Huomioita opiskelijaelämän köyhyydestä

"Epäilen että jumala on vasemmistolainen intellektuelli" -Graffiti Pariisissa 1968

Yliopisto on harjoitusalue tulevalle hallitsevalle luokalle ja heidän kaikista riippuvaisimmille lakeijoilleen. Suurin osa yliopisto-opiskelijoista - sen jälkeen kun heitä on jatkuvasti hienosäädetty läpi nuoruutensa - ovat jo valmiiksi hyvin sopeutuneet alamaisen rooleihinsa. He ovat mallikuluttajia, joskaan eivät aina mallioppilaita. Opiskelijan sosiaaliseen rooliinsa tyytyväiset opiskelijat ovat hyväksyneet passiivisuuden. Jotkut hyväksyvät passiivisuuden jättämällä kaiken politiikan huomiotta, toiset ryhtymällä poliittisesti aktiiviseksi. Lopputulos on sama - hyödyllinen kansalainen - hyödyllinen toisille. "Moderni kapitalismi ja sen spektaakkeli antaa jokaiselle tietyn roolin yleisessä passiivisuudessa. Opiskelija ei ole poikkeus säännössä. Hänellä on näyteltävänään väliaikainen rooli, harjoitus lopulliselle roolilleen markkinayhteiskunnan osatekijänä, joka on yhtä konservatiivinen kuin kaikki muutkin... Samaan aikaan hän paistattelee skitsofreenisessa tietoisuudessa vetäytymällä initaatioryhmänsä suojiin piiloon tuolta tulevaisuudelta."[1]
Opiskelijat ovat epämääräisesti tietoisia siitä miksi yliopistot on olemassa ja mitä niiltä odotetaan - suurinta osaa ei yksinkertaisesti kiinnosta. (A)pateettisuus on muodikkuutta. Nietzsche ei olisi voinut olla profeetallisempi sanoessaan ihmisyyden idealismin olevan nihilismiin ja merkityksettömyyteen rapistumisen partaalla. Nietzschen haluaman kaikkien arvojen uudelleenarvioinnin sijaan olemme kokeneet lisääntyvää arvojen häviämistä (Nietzsche näki nihilismin kaikista korkeimpien arvojen häviämisenä - tila joka on samaan aikaan sekä harmillinen että täynnä mahdollisuuksia). Myös raha on muodikasta - kuinka se voisi olla jotain muuta? Wilhelm Reichin keskiluokkainen taantumuksellinen hallitsee radiota, televisiota ja yleistä populaarikulttuuria.[2] Se on henkilö joka tarjoaa kuvan riippumattomuudesta, kapinallisuudesta, samalla kun on Pääoman kaikista uskollisin palvelija. Se on henkilö jolle on huudettu ja jota on kuritettu ja rankaistu sosiaalistamisprosessin aikana niin, että hän ei ole kasvanut suurempaan haluun kuin tehdä sama toisille. Usein hän on lukion sankari, hyvin treenattu atleetti, hyvin treenattu imbesilli. Tähän sopii hyvin se mitä Max Stirner sanoi yliopisto-opiskelijoista yleisesti: "Kaikista parhaimmin harjoitettuna he jatkavat harjoittelemista; koulutettuna he jatkavat kouluttautumista."[3]

Moderni opiskelija viihtyy etuoikeutetun kuluttamisen parissa. Kaikki sosiaalinen elämä on alisteinen pakotteelle kasata kulutustavaroita, jotka vahvistavat opiskelijan valitsemaa identiteettiä sosiaalisen ryhmän sisällä - niin pitkälle että opiskelija pystyy jättämään huomiotta suuren osan koulutuksen sisällöstä. Viihde järjestyy (ala)kulttuurisen identiteetin ympärille - mediarehun kuollut maailma, joka pinnalta muistuttaa todellista elämää (jonka moderni kapitalismi on nujertanut). Pitkään tukahdutettua seksuaalista aktiivisuutta siedetään nyt suhteiden kontekstissa, jota voitaisiin kuvailla vain masturbatoriseksi. Jos sillä olisi jotain sisältöä, jos se avaisi uusia kommunikaation ulottuvuuksia, seksi olisi kouluttautumiselle vastakkainen voima - eikä sen varoventtiili. Ahdistavassa kulttuurissamme Freud sanoi että sivilisaatio käyttää seksuaalista energiaa omiin tarpeisiinsa (esimerkiksi syrjäyttämällä sen työn avulla). Olemme nyt niin vieraantuneita toisistamme, että on vaikea käsittää maailmaa jossa energioitamme ja halujamme ei järjestelmällisesti kontrolloida ja manipuloida - maailmaa jossa merkityksellinen kommunikaatio on arkinen asia. Meistä on koulutettu pois kykymme itsesäätelyyn ja autonomiaan; meille on jätetty henkilökuori (Pääoman kolonisaatio), joka estää meitä ilmaisemasta itseämme vapaasti.[4]

”Politiikka, moraali ja kulttuuri ovat kaikki raunioina - ja ne on nyt saavuttaneet pisteen jossa niitä myös markkinoidaan sellaisena, omana parodianaan. Spektaakkelin rappio on [toivottavasti] viimeinen epätoivoinen yritys vakauttaa rappion spektaakkeli.”[5] Uskonto on täydellinen esimerkki tästä. Sitä markkinoidaan nykyään usein henkisyytenä, tyydytyksenä jollekin epämääräiselle tarpeelle paeta todellisuutta ja rikastua valikoiduista mystisistä uskomuksista. Mikä tahansa nykyisen hulluuden oikeutus kelpaa. Masennus on kaikkialla. Huumeet ja alkoholi auttavat niin paljon kuin mahdollista, ja asettavat tilan kaikelle sosiaaliselle kanssakäymiselle. Mutta riittääkö se? Kulutustavarat auttavat tyhjiön täyttämisessä, mutta onko se tarpeeksi? Tähän asti vaikuttaa siltä että on. Pois pakeneva elämä voidaan massamedian kautta aina myydä kuvina takaisin. Kaikesta mikä joskus elettiin suoraan on nyt tullut pelkkää representaatiota. ”Massayhteiskunnassa yksilöillä on taipumus etääntyä toisistaan yhä enemmän. Heidän suhteensa ovat vain keinotekoisia; se on vain massamedian tuote”, kirjoitti Jacques Ellul.[6]

Opiskelija löytää usein merkityksellisempiä eskapismin muotoja - ideologinen eskapismi. Opiskelijat ovat oikeuden, Che Guevara t-paitojen ja vähemmistöjä tukevan toiminnan puolesta. Ja sosialistijärjestöt odottavat pääsyä värväämään. Opiskelijan ”vuokraa-väkijoukko -militanttius viimeisimmän hyvän asian puolesta on yksi puoli opiskelijan todellisesta kyvyttömyydestä.”[7] Opiskelija palvelee asiaa ja asia auttaa oikeuttamaan opiskelijan alamaisuutta. Opiskelija-aktivisti kohdistaa tietoisesti ajattelunsa siihen minkä he kokevat olevan sorrettu ryhmä (johon he saattavat kuulua tai sitten ei). Nyt he voivat puhua tuon ryhmän puolesta ja ilmaista kyseisen ryhmän haluja, usein puettuna esivallalle esitettyihin vaatimuksiin. Jokaista henkilöä, jokaista ryhmää, täytyy edustaa. Edustaminen on modernin politiikan ytimessä, ja sen niin kutsutut viholliset pitävät tätä logiikkaa yllä paremmin kuin kukaan muu. Tällainen ajattelu on instutionalisoitunut akateemiseen vasemmistoon, joka on ylpeä laajasta opetusohjelmastaan johon kuuluu kaikenlaista naistutkimusta, queertutkimusta, kehitysmaatutkimusta jne. Niin pitkään kun opiskelijat oppivat vaatimaan ”oikeutta” kaikille, vallankumouksellisen muutoksen mahdollisuus voidaan sivuuttaa. Vetoamalla oikeuteen tai tasa-arvoisiin oikeuksiin järjestelmän sisällä, akateeminen vasemmisto ylläpitää järjestelmää ja sen moralistista logiikkaa. Ja koska akatemia käytännössä määrittyy tämän ajattelun ja toiminnan erottamisen kautta, vallankumouksellinen teoria ei pysty kukoistamaan sen sisällä; päinvastoin taas vallankumouksellinen ideologia on siellä kuin kotonaan, passiivisen pohdinnan objektina.

Yliopisto näyttää pinnallisesti siltä että se vaalii oppimista oman aloitteellisuuden pohjalta. Todellakin, monet lukion kontrolloivat puolet puuttuvat yliopistosta - mutta vain koska ne eivät enää ole välttämättömiä. Yliopisto-opiskelija on itsesorrettu, kaunis esimerkki modernin koulutuksen hegemoniasta. Hänen ainoa toivonsa on lakata identifioitumasta yliopistoon ja sen myytteihin. Opiskelijan täytyy langeta ylpeyden syntiin (non serviam - en palvele) aivan kuten Stephen Dedalus teki: ”En palvele sitä mihin en enää usko, kutsuipa se sitten itseään kodikseni, isänmaakseni tai kirkokseni...”[8] Opiskelijat ovat saattaneet lukea tästä lukiossa, mutta eivät ajatelleet sitä ollenkaan. He saattoivat myös lukea Yhtymästä Keseyn Yksi lensi yli käenpesässä, mutta eivät tunnistaneet yhtäläisyyksiä opettajiinsa. Niin pitkään kun tietoa katsotaan yhtä etäältä kuin kulutustavaroiden maailmaa, kaikki totuudet jotka se saattaisi paljastaa pysyvät piilossa.

Tosiasia siitä että yliopistot palvelevat vallan intressejä on aivan liian ilmiselvä. Kuten Fredy Perlman pani merkille, opiskelijat opetetaan olemaan innovatiivisia mitä tulee tieteisiin ja fyysiseen maailmankaikkeuteen, mutta heidän lähestymistapansa sosiaalisen maailman suhteen tulee olla sopeutuvaa. Jokaisen akateemisen kentän täytyy keskittyä kohti edistystä siellä missä sitä tarvitaan, ja kohti selittelyä silloin kun kyse on tuon edistyksen vaikutuksista. Jokaisen täytyy sovittaa itsensä instituutioihin, työhön ja koko sosiaaliseen verkostoon, miettimättä koskaan kahdesti sitä mitä on menetetty. Kuten Michael B. Katz asian puki: ”Elämme institutionaalisessa tilassa. Elämämme pyörivät syntymäsairaaloista nuoruuttamme hallitseviin kouluhin, ja niistä työpaikkojemme byrokratioihin ja takaisin sairaaloihin joissa kuolemme.”[9]

Yliopisto on täydellinen edustaja institutionaaliselle todellisuudellemme. Yliopisto on persoonaton byrokratia jopa silloin kun se yrittää olla jotain muuta. Alexis de Tocqueville kuvaili selvästi tekniikat joilla tällaiset instituutiot toimivat: ”[Hallinto] peittää yhteiskunnan pinnan pienten monimutkaisten sääntöjen verkostolla. Sääntöjen, jotka ovat yksityiskohtaisia ja yhdenmukaisia, ja joita kaikista omaperäisimmät mielet ja energisimmät luonteet eivät pysty läpäisemään noustakseen väkijoukon yläpuolelle. Ihmisten tahtoa ei hajoteta, vaan sitä pehmennetään, taivutetaan ja ohjataan; harvoin se pakottaa ihmisiä toimimaan, mutta ihmisiä jatkuvasti pidätellään toimimasta; tälläinen valta ei tuhoa, mutta se estää olemista; se ei tyrannisoi, mutta se pakkaa, tukahduttaa ja typerryttää, kunnes jokainen kansa on kutistettu pelkäksi täsmällisten ja teollisten eläinten laumaksi, jota hallitus paimentaa.”[10]

Yliopisto on kouluttamisen pitkälle edistynyt muoto. Se on edistynyt pääosin siksi että yliopisto on kaikista suorimmin Pääoman palveluksessa oleva koulutusinstituutio. Mutta eivätkö opiskelijat ole saaneet tarpeekseen koulutuksesta siihen mennessä kun he menevät yliopistoon? He ovat kaikista todennäköisimmin väsyneet siihen. Ei ole helppoa kun autoritaariset sosiaaliset rakenteet systemaattisesti pehmentävät, taivuttavat ja ohjaavat tahtoa. Työn itsensä vastustaminen täytyy olla perustana mille tahansa Pääoman radikaalille vastustamiselle (sillä Pääoma rekuperoi kaikki osittaisen vastarinnan muodot). Koulutuksen vastustaminen on nyt välttämättömyys kaikille niille jotka vastustavat kapitalistisessa yhteiskunnassa tapahtuvaa domestikaatiota. ”Koulut toimivat kuin sielun passiivisuuden organisaatio, ja tämä pitää paikkansa myös silloin kun käytetään aktiivisia ja libertaarisia menetelmiä; koulusta vapautuminen on yhtä kuin sorrosta vapautumista”, kirjoitti Camatte.[11] On erittäin ilmeistä että koulutus murtaa yksilön hengen. Ja vaikka sen vastustaminen ei ole helppoa, on se sen arvoista. Vain vastarinnalla tätä yhteiskuntaa kohtaan voi elämä tulla elämisen arvoiseksi.

--

1. “Opiskelijaelämän köyhyydestä.” Situationistinen klassikko. Suomenkielinen lyhennelmäkäännös ilmestyi ensi kertaa Kaurapuuro -lehdessä, ja on sittemmin julkaistu myös Vaikuttavassa Tietotoimistossa (http://www.vaikuttava.net/article.php?sid=617) ja Megafonissa (http://megafoni.kulma.net/index.php?art=412&am=1). Koko teksti englanniksi: http://library.nothingness.org/articles/SI/en/display/4
2. Wilhelm Reich, Fasismin massapsykologia.
3. Max Stirner, “The False Principle of Our Education”
4. Jay Amrod ja Lev Chernyi, “Beyond Character and Morality: Towards Transparent Communications and Coherent Organization.” Howard J. Ehrlich ed. Reinventing Anarchy, Again (San Francisco, California: AK Press, 1996), 321: “Throughout the first years of our lives we were forced not just to internalize a few aspects of capital, but to build up a structure of internalizations. As our capacity for coherent natural self-regulation was systematically broken down, a new system of self regulation took its place, a coherent system, incorporating all the aspects of self-repression. We participated in capital’s ongoing project of colonization by colonizing ourselves, by continually working at the construction of a unitary character-structure (character armor), a unitary defense against all drives, feelings, and desires which we learned were dangerous to express. In the place of our original transparent relations to our world, we created a structure of barriers to our self-expression which hides us from ourselves and others.”
5. “Opiskelijaelämän köyhyydestä”
6. Ellul, Propaganda, 210.
7. “Opiskelijaelämän köyhyydestä”
8. James Joyce, A Portrait of the Artist as a Young Man (New York: Penguin, 1992), 268.
9. Michael B. Katz et al., The Social Organization of Early Industrial Capitalism (Cambridge, Massachusetts: Harvard University Press, 1982), 354.
10. Lainaus: Gatto, The Underground History, 91.
11. Jacques Camatte, This World We Must Leave and Other Essays (Brooklyn, New York: Autonomedia, 1995), 109.

Neljäs luku pamfletista Toward the Destruction of Schooling