Metsähallitus hakkaa vanhaa metsää Lapissa

Luonto-Liitto vaatii Metsähallitusta lopettamaan suojelemattomien erämaametsien hakkuut Metsä-Lapissa
http://www.luontoliitto.fi/tiedotteet/?p=475

Perjantaina 30. tammikuuta 2009

Valtion liikelaitos Metsähallitus on joulukuussa 2008 ja alkuvuodesta 2009 hakannut luonnontilaisia erämaametsiä Sallan, Savukosken ja Kittilän kuntien alueella. Hakkuut pirstovat ja kaventavat läntisen Euroopan laajinta alkuperäisluonnon keskittymää.

Luonto-Liitto on tyrmistynyt valtion tavasta kohdella ikimetsiä, joiden se itsekin on todennut säilyneen hakkuutoiminnan ulkopuolella eli luonnontilaisina. Suomi on sitoutunut kansainvälisin sopimuksin pysäyttämään monimuotoisuuden heikkenemisen (mm. Countdown 2010 -hanke), mutta tuhoaa silti monisatavuotiasta luonnonmetsää.
- Hakkuut ovat kansainvälisen tason häpeätahra. Metsähallitus pyrkii hakkuilla tietoisesti heikentämään luontoarvoja sekä rikkomaan yhtenäisiä aluekokonaisuuksia ja yhteyksiä olemassa oleviin suojelualueisiin, sanoo Teppo Rämä Luonto-Liiton metsäryhmästä.

Suomessa toimiva metsäteollisuus ajaa parhaillaan pysyvästi alas huomattavaa osaa kapasiteetistaan. Tässä tilanteessa riippuvuus ulkomaisten ostajien päätöksistä kasvaa, eivätkä he katso hyvällä luonnonmetsistä peräisin olevaa sellua.

- Valmistelemme Eurooppaan suuntautuvaa kampanjointia, joka aloitetaan, ellei näiden luonnonmetsien tuhoamista lopeteta, kommentoi Luonto-Liiton puheenjohtaja Mauno Särkkä.

Vaikka puun tarve vähenee, uhraa valtion liikelaitos metsätaloudelta säästyneitä erämaita ulkomaille karkaavalle metsäteollisuudelle. Samaiset alueet ovat tärkeitä muun muassa virkistyskäytölle, matkailulle ja porotaloudelle. Metsähallituksen toiminta Metsä-Lapissa ei ole ekologisesti, sosiaalisesti eikä taloudellisesti järkevää.

Metsähallituksen tihutyöt Metsä-Lapissa: kansalaisen mietteitä
http://www.luontoliitto.fi/juttu/?p=45

Ensiksi epäuskoinen, kysyvä ihmetys. Vaaran viertä kiertävän metsäkoneuran, metsäautotien poskeen kasatun pöllipinon pätkityt puuvanhukset saavat epäilemään omia silmiä. Autosta uloshyppääminen ja pinon viereen pyrähtäminen osoittavat kuitenkin, että vika ei ole silmissä, ei liioin ikkunalasissa, vaan todellisuudessa. Painajainen valveilla.

Kilometrejä lähimmästä ihmisasutuksesta, neljättä sataa metriä merenpinnan tason yläpuolella, alas revitty metsä, vielä arpeutumaton maa ja aukon vieressä ennen viime päiviä satoja vuosia seisseen luonnonmetsän maallisia jäännöksiä, kliinisen siististi pinottuna.

Metsä-Lapin lainsuojattomista metsäerämaista on kantautunut hiljainen valitus. Punakynä kartalla piirtää tänä talvena uhrattavien ja jo uhrattujen alueiden rajat. Metsän aikaperspektiivissä vasta aikuistuva valtakunta – Suomi – tekee selvää jälkeä vanhemmistaan, surmaten ja myyden kokonaisia eloyhteisöjä, ajaen liikkuvaisen metsänväen maanpakoon.

Me, tämän kansakunnan jäsenet, koetamme ymmärtää ja käsittää, mitä on tapahtunut. Ja mitä vielä tapahtuu. Kauhutarina täytyy tallentaa, kuka sitä muutoin uskoisi? On varottava linssin huurtumista ahdistuneesta puhinasta kameran takana. Raivattu ura johdattaa silminnäkijän yhä uusille hävityksen näyttämöille.

Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana Metsä-Lapin metsät ovat kärsineet valtavia menetyksiä: ennen yhtenäinen erämaa-alue on pilkottu maisemaa pirstovin hakkuin eristettyihin, muutamiin suojeltuihin saarekkeisiin ja näiden kupeessa uhattuina roikkuviin alueisiin. Luonto-Liitto, Greenpeace ja Suomen luonnonsuojeluliitto ovat rajanneet Metsä-Lapin alueelta kahdeksan jo suojeltuihin alueisiin liittyvää ainutlaatuista - kirveenkoskematonta tai vain kevyttä poimintaa kohdannutta - erämaa-aluetta, esittäneet näitä jo vuosia suojeltavaksi.

Joka vuosi Metsähallitus nakertaa suojelemattomia alueita edelleen, yhä hajottaen ja eristäen. Ahmatunturi, Moukavaara, Jooseppitunturi Sallassa ja Savukoskella saavat kukin osansa. Pokka-Pulju, Peurakaira ja Painopää Sodankylässä ja Kittilässä odottavat autuaan tietämättöminä vuoroaan. Valtio omistaa, valtio hakkaa, valtio myy. Ja Stora Enso ostaa. Kuten sodankäynnin etiikkaan ja estetiikkaan kuuluu, häviäjiä kohdellaan mahdollisimman alentavasti: vuosisatoja vanhat aihkit kohtaavat loppunsa porisevassa sellukattilassa; kuka pyyhkiikään takamustaan näiden vanhusten muistolla?

Kaikkien jäljellä olevien rajattujen erämaa-alueiden hakkaaminen vastaisi enimmilläänkin vain 2 %:a Lapin hakkuista, 1,6 %:a valtionmetsien vuotuisista hakkuista, hädin tuskin yhtä promillea Suomen metsäteollisuuden vuosittaisesta puunkäytöstä. Irvokkaasti korvaamaton menetys luonnossa näkyy marginaalisena tuottona.

Kuvat on otettu, lähetetty eteenpäin, neuvotteluja käydään. Odotuksen tunnit ja päivät piinaavat odottajaa. Jokainen jahkailtu hetki koneet louskuttavat merkittyjä leimikoita, pian urakka on päätöksessään. Viralliset väylät, neuvottelut ja poikkipuoliset sanat tarpovat tahmeaa polkuaan: aika ei koskaan ole suojelijan – hidastajan ja pysäyttäjän – puolella.

Kansalainen pohtii rooliaan, keinojaan ja mahdollisuuksiaan, vastuutaan: puolustaako ainutlaatuista elämää kylmäkiskoista ja välinpitämätöntä järjestelmää vastaan ja millä keinoilla? Rakkaus elämään, huoli sen tulevaisuudesta ja tieto sen ahdingosta asettavat asioita oikeisiin mittasuhteisiin. Periksi ei saisi antaa. Katumus käyttämättä jätetyistä taistelemisen mahdollisuuksista on katumuksen kipeintä sorttia.

Harri Kuokkanen