Kapinaturistin kuulumisia Kreikasta

Ennen kuin menemme analyysiin haluaisimme tietää miltä kapinan kokeminen tuntui sellaiselle, joka on tottunut "amerikkalaistyylisiin" paikoillaan polkeviin levottomuuksiin?

Kokemus oli uskomaton. Vaikka taistelu on Kreikassa paljon aktiivisempaa kuin täällä, sikäläiset toverit muistuttivat jatkuvasti kuinka kyseessä on erikoinen ja odottamaton hetki kaikille. Kapina laajeni sellaisiin elämän ulottuvuuksiin ja yhteiskunnan osiin joita ei yleensä pidetä "poliittisina". Saattoi tuntea kuinka olemisen kaikista arkipäiväisimmät puolet heräsivät eloon uudesta energiasta. Ateenassa pelkkä kaduilla käveleminen synnytti äärimmäisen kiihkeitä tunteita, sillä oli mahdotonta olla tuntematta kuinka kapina muuttaa kaikkia suhteita ihmisten välillä ja koko maailmaa; maailmaa, josta oli tulossa heidän.

Miksi koit tarpeelliseksi matkustaa toiselle puolen maailmaa kokemaan tuollaisia hetkiä?

Kapinallisena koen tarpeen mennä sinne missä kapina on. Nääh, mutta jos ihan totta puhutaan, niin tietenkin päätökselleni lähteä Kreikkaan oli olemassa "itsekkäitä" mellakkafetisistisiä motivaatioita, ja mielestäni ne on täydellisen riittäviä syitä. Suhtaudun varauksella jokaiseen, joka selittelee jotain moraalisia velvollisuuksia oikeuttamaan tällaista päätöstä.

Istuskelin jossain helvetin karsinassa painamassa jatkuvasti nettiselaimen päivitysnappia nähdäkseni uusia nettikuvia palavista poliiseista. Samalla toivoin ettei työkaverini huomaisi farkkujeni haarovälin kostuvan jokaisella hiirenpainalluksella. En nähnyt mitään syytä jäädä enää jumittamaan jäätävään toimistoselliini, kun voisin olla rakentamassa barrikadeja lämpimämmässä ilmastossa. Kun nyt tarkastelen aikaani siellä, on selvää että jos en olisi lähtenyt Kreikkaan, minulla ei koskaan olisi ollut kaikkia niitä kauniita kokemuksia joista edellisessä vastauksessa kerroin lyhyesti. Nämä upeat hetket tarjosivat kaikki syyt matkalleni.

Vaikka monet kaikkialla maailmassa ovat saaneet innoitusta Kreikan kapinasta, jotkut tuntuvat lamaantuvan kapinahetkiä petaavien olosuhteiden puuttumisesta päivittäisessä arjessa. Kuinka selittäisit sen yleisen tuen, joka auttoi luomaan sellaisia kapinahetkiä joita Kreikassa koit, tai tarkemmin, yleisen tuen sille kiihkeälle ja häikäilemättömälle väkivallalle valtiota ja muita kontrollin voimia ja symboleja vastaan?

Yleisen tuen suurin selitys on kaikkialla moderissa kreikkalaisessa kulttuurissa esiintyvä vihamielisyys valtiota ja auktoriteetteja kohtaan. Itseorganisoitunutta ja omaehtoista toimintaa valtiota ja pääomaa vastaan tapahtuu Kreikassa ilman että asiaan sotkeutuu - oletetun avuliaasti mutta usein haitallisesti - vasemmisto, ammattiliitot, kansalaisjärjestöt tai mitkään vallankumouksellisiksi itseään väittävät organisaatiot. Monien viime viikkojen nerokkaimpien tekojen takana oli ihmiset, jotka eivät suoraan määrittäydy mihinkään vallankumoukselliseen uskontunnustukseen. Tavalliset ihmiset valtasivat kaupungintaloja ja vaativat poliisia poistumaan välittömästi kaupungeistaan ja naapurustoistaan. Lukiolaiset järjestivät omat mielenosoituksensa, jotka päättyivät lähes aina väkivaltaisiin yhteenottoihin poliisin kanssa. Romanien naapurustossa puskettiin palava auto päin poliisiasemaa. Ensimmäisten mellakkapäivien aikana monet Exarchiassa asuvat maahanmuuttajat polttivat pankkeja ja tuhosivat omaisuutta rinta rinnan anarkistien kanssa. Vierailuni aikana poliisi riisuttiin univormustaan ja hakattiin keskiluokkaisella asuinalueella pelkästä parkkisakkojen antamisesta.

Vaikka nämä tempaukset vaikuttavat olevan reaktio nykyiseen tilanteeseen, on tärkeää huomata että sama tunne on olemassa myös arkipäiväisemmissä olosuhteissa. Pieni uhmakkuus on Kreikassa sääntö eikä poikkeus. On vaikeaa löytää ketään joka maksaisi metromatkasta. Suuri osa väestöstä kieltäytyy maksamasta veroja. Valtion tukemaa ympäristötuhoa vastaan on ollut omaehtoisten kamppailujen aaltoja. Jopa pikkujuttuina pitämämme asiat kohtaavat vastarintaa. Viranomaisten on esimerkiksi ollut mahdoton pitää yllä junien tupakointikieltoa huolimatta jättimäisestä kampanjasta. Sikäläinen kaveri kuvaili minulle konduktöörin matkustajille pitämää pitkää luentoa, jossa hän lähes rukoili heitä olemaan polttamatta vaunussa. Kaveri kertoi että pari sekuntia sen jälkeen kun konduktööri oli kääntänyt selkänsä, joukko vanhempia naisia sytytti yhtäaikaisesti tupakkansa. Kreikkalaiset näyttävät lähes jatkuvasti keskisormea kaikille kohtaamilleen virkamerkeille ja univormuille.

Toisekseen, kapinan saaman yleisen tuen selittämiselle on tärkeää muistaa, että modernin Kreikan historiaa voi ymmärtää vain ottamalla huomioon vallankumouksellisen taistelun jatkumo. Toisin kuin vaikka Yhdysvalloissa, niin taistelut menneisyyden brutaaleja hallintoja vastaan ovat yhä osa kollektiivista muistia, ja ne vaikuttavat yleisiin asenteisiin. Fasisteja vastaan 1940-luvulla taistelleet sissit ja Teknillisen Korkeakoulun kapina 1973 muovaavat yhä kreikkalaista tietoisuutta. Laaja 1990-luvulla tehty kyselytutkimus tuli siihen tulokseen, että suuri osa kreikkalaisista uskoi Marraskuun 17. -kaupunkisissiliikkeen kykenevän parhaiten johtamaan maata. Kommunistipuolue meinasi hajota vierailuni aikana siihen naurettavaan puoluelinjaan, jonka mukaan mellakoiden takana oli ulkomaiset provokaattorit, mutta kommunistipuolue on kuitenkin Kreikan kolmanneksi suurin puolue. Epäilemättä kommunistipuolue on karmea ja kaikkea muuta kuin vallankumouksellinen, mutta uskoakseni puolueen koko on hyvä merkki siitä että vasemmistolainen politiikka (niin hanurista kuin se onkin) ja "vallankumous" (joka ei kommunistipuolueelle tarkoita selvästikään mitään) ovat yhä esillä Kreikassa.

Radikaalissa politiikassa täällä esiintyvät ikärajoitteet eivät päde samaan tapaan Kreikassa. On tavallista nähdä ihmisiä 14-vuotiaasta kuusikymppiseen samassa väkivaltaisessa mielenosoituksessa. Lisäksi monien tapaamieni anarkistien isovanhemmat olivat kommunistisissejä, vanhemmat saattoivat olla osa 70-luvun kansannousua, tai he tulivat muuten vain anarkistiperheistä.

Vaikka ensimmäisen maailman anarkistit, joilla usein on hyvin vähän jos ollenkaan arkipäivän yhteyksiä mihinkään vastarintaan, ovat hölläkätisesti fetisoineet Kreikkaa, voimme sanoa että Kreikka ei ole mikään satumaa, se on ensimmäisen maailman teollinen kansallisvaltio, ja kapinan merkittävyyden loi yksilöt ja yhteisöt jotka laittoivat itsensä likoon. Mitä me voimme tästä ottaa opiksi muualla vastaavissa paikoissa?

Ihan kaunistelematta voi sanoa että Kreikan anarkistipiirit ovat paljon pidemmällä kuin täkäläiset. Joten uskon että yksinkertaisin keino seurata kreikkalaisia tarkoittaa sitä että keskitymme itseemme, että ryhdymme vallankumouksellisina huolehtimaan vallankumouksesta. Kreikan anarkistiliikkeessä esimerkiksi kiinnostus ja ymmärrys vallankumouksellisesta historiasta ja teoriasta ei ole varattu erikoistuneelle vähemmistölle. Jokainen tapaamani anarkisti pystyi keskustelemaan vallankumouksellisista ajatuksista selkeästi ja syvällisesti. Pikainen vilkaisu kapinan aikana tehtyihin viesteihin osoittaa kreikkalaisten olevan kilometrejä meitä edellä teorian suhteen.

Vaikka pelkkä kirjaan tarttuminen on välttämätön juttu joka meidän täytyy ottaa vakavammin niin vallankumouksellista ymmärrystä ei voi tavoittaa abstraktissa tyhjiössä, ja näin ollen tämä askel ei yksistään riitä vahvistamaan piirejämme. Toiminnan täytyy olla erottamatonta teoreettisesta pohdinnasta, ja vain silloin voi strategia korvata irrallisen pohdiskelun. Tämän periaatteen pohjalta käy selväksi kuinka kreikkalaiset pystyvät kehittämään ja vaalimaan taktiikoita jotka ylittävät nykyisen kykymme. Heidän toiminnassaan on selvä kumouksellinen elementti, joka on vastakkainen niitä sosiaalisia suhteita kohtaan joita anarkistit pyrkivät tuhoamaan. Kaikki jenkkianarkisteja pidättelevä epäolennainen paska ei Kreikassa ole edes pöydällä. Tyhjän polkupyöräaktivismin sijaan kreikkalaiset anarkistit hajottavat metron lippuautomaatit ja valvontakamerat. Soppakeittiöiden ja dyykkaamisen sijaan harrastetaan kollektiivista supermarkettien ryöstämistä. Sen sijaan että he työskentelevät kansalaisjärjestössä vastustamassa viranomaisten ratsioita maahanmuuttajia vastaan, he tappelevat fyysisesti maahanmuuttajien rinnalla poliiseja vastaan. Näiden vallan ilmenemismuotojen suora haastaminen muodostaa Kreikan anarkisteista vallankumouksellisen voiman, joka on huomattavan erilainen siitä vaihtoehtoisesta alakulttuurista mitä meillä on täällä. Olen aivan varma siitä että näiden konfliktihakuisten taktiikoiden rikkaus yhdistyivät yhdeksi merkittävimmäksi kapinaa ajaneeksi voimaksi. Saattaa olla ennenaikaista organisoida täällä jotain massaryöstelyn kaltaista, mutta voimme silti etsiä tapoja haastaa suoraan vastustamamme suhteet, kuten esimerkiksi kapitalistinen tavaroiden jakaminen. Jos haluamme nähdä täällä tapahtuvan mitään Kreikan kaltaista, meidän täytyy alkaa kehittämään taktiikoita jotka sopivat nykyiseen tilanteeseemme, mutta jotka muovautuvat samasta hyökkäävästä luonteesta.

Lisäksi meidän kannattaa pyrkiä luomaan piiriemme sisällä samankaltaista solidaarisuutta joka Kreikassa kutoo anarkistit yhteen. Siellä vallankumouksellinen solidaarisuus ei ole sähköpostitervehdyksille varattu käsite, vaan tovereiden välisten suhteiden elävä perusta. Kun valtio vangitsee toverin, niin solidaarisuutta osoitetaan hyökkäyksellä yhteistä luokkavihollista vastaan. Kreikassa kuulin tarinoita mitä hurjimmista solidaarisuusaktioista, kuten tovereista jotka lamauttivat suurimman osan Thessalonikia kolmen anarkistitoverin oikeudenkäynnin aikana. Kannattaa myös muistaa että Alexisin murha ei käynnistänyt kapinaa pelkästään siitä syystä että hän oli 15 -vuotias, vaan myös koska - huolimatta siitä mitä porvarimedia sanoi - hän oli anarkisti. Täkäläisten vallankumouksellisten tulisi ottaa oppia ja antaa hallitsevan luokan tietää, että kun se ottaa hampaisiinsa yhden meistä, me revimme koko niiden maailman palasiksi. Luokkakonfliktin kiihdyttäminen on ainoa tapa vastata valtion sortoon, ja sitä kautta kreikkalaiset kykenivät suoriutumaan kommunistisissien kuolemanleireistä ja teknillisen opiskelijat murskanneista tankeista. Taistelun tulisi avata tilaa kiihtyneemmälle taistelulle, ja tämä logiikka on pakottanut Kreikan valtion nurkkaan, jossa se joutuu seuraamaan sitä ja jossain määrin sietämään niitä uskomattomia juttuja joista luemme netistä.

Vallankumouksellisen solidaarisuuden hyökkäävä osatekijä viittaa siihen että olemme rikoskumppaneita sosiaalisessa sodassa vallan rakenteita vastaan. Kreikassa on yleistä nähdä tovereita halaamassa ja suutelemassa toisiaan sellaisella hellyydellä ja rakkaudella jota en ole koskaan nähnyt täällä. Olipa kyseessä vanhat kaverit tai juuri tulleet kansainväliset, en koskaan nähnyt kreikkalaisissa sitä epäilystä ja suurieleistä teeskentelyä joka täällä on niin yleistä. Uskon ettei ole sattumaa että sama epäitsekäs anteliaisuus, joka järkytti George Orwellia vallankumouksellisessa Espanjassa, yllätti minut kapinallisessa Kreikassa.

On myös välttämätöntä etsiä keinoja joilla kehittämämme kumoukselliset käytännöt voidaan levittää koko sosiaaliseen kudokseen, vaikka ainakin minusta se vaikuttaa erittäin vaikealta ja vaatii meiltä huomattavasti kokeiluja. Kuten edellisessä vastauksessa viittasin, ne jotka eivät suorasanaisesti pidä itseään vallankumouksellisina olivat yhtä lailla, jos ei enemmänkin, todennäköisesti vastuussa kapinan viemisestä eteenpäin. Kreikkalaisilla oli jo valmiiksi koko joukko toimintamuotoja joita he pystyivät käyttämään hallitusta vastaan ilman anarkistien tai kenenkään muun ohjausta. Täkäläisillä ei ole taipumusta toimia omasta aloitteestaan, eikä etenkään ilman jonkin sortin välittäjän hyväksyntää. Vallankumouksellisten täytyy aktiivisesti pyrkiä muuttamaan tämä asiaintila.

Yksi juttu joka kävi jatkuvasti selväksi Kreikassa oli se kuinka yleinen hyväksyntä tällaiselle toiminnalle ei ole syntynyt tyhjästä, kuten ei myöskään kapina. Vallankumoukselliset olosuhteet eivät putoa syliimme taivaasta, vaan meidän täytyy kurottaa repimään ne taivaasta, tai elää elämä jatkuvassa kurjuudessa. Lihaa ja verta olevat ihmiset, jotka rakastavat ja vihaavat, syövät, nukkuvat ja paskovat, voivat luoda sosiaalisen vallankumouksen, sillä me kykenemme paljon parempaan kuin mihin tämä riiston tukahduttama maailma meidät pakottaa.