(Tuleva Kapina) Toinen piiri - ”Hupi on elintärkeä tarve”

• Miltä tahansa kantilta katsottuna
• Ensimmäinen piiri - "I AM WHAT I AM"
• Toinen piiri - "Hupi on elintärkeä tarve"
• Kolmas piiri - "Elämä, terveys ja rakkaus ovat epävarmoja – miksi työn tulisi olla poikkeus?"
• Neljäs piiri - "Yksinkertaisempaa, hauskempaa, liikkuvampaa, turvallisempaa"
• Viides piiri - "Vähemmän omistuksia, enemmän yhteyksiä!"
• Kuudes piiri - "Ympäristö on teollinen haaste"
• Seitsemäs piiri - "Me rakennetaan tänne sivistynyttä tilaa"
• Lähtekää liikkeelle!
• Löytäkää toisenne
• Järjestäytykää
• Kapina
• Loppusanat

Hallitus, joka julistaa hätätilan viisitoistavuotiaita kakaroita vastaan. Maa, joka antaa toivonsa jalkapallojoukkueen käsiin. Kyttä sairaalapedillä, joka valittaa olevansa ”väkivallan” uhri. Pormestari, joka säätää asetuksia puumajojen rakentajia vastaan. Kaksi kymmenvuotiasta lasta syytettynä pelihallin polttamisesta Chellesissä. Tämä aikakausi on erittäin hyvä tekemään farsseja tilanteista, jotka tuntuvat tapahtuessaan pakenevan siitä. Täytyy sanoa että media ei ole ollut kovin perusteellinen yrityksissään pahennuksella ja valituksella tukahduttaa naurunpurskahdukset, joilla tällaiset uutiset tulisi ottaa vastaan.

Räjähtävä naurunpurskahdus olisi sopiva vastaus kaikille vakaville ”kysymyksille”, joita nykyaika niin mielellään nostaa esiin. Aloitetaan kaikista ummehtuneimmasta: ei ole mitään ”maahanmuuttokysymystä”. Kuka enää kasvaa siellä missä syntyi? Kuka enää elää siellä missä kasvoi? Kuka työskentelee siellä missä elää? Kuka elää siellä missä esivanhempansa elivät? Ja kenen lapsia ovat nämä aikamme lapset, vanhempiensa vai television? Todellisuudessa meidät on kokonaan revitty irti kaikesta kuulumisesta, emme ole enää mistään kotoisin, ja sen seurauksena meillä on samaan aikaan poikkeuksellinen halu turismiin, kiistämätön kärsimys. Historiamme on kolonisaation, muuttoliikkeen, sotien, maanpaon, kaikkien juurten tuhoamisen historiaa. Se on historiaa kaikesta siitä mikä on tehnyt meistä muukalaisia tässä maailmassa, vieraita omissa perheissämme. Opetus on vienyt kielemme, orkesterit laulumme, massapornografia lihamme, poliisit kaupunkimme, palkkatyö ystävämme. Lisätään tähän valtion valtarakenteiden Ranskassa tekemä raivokas yksillöllistäminen, joka kirjaa, vertaa, kurittaa ja erottaa alamaisensa pienestä pitäen, joka vaistomaisesti kitkee sellaisen solidaarisuuden joka siltä on saattanut jäädä huomiotta, jotta jäljellä ei enää ole mitään muuta kuin kansalaisuus, tuo puhdas fantasiatila kuulumisesta Tasavaltaan. Ranskalainen on ennen kaikkea riistetty, kurja. Hänen vihansa muukalaisia kohtaan sulautuu yhteen hänen itsevihaansa muukalaisena. Pelkoon sekoittunut kateus lähiökaupunkeja kohtaan vain todistaa katkeruudesta siitä mitä on menettänyt. Hän ei voi lakata kadehtimasta ”ghettoalueita”, joissa sentään on edes vähän yhteisöelämää jäljellä, muutamia yhteyksiä ihmisten välillä, hieman ei-valtiollista solidaarisuutta, epämuodollinen talous, organisaatio, joka ei vielä ole täysin irrallaan niistä jotka sen organisoivat. Olemme tulleet niin köyhään pisteeseen, että voimme jatkaa itsemme tuntemista ranskalaisiksi vain kiroamalla maahanmuuttajat, ne, jotka ovat näkyvämmin muukalaisia kuten minä. Maahanmuuttajat ovat oudossa suvereniteetin asemassa tässä massa; jos ne eivät olisi täällä, tuskin olisi Ranskaakaan.

Ranska on koulutuksensa tuote, ei toisin päin. Elämme äärimmäisen koulutetussa yhteiskunnassa, jossa yliopiston pääsykokeiden läpäiseminen muistetaan elämän käännekohtana. Yhteiskunnassa, jossa eläkeläiset muistelevat kuinka he epäonnistuivat jossain kokeessa neljä vuosikymmentä aiemmin, ja kuinka se pilasi heidän koko uransa ja elämänsä. Tasavallan koulut ovat viimeiset 150 vuotta luoneet kaikkialla tunnistettavaa alamaisuutta valtiolle. Ihmisiä jotka hyväksyvät valikoinnin ja kilpailun kunhan saavat tasaveroiset mahdollisuudet; jotka haluavat vain kaikkien saavan elämistään reilun korvauksen ansioidensa mukaan, ikään kuin jossain kilpailussa; jotka hiljaisesti kunnioittavat kulttuuria, lakeja ja luokan parhaita oppilaita. Jopa heidän kiintymyksensä intellektuellien suuriin kritiikkeihin, sekä kapitalismin torjunta, kantaa mukanaan rakkautta koulutusta kohtaan. Se on tämä valtion alamaisten rakentaminen, joka päivittäin romahtaa vähän kerrallaan kouluinstituution rappeutumisen myötä. Kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen tapahtunut katukoulujen ja -kulttuurin uudelleenilmaantuminen kansallisen koulujärjestelmän ja sen pahvikulttuurin haastajaksi on kaikista syvin trauma, mitä ranskalainen universalismi joutuu tällä hetkellä käymään läpi. Tässä kohtaa kaikista äärioikeistolaisin on jo valmiiksi samassa veneessä kaikista katkerimman vasemmistolaisen kanssa. Pelkkä nimi Jules Ferry, Thiersin ministeri Kommuunin murskaamisen aikaan ja kolonialismin teoreetikko, pitäisi saada aikaan epäilyksiä tätä instituutiota kohtaan.¹

Kun näemme jostain ”kansalaisvalvojien komiteasta” tulevan opettajan tai vastaavan valittavan television iltauutisissa, kuinka heidän koulunsa on poltettu, muistelemme kuinka usein kakarana unelmoimme koulun polttamisesta. Kun kuulemme vasemmistolaisen intellektuellin röyhtäilevän nuorisojengien barbaarisuudesta näiden huudellessa ohikulkijoille kaduilla, varastellessa kaupoista, polttaessa autoja ja pelatessa kissaa ja hiirtä mellakkapoliisin kanssa, muistamme mitä sanottiin ”rokkareista” 60-luvulla, tai mitä Apasseista sanottiin ”Belle Époquessa”: Seinen oikeuden tuomari kirjoitti 1907 kuinka ”viime vuosina on ollut muotia käyttää yleisnimeä apassit vittauksena kaikkiin vaarallisiin yksilöihin, rikollisjengeihin, yhteiskunnan vihollisiin ilman isänmaata tai perhettä, kaikkien velvollisuuksiensa välttelijöihin, jotka ovat valmiita tekemään kaikista uskaliaimmat yllätyshyökkäykset, ja kaikenlaisia hyökkäyksiä ihmisiä tai omaisuutta vastaan.” Nämä jengit, jotka karttavat työtä, ottavat naapurustojensa nimen ja haastavat poliisin, ovat jokaisen parhaaseen ranskalaiseen malliin yksilöllistetyn kunnon kansalaisen painajainen: edellisessä ruumiillistuu kaikki minkä jälkimmäiset ovat hylänneet, kaikki se mahdollinen riemu, jota heillä ei tule koskaan olemaan. Siinä on tiettyä epäkunnioitusta kun on olemassa maassa, jossa omia laulujaan laulavaa lasta pilkataan sanomalla: ”lopeta, aiheutat vielä sadetta!”, maassa, jossa akateeminen kastraatio tuottaa sukupolvikaupalla hyvin valvottuja työntekijöitä. Mesrinen² ympärillä sitkeästi elävä sädekehä ei niinkään liity hänen rehellisyyteensä ja rohkeuteensa, vaan siihen että hän kosti sen mikä meidän kaikkien pitäisi kostaa omasta puolestamme. Tai pikemminkin, mikä meidän kaikkien tulisi kostaa suoraan, sen sijaan että se suunnataan miten sattuu. Sillä ei ole epäilystäkään siitä etteikö ranskalaiset jatkuvasti kosta toisilleen sen hävityksen johon heidät on pakotettu alistumaan: lukemattomat halpamaiset juorut ja panettelut, jäätävän häijy pienimuotoinen ilkeys sekä myrkyllinen kohteliaisuus. Oli jo korkea aika sille että vitun sikakyttä! korvasi vanhan kyllä, herra konstaapeli! Tässä mielessä joidenkin jengien suoraviivainen vihamielisyys henkii vain hieman vähemmän tukahdutettua säädyttömyyttä, pohjalla olevaa häijyä henkeä, halua tuhota tämä maa, joka löytää pelastuksen kuluttamisesta.

On anastusta kutsua ”yhteiskunnaksi” tätä muukalaisten massaa jossa elämme. Jopa sosiologit ovat hiljattain alkaneet pohtia luopumista koko käsitteestä, joka sadan vuoden ajan toi heille leipää pöytään. Nyt ne ovat alkaneet suosimaan vertauskuvallista ”verkostoa” kuvaillessaan tapaa jolla kyberneettiset yksinäisyydet yhdistyvät heikkoihin vuorovaikutuksiin, kuten ”kollega”, ”yhdyshenkilö”, ”kaveri”, ”suhde” tai ”seikkailu”. Joskus käy kuitenkin niin, että nämä verkostot tiivistyvät alakulttuuriksi, jossa ei jaeta muuta kuin koodeja, eikä pelissä ole muuta kuin identiteetin hellittämätön uudelleenrakentaminen.

Olisi ajanhukkaa kuvailla yksityiskohtaisesti sitä mikä on kuolemaisillaan nykyisissä sosiaalisissa suhteissa. On sanottu perheiden tekevän paluuta, pariskuntien olevan palaamassa kuvioihin. Mutta paluuta tekevä perhe ei ole sama mikä aikoinaan lähti. Sen paluu ei ole mitään muuta kuin vallitsevan erilleenpilkkomisen syventämistä, joka pyrkii huijaamaan ihmisiä, ja tämän huijauksen avulla toteuttamaan tuon paluun. Jokainen voi todistaa perhetapahtumissa vuodesta toiseen tiivistyvän surullisuuden: väkinäiset hymyt, häpeä siitä kun näkee jokaisen teeskentelevän turhaan, tunne siitä kuin pöydällä makaisi ruumis, ja kaikki olisivat ikään kuin siinä ei olisi mitään. Flirtistä avioeroon, yhdessä elämisestä yhteen palaamiseen, jokainen tuntee surullisen perheytimen sisällöttömyyden, mutta vaikuttaa siltä että suurin osa pitäisi siitä luopumista vielä surullisempana. Perhe ei enää ole niinkään mitään tukehtumista äidilliseen kuristusotteeseen, tai paistosten patriarkaattia, vaan lapsellista loikkaamista pumpulimaiseen riippuvuuteen, jossa kaikki on tuttua, huolettomuuteen maailmassa, jonka romahtamista kukaan ei voi kiistää, maailmassa, jossa ”itsenäistyminen”, autonomiseksi tuleminen, tarkoittaa sitä, että löytää itselleen pomon jolle työskennellä. Ei ole vaikea löytää biologisesta läheisyydestä tekosyytä, jolla syövyttää kaikki päättäväisyys, saada meidät luovuttamaan sillä verukkeella, että näkivät meidän kasvavan, jotta kasvaisimme vakaviksi aikuisiksi. Tämä syöpyminen täytyy estää.

Pariskunta on kuin suuren sosiaalisen mullistuksen viimeinen taso. Se on keidas keskellä ihmisyyden autiomaata. Me vain etsimme ”intiimin” nimikkeen alta kaikkea sitä, mikä nykypäivän sosiaalisista suhteista niin selvästi puuttuu: lämpöä, vaatimattomuutta, totuutta, elämää ilman teatteria ja katsojia. Mutta kun rakkauden huuma on mennyt ohi, ”intiimiys” menettää pyhän paikkansa: myös se on sosiaalinen keksintö, se puhuu naistenlehtien ja psykologian kieltä, ja se on yhtä vastenmielisen kyllästetty strategioilla kuin kaikki muukin. Siellä ei ole yhtään sen enempää totuutta kuin missään muuallakaan, myös siellä vallitsee vierauden lait ja valheet. Ja kun sieltä onnekkaasti löytyy hieman totuutta, se nostaa esiin jaon, joka romuttaa koko pariskunnan itsensä muodon. Se mikä saa ihmiset rakastamaan toisiaan tekee heistä myös ystävällisiä, ja pilaa utopian autismista kahdelle.

Tosiasiassa kaikkien sosiaalisten muotojen hajoaminen on taivaan lahja. Se on ihannetila massakokeilulle, kesyttömille uusille järjestelyille, uusille uskollisuuksille. ”Vanhemmista eroaminen” on aiheuttanut vastakkainasettelun maailman kanssa, joka on tehnyt meistä pikkuvanhan selväjärkisiä, ja enteillyt muutamia kauniita kapinoita. Voimme nähdä pariskunnan kuolemasta syntyvän hämmentäviä kollektiivisen tunteellisuuden muotoja, nyt kun seksi on kulunut loppuun pelkäksi naruksi, miehekkyys ja naisellisuus on puettu ikivanhoihin koinsyömiin asuihin, nyt kun kolme vuosikymmentä jatkuvia pornografian innovaatioita on väsyttänyt kaiken viehtymyksen rajojen rikkomiseen ja vapautumiseen. Pyrimme luomaan poliittisen solidaarisuuden perustan siitä mikä perhesuhteissa on ehdotonta, niin että tuo perusta on valtion suuntaan läpipääsemätön kuin mustalaisleiri. Loputtomat avustukset, joita monet vanhemmat tuntevat olevan pakotettuja antamaan proletarisoidulle jälkikasvulleen, voivat muuttua sosiaalisen kumouksen voimavaraksi. ”Itsenäiseksi tuleminen”, autonomiseksi tuleminen, voi myös tarkoittaa sitä että oppii taistelemaan kaduilla, ottamaan haltuun tyhjiä rakennuksia, olemaan koskaan tekemättä töitä, rakastamaan hullun lailla itseämme ja toisiamme, sekä varastamaan kaupoista.

Viitteet:
1.Kommuunin murskaamisen jälkeen Ferrystä tuli opetusministeri. Hän sääti ”Jules Ferry -lait”. Sarjan lakeja, joilla ensi kertaa perustettiin koulutus kaikille 1881, ja josta tehtiin pakollista seuraavana vuonna.
2.Mesrine oli kuuluisa ranskalainen rikollinen ja vankikarkuri, jonka poliisi murhasi 1979. Lisää Mesrinestä Do or Die #9:ssä: The Indomitable Gaul! s.179-181. http://www.eco-action.org/dod/no9/prison_mesrine.html