“Tappakaa ne saatanat!”

-länsimainen historiatietoisuus, EU ja kolonialismin historia

Jouko Jokisalo

”Aina kun joku korpraali lähtee keräämään kumia, hänelle annetaan patruunoita. Hänen on tuotava takaisin kaikki käyttämättömät ja jokaista käytettyä kohti yksi oikea käsi! -- puolen vuoden aikana, he, valtio, olivat käyttäneet Momboyo-joella 6000 patruunaa, mikä tarkoittaa, että 6000 ihmistä on surmattu tai silvottu.” Vuonna 1890 palvelleen upseeri Simon Roin kertomus on yksi monista, jotka todistavat Belgian Kongon siirtomaapolitiikan julmuuksista.

Belgia ryösti vuosien 1880-1920 välisenä aikana Kongon luonnonrikkauksia ja tappoi arviolta 10 miljoonaa ihmistä. Murhatuista ei Brysselissä hiiskuta, mutta turistit voivat ihailla verisen siirtomaapolitiikan voitoilla ja miljoonien kongolaisten joukkomurhan hinnalla rakennettua Laekenin palatsia tai Cinquantenairen riemukaarta.
Hererot ja namat nousivat Saksan siirtomaassa (German South West Africa) kapinaan miehittäjiä vastaan vuosina 1904-1907. Saksalaiset kolonialistit vastasivat kansanmurhalla. Saksalaisjoukkojen komentaja Lothar von Trotha antoi kuuluisan käskynsä lokakuussa 1904: ”Jokainen herero ammutaan, kantoi hän asetta tai ei. En ota vastaan myöskään naista tai lasta. Heidät karkotetaan joko omiensa luokse tai ammutaan.” Noin 80 prosenttia hereroista ja puolet namoista tapettiin. Berliinissä ei ole heille omistettuja museoita tai muistomerkkejä.

”Jos historioitsijat tutkivat brittiläisen imperiumin roolia 50 vuoden kuluttua, sen käänteentekevimämksi ja pahamaineisemmaksi tuotokseksi osoittautuu miljoonien intialaisten tarpeeton kuolema”, kirjoitti englantilainen journalisti William Digby 1870-luvun lopussa. Brittiläisen kolonialismin murhaavan politiikan tuloksena Intiassa kuoli vuosien 1876-1879 ja 1896-1900 aikana miljoonia ihmisiä. Arviot kuolleista liikkuvat 12,2 ja 29,3 miljoonan välillä. Kysymyksessä ei ollut kuivuuden, katovuosien, viljan puutteen tai nälän väistämätön tulos. Yhdysvaltalainen historioitsija Mike Davis onkin todennut tästä viktoriaanisen ajan viimeisestä holokaustista: ”Miljoonat eivät kuolleet 'modernin maailmanjärjestelmän' ulkopuolella, vaan sen prosessin kuluessa, sen kehityskulun aikana, joka pakotti heidät sopeutumaan taloudellisiin ja poliittisiin rakenteisiin. He kuolivat liberaalisen kapitalismin kultaisella aikakaudella; monet suoranaisesti murhattiin Smithin, Benthamin ja Millin pyhien periaatteiden dogmaattisen toteutuksen vuoksi.” Samaan tulokseen tuli taloustieteilijä Karl Polanyi The Great Transformation -teoksessa jo vuonna 1944. Kato kuuluu hänen mukaansa tuon ajan kokonaiskuvaan, mutta miljoonien nälkäkuoleman taustalla oli ennen kaikkea Intian yhteiskunnan ”perustavanlaatuisten instituutioiden nopea ja raju tuhoaminen”. Brittiläisessä kolonialismissa intialaisten joukkomittainen nälkäkuolema oli oiva lääke liikaväestöongelmaan. Brittiläinen historiatietoisuus ei ulotu niihin miljooniin, jotka menehtyivät brittiläisen siirtomaapolitiikan uhreina.

Algerian väestömäärä pieneni 20 prosenttia vuosina 1830-1870 ja Norsunluurannikon väestömäärä laski vuosien 1900 ja 1910 välisenä aikana Ranskan siirtomaapolitiikan tuloksena 1,5 miljoonasta 160 000:een. Ranskalainen historiatietoisuus ei näytä brittiläistä paremmalta. Helmikuussa 2005 Ranskan oikeistohallitus sääti lain, jonka mukaan koulujen oppikirjojen tulee ottaa huomioon ranskalaisen kolonialismin ”positiivinen rooli”.

1800-luvun loppupuolelta ensimmäisen maailmansodan alkuun kestänyt siirtomaaimperialismin kausi oli kansanmurhien aikaa. Kirjailija Joseph Conradin kuuluisan Pimeyden sydän -teoksen päähenkilö Kurz tiivisti ajan hengen lauseeseen ”Tappakaa ne saatanat!” Skotlantilainen rotuteoreetikko Robert Knox (1791-1862) kirjoitti: ”Mikä tuhoamisen kenttä onkaan anglosaksisten ja kelttiläisten - - rotujen edessä.” Hänelle Afrikan mustan väestön tuhoutuminen oli edistyksen toteutumista: ”Olemmeko selviytyneet hottentoteista ja bushmanneista? Luullakseni olemme; ja pian ne ovat pelkkiä harvinaisuuksia, joiden nahka on jo täytettynä esillä Englannissa ja toisen Pariisissa, ellen erehdy - - Lyhyesti sanottuna ne katoavat hyvää vauhtia maan pinnalta.”

Siirtomaaimperialismin kauden kansanmurhien saldo on julmaa luettavaa: nykyisen Sri Lankan väestömäärä oli ennen kolonisaatiota 4-10 miljoonaa, mutta vuoteen 1920 mennessä se putosi noin miljoonaan. Brittiläisen siirtomaaimperialismin tuloksena Sudanin väestö väheni 8-9 miljoonasta 2-3 miljoonaan vuosina 1882-1903. Afrikassa ja Aasiassa kuoli nykyisten arvioiden mukaan pelkästään Euroopan siirtomaaimperialismin uhreina yhteensä 50-60 miljoonaa ihmistä.

Siirtomaaimperialismin kansanmurhapolitiikka oli johdonmukaista jatkoa Euroopan 1500-luvulla alkaneelle ekspansiolle, jolle olivat leimallisia ”verivirrat”, niin kuin 1700-luvun ranskalaiset valistusfilosofit Denis Diderot ja Guillaume Thomas Raynal totesivat. He kirjoittivat aiheesta teoksessa Historie des Deux Indes seuraavasti: ”Saavutustensa huumassa he[eurooppalaiset valloittajat] tekivät ratkaisun surmata ne, jotka olivat jo ryöstäneet. Lukemattomat kansat katosivat maapallon kasvoilta näiden barbaarien saapumisen jälkeen.”

Saksalainen valistusfilosofi Alexander von Humboldt kirjoitti 1800-luvun alkupuolella siirtomaapolitiikan häpeästä seuraavasti: ”eurooppalainen ei joudu missään ankarammin häpeämään eurooppalaisuuttaan kuin juuri [Karibian meren] saarilla, oli kyse sitten ranskalaisten, tanskalaisten tai espanjalaisten saarista. - - Se, joka kiistelee siitä, mikä kansakunta kohtelee mustia kaikkein humaaneimmin, tekee vain pilaa sanasta 'humanismi' ja voi saman tien jatkaa kyselemällä onko miellyttävämpää antaa viiltää itseltään vatsa auki kuin tulla nyljetyksi, tekivätkö espanjalaiset enemmän julmuuksia Perussa kuin Venezuelassa, tekivätkö he niitä enemmän Amerikassa kuin englantilaiset ja ranskalaiset Itä-Intiassa!”

Kolonialismin historia ja siihen liittyvät rikokset ihmisyyttä ja ihmiskuntaa vastaan eivät ole koskaan tulleet ”osaksi läntistä historiatietoisuutta”, toteaa kolumbialais-ranskalainen tutkija Rosa Amelia Plumella-Uribe. Meidän globalisaation aikakauden eurooppalaisten ja EU:n päättäjien tulisi ottaa vakavasti kolonialismin rikosten raskas perintö. Plumella-Uriben mukaan eurooppalaisten kuvitelma ei-valkoisten väestöjen vähempiarvoisuudesta on olennaisesti merkittävämpi osa Euroopan kulttuuriperintöä kuin eurooppalaiset itse haluavat myöntää.

Euroopan unioni näkee itseymmärryksessään poliittisten arvojensa perustuvan demokratiaan, suvaitsevaisuuteen ja oikeusvaltion periaatteeseen. Tähän vedoten EU jäsenneuvotteluissa edellyttää Turkilta oikeutetusti ensimmäisen maailmansodan aikana tehdyn armenialaisten kansanmurhan tunnustamista. EU tuomitsee Turkin harjoittaman politiikan ja katsoo, että se on vastoin eurooppalaisia arvoja ja kehottaa Turkkia ottamaan esimerkkiä Saksasta toisen maailmansodan joukkotuhon tunnustamisessa. Euroopan neuvosto on tammikuussa 2006 tuominnut ”totalitarististen kommunistivaltioiden tekemät ihmisoikeusrikokset”. Kuitenkin Euroopan unionin keskeisten jäsenmaiden rikokset entisillä siirtomaa-alueilla tarjoavat häkellyttävän esimerkin unohtamisen politiikasta.

Siirtomaakauden rikosten puuttuminen länsimaisesta historiatietoisuudesta on anteeksiantamatonta ja vaarallista. EU:n nopean toiminnan joukkoja ollaan lähettämässä Kongoon humanitaarisen intervention oikeuttamana. Taustalla olevat EU:n turvallisuusstrategiset periaatteet (esimerkiksi European Defense Paper, EDP, 2004) huokuvat vanhaa siirtomaaimperialismin henkeä. Strategioissa julistetaan EU:n ”vitaaleja intressejä”, jotka edellyttävät ”vakauden” turvaamista Euroopan ulkopuolella ”kauppareittien ja raaka-aineiden saamisen turvaamiseksi”.

Kulttuurivihkot 2/2006, s. 58-9.