(Tuleva Kapina) Ensimmäinen piiri - "I AM WHAT I AM"

• Miltä tahansa kantilta katsottuna
• Ensimmäinen piiri - "I AM WHAT I AM"
• Toinen piiri - "Hupi on elintärkeä tarve"
• Kolmas piiri - "Elämä, terveys ja rakkaus ovat epävarmoja – miksi työn tulisi olla poikkeus?"
• Neljäs piiri - "Yksinkertaisempaa, hauskempaa, liikkuvampaa, turvallisempaa"
• Viides piiri - "Vähemmän omistuksia, enemmän yhteyksiä!"
• Kuudes piiri - "Ympäristö on teollinen haaste"
• Seitsemäs piiri - "Me rakennetaan tänne sivistynyttä tilaa"
• Lähtekää liikkeelle!
• Löytäkää toisenne
• Järjestäytykää
• Kapina
• Loppusanat

”I AM WHAT I AM”. Tuo markkinoinnin viimeinen tarjous maailmalle, mainonnan evoluution viimeinen taso, kaukana tuolla puolen kaikista kehotuksista olla erilainen, olla oma itsensä ja juoda Pepsiä. Tarvittiin vuosikymmenien ajan eri käsitteitä ennen kuin siihen päästiin, tuohon puhtaaseen tautologiaan. Minä = Minä. Mies hölkkää juoksumatolla peilin edessä kuntosalillaan. Nainen kiitää töistä kotiin Smart -autollaan. Kohtaavatko he toisensa?

”MINÄ OLEN MITÄ MINÄ OLEN”. Kehoni kuuluu minulle. Minä olen minä, sinä olet sinä, eikä asiat mene kovin hyvin. Massapersonalisaatio. Kaiken yksilöllistäminen – elämä, työ, kurjuus. Laajalle levinnyt skitsofrenia. Rehottava masennus. Pirstoutuminen hienoiksi paranoideiksi hiukkasiksi. Hysteria kosketuksesta. Mitä enemmän haluan olla Minä, sitä tyhjemmältä tuntuu. Mitä enemmän ilmaisen itseäni, sitä kuihtuneemmaksi tunnen itseni. Mitä enemmän juoksen sen perässä, sitä väsyneemmäksi tulen. Minä roikun siinä, sinä roikut siinä, me takerrumme Minäämme kuin pitkäveteiseen toimistotyöhön. Meistä on tullut omia edustajiamme oudossa tavarakaupassa, personalisaation takeessa, joka lopulta muistuttaa hyvin paljon amputaatiota. Enemmän tai vähemmän kätketyllä kömpelyydellä vakuutamme itsemme perikatoon asti.

Odottaessani hallinnoin. Itsensä etsimistä, minun blogini, minun asuntoni, viimeisimmän muodin mukainen älyttömyys, parisuhde, perse... proteeseja, joilla säilyttää Minä! Kun ”yhteiskunnasta” on tullut näin kertakaikkinen abstraktio, vain nämä määrätyt olemassaolon kainalosauvat auttavat minua raahautumaan eteenpäin, kaikki nämä riippuvuudet, joilla olen hinnoitellut identiteettini. Vajaakykyinen on tulevaisuuden kansalaisen malli. Heitä tänä päivänä hyväkseen käyttäviltä tahoilta ei puutu kaukokatseisuutta, kun ne vaativat perustuloa.

Kaikkialla oleva velvoite ”olla jotain” ylläpitää sitä tautista tilaa, joka tekee tästä yhteiskunnasta välttämättömän. Velvoite olla vahva tuottaa heikkouden, jolle se perustaa itsensä, siihen pisteeseen saakka, että jokainen asia saa terapeuttisen ulottuvuuden, jopa työnteko ja rakastaminen. Kaiken aikaa kysymme ”miten menee?” - kuin yhteiskunta täynnä toisiltaan kuumetta mittaavia potilaita. Seurallisuus koostuu nyt tuhannesta pienestä lokerosta, tuhannesta pienestä turvapaikasta, jonne voi tulla lämmittelemään. Onhan se aina parempi kuin olla ulkona kylmässä. Siellä kaikki on valheellista, sillä se on pelkkä veruke lämmittelylle. Siellä ei tapahdu mitään, sillä olemme kaikki liian kiireisiä värisemään kuuroina yhdessä. Pian tämä yhteiskunta pysyy kasassa pelkästään sen jännitteen turvin, joka syntyy kun kaikki sosiaaliset hiukkaset etsivät kuvitteellista paranemista. Se on voimalaitos, jonka turbiinit pyörivät padotuilla kyyneleillä, jotka meinaavat koko ajan läikkyä yli.

”I AM WHAT I AM”. Ylivalta ei ole koskaan löytänyt yhtä epäilyksiä ylittävää iskulausetta. Jatkuvassa puolikunnossa, kroonisesti puoliksi hajoamassa olevan ”Minän” ylläpitäminen on nykyisen järjestyksen parhaiten pidetty salaisuus. Heikko, masentunut, itsekriittinen, virtuaalinen ”Minä” on pohjimmiltaan äärettömyyksiin sopeutuva subjekti, joka vaatii innovaatioihin perustuvaa tuotantoa, teknologioiden kiihdytettyä vanhenemista, sosiaalisten normien jatkuvaa mullistusta ja yleistä joustavuutta. Samaan aikaan kaikista kyltymättömin kuluttaja, ja paradoksaalisesti, kaikista tuottavin ”Minä”, heittäytyy kaikista suurimmalla energialla ja innokkuudella pienimpäänkin projektiin, vain palatakseen myöhemmin takaisin siihen alkutilaan mistä lähti.

”MITÄ MINÄ OLEN”? Lapsuudesta asti uinut eri aalloissa: maito, tuoksut, tarinat, äänet, tunteet, lorut, eleet, ideat, vaikutelmat, katseet, laulut ja ruoat. Mitä minä olen? Olen täysin sidottu paikkoihin, kärsimyksiin, esivanhempiin, ystäviin, rakkaisiin, tapahtumiin, kieliin, muistoihin, kaikenlaisiin asioihin, jotka selvästikään eivät ole minä. Kaikki mikä kiinnittää minut maailmaan, kaikki yhteydet, jotka muodostavat minut, kaikki voimat jotka asuvat minussa – ne eivät kudo identiteettiä, vaikkakin minua rohkaistaan kantamaan sellaista, vaan olemista: omalaatuista, yhteistä, elävää, ja josta syntyy – paikoittain, tiettyinä hetkinä – olento, joka sanoo ”Minä”. Epäjohdonmukaisuuden tunteemme on pelkkää vaikutusta tuosta hölmöstä uskomuksesta ”Minän” pysyvyyteen, ja siihen kuinka häviävän vähän mietimme sitä mikä tekee meidät.

Huimaa kun näkee Reebokin ”I AM WHAT I AM” kohotettuna pilvenpiirtäjän päälle Shanghaissa. Länsi etenee kaikkialla, välineenään Troijan lempihevosensa: murhaava vastakkaisuus ”Minän” ja maailman välillä, yksilön ja ryhmän, kiinnikkeiden ja vapauden välillä. Vapaus ei ole kiinnikkeistä vapautumista, vaan käytännöllinen kyky hoitaa niitä, liikuskella niissä, muodostaa tai katkaista niitä. Perhe on olemassa perheenä, helvettinä, vain niille, jotka ovat lakanneet muuttamasta sen heikentäviä mekanismeja, tai eivät tiedä kuinka tehdä se. Vapaus repiä itsensä ulos on aina ollut pelkkä haamu vapaudesta. Emme vapaudu siitä mikä meitä pidättelee, ilman että menetämme samalla sitä mihin harjoitella voimaamme.

”I AM WHAT I AM” ei ole pelkkä valhe, pelkkä mainoskampanja, vaan sotilaallinen kampanja, sotahuuto suunnattu kaikkea sitä vastaan mitä on ihmisten välillä, kaikkea epäselvästi liikkuvaa vastaan, kaikkea vastaan mikä sitoo heidät näkymättömästi yhteen, mikä estää täydellisen lohduttomuuden, kaikkea sitä vastaan, joka saa aikaan sen, että olemme olemassa, eikä maailma näytä vain yhdeltä suurelta moottoritieltä kaikkialla, huvipuistolta tai yhdeltä uusista kaupungeista: puhdasta tylsyyttä; intohimotonta, mutta hyvin järjestettyä; tyhjää, jäätynyttä tilaa, jossa mikään ei liiku paitsi täsmällisesti rekisteröidyt ruumiit, automobiilimolekyylit ja ihanteelliset kulutustavarat.

Ranska ei voisi olla ahdistuslääkkeiden isänmaa, masennuslääkkeiden paratiisi ja neuroosien Mekka, ellei se samalla olisi Euroopan mestari tuntikohtaisessa tuottavuudessa. Sairaus, väsymys ja masennus voidaan nähdä yksilöllisinä oireina suuremmasta taudista, joka täytyy parantaa. Ne auttavat vallitsevan järjestyksen ylläpitämistä, kuuliaista sopeutumista idioottimaisiin tapoihin ja normeihin, sopeutumista modernisoituihin kainalosauvoihini. Ne verhoavat soveliaat, mukautuvat ja tuottavat haluni, joita myöhemmin hellästi surraan. ”Sinä tiedät että sinun täytyy pystyä muuttumaan.” Mutta, kun niitä tarkastellaan faktoina, minun epäonnistumiseni saattaa johtaa ”Minän” purkamiseen. Silloin niistä tulee vastarintaa käynnissä olevassa sodassa. Niistä tulee kapinaa ja energinen ydin, joka pitää pintansa kaikkea sitä vastaan, joka vehkeilee meidän normalisoimiseksi, amputoimiseksi. Se ei ole meidän ”Minämme” mikä on kriisissä, vaan se muoto millä yritämme asettua maailmaan. Ne haluavat meidän olevan hyvin rajattu, toisista vastaavista erotettu, ominaisuuksien mukaan luokiteltavissa oleva ”Minä”, lyhyesti sanottuna: hallittavissa oleva. Todellisuudessa emme ole muuta kuin olentoja olentojen joukossa, omalaatuisuuksia vastaavien seassa, elävää lihaa kutoutumassa maailman lihaan. Toisin kuin mitä meille on lapsuudesta asti toitotettu, älykkyys ei tarkoita sitä, että osaa sopeutua... tai jos se on älykkyyttä niin se on orjien älykkyyttä. Sopeutumattomuutemme, uupumuksemme, ovat ongelmia vain siltä kannalta, joka yrittää alistaa meidät. Pikemminkin ne osoittavat lähtöpisteen, yhtymäkohdan epätavallisille rikoskumppanuuksille. Ne auttavat meitä näkemään rappeutuneemman, mutta suunnattomasti jaetumman maiseman kuin kaikki tämän yhteiskunnan itseään varten ylläpitämät harhaiset maisemat.

Emme ole masentuneita; olemme lakossa. Niille, jotka kieltäytyvät hallitsemasta itseään, ”masennus” ei ole tila, vaan siirtymä, hyvästit, askel poliittisen yhteyden purkamisen puolelle. Ja siitä edespäin ei ole muuta mahdollisuutta sovintoon kuin lääkitys ja poliisi. Todellakin, tämä on syy sille miksi yhteiskunta ei pelkää määrätä niin paljon Ritalinia liian eläväisille lapsilleen, tai koukuttaa ihmisiä eliniäksi lääkkeisiin, ja väittää tunnistavansa ”käytöshäiriöitä” kolmevuotiailla: koska ”Minä” murtuu kaikkialla.