Näkymätön Komitea: Selvennys

Näkymätön Komitea (28. tammikuuta 2009)

Kaikki on samaa mieltä. Se on räjähtämässä. Asia tunnustetaan vakavan ja omahyväisen näköisesti parlamentin käytävillä, aivan kuten eilen sitä toistettiin kahviloissa. Riskien laskemisessa on tiettyä nautintoa. On jo esitetty yksityiskohtainen suunnitelma ennaltaehkäisevistä toimista alueen turvaamiseksi. Uuden vuoden juhlallisuudet ottivat päättäväisen käänteen - ”ensi vuonna ei ole enää ostereita, nauttikaa niistä kun vielä voitte!” Jotta juhlinta ei jäisi kokonaan perinteisen epäjärjestyksen varjoon, sisäministeri Alliot-Marie laittoi liikkeelle 36 000 kyttää ja 16 helikopteria. Alliot-Marie on sama pelle, joka joulukuun lukiomielenosoitusten aikana vapisten vahtasi pienintäkin merkkiä Kreikasta tulevasta tartunnasta. Poliisit laitettiin kaiken varalta valmiustilaan. Miehittämättömän lentokoneen rauhoittavassa alaisuudessa hahmotamme päivä päivältä paremmin avoimen sodankäynnin valmistelusta syntyvän metelin. On mahdotonta jättää huomiotta sen kylmiä ja käytännöllisiä soveltamistapoja, jotka eivät enää edes yritä esittää itseään ”rauhanturvaoperaationa”.
Sanomalehdet tekevät omantunnontarkasti listaa äkillisen levottomuuden syistä. Tietenkin on tämä talouskriisi, ja sen myötä kukoistava työttömyys. On toivottomuutta, uudistamissuunnitelmia, sijoittajien aiheuttamat skandaalit. On koulutusjärjestelmän epäonnistuminen, sen työläisten ja kansalaisten tuotannon kutistuminen, jossa raaka-aineena on jopa keskiluokan lapset. On olemassa nuoriso, jota mikään poliittinen edustus ei vastaa; nuoriso, josta ei ole muuhun kuin tuhoamaan ilmaiset polkupyörät joita yhteiskunta niin tunnollisesti laittaa heidän saatavilleen.

Minkään näistä huolestuttavista aiheista ei tulisi vaikuttaa ylitsepääsemättömältä aikakautena, jonka vallitseva hallintomuoto on juurikin kriisien hoitaminen. Ellemme ole sitä mieltä että se mitä vallalla on vastassaan ei ole vain taas yksi kriisi, saati sarja enemmän tai vähemmän kroonisia ongelmia, enemmän tai vähemmän odotettavissa olleita häiriöitä, vaan omalaatuinen vaara: että on syntynyt konfliktin muotoja ja asemia, jotka ovat avoimesti hallitsemattomia.

Niiden jotka kaikkialla muodostavat tämän vaaran täytyy pyytää itseltään vähän enemmän kuin tyhjänpäiväisiä kysymyksiä syistä, tai väistämättömien liikkeiden ja vastakkainasettelujen todennäköisyyksiä. Heidän täytyy esimerkiksi kysyä miten Kreikan kaaos värähtelee Ranskan tilanteessa? Kapina täällä ei voi olla pelkkä siirtymä siitä mitä tapahtui siellä. Maailman sisällissodalla on yhä paikalliset erikoisuutensa. Yleistyneen mellakoinnin tilanne synnyttäisi Ranskassa räjähdyksen, jonka sisältö olisi toisenlainen.

Kreikan mellakoijilla on vastassaan heikko valtio, samalla kun he voivat saada etua suuresta suosiosta. Ei pidä unohtaa että vain kolmekymmentä vuotta sitten, kun demokratia perusti itsensä uudelleen everstien hallitusta vastaan, se teki sen poliittisen väkivallan pohjalle. Tämä väkivalta, jonka muisto ei ole kovin kaukainen, tuntuu yhä vaistonvaraiselta suurimmalle osaa kreikkalaisia. Jopa sosialistipuolueen johtajat ovat nuoruudessaan heittäneet polttopullon tai pari. Silti klassinen politiikka on varustettu muunnelmilla, jotka tietävät tasan tarkkaan kuinka majoittaa nämä käytännöt ja laajentaa oma ideologinen roskansa aina mellakan ytimeen saakka. Jos Kreikan taistelua ei ratkaistu, ja lopetettu, kaduilla – jossa poliisi selvästikin voitettiin – se johtuu siitä että neutralisaatio tapahtui muualla. Ei ole mitään näännyttävämpää, mitään kohtalokkaampaa, kuin tämä klassinen politiikka kuivine rituaaleineen, sen ajattelu ilman ajatuksia, sen pieni suljettu maailma.

Ranskassa meidän kaikista korkeimmat sosialistibyrokraatit eivät ole koskaan olleet mitään muuta kuin parlamentin käytäviä täyttäviä kurttuisia kuoria. Täällä kaikki vehkeilevät hävittääkseen pienimmänkin pilkahduksen kiihkeästä poliittisesta voimasta. Tarkoittaa sitä että on aina mahdollista asettaa kansalainen ja rikollinen vastakkain näennäiskielellisellä operaatiolla, joka kulkee käsi kädessä näennäissotilaallisten operaatioiden kanssa. Mellakat marraskuussa 2005 sekä, toisessa yhteydessä, syksyn 2007 yhteiskunnalliset liikkeet ovat jo tarjonneet useampia ennakkotapauksia. Kuva oikeistolaisista opiskelijoista taputtamassa poliiseille Nanterressa, kun nämä häätävät heidän luokkatovereitaan, tarjoaa pienen vilauksen siitä mitä tulevaisuudella on meidän varalle.

On sanomattakin selvää että ranskalaisten kiintymys valtioon – yleismaailmallisten arvojen takaajaan, viimeiseen linnakkeeseen onnettomuutta vastaan – on vaikeasti parannettavissa oleva tauti. Ennen kaikkea se on satu, jota kukaan ei enää tunnu osaavan jatkaa. Hallitsijamme pitävät sitä yhä useammin hyödyttömänä painolastina, sillä ainakin he käsittävät konfliktin sellaisena kuin se on – sotilaallisesti. Niillä ei ole ongelmaa lähettää terrorismin vastaiset eliittiyksiköt kukistamaan mellakoita, tai vapauttamaan työntekijöidensä valtaama kierrätyskeskus. Hyvinvointivaltion romahtaessa näemme kuinka raaka konflikti syntyy niiden välille jotka haluavat järjestystä ja niiden jotka taas ei. Kaikki minkä ranskalainen politiikka on onnistunut tekemään vaarattomaksi on päästämässä itseään valloilleen. Se ei koskaan pysty käsittelemään kaikkea minkä se on tukahduttanut. Sosiaalisen hajoamisen kehittyneellä tasolla voimme luottaa siihen että tuleva liike löytää tarvittavan nihilismin henkäyksen. Mikä ei tarkoita sitä etteikö se murtaisi myös muita rajoja.

Vallankumoukselliset liikkeet eivät leviä tarttumalla, vaan värähtelemällä. Jokin täällä muodostuva myötävärähtelee jostain muualta tulevaan shokkiaaltoon. Keho värähtelee omalla tavallaan. Kapina ei ole kuin rutto tai metsäpalo – suoraviivainen prosessi, joka alkuperäisestä kipinästä leviää paikasta toiseen. Pikemminkin se ottaa musiikin muodon, jossa polttopisteet, vaikkakin yleensä hajaantuneena aikaan ja tilaan, onnistuvat säätämään omien värähtelyidensä rytmin, jatkuvasti omaa tiheyttään kasvattaen. Siihen pisteeseen saakka jossa mikään paluu normaaliuteen ei enää ole toivottavaa, eikä edes kuviteltavissa.

Kun puhumme Imperiumista, nimeämme vallan mekanismit, jotka ennaltaehkäisevän kirurgisesti tukahduttavat minkä tahansa vallankumouksellisen tulemisen tilanteessa. Tällä tapaa Imperiumi ei ole suoraan edessämme oleva vihollinen. Se on itsensä säätävä rytmi, tapa jakaa ja pirstoa todellisuutta. Ei niinkään maailman järjestys, kuin sen surullinen, raskas ja militaristinen kuoletus.

Se mitä tarkoitamme kapinallisten puolueella, on täysin toisenlaisen koostumuksen hahmottelu, toinen puoli todellisuudesta, joka etsii yhtenäisyyttään Kreikasta Ranskan lähiöihin.

On nyt yleisesti ymmärretty että kriisitilanteet tarjoavat monia mahdollisuuksia ylivallan uudelleenjärjestelyille. Tästä syystä Sarkozy voi julistaa, ilman että hän vaikuttaa paljoa valehtelevan, että talouskriisi on ”maailman loppu”, ja että 2009 Ranska astuu uuteen aikaan. Tämä talouskriisin julkisivun läpinäkyvä teeskentely otaksutaan olevan jotain uutta: meidän oletetaan olevan uuden ajanjakson alussa, jossa me kaikki liitymme yhteen taistelemaan eriarvoisuutta ja ilmaston lämpenemistä vastaan. Mutta meidän sukupolvelle – joka syntyi kriisissä ja on tiennyt vain taloudellista, sosiaalista ja ekologista kriisiä – tätä on aika vaikea hyväksyä. Ne ei huijaa meitä taas uudella kierroksella, jossa sanotaan ”nyt aloitetaan kaikki ihan alusta” ja ”kyse on vain siitä että kiristetään vyötä vähäksi aikaa”. Jos totta puhutaan, niin tuhoisat työttömyysluvut eivät enää herätä meissä mitään tunteita. Kriisi on keino hallita maailmassa, joka tuntuu pysyvän kasassa vain oman romahduksensa loputtomalla hallinnoimisella.

Tätä sotaa ei käydä yhteiskunnan eri hallitsemistapojen puolesta, vaan leppymättömien ja pelkistämättömien onnellisuuden ajatusten ja niiden maailmojen puolesta. Me tiedämme sen, ja niin tietää myös vallanpitäjät. Militantit jäänteet jotka näkevät meidät – aina runsaslukuisempia, aina helpommin tunnistettavissa – repivät hiuksensa yrittäessään sovittaa meidät pieniin lokeroihinsa pienissä päissään. Ne yrittävät syleilemällä tukehduttaa meidät paremmin, epäonnistumisillaan, lamaantuneisuudellaan, typerillä ongelmillaan. Vaaleista ”siirtymiin”, militantit eivät koskaan tule olemaan mitään muuta kuin jotain mikä etäännyttää meidät, joka kerta hieman kauemmaksi, kommunismin mahdollisuudesta. Onneksi emme aio sietää petosta ja huijausta enää kauaa.

Menneisyys on antanut meille aivan liian monta väärää vastausta, niin että emme näkisi virheen olevan kysymyksissä itsessään.

Ei ole tarvetta valita:

Spontaaniuden fetisointi vai kontrolloiva organisaatio; militanttiverkostojen näpertely vai hierarkian kuri; toimiminen epätoivoisesti nyt vai tulevaisuuden epätoivoinen odottaminen; suljetaan elämä ja kokeilut kehyksiin paratiisin nimissä, joka vaikuttaa aina vain enemmän helvetiltä mitä enemmän sitä lykätään vai hakataan päätä seinään siitä kuinka porkkanoiden istuttaminen riittää tämän painajaisen jättämiseksi.

Nolo valikoima.

Organisaatiot ovat esteitä itsemme organisoimiselle.

Tosiasiassa ei ole mitään eroa sen välillä mitä olemme, mitä teemme, ja mitä meistä on tulossa. Organisaatiot – ammatti- tai poliittiset organisaatiot, fasistiset tai anarkistiset – alkavat aina siitä että ne erottavat, käytännössä, nämä olemisen eri puolet. Niiden on sitten helppo esittää idioottimainen muodollisuutensa ainoana korjauskeinona tuohon erottamiseen. Organisoituminen ei tarkoita sitä että heikkoudelle annetaan rakenne. Siinä on ennen kaikkea kyse sidosten muodostamisesta – sidosten, jotka eivät missään nimessä ole neutraaleja – hurjien sidosten. Organisaation määrä mitataan jakamisen voimakkuudella – materiaalisen ja henkisen.

Tästedes materiaalinen organisoituminen selviytymistä varten tarkoittaa materiaalista organisoitumista hyökkäykseen. Joka puolella kypsytetään uutta ajatusta kommunismista. Baarien, kopioliikkeiden, squattien ja vallattujen lukioiden varjoissa syntyy uusia rikoskumppanuuksia. Näiltä kallisarvoisilta salaliitoilta ei tule estää välttämättömiä keinoja päästää voimansa valloilleen.

Tässä on nykypäivän aidosti vallankumouksellinen mahdollisuus. Kasvavan toistuvilla kahakoilla on tämä pelottava ominaisuus: ne ovat aina tilaisuuksia tämänkaltaisille rikoskumppanuuksille, välillä hetkellisiä, mutta välillä myös ikuisia. Kun tuhannet nuoret löytävät päättäväisyyden hyökätä tätä maailmaa vastaan, täytyy olla tyhmä kuin kyttä etsiäkseen rahoitusjälkiä, johtajaa tai vasikkaa.

Kaksi vuosisataa kapitalismia ja markkinanihilismiä on saattanut meidät kaikista äärimmäisimpään vieraantuneisuuteen – itsestämme, toisistamme, maailmoista. Kuvitelma yksilöstä on hajonnut samaa vauhtia kuin se on ollut tulossa todeksi. Metropolin lapsina voimme lyödä vetoa siitä, että tässä kaikista syvällisimmässä olemisen puutteessa, jatkuvasti tukahdutettuna, jatkuvasti manattuna pois, piilee kommunismin mahdollisuus.

Kun kaikki on tehty ja sanottu, olemme sodassa koko antropologian kanssa. Koko ihmisen ajatuksen kanssa.

Kommunismi, ennakko-oletuksena ja kokeiluna. Herkkyyden jakaminen ja jakamisen kypsyttäminen. Sen paljastaminen mikä on yhteistä ja voiman rakentaminen. Kommunismi kasvupohjana huolelliselle ja rohkealle hyökkäykselle ylivaltaa vastaan. Kutsuna ja nimenä kaikille maailmoille jotka vastustavat imperiaalista rauhoittamista, kaikille solidaarisuuksille joita ei voi kutistaa tavarahyödykkeiden hirmuvaltaan, kaikille ystävyyksille jotka olettavat sodan välttämättömyydet. Kommunismi. Tiedämme sen olevan termi, jota tulee käyttää varovasti. Ei sen takia, että sanojen suuressa paraatissa se ei enää välttämättä ole kovin muodikasta. Vaan koska pahimmat vihollisemme ovat käyttäneet sitä, ja käyttävät edelleen. Vaadimme. Tietyt sanat ovat kuin taistelukenttiä: niiden merkitys, vallankumouksellinen tai taantumuksellinen, on voitto, joka täytyy repiä taistelun hampaista.

Klassisen politiikan hylkääminen tarkoittaa sodan kohtaamista, joka käydään myös kielen alueella. Tai pikemminkin tavassa miten sanat, eleet ja elämä on erottamattomasti yhteydessä toisiinsa. Jos joku laittaa niin paljon vaivaa vangitakseen terroristeina muutaman nuoren kommunistin, joiden väitetään osallistuneen Tulevan Kapinan julkaisuun, se ei johdu ”ajatusrikoksesta”, vaan pikemminkin siitä että he saattavat ilmentää tiettyä johdonmukaisuutta tekojen ja ajatusten välillä. Jotain mihin harvemmin suhtaudutaan lempeästi.

Näitä ihmisiä ei syytetä kirjan kirjoittamisesta, ei edes fyysisestä hyökkäyksestä metropolia keinokastelevia pyhiä virtauksia vastaan. Kyse on siitä että he ovat saattaneet haastaa nuo virrat poliittisen ajattelun ja aseman tiheydellä. Teko saatetaan käsittää paremmin sellaisen maailman koostumuksen pohjalta, joka eroaa Imperiumin autiomaasta. Antiterrorismi väittää hyökkäävänsä ”rikollisjoukon” mahdollista tulevaisuutta vastaan. Mutta todellisuudessa hyökkäyksen kohteena on tilanteen tulevaisuus. Mahdollisuus siitä että jokaisen kulman takana piilee muutama paha aikomus, ja jokaisen ajatuksen takana sitä vastaava teko. Mahdollisuus jota ilmaisee ajatus politiikasta – anonyymi mutta vastaanottava, levinnyt ja hallitsematon – jota ei voi siirtää säilöön ilmaisunvapauden varastoihin.

Tuskin on epäilystäkään siitä etteikö nuoriso olisi ensimmäisenä käymässä valtaa vastaan. Viimeiset muutamat vuodet, kevään 2001 mellakoista Algeriassa joulukuuhun 2008 Kreikassa, ovat tässä suhteessa vain sarja varoitusmerkkejä. Ne jotka 30 tai 40 vuotta sitten kapinoivat vanhempiaan vastaan eivät epäröi kutistaa tätä sukupolvien väliseen konfliktiin, tai sitten kasvuiän ennakoitavissa oleviin oireisiin.

”Sukupolven” ainoa tulevaisuus on olla edelläkävijä väistämättä hautausmaalle johtavalla tiellä.

Perinteen mukaan kaikki alkaa ”yhteiskunnallisella liikkeellä”. Etenkin hetkenä jolloin vasemmisto, jonka hajoaminen ei vieläkään ole päässyt loppuun asti, yrittää tekopyhästi saada takaisin uskottavuutensa kaduilla. Paitsi että kaduilla sillä ei ole enää monopolia. Katsotaan vain kuinka jokaisen uuden lukiolaisten mobilisaation myötä – kuten kaikessa mitä vasemmisto vielä kehtaa tukea – repeämä vasemmiston itkevien vaatimusten sekä liikkeen väkivallan tason ja päättäväisyyden välillä kasvaa jatkuvasti.

Meidän täytyy rakentaa juoksuhauta tästä repeämästä.

Jos näemme liikkeiden jatkumon, kiiruhtamassa yksi toisensa jälkeen, jättämättä mitään näkyvää jälkeensä, täytyy kuitenkin myöntää että jotain jää. Ruutijälki yhdistää sen mikä kussakin tapahtumassa ei ole antanut itsensä jäädä vangiksi järjettömään hetkellisyyteen uuden lain vetämisestä pois, tai johonkin muuhun verukkeeseen. Pätkissä, ja omassa rytmissään, näemme jonkin voiman kaltaisen olevan muotoutumassa. Voiman, joka ei palvele aikaansa, vaan muuttaa sitä, pitämättä meteliä.

Enää kyse ei ole romahduksen ennustamisesta tai riemun mahdollisuuksien kuvailemisesta. Tulee se sitten ennemmin tai myöhemmin, kyse on valmistautumisesta siihen. Kyse ei ole mallin tarjoamisesta sille mitä kapinan tulisi olla, vaan ottaa kansannousun mahdollisuus sinä mitä sen ei olisi koskaan pitänyt lakata olemasta: yhtä lailla nuorison kuin yleisen viisauden elinvoimainen sykäys. Jos tietää kuinka liikkua, mallin puuttuminen ei ole este vaan mahdollisuus. Kapinalliselle se on ainoa tila joka voi taata välttämättömimmän: aloitteen pitämisen. Se mikä täytyy luoda, ja pitää yllä niin kuin tulta pidetään, on tietynlainen näkemys, tietynlainen taktinen vimma, joka synnyttyään paljastaa itsensä ratkaisevana tekijänä – ja jatkuvana päättäväisyyden lähteenä. Jo nyt on elvytetty tiettyjä kysymyksiä, jotka vielä eilen saattoivat tuntua törkeiltä tai vanhanaikaisilta: niihin täytyy tarttua, ei siksi että niihin voitaisiin antaa lopullinen vastaus, vaan jotta ne saadaan elämään. Niiden esittäminen uudestaan ei ole pienin Kreikan kapinan hyveistä.

Kuinka yleisen mellakoinnin tilanne muuttuu kapinalliseksi tilanteeksi? Mitä tehdä sitten kun kadut on otettu, poliisi lyöty perinpohjaisesti? Ansaitseeko parlamentit yhä joutua hyökkäyksen kohteeksi? Mikä on vallan paikallisen kumoamisen käytännön merkitys? Kuinka tehdä ratkaisu? Kuinka säilyä hengissä?

Kuinka saada uutta voimaa?

Teksti englanniksi täällä