Kysymys organisoitumisesta: Tuore jäsentely

Anarkistit eivät voi sivuuttaa kysymystä organisaatiosta. Minusta tuntuu, että pelkkä spontaanisuuden hehkuttaminen kielii haluttomuudesta ottaa vastuuta omasta elämästä ja taistelusta, vähän samaan tapaan kuin niillä marxilaisilla vallankumouksellisilla jotka odottavat että "historian voimat" tuovat vallankumouksen tullessaan sitten kun "olosuhteet ovat kypsät". Kummassakaan tapauksessa yksilön ei tarvitse sen koommin ajatella kuin toimiakaan tosissaan ja suunnitelmallisesti.

On kuitenkin myös laiskuuden merkki vain omaksua joku tietty organisaatiomuoto ohjelmana, jonka muottiin kamppailu pakotetaan. Syndikalistien teollinen liitto, muodollinen federaatio, platformistien Anarkistien Yleisliitto (ja sen "toimeenpaneva komitea") ilmentävät kaikki jähmettynyttä mielikuvaa sosiaalisesta vallankumouksesta. Ennalta määriteltyihin rooleihin perustuvat muodolliset suhteet, joihin ihmisten tulee mukautua, syrjäyttävät ne suhteet jotka taistelun ja kapinan kuluessa riistettyjen keskuudessa todella kehittyvät.
Mikään organisaatiomuoto ei vain yksinkertaisesti takaa vallankumouksen onnistumista tai edes tarjoa suojaa valtasuhteilta. Edellistä ei voida koskaan taata - päätös nousta, tuhota yksi maailma ja luoda uusi on aina uhkapeliä, kortti joka on katsottava. Jälkimmäisen voi taata vain se, etteivät ihmiset suostu alistumaan.

Organisoitumisen kysymykseen ei siis ole olemassa mitään ihmeellistä patenttiratkaisua, vaan kyse on itseorganisaation löytämisestä, luomisesta ja kokeilemisesta. Jottei jäisi epäselväksi, niin tarkoitan tässä "itsellä" yksilöä. Jokainen valtio, jokainen yhtiö, jokainen autoritaarinen rakenne on itseorganisoitunut organisaationa, mutta sen muodostavat yksilöt ovat rakenteen organisoimia. Kun siis puhun itseorganisaatiosta, puhun yksilöllisestä itsemääräämisestä vapaasti yhdessä toisten kanssa, joiden toiveet ja halut käyvät yksiin omien kanssa.

Vallankumouksellisesta näkökulmasta, joka tavoittelee kumousta sosiaalisissa suhteissa ja jokaisen valtainstituution tuhoa, tästä nousevia kysymyksiä ovat: Miten voimme löytää kumppaneita jotka jakavat meidän toiveemme ja pyrkimyksemme elää vapaana kaikesta ylivallasta ja riistosta? Miten voimme luoda omat projektimme niin, että jokainen mukana oleva yksilö on vapaa toimimaan täysin omilla ehdoillaan? Miten voimme yhdistää oman taistelumme riistettyinä ihmisinä toisten riistettyjen taisteluun? Miten voimme kehittää projektiemme toteuttamisen kannalta välttämättömiä työkaluja, menetelmiä ja suhteita? Ei tietenkään ole olemassa mitään aina ja kaikkialla, kamppailujemme todellisuudesta riippumatta pätevää vastausta. Näitä kysymyksiä on kysyttävä jatkuvasti kamppailun kuluessa, kun kokeilemme ja toteutamme projektejamme terävästi ja kriittisesti arvioiden.

Yksi asia on kuitenkin välttämätön mille tahansa yritykselle kehittää sellaisia yhteisiä kapinaprojekteja, jotka saattaisivat puhjeta kukoistamaan todellisena liikkeenä tätä ylivallan ja alistumisen maailmaa vastaan: todellisten ruohonjuuritason suhteiden syntyminen. Ja se edellyttää mahdollisuutta mielekkääseen keskusteluun. Tämä on yksi suurimpia syitä sille miksi aidosti julkisia tiloja kitketään samaa tahtia kun vapaa-aikaa kavennetaan tai kanavoidaan tavarakulutuksen piiriin. Niinpä yksi tärkeimmistä kapinaprojekteista tällä hetkellä on tilan ja ajan ottaminen takaisin, jotta voimme käydä todellista ruohonjuuritason keskustelua meitä ympäröivistä olosuhteista sekä syvimmistä haluistamme ja toiveistamme. Tämä on ainoa tapa löytää todellisia kumppaneita joiden kanssa voimme toimia tätä maailmaa vastaan niin, että toimintamme voimistaa jokaista meitä yksilönä, voimistaa kykyämme yksilölliseen itsemääräämiseen ja toimintamme yksilölliseen ja yhteiseen itseorganisointiin.

En julkaise seuraavia tekstejä lopullisena vastauksena siihen miten meidän pitäisi organisoitua, vaan työkaluiksi keskustelua ja kokeilemista varten. Tekstit ovat syntyneet kirjoittajien kokemuksista Italian kapinallisesta liikehdinnästä 1970-luvulla sekä sen jälkeisistä taisteluista. Niistä saadut kokemukset toivat heidät johtopäätökseen, että kaiken ylivallan torjuvien ihmisten on välttämätöntä kehittää keinoja sen vastustamiseksi sellaisena kuin se ilmenee omassa jokapäiväsessä elämässä, ja anarkisteina itseään pitävien ihmisten on löydettävä tapoja luoda yhteyksiä kaikkien muiden riistettyjen kamppailuihin. Jos nämä ajatukset kuitenkin käsitetään ohjelmana, niin ei ole ymmärretty olennaista asiaa - että vallankumouksellinen anarkistinen projekti edellyttää vapauttavaa avoimuutta, joka antaa meille mahdollisuuden organisoida aina sen mitä milloinkin tarvitsemme vapauttaaksemme itsemme.

ILMAN SYNTEESIRAKENNETTA
^{(Beyond the Structure of Synthesis)}

Yhtenäiseen synteesiin perustuvan anarkistijärjestön sijaan ehdotamme epämuodollista anarkistista organisaatiota joka perustuu taisteluun ja siitä syntyviin analyyseihin.

Kaikki anarkistit suuntauksesta riippumatta torjuvat hierarkkisen ja autoritaarisen organisaatiomallin. He torjuvat puolueet ja kaikki pystysuuntaiset rakenteet, jotka määräävät ohjeita enemmän tai vähemmän selvästi ylhäältä päin. Esittäessään vapaudellisen vallankumouksen ainoana mahdollisena yhteiskunnallisena ratkaisuna anarkistit ajattelevat, että tämän muutoksen tekemiseen käytettävät keinot määrittävät lopputuloksia joihin päästään. Eivätkä autoritaariset organisaatiot todellakaan ole vapautukseen johtavia välineitä.

synteesirakenteen kaltainen anarkistinen rakenne sisältää lukuisia vaaroja

Samalla ei kuitenkaan riitä, että tästä ollaan samaa mieltä pelkkien sanojen tasolla. Se on siirrettävä myös käytäntöön. Mielestämme sellainen anarkistinen rakenne, joka pyrkii tekemään synteesin kaikesta, sisältää lukuisia vaaroja. Kun tällainen organisaatio kehittyy täyteen voimaansa, kuten tapahtui Espanjassa '36, se alkaa muistuttaa puoluetta. Yhtenäisyydestä tulee kontrollia. Hiljaisempina aikoina tämä ei tietenkään juuri näy, joten nyt se mitä sanomme saattaa vaikuttaa rienaukselta.

Tällainen rakenne perustuu ryhmiin tai ihmisiin jotka ovat enemmän tai vähemmän jatkuvassa yhteydessä keskenään, ja se huipentuu ajoittaisissa yleiskokouksissa. Näissä kokouksissa keskustellaan perimmäisestä analyysistä, laaditaan ohjelma ja jaetaan tehtävät jotka kattavat yhteiskuntaan tehtävän väliintulon koko kentän. Se on synteesiorganisaatio koska se esiintyy keskipisteenä joka pystyy yhdistämään kaikki luokkien välisen yhteenoton sisällä tapahtuvat taistelut. Eri ryhmät osallistuvat taisteluihin, antavat oman panoksensa, mutta eivät hetkeksikään kadota mielestään sitä teoreettista ja käytännöllistä suuntausta josta organisaatio kokonaisuutena päätti yleiskokouksessa.

Rakenteeltaan tällainen organisaatio on mielestämme vaarassa laahata tehokkaan taistelun jäljessä, kun sen tärkein tavoite on ohjata taistelu osaksi sen omaa synteesiprojektiaan, ei ajaa sitä kohti kapinaa. Yksi sen tärkeimmistä tavoitteista on jäsenmäärän kasvattaminen. Siksi sillä on taipumus viedä taistelu pienimpään yhteiseen nimittäjään ehdottamalla varovaisuutta, jonka tarkoitus on jarruttaa kaikkia edelle rientäviä tai kaikkien liian avointen tai uskaliaiden päämäärien valintaa.

Se ei tietenkään tarkoita, että kaikki synteesiorganisaatioon kuuluvat ryhmät toimisivat automaattisesti näin: toverit ovat usein riittävän autonomisia valitakseen kaikista tehokkaimmat ehdotukset ja tavoitteet kulloisessakin taistelun vaiheessa. Synteesiorganisaation sisäinen mekanismi johtaa sen kuitenkin tekemään päätöksiä jotka eivät ole tilanteeseen nähden riittäviä, sillä organisaation tärkein päämäärä on kasvaa jotta se muodostaisi mahdollisimman laajan taistelurintaman. Se ei yleensä ota selkeää ja suoraa kantaa asiaan, vaan etsii poliittista tietä joka ärsyttää mahdollisimman harvoja ja miellyttää mahdollisimman useita.

suurin pelko on tuntemattoman pelko joka ajaa meitä kohti organisaation kaavamaisuutta ja muodollisuutta

Tällaisen kritiikin esittämisestä saamamme reaktiot kumpuavat usein pelosta ja ennakkoluulosta. Suurin pelko on tuntemattoman pelko joka ajaa meitä kohti tovereiden välisen organisaation kaavamaisuutta ja muodollisuutta. Se suojelee meitä kaikelta etsiskelyltä joka voisi johtaa meidät ennestään tuntemattomiin tilanteisiin ja kokemuksiin. Tämä käy hyvin selväksi kun katsotaan miten suuri tarve joillain tovereilla on muodolliseen organisaatioon, joka noudattaa pysyvyyden, vakauden ja esiohjelmoidun työn vaatimuksia.

Todellisuudessa nämä tekijät palvelevat tarvettamme varmuuteen, eivät välttämätöntä vallankumouksen tarvettamme.

Me arvelemme että päin vastoin juuri epämuodollinen organisaatio voi tarjota hyviä lähtökohtia tästä epävarmuudesta pois pääsemiseksi.

Meistä tuntuu, että tämä toisenlainen organisaatiotapa pystyy - toisin kuin synteesiorganisaatio - kehittämään konkreettisempia ja hedelmällisempiä suhteita, perustuvathan ne yhteisyyteen ja molemminpuoliseen tuntemiseen. Lisäksi se saavuttaa todelliset mahdollisuutensa sillä hetkellä kun se osallistuu konkreettisiin taistelutilanteisiin, ei silloin kun se laatii teoreettisia tai käytännöllisiä periaateohjelmia, asetuksia tai sääntöjä.

epämuodollisesti rakentunut organisaatio ei perustu jossain yleiskokouksessa lukkoonlyötyyn ohjelmaan

Epämuodollisesti rakentunut organisaatio ei perustu jossain yleiskokouksessa lukkoonlyötyyn ohjelmaan. Projektin toteuttavat toverit itse taistelun edetessä ja kehittyessä. Tällä organisaatiolla ei ole etuoikeutettuja välineitä teorian ja käytännön yksityiskohtaiseen muotoiluun, eivätkä synteesin laatimiseen liittyvät ongelmat vaivaa sitä. Sen perimmäinen projekti on osallistua taisteluihin tavoitteenaan kapina.

Vaikka epämuodolliseen anarkistiorganisaatioon ryhtyvillä tovereilla saattaakin olla omat rajoituksensa ja tuolla organisaatiolla omat puutteensa, niin menetelmä vaikuttaa meistä silti pätevältä, ja pidämme sen teoreettista ja käytännöllistä tutkimista vaivan arvoisena.

EPÄMUODOLLINEN ORGANISAATIO
^{(The Informal Organisation)}

Epämuodollisella anarkistisella organisaatiolla ei ole mitään tekemistä poliittisten ohjelmien, periaateohjelmien tai lippujen kanssa, vaan se perustuu yhteisyyteen tovereiden kesken, joiden tavoitteena on puuttua taisteluihin niiden suuntaamiseksi kohti kapinaa. Siten on mahdollista olla mukana luokkataistelussa ja nostaa sen tasoa.

Usein anarkistiryhmät ja -yksilöt ovat hajallaan, niiden välillä ei ole paljoakaan yhteyksiä, eikä niillä ole ajatuksia siitä millä keinoin sosiaaliseen todellisuuteen olisi mahdollista puuttua.

Joillain seuduilla on jonkinlainen, usein syndikalistinen edustus. Toisilla seuduilla toimitaan ydinlaitoksia vastaan. Laajin väliintulon muoto on vastainformaatio ja propaganda.

Ollakseen todella aktiivinen ja iskukykyinen, anarkistiliike tarvitsee kaksi osatekijää: ketterän ja tehokkaan välineen sekä tulevaisuuskuvaltaan tarpeeksi selkeän päämäärän. Mielestämme epämuodollinen organisaatio ja kapina näyttävät tällä hetkellä toteuttamiskelpoisilta mahdollisuuksilta.

...Yleiskokoukseen ja poliittiseen ohjelmaan perustuva synteesiorganisaatio on rakenne, jonka jäsentenväliset ominaispiirteet ja sitä tukeva mekanismi tekevät siitä käyttökelvottoman välineen tovereille, jotka haluavat edetä kapinan suuntaan. Poliittiset ja periaateohjelmat ovat kapinallisesta näkökulmasta katsottuna auttamatta vanhentuneita organisaatiomalleja.

Yksi korvaamaton piirre epämuodollisessa anarkistiorganisaatiossa on jäsenten välinen molemminpuolinen tunteminen. Tämä yhdessä tovereiden kokeman yhteisyyden kanssa kuvaa hyvin epämuodollisen organisaation luonnetta.

Olemme kaikki päätyneet anarkistisiin kantoihimme ajan myötä, kypsytellen omia käsityksiämme yhteiskunnallisista ongelmista. Meillä on myös jonkinlainen näkemys siitä miten puuttua sosiaaliseen todellisuuteen, sekä strategisista valinnoista joita tähän liittyy. Paneudutaan siis näihin kysymyksiin, otetaan selvää olemmeko yhtä mieltä joistain asioista, kerrotaan toisillemme mitä ajattelemme.

Se on epäilemättä helppoa. On kuitenkin korvaamattoman tärkeää myös kohdata kasvokkain. Ilman sitä minkäänlainen epämuodollinen rakenne tai epämuodollinen suhde ei ole mahdollinen.

Epämuodollisuuden ehdottaminen ei tarkoita, että pitäisi olla samaa mieltä joka ikisestä esiin nousevasta kysymyksestä. Toisen tunteminen on loputon prosessi jonka pinnallisuus tai syvyys riippuu olosuhteista ja tavoitteista joihin yritetään päästä.

Epämuodollisen anarkistiorganisaation perimmäinen tarkoitus on meidän mielestämme puuttua kamppailuihin kapinalliselta pohjalta. Tämä organisaatio ei nosta mitään aluetta muiden edelle, sillä ei ole pysyvää keskusta. Se valitsee kohteen, joka sillä hetkellä vaikuttaa erityisen kuumalta yhteiskunnallisen konfliktin alueelta, ja toimii sen suuntaamiseksi kohti kapinaa.

Keskustelu on tässä kohtaa avoin. Kritiikki, jonka mukaan kapina ei ole tähän aikaan sopiva ehdotus, sekoittaa kapinan usein vanhaan "tekojen propagandaan". Me sen sijaan ajattelemme, että kapinaprojekti ottaa tehtäväkseen hyökätä valtaa vastaan sen kaikissa muodoissa, anarkistisen epämuodollisen organisaation virittämänä mutta aina joukkojen osallistumiseen perustuen, ja osoittaa käytännössä sellaisten hyökkäysten mahdollisuuden ja toimivuuden.

Sillä tavoin on mahdollista olla mukana luokkataistelussa ja nostaa sen tasoa.

Meidän nähdäksemme epämuodollinen organisaatio on siis yhtä kuin yhteisyyden kokemuksen yhdistämien tovereiden lukumäärä. Mitä laajempi on organisaation yhdessä kohtaamien kysymysten kirjo, sitä syvempää on heidän yhteisyytensä. Tästä seuraa, että todellinen organisaatio, kyky todella toimia yhdessä, siis se että tiedetään mistä toisensa voi löytää, että tutkitaan ja analysoidaan kysymyksiä yhdessä ja siirrytään toimintaan, tapahtuvat kaikki suhteessa saavutettuun yhteisyyteen, eikä sillä ole mitään tekemistä periaate- tai poliittisten ohjelmien, lippujen tai enemmän tai vähemmän naamioitujen puolueiden kanssa. Epämuodollinen anarkistiorganisaatio on siksi tietty nimenomainen organisaatio joka muodostuu yhteisyyden ympärille.

Sen jäsenmäärällä on epäilemättä taipumus kasvaa, mutta tämä ei ole toiminnan päätarkoitus. Tällä tavalla syntynyt elin löytää kehittyessään yhteiset välineet tilanteeseen puuttumiseksi. Ennen kaikkea analyyttiselle tarkastelulle välttämättömän keskustelukanavan, kuten lehden tai zinen, joka pystyy antamaan osviittaa hyvin monenlaisiin kysymyksiin ja ongelmiin sekä kehittymään vertailukohdaksi, johon nähden ryhmät ja yksittäiset toverit jatkuvasti tarkastelevat yhteisyyttä tai käsitysten eroavaisuuksia.

Toiseksi nämä nimenomaiset ryhmät voivat muodostaa myös perusrakenteita, joiden tarkoitus ei ole kasvattaa mitään tiettyä liikettä, vaan sitoa mukaan riistettyjä joiltain tietyiltä kamppailun alueilta. Tästä näkökulmasta katsottuna pysyvän rakenteen luominen tiettyjen kysymysten käsittelemiseksi on vain hajottavaa. Perusrakenteilla on yksi ainoa päämäärä. Kun tämä päämäärä on saavutettu tai kun yritys epäonnistuu, rakenne tilanteen mukaan joko laajenee yleiseksi kapinaksi tai purkautuu.

On painotettava, että vaikka yhteisyys on epäilemättä epämuodollisen organisaation kasassa pitävä peruspiirre, niin sen elossa pitävä peruspiirre on aina toiminta. Jos se rajaa itsensä vain yhteisyyteen, tulee kaikista suhteista hedelmättömiä, sellaisten ihmisten juonittelevaa perfektionismia joilla ei ole parempaa tekemistä kuin yrittää salata halunsa olla tekemättä mitään.

Tässä kosketellut kysymykset ansaitsevat syvempää pohdiskelua, ja kutsumme kaikkia tovereita ottamaan osaa niistä käytäviin keskusteluihin.

AUTONOMINEN PERUSSOLU
^{(Autonomous Base Nucleus)}

Joukkorakenteet, autonomiset perussolut, yhdistävät yksittäisen epämuodollisen anarkistiorganisaation sosiaalisiin taisteluihin.

Autonominen perussolu ei ole aivan uusi taistelun muoto. Näiden rakenteiden kehittämistä on yritetty Italiassa viime vuosikymmenen aikana. Merkittävimpiä yrityksiä olivat Torinon Rautatietyöläisten Autonominen Liike¹ ja Comison risteilyohjustukikohtaa vastustavat itsehallinnoidut liitot².

Uskomme, että vallankumouksellinen taistelu on epäilemättä joukkotaistelu. Siksi on nähdäksemme luotava rakenteita jotka pystyvät organisoimaan mahdollisimman monia riistettyjen ryhmiä.

Olemme aina suhtautuneet syndikalismin mahdollisuuteen kriittisesti, johtuen sekä sen rajallisuudesta välineenä että sen traagisesta historiallisesta kutistumisesta, jota minkäänlainen anarkistinen kaunistelu ei voi kätkeä. Siksi päädyimme ehdotukseen rakentaa autonomisia perussoluja, joilla ei ole minisyndikalististen rakenteiden piirteitä ja joilla on toisenlaiset tavoitteet ja organisaatiosuhteet.

tovereiden keskuudessa on törmätty suureen vaikenemisen ja käsityskyvyttömyyden muuriin

Näiden rakenteiden kautta on yritetty luoda yhteys yksittäisen anarkistiliikkeen ja sosiaalisten taisteluiden välille. Tovereiden keskuudessa on törmätty suureen vaikenemisen ja käsityskyvyttömyyden muuriin, mikä on estänyt toteuttamasta tätä organisaatiomenetelmää. Juuri toiminnan hetkellä ilmenee erimielisyyttä tovereiden välillä, jotka ovat periaatteessa kaikki samaa mieltä anarkistisesta propagandasta, kamppailusta valtiota vastaan, itsehallinnosta ja suorasta toiminnasta. Organisointivaiheeseen siirryttäessä meidän on kuitenkin kehitettävä projekti joka vastaa luokkien välisen yhteenoton tämänhetkistä tasoa.

Perinpohjaiset yhteiskunnalliset muutokset ovat johtaneet käsittääksemme siihen, ettei voida ajatella että yksi ainoa rakenne voisi sulkea sisäänsä kaikki sosiaaliset ja taloudelliset kamppailut. Ja joka tapauksessa, miksi riistettyjen pitäisi liittyä johonkin tiettyyn anarkistijärjestöön ja tulla sen osaksi voidakseen käydä taisteluaan?

Tapaa jolla yhteiskuntaa -riistoa- pyöritetään, voidaan muuttaa radikaalisti vain vallankumouksen keinoin. Tästä syystä yritämme puuttua tilanteeseen kapinallisella projektilla. Tulevat kamppailut voivat johtaa myönteiseen tulokseen vain, jos selvennetään millainen on epämuodollisen anarkistiorganisaation ja autonomisten perussolujen muodostaman joukkorakenteen välinen suhde, ja toteutetaan se käytännössä.

Solun tärkein tavoite ei ole lakkauttaa valtiota tai pääomaa, joita vastaan on käytännössä mahdoton hyökätä niin kauan kuin ne ovat olemassa yleisinä käsitteinä. Solun tarkoitus on taistella ja hyökätä tämän Valtion ja tämän Pääoman pienempiä ja helpommin tavoitettavissa olevia rakenteita vastaan kapinallista menetelmää käyttäen.

Autonomiset perusryhmät ovat joukkorakenteita ja muodostavat kohtaamispinnan epämuodollisen anarkistiorganisaation ja sosiaalisten kamppailuiden välille.

Solun sisällä toimiva organisaatio erottuu seuraavista piirteistä:

1. autonomia kaikista poliittisista, syndikalistisista ja ay-voimista;
2. jatkuva konflikti (jatkuva ja voimakas taistelu kohti päätettyjä päämääriä, ei hajanaisia, satunnaisia väliintuloja);
3. hyökkäys (kieltäytyminen myönnytyksistä, sovittelusta tai sopimuksista, jotka kyseenalaistavat hyökkäyksen kohti valittua tavoitetta).

Mitä päämääriin tulee, niistä päätetään ja niitä toteutetaan hyökkäyksissä repressiivisiä, sotilaallisia ja tuotantorakenteita jne. vastaan. Jatkuva konflikti ja hyökkäys ovat olennaisen tärkeitä.

solun tarkoitus on taistella ja hyökätä tämän Valtion ja tämän Pääoman pienempiä ja helpommin tavoitettavissa olevia rakenteita vastaan

Nämä hyökkäykset järjestää solu yhteistyössä yksittäisten anarkistirakenteiden kanssa, jotka tarjoavat käytännöllistä ja teoreettista tukea kehittämällä toimintaan tarvittavien menetelmien etsintää, osoittamalla repressiosta vastuussa olevia rakenteita ja henkilöitä, sekä tarjoamalla vähimmäispuolustuksen vallan tekemiä poliittisia tai ideologisia kaappausyrityksiä tai suoraa repressiota vastaan.

Ensisilmäyksellä yksittäisen anarkistiorganisaation ja autonomisen perussolun välinen suhde saattaa näyttää ristiriitaiselta. Yksittäinen rakenne seuraa kapinallista näkemystä, kun taas perussolu näyttäisi olevan aivan toisessa, välillisen kamppailun todellisuudessa. Tämä kamppailu pysyy tällä tasolla kuitenkin vain alussa. Jos analyysi, johon projekti perustuu, käy yksiin riistettyjen omien etujen kanssa siinä tilanteessa jossa he ovat, niin on mahdollista että taistelun seuraus on kapinallinen. Tietenkään tämä seuraus ei ole varma. Sitä ei voi taata kukaan.

Tätä menetelmää on syytetty epätäydellisyydestä ja siitä ettei se ota huomioon, että hyökkäys yhtä tai useampaa rakennetta vastaan johtaa aina repression lisääntymiseen. Toverit voivat pohdiskella näitä syytöksiä. Meidän mielestämme kamppailun lopputulosta ei voi koskaan tietää etukäteen. Jopa rajoitetulla taistelulla voi olla mitä yllättävimpiä seurauksia. Ja joka tapauksessa eri kapinoiden -kapea-alaisten ja rajoitettujen- kehittymistä vallankumoukseksi ei voi koskaan taata etukäteen millään menetelmällä. Etenemme yrityksen ja erehdyksen menetelmällä, ja sanomme jokaiselle jolla on parempi menetelmä - jatkakaa.

o.v.

1. Ks. Workers' Autonomy (Bratach Dubh);
2. Ks. Insurrection No. 0

LÄHEISRYHMÄ
^{(The Affinity Group)}

(Suomentajan alkusanat: 'Läheisryhmä' on jollain tavalla vakiintunut käännös käsitteestä Affinity Group, mutta ei avaa sen kaikkia merkityksiä. Läheisyyden ohella affinity merkitsee myös mm. yhteisyyttä, samanhenkisyyttä ja yhteenkuuluvuutta. Tässä suomennoksessa affinity on yksin esiintyessään käännetty pääsääntöisesti yhteisyydeksi, affinity group taas läheisryhmäksi.)

Toisin kuin usein ajatellaan, tovereiden välinen yhteisyys ei riipu sympatiasta tai tunteellisuudesta. Kyse on toisen tuntemisesta, sen tietämisestä mitä he ajattelevat yhteiskunnallisista asioista ja miten he uskovat pystyvänsä osallistumaan sosiaaliseen yhteenottoon. Usein tämä tovereiden keskinäisen tuntemisen syventäminen laiminlyödään kokonaan, mikä haittaa tehokasta toimintaa.

Kysymys taistelussa käytettävän organisaation muodosta on yksi vaikeimpia kysymyksiä joita anarkistit ovat historiansa aikana kohdanneet.

Asteikon yhdessä päässä ovat individualistit, jotka torjuvat kaikki vakaat suhteet; toisessa taas ne, jotka kannattavat pysyvää organisaatiota joka toimii perustamishetkellään laaditun ohjelman mukaisesti.

Kapinallisesta näkökulmasta katsottuna kummassakin yllä kuvatussa muodossa on kritisoitavaa.

Kun individualistit valitsevat luokkavihollisen ja hyökkäävät sitä vastaan, he ovat joskus paljonkin edellä aikansa taisteluvalmiimpia luokkaosia, eikä heidän tekojaan ymmärretä. Pysyvien organisaatioiden kannattajat taas päin vastoin odottavat usein siihen asti kunnes koossa on huomattavan suuri määrä riistettyjä, jotka osoittavat miten ja milloin hyökätä luokkavihollista vastaan. Edellisten toiminta on reilusti yleistä kamppailun tasoa edellä, jälkimmäisten taas aivan liikaa jäljessä.

Yksi syy tälle puutteelle on mielestämme laajemman näkökulman puuttuminen.

Kellään ei tietenkään ole varmaa ja aukotonta reseptiä. Siitä huolimatta voimme kiinnittää huomiota joissain organisaatiomuodoissa näkemiimme rajoitteisiin ja esittää mahdollisia vaihtoehtoja.

Yksi niistä tunnetaan "läheisryhmänä".

Käsite vaatii selittämistä.

Yhteisyys sekoitetaan usein tunteeseen. Vaikka nämä käsitteet eivät olekaan täysin erillisiä, ei niitä tulisi pitää synonyymeinä. Saatamme kokea yhteisyyttä sellaisten tovereiden kanssa joista emme välttämättä henkilökohtaisesti pidä, ja päinvastoin.

Pohjimmiltaan yhteisyys toverin kanssa tarkoittaa heidän tuntemistaan ja tuon tuntemisen syventämistä. Kun tuo tietämys toisesta kasvaa, voi yhteisyys kasvaa niin että se mahdollistaa yhdessä toimimisen, tai se voi kutistua niin että toimiminen käy käytännössä mahdottomaksi.

Toisen tunteminen on ääretön prosessi, joka voi jäädä mille tahansa tasolle riippuen olosuhteista sekä päämääristä joihin yhdessä pyritään. Näin ollen voi löytää yhteisyyttä tehdä joitain asioita, mutta ei toisia. Puhe toisen tuntemisesta ei selvästikään tarkoita sitä, että olisi välttämättä puhuttava henkilökohtaisista ongelmista, vaikka ne voivatkin olla tärkeitä silloin kun ne muuttuvat esteeksi keskinäisen tuntemisen syventämiselle.

Tässä mielessä toisen tunteminen ei välttämättä tarkoita intiimiä suhdetta. Tarpeellista on tietää miten toveri suhtautuu niihin yhteiskunnallisiin kysymyksiin joita luokkataistelussa tulee vastaan, miten hän ajattelee puuttuvansa niihin, mitä keinoja hänen mielestään tulisi käyttää tietyissä tilanteissa, jne.

Ensimmäinen askel tuntemisen syventämiseksi tovereiden välillä on keskustelu. Erilaisten ongelmien välttämiseksi olisi hyvä selvittää lähtökohdat esimerkiksi kirjoituksen muodossa.

Läheisryhmä tai useampi muodostuu käytännössä sitten kun olennaiset periaatteet on selvitetty. Tovereiden välisen tuntemisen syventäminen jatkuu sekä heidän toimiessaan ryhmänä että ryhmän toimiessa osana laajempaa todellisuutta. Tämän prosessin aikana he oppivat usein tuntemaan toisensa paremmin, ja tovereiden välille syntyy usein vahvoja siteitä. Tämä on kuitenkin yhteisyyden seuraus, ei sen ensisijainen päämäärä.

Usein toverit toimivat juuri päinvastoin. He aloittavat jonkinlaisen toiminnan ja hoitavat välttämättömät selvitykset vasta myöhemmin, ilman että ovat missään vaiheessa arvioineet millaista yhteisyyden tasoa tarvitaan ylipäätään minkään tekemiseen yhdessä. Asiat jätetään sattuman varaan ikään kuin ryhmässä syntyisi jonkinlainen selvyys automaattisesti sen muodostuessa. Tietenkään näin ei tapahdu. Ryhmä jää joko polkemaan paikoilleen koska sillä ei ole mitään selvää suuntaa, tai sitten se seuraa niiden tovereiden suuntaa joilla on selkeimmät käsitykset siitä mitä he haluavat tehdä - samalla toiset raahautuvat mukana, eivätkä useinkaan ole kovin innostuneita tai todella sitoutuneita.

Läheisryhmä puolestaan huomaa suuret mahdollisuutensa ja suuntaa välittömästi kohti toimintaa. Se ei perustu osanottajiensa määrään. Se perustuu suunnitelmallisesti yhdessä toimivien ihmisten laadulliseen voimaan joka kehittyy toiminnan myötä. Paitsi että se on yksi rakenne anarkistisessa liikkeessä ja sen toiminnassa - propaganda, suora toiminta, ehkä lehden tekeminen, työskentely epämuodollisen organisaation sisällä - niin se voi myös suunnata katseensa ulospäin, muodostaa perussolun tai jonkin muun massarakenteen ja näin osallistua tehokkaammin sosiaaliseen yhteenottoon.

Koko alkuperäisteksti johdantoineen pdf-pamflettina: The Question of Organisation; A Recent Analysis