keskittymiseen, ja näin ollen parempaan taloudelliseen suorituskykyyn.” Tämä pieni vilisevä väkijoukko, joka kärsimättömästi odottaa työpaikan saantia, samalla kun tekee mitä tahansa saadakseen sen näyttämään luonnolliselta, on tulosta yrityksestä pelastaa työn järjestys mobilisaation etiikan avulla. Mobilisoituminen tarkoittaa sitä, että työhön ei suhtauduta toimintana, vaan mahdollisuutena. Jos työtön poistaa lävistyksensä, käy parturissa ja pitää itsensä kiireisenä ”projekteilla”, jos hän todella näkee vaivaa ”työllistettävyytensä” eteen, kuten niillä on tapana sanoa, se johtuu siitä, että näin hän osoittaa valmiutensa, mobilisoitumisensa. Mobiilius on tämä pieni erkaantuminen itsestä, tämä minimaalinen irrottautuminen siitä mistä muodostumme, tämä outo olosuhde, jonka mukaan itseys voi nyt olla työnteon kohde. Ja nyt on tullut mahdolliseksi myydä itsensä pelkän työvoimansa sijaan, tulla palkituksi siitä mitä on, eikä siitä mitä tekee, hienostuneesta sosiaalisten koodien hallinnastamme, suhdetaidoistamme, hymystämme ja tavastamme tuoda itsemme esiin. Tämä on sosialisaation uusi standardi. Mobiiliuden mukana tulee työn kahden ristiriitaisen navan yhdistyminen: osallistumme omaan riistämiseemme, ja kaikkea osallistumista riistetään. Ihannetilanteessa kukin on pienyritys, oma pomonsa, oma tuotteensa. Kävi sitten töissä tai ei, kyse on kontaktien, kykyjen ja verkostojen luomisesta – lyhyesti: ”ihmispääomasta”. Maailmanlaajuinen velvoite mobilisoida pienimmästäkin verukkeesta – syöpä, ”terrorismi”, maanjäristys, kodittomuus – kokoaa yhteen hallitsevien valtojen päättäväisyyden ylläpitää työn valtaa sen fyysisen katoamisen tuolle puolen.

Vallitseva tuotantokoneisto on näin ollen, toisaalta, jättimäinen kone henkiselle ja fyysiselle mobilisaatiolle imemään energia pois tarpeettomista ihmisistä, ja toisaalta lajittelukone, joka myöntää sopeutuneille alamaisille selviytymisen, ja torjuu kaikki ”ongelmayksilöt”, kaikki joissa ruumiillistuu toisenlainen elämä, ja jotka sitä kautta vastustavat konetta. Haamut herätetään henkiin samalla kun elävät jätetään kuolemaan. Tämä on nykypäivän tuotantokoneiston poliittinen tarkoitus.

Organisoituminen työtä vastaan sen ulkopuolella, mobilisaation järjestyksen kollektiivinen hylkääminen, demobilisaatiosta löytyvän elinvoiman ja kurinalaisuuden osoittaminen, on rikos, jota polvillaan oleva sivilisaatio ei tule antamaan anteeksi. Itse asiassa se on ainoa tapa selvitä siitä.

Kääntäjän viitteet:
1. Kursivoidut termit on tässä kirjoitettu samassa muodossa kuin alkutekstissä. Otaku tarkoittaa henkilöä jolla on pakkomielteinen kiinnostus sarjakuviin, piirrettyihin ja videopeleihin. Frohe arbeitslose tarkoittaa iloista työtöntä. Workaholic taas työnarkomaania.