Barbaarien nousu: ei-primitivistinen kapina sivilisaatiota vastaan

Sivilisaation, teknologian ja edistyksen vallankumouksellista kyseenalaistamista voi löytää koko modernin vallankumouksellisen ajattelun ajalta. Charles Fourier esitti utopiasosialistisen "Harmoniansa" vastapuolelle "Sivilisaation" epäharmoniaa. Joukko radikaaleimpia Romantikkoja (Blake, Byron ja Shelly muiden joukossa) olivat selvän epäileväisiä teollisuuden ja sen utilitaristisen järjen suhteen.
Mutta voidaan tarkastella myös 1800-luvun anarkisteja. Selvästikään Bakuninilla ei ollut ongelmaa teollisen teknologian suhteen. Vaikkakaan hän ei jakanut Marxin lähes mystistä uskoa teollisen kehityksen kykyyn luoda teknistä perustaa globaalille kommunismille, hän ei myöskään nähnyt teollisten järjestelmien rakenteissa mitään luonnostaan dominoivaa. Itse asiassa hänen käsityksensä työläisistä, jotka omien taloudellisten ja teollisten organisaatioiden avulla ottavat yhteiskunnan haltuun, päätyi lopulta anarkosyndikalismin perustaksi. (Tämä kehitys perustuu kuitenkin väärinymmärrykseen, sillä Bakunin teki varsin selväksi että tämä organisaatio ei ole jotain joka voisi kehittyä ideologiselta pohjalta työläisten suoran kamppailun ulkopuolelta, vaan jotain minkä työläiset kehittävät itse taistelun kuluessa. Näin ollen hän ei ehdottanut sille mitään tiettyä muotoa.) Kaikesta huolimatta, monet ajan maltillisemmat vallankumoukselliset näkivät että Bakuninin vetoomus sorrettujen ja riistettyjen "häijyjen intohimojen vapauttamisesta" oli barbaarinen kutsu sivilisaation tuhoamiseksi. Ja Bakunin itse kutsui "porvarillisen sivilisaation hävittämistä" yhdessä "kaikkien Valtioiden tuhoamisen" kanssa, sekä "alhaalta käsin vapaiden yhteenliittymien keinoin tapahtuvaa vapaata ja spontaania järjestäytymistä". Mutta Bakuninin ranskalainen aikalainen Ernest Coeurderoy oli vähemmän ehdollinen sivilisaation torjumisessaan. Hän sanoo suoraan: "Sivilisaatiossa tylsistyn; en ole onnellinen, saati vapaa; miksi sitten minun tulisi haluta tämän murhaavan järjestyksen säilyttämistä? Ei ole enää mitään sellaista säästettävää mikä tuhoaa maata." Yhdessä Dejacquen ja muiden tuon ajan anarkistivallankumouksellisten kanssa, hän vetoaa tuhoamisen barbaariseen henkeen tuomaan lopun ylivallan sivilisaatiolle.

Tuolloin, kuten myös tänään, suurin osa anarkisteista ei tietenkään kyseenalaistanut sivilisaatiota, teknologiaa tai edistystä. Kropotkinin visiot kommunisoiduista "Tehtaista, Pelloista ja Pajoista" tai Josiah Warrenin "Todellinen Sivilisaatio" vetoavat väistämättä enemmän niihin jotka eivät ole valmiita kohtaamaan tuntematonta, kuin anarkistiset kritiikit teollisuudesta ja sivilisaatiosta, jotka eivät usein tarjoa mitään selvää visiota siitä mitä tulee olemaan heidän vihaamansa sivilisaation vallankumouksellisen tuhoamisen jälkeen.

1900-luvun alku, ja etenkin Ensimmäisenä Maailmansotana tunnettu suuri teurastus, toivat mukanaan suuren arvomullistuksen. Usko porvarilliseen edistyksen ihanteeseen rapisi kauttaaltaan, ja sivilisaation itsensä kyseenalaistaminen oli merkittävä osa useita radikaaleja liikkeitä, kuten dadaismia, venäläistä anarkofuturismia, sekä varhaista surrealismia. Jos suurin osa paremmin tunnetuista anarkisteista (kuten Malatesta, Emma Goldman, Mahno ja muut) näkivätkin yhä mahdollisuuden vapautetulle teolliselle sivilisaatiolle, toiset vähemmän tunnetut anarkistit näkivät toisenlaisen vision. Näin ollen vuoden 1919 paikkeilla Bruno Filippi kirjoitti:

Kadehdin villejä. Ja huudan heille lujaa: "Pelastakaa itsenne, sivilisaatio on tulossa."

Tietenkin: rakas sivilisaatiomme josta olemme niin ylpeitä. Olemme hylänneet vapaan ja onnellisen elämän metsässä, vaihtaneet sen tähän karmeaan moraaliseen ja materiaaliseen orjuuteen. Ja me olemme sekopäitä, heikkohermoisia, itsemurhaajia.

Miksi minun tulisi välittää siitä että sivilisaatio on antanut ihmiselle siivet lentää, niin että se voi pommittaa kaupunkeja, miksi minun tulisi haluta tuntea jokainen tähti taivaalla tai jokainen joki maan päällä?

[...]

Nyt, tähtikirkas holvikaari on tylsä verho, jonka läpi koitamme turhaan kulkea; enää se ei ole tuntematon, siihen ei vain luoteta.

[...]

En välitä paskaakaan niiden edistyksestä; haluan elää ja nauttia.

No niin, haluan tehdä asian selväksi. En kaivele tätä kaikkea sen takia että voisin osoittaa kuinka nykypäivän sivilisaation vastaisella virtauksella on legitiimi anarkistinen perintö. Jos sen kritiikki kohtaamastamme todellisuudesta pitää paikkansa, miksi meidän tulisi välittää siitä sopiiko se johonkin anarkistisen oikeaoppisuuden kehykseen? Mutta Bakunin ja Coeurderoy, Malatesta ja Filippi, kaikki menneisyyden anarkistit jotka elivät taistelua ylivaltaa vastaan sellaisena kun he sen kokivat, eivät yrittäneet luoda mitään ideologista oikeaoppisuutta. He osallistuivat vallankumouksellisen anarkistisen teorian ja käytännön luomisen prosessiin, joka tulisi olemaan jatkuva prosessi. Tämä prosessi on pitänyt sisällään sivilisaation, edistyksen ja teknologian kritiikit (ja menneisyydessä nämä kritiikit eivät aina olleet yhteydessä toisiinsa, joten esimerkiksi Bakunin pystyi kutsumaan "porvarillisen sivilisaation hävittämistä" ja silti kannattamaan sen teknologista kasvuhaaraa, industrialismia, ja Marcus Graham pystyi kutsumaan "koneen" tuhoa mekanisoimattoman sivilisaation puolesta). Elämme erilaisena aikana. Bakuninin tai Coeurderoyn, Malatestan tai Renzo Novatoren, tai kenen tahansa menneisyyden anarkistikirjoittajan sanoja ei voi ottaa ohjelmana tai oppijärjestelmänä seurattavaksi. Sen sijaan ne muodostavat asevaraston josta ryöstää. Ja tuon varaston aseiden joukossa on barbaarisia muurinmurtajia, joita voidaan käyttää sivilisaation muureihin, edistyksen myytteihin, ja kauan sitten vääräksi todistettuun myyttiin siitä että teknologia voi pelastaa meidät murheistamme.

Elämme maailmassa jossa teknologia on selvästikin karannut käsistä. Katastrofin seuratessa katastrofia, niin kutsuttu "ihmismaisema" muuttuu kasvavassa määrin kontrolloiduksi ja mekanisoiduksi, ja ihmisolennot lisääntyvässä määrin mukautuvat rooleihinsa rattaina sosiaalisessa koneessa. Historiallisesti se lanka, joka on kulkenut kaiken sen läpi mikä anarkistisessa liikkeessä on ollut parasta, ei ole ollut usko sivilisaatioon tai teknologiaan tai edistykseen, vaan pikemmnkin jokaisen yksilön halu olla vapaa luomaan oma elämänsä niin kuin parhaaksi näkee vapaassa yhteenliittymässä toisten kanssa, toisin sanoen, halu yksilölliseen ja kollektiiviseen elämän takaisinottamiseen. Ja tämä halu motivoi yhä anarkistista taistelua. Tässä vaiheessa on selvää että teknologinen järjestelmä on keskeinen osa ylivallan verkostoa. Se on kehitetty palvelemaan tämän maailman hallitsijoiden etuja. Yksi laajamittaisten teknologisten järjestelmien merkittävimmistä tarkoituksista on sosiaalisen kontrollin ylläpitäminen ja laajentaminen. Siihen tarvitaan teknologista järjestelmää joka on pitkälti itseään ylläpitävä ja tarvitsee vain minimaalista ihmisen osallistumista. Näin luodaan yhteen suuntaan kulkeva raskas valtio valtiossa. Monet vallankumoukselliset tajusivat Ensimmäisen Maailmansodan loppuun mennessä että edistys ei välttämättä liity mitenkään ihmisen vapautumiseen. Selvästikin 1900-luvun historian olisi pitänyt vahvistaa tätä ymmärrystä. Näemme nyt edistyksen tuloksena fyysisesti, sosiaalisesti ja psyykkisesti tuhotun maailman. Tämän maailman riistetyt ja osattomat eivät enää voi vakavasti haluta saada palasta tästä mädästä kakusta, eikä ottaa sitä haltuun "itsehallintoa" varten. Elämän ottamisella takaisin täytyy olla eri merkitys nykyisessä maailmassa. Viimeisten muutaman vuosikymmenen sosiaalisten muutosten valossa vaikuttaa siltä, että minkä tahansa vakavasti otettavan vallankumouksellisen anarkistiliikkeen täytyy kyseenalaistaa sivilisaatio ja teollisuus juuri siitä syystä, että mikään vähempi ei ehkä tarjoa meille välttämättömiä välineitä ottaa elämämme takaisin.

Mutta sivilisaation vastainen näkökulmani ei ole primitivistinen näkökulma. Vaikka saattaa todellakin olla inspiroivaa katsoa joidenkin "primitiivisten" kulttuurien ilmeisen anarkisia ja kommunistisia puolia, en perusta kritiikkiäni noiden kulttuurien ja nykyisen todellisuuden väliselle vertailulle, vaan ennemmin tapaan jolla kaikki sivilisaation muodostavat eri instituutiot toimivat yhdessä ottaakseen elämäni pois minulta ja muuttaakseen sen sosiaalisen uudelleentuotannon välineeksi, ja kuinka ne muuttavat sosiaalisen elämän tuotantoprosessiksi joka palvelee vain hallitsijoiden ja niiden sosiaalisen järjestyksen ylläpitämistä. Näin ollen näkökulmani on pohjimmiltaan vallankumouksellinen, ja siitä syystä hyödynnän vallankumouksellisen teorian ja käytännön historian asevarastosta mitä tahansa mikä voi edesauttaa taisteluani. "Primitiiviset" ihmiset ovat usein eläneet anarkisilla ja kommunistisilla tavoilla, mutta niillä ei ole vallankumouksellisen taistelun historiaa, josta voimme ryöstää aseita nykyiseen taisteluumme. Tämän sanottuani totean kuitenkin että pidän tovereinani ja mahdollisina rikoskumppaneinani niitä anarkoprimitivistejä, jotka jatkavat vallankumouksen välttämättömyyden tunnustamista.

Vallankumouksellinen taistelu ympärillämme olevaa voitontuotannon ja kontrollin sivilisaatiota vastaan ei ole järkevän asiallinen yritys ottaa tuotannon välineet haltuun. Tämän maailman osattomat tuntuvat ymmärtävän ettei se ole enää mahdollisuus vapautumiselle (jos se sitä koskaan oli). Jos suurin osa ei ole selkeitä siitä kuka tai mikä tarkkaan ottaen on vihollinen, suurin osa ymmärtää että heillä ei ole mitään sanottavaa vallanpitäjille, koska he eivät enää jaa yhteistä kieltä. Me tämän maailman poissuljetut tiedämme nyt ettemme odota mitään siltä. Jos unelmoimme toisesta maailmasta, emme voi ilmaista tuota unelmaa, sillä tämä maailma ei tarjoa sanoja sille. Ja kaikista todennäköisimmin suurin osa ei enää unelmoi. He vain tuntevat raivoa olemassaolonsa jatkuvasta rappeutumisesta. Joten tämä vallankumous tulee todellakin olemaan Bakuninin mainitsemien "häijyjen intohimojen" vapauttamista, tuhoavien intohimojen vapauttamista, jotka ovat ainoa ovi vapaaseen olemiseen. Se tulee olemaan Dejacquen ja Coeurderoyn ennustama barbaarien tuleminen. Mutta juurikin silloin, kun ihmiset ymmärtävät että heillä ei enää ole mitään sanottavaa hallitsijoilleen, he saattavat oppia puhumaan toisilleen. Juuri silloin, kun ihmiset ymmärtävät että tämän maailman mahdollisuudet eivät voi tarjota heille mitään, he saattavat oppia unelmoimaan mahdottomasta. Tämä elämiämme hallitsevien instiuutioiden verkosto, tämä sivilisaatio, on muuttanut maailmamme myrkylliseksi vankilaksi. On niin paljon tuhottavaa vapaan olemisen luomiseksi. Barbaarien aika on käsillä.

[...] Karatkoon barbaarit valloilleen. Teroittakoon he miekkansa, ja taistelukirveitään heilutellen iskeköön vihollisiaan vastaan säälittä. Ottakoon viha suvaitsevaisuuden paikan, ottakoon raivo alistuneisuuden sijan, vimmainen hyökkäys kunnioituksen paikan. Lähetkööt barbaarien laumat hyökkäykseen, omaehtoisesti, tavalla jonka ne itse määrittävät. Ja älköön yksikään parlamentti, pankki, tavaratalo, kasarmi tai tehdas koskaan kasvako takaisin niiden reitin varrelle. Taivaalle nousevan betonin ja ilmaa pilaavien saasteiden edessä voi hyvinkin yhtyä Dejacqueen ja sanoa: "Tällä kertaa barbaarit eivät tuo maailmaan pimeyttä, vaan valon." - Crisso/Odoteo

Julkaistu alunperin Willful Disobediencessä, Vol. 4, No. 1

Alkuteksti englanniksi:
The Rising of the Barbarians: A Non-Primitivist Revolt Against Civilization
http://www.insurgentdesire.org.uk/nonprimitivist.htm