Vallankumouksellisesta solidaarisuudesta

Haluaisimme nostaa esiin keskustelua vallankumouksellisesta solidaarisuudesta. Tuntuu ettei aina ole ihan selvää mitä sillä tarkoitetaan ja miten se käsitetään, mitä ihmiset tarkoittavat solidaarisuuden osoituksillaan. Pidämme tärkeänä tunnistaa itsemme taisteluissa, siitä mitä niiden ympärillä on ja mihin ne virheellisesti sotketaan. Näemme usein ihmisiä käyttämässä tätä toiminnan muotoa välttämättömänä vastauksena mellakalle, hyökkäykselle tai kapinalle jossain toisaalla samaan aikaan, kaukana päivittäisestä sosiaalisesta ympäristöstään. Näin ollen mietimme onko tämä sitä mitä solidaarisuuden tulisi merkitä, ja olemme valmiita kyseenalaistamaan jopa sen tarkoituksen, kun otetaan huomioon miten se on täysin eristynyt ja irrallaan sekä tuontitavarana otetusta taistelusta että paikallisesta todellisuudesta. Sabotaasi voi päämääränä itsenään tarkoittaa joskus paljon enemmän kuin sabotaasi pelkkänä vastauksena toisten symboleihin. Vallankumouksellisen solidaarisuuden idea kasvaa yleisestä jo olemassa olevasta taistelusta sen osana, tai pikemminkin laajennoksena, joka ajoittain löytää yhteyksiä muihin taisteluihin. Sen sisältö, puhti tai tarkoitus, sen symbolit, keinot tai kieli ei muutu toisten vaikutuksesta - se vain saa innoitusta silloin kun tunnistamme niistä itsemme. Jos meillä ei valmiiksi ole mitään mikä saa meidät kaduille, jotain joka saa meidät liikkeelle tai jonka puolesta taistella, silloin toisten teot luovat sen mitä teemme, ja emmekö ilman sitä tekisi mitään? Todellakin, olkoon sitten niin, jos ei ole mitään taistelua josta solidaarisuus kumpuaa.
Emme ole poliitikkoja tai autonomisteja jotka välittömästi tukevat tietyistä perusteista lähtevää taistelua. Vallankumouksellinen solidaarisuus on aina kriittistä solidaarisuutta omilla keinoillamme, omilla sanoillamme, omasta näkökulmastamme. Kun sellaiset ihmiset joutuvat hyökkäyksen kohteeksi joita ei välttämättä pidetä anarkistipiirien tovereina, kipinöi sydämissämme silti solidaarisuus sellaisen tunnistamisen pohjalta joka ylittää kaulassa roikkuvat logot tai kaveripiirit. Tuli leviää tuosta tunnistamisesta. Samaan aikaan, kun tunnetuista anarkispiireistä tulevat toverit kapinoivat, emme halua suuremman vallankumouksellisen päämäärän orjien tapaan seurata esitettyä agendaa, jos emme voi tunnistaa itseämme kirjoituksista tai kaduilta. Emme liity mukaan pelkästään seuraamisen vuoksi. Haluamme aina nähdä asiat omin silmin, ja sulattaa tiedon yksilölllisesti omiin sydämiimme. Se tekee solidaarisuudesta vahvan; sillä se räjähtää edessämme, ei sen takia että se on toisten suunnittelemaa.

Näin ollen solidaarisuus toisia kohtaan ei tarkoita kaikkien eroavaisuuksiemme siloittamista; vaan pelkästään toisten tunnistamista taistelevina yksilöinä. Henkilön tai ryhmän ei tarvitse välttämättä olla hyvä ystävä, toveri tai "vallankumouksellinen subjekti". Mutta olemme usein huomanneet kuinka anarkistit eivät uskalla puhua "keskenään" näistä eroavaisuuksista, silä he pelkäävät vahingoittavansa liikkeen voimaa. Tässä oletetaan että olisi olemassa yhdenmukainen ryhmä, ikään kuin olisimme yhtä suurta onnellista perhettä. Anarkisteina pidämme yksilöllisiä näkökulmiamme tärkeinä, eikä meidän näin ollen tule aina olla samaa mieltä. Sitä ei pidä pelätä. Muiden kamppailuun osallistuvien kritisointi ei välttämättä tarkoita että olemme vastustajia/vihollisia tai haluamme heidän olevan vankilassa. Tovereiden ja kaikkien muiden vangitseminen on asia jonka lopettamisen puolesta taistelemme. Olisi järjetöntä jättää jotain jäljelle muureista joita vastaan taistelemme, jotta voisimme jättää niiden sisään ne harvat joiden kanssa emme tule toimeen joko henkilökohtaisesti tai poliittisesti. Laittamatta itseämme toisten jalanjäljille, toisten saappaisiin jotka ovat väärää kokoa, kävelemme mieluummin paljain jaloin eri metsien läpi ja kiipeämme eri vuorille päästäksemme sinne minne haluamme. Myöhemmin saatamma jopa löytää toisemme uudestaan. Emme pelkää konfliktia tovereidemme kanssa, pelkäämme kehon ja mielen vangitsemista. Kritiikki terävöittää ajatuksiamme ja merkkaa yksilöllisiä askeleitamme.

Näin ollen tapamme osoittaa solidaarisuutta on riippumatonta siitä mitä komiteat pyytävät. Se on lähellä sitä miten näemme taistelumme jatkon; se on kuuro dogmaattisten strategistien kutsumalle väkivallattomalle lailliselle toiminnalle, eikä se välitä kuuluisien poliitikkojen ja älykköjen valokeiloista. Jos esimerkiksi itseorganisoitunut vankien yhteenliittymä luo sateenvarjokomitean kollektiiviselle vastarinnalle sitä vastaan mihin heidän elämänsä on pakotettu, tunnustamme tuon halun hengittää muurien läpi, riippumatta niistä ohjenuorista joilla kampanja vangitaan komitean käsiin. Haluamme vapaudellamme liittyä tuohon taisteluun, menettämättä kuitenkaan persoonaa jota olimme ennen kuin saimme inspiraation elää tätä vastarintaa heidän kanssaan. Saatamme myös jatkaa taistelua itseksemme. Kukaan ei voi sanoa meille mitä työkaluja tai sanoja saamme tai emme saa käyttää. Itse asiassa vaatimuksemme taistelulle saattavat tulla eri lähteistä kuin heillä, tai mennä kohti eri keskustelua, mutta askeleemme tulee aina olemaan meidän. Lopulta, kun kuuluisien puolue, hartaiden uskovaisten jengi, käskee meidät kadulle vapauttamaan "syyttömät", sokean oikeuden noitavainon uhrit, saattaa olla niin että olimme jo valmiiksi siellä, ja saatoimme jopa yrittää avata ovia vapauteen "syyllisille". Heikoilla, idoleilla, uhreilla ja sankareilla on aina roudarinsa, mutta me emme etsi vallankumouksellisia subjekteja, emmekä halua olla niitä.

Jos vallankumouksellinen solidaarisuus on olemassa ympärillämme, se on aina jatkoa sille taistelulle jota olemme eläneet. Se on yhteydessä johonkin mitä toiset aloittivat heittämällä tulipallon jonnekin mistä saatoimme ottaa sen kiinni, ja me jatkamme sen heittämistä eteenpäin. Meidän ei tarvitse odottaa että toiset tekevät jotain ensin; olemme omassa taistelussamme siinä maailmassa joka meitä ympäröi, omassa todellisuudessamme; tässä ja nyt. Kun saamme innoitusta toisilta (kaukana tai lähellä), meidän ei tarvitse mennä heidän alueelleen, seurata heidän symbolejaan, vaan levittää tulta auktoriteetin symboleihin ja niiden avustajiin jotka piinaavat meitä päivittäin. Mutta voimme esimerkiksi nähdä että monissa paikoissa ei tapahtunut paljoa mitään, ja yht'äkkiä monet heräsivät hiljattaisen Kreikan kapinan jälkeen; tai pikemminkin vastasivat tuohon kapinan purkaukseen. On hyvin tärkeä ymmärtää että tuo kapina ei puhjennut vain Alexandros Grigoropoulosin taposta joulukuun alussa, vaan se räjähti tulesta joka oli palanut jo muutaman vuoden ajan rajusta, paikallisesta ja sitkeästä taistelusta esivaltaa ja riistoa vastaan. Meillä on täällä sama tilanne! Eikö kakarat taistele poliisia vastaan Amsterdamin lähiöissä joka päivä? Eikö Hollannin vankiloissa ole kapinoita, vaikka sitten kuinka pieniä? Eikö meillä ole pomoja jotka käyttävät meitä hyväkseen? Eikö meillä ole pankkeja jotka varastavat tulevaisuutemme? Eikö meillä ole valtiota joka tekee meistä vankeja jatkuvasti kasvavaan vankilaan? Joka päivä... mikä anarkistisen taistelun köyhyys tämän osoittaa? Odottavatko ihmiset syytä? Kutsua? Vapahtajaa? Joskus taistelun aloittamiseen tarvitaan jatkumon sijaan "ensimmäinen" kipinä innoittajaksi sytyttämään hiilet, mutta taistelun pitäisi aina olla oma.

Tehdään oma taistelumme, tehdään sosiaalinen sota.

Alkuteksti:
On Revolutionary Solidarity (325collective)