Ajatuksia kokouksista ja tapaamisista...
Pohdinnat | lauantai, 24.01. 2009 @ 23:57
Katselukertoja: 800
- "Emme voi saada kokouksista irti sen enempää kuin mitä kukin meistä pyrkii niihin laittamaan... Kun ei ole avoimuutta kuuntelemiselle, siis kun ei kiinnitetä huomiota uusiin ajattelun alueisiin, omiin ajatuksiin, huomaamme aina toistavamme samoja asioita, mikä tahansa onkaan keskustelun aiheena. Takertuneena uskoomme kuin kirkossa... toistamme rituaalejamme voidaksemme mennä takaisin koteihimme kyseenalaistamatta juuri mitään. Kunnes koittaa seuraava keskustelu."
- Massimo Passamani
Passamani kuvailee kokousta "tutuksi ja turvalliseksi paikaksi", jossa kuitenkin "tuntee aina olonsa hieman turhautuneeksi". Selvästikin harvinaisia ovat ne hetket kun ihmiset poistuvat kolme tuntia kestäneestä sadan hengen tapaamisesta positiivisin mielin ja innostuneena. Tämä turhautumisen tunne on usein laajalti ennustettu lopputulos, jota tavataan pitää jonkinlaisena väistämättömyytenä. Mutta sen ei tulisi olla väistämätöntä. Eikä meidän pitäisi antaa tällaisten rituaalisiksi ja mukavan turvallisuushakuisiksi muuttuneiden prosessien johtaa ennalta arvattaviin lopputuloksiin. Välttääksemme tämän ennustettavuuden, täytyy kysyä kysymyksiä. Mistä kumpuaa tämä turhautuminen kokouksissa? Miksi jatkamme tätä turhautumista vaalivien rakenteiden toistamista? Ja, mitä vaihtoehtoja on?
Yleiskokous, agendat, tavoiteohjelman ja esityslistojen asettaminen, sekä palaute ja arviointi ovat nyt erottamaton osa niitä puitteita joissa tapaamisemme pidetään. Ehkä juuri nämä puitteet ja rakenteet ovat turhautumisemme takana. Voisiko olla niin, että mielikuvituksen puutteen takia emme ole luoneet mitään parempaa, ja nojaamme sellaisiin keskustelun ja pohdinnan rakenteisiin, jotka syvimmältä olemukseltaan ovat ristiriidassa keskustelujemme teoreettisen sisällön kanssa?
Tietyt kommunikoinnin työkalut hallitsevat tapaamisiamme kasvavassa määrin. Fläppitaulut, powerpoint -esitykset, käsimerkit, puheenvuorojen jakaminen (moderointi), jäykät tavoiteohjelmat ja esityslistat, palautekeskustelu, jakautuminen ryhmiin, ryhmien purku... lista jatkuu. Nämä ovat yhtiöiden kokoushuoneista syntyneitä työkaluja joiden tarkoitus on edistää tuottavuutta, tehokkuutta ja ennalta haluttujen tulosten saavuttamista. Keskustelujemme ja suhteidemme rikastamisen ja syventämisen sijaan ne edistävät käyttöarvomme kasvattamista. Näiden menetelmien kautta olemme entistä eristyneempiä ja kauempana toisistamme, samalla kun aidot yhteytemme rapistuvat hitaasti. Nämä rakenteet eivät ole johtaneet pelkästään kommunikaation tapojemme heikkenemiseen, vaan ne on heikentäneet myös sitä tapaa millä lähestymme kommunikaatiota.
Nämä rakenteet ovat synnyttäneet lähestymistavan joka on kaukana keskusteluamme täyttävästä puheesta itse tekemisestä ja itseorganisoitumisesta. Meistä on tullut tavoiteohjelmien ja esityslistojen orjia, sekä palautefetisistejä. Aivan liian usein alistumme auliisti ja kiitollisesti 'puolueettoman' puheenvuorojen jakajan vallan alle. Sen sijaan että käyttämämme osallistavat rakenteet vapauttaisivat meidät hierarkiasta ja puheoikeuden puutteesta, ne mahdollistavat sellaisen erkaantumisen tason, joka nostaa esiin tuotantoon ja kuluttamiseen pohjautuvan dynamiikan. Sen sijaan että pohtisimme yksilöllisesti päämääriä, kysymyksiä ja tavoitteita, me etsimme niitä puheenjohtajien ja tavoiteohjelmien suunnalta. Näiden rakenteiden ja työkalujen tarkoitus ei kuitenkaan ole korvata osallistumistamme kokouksiin, vaan edistää sitä. Tämän seurauksena, kun osallistumisemme tai sitoutumisemme ei enää vie kokousta eteenpäin, annetaan päätösvalta näille työkaluille. Usein käy sitten niin että työkalut eivät onnistu täyttämään niille esitettyjä vaatimuksia, ja näin niistä tulee esteitä kokouksen edistymiselle. Saattaa myös käydä niin että tämä työkalujen (esimerkiksi puheenvuorojen jakajan, tavoiteohjelman tai esityslistan) päätösvalta hyväksytään ja sitä jopa ylistetään, mikä johtaa ei-toivottujen hierarkioiden luomiseen. Joka tapauksessa, löydämme itsemme taas kerran istumasta turhautuneena kokouksessa.
Voisiko olla niin, että turhautumisemme kokouksiin kumpuaa rakenteista joiden puitteissa tapaamme; työkaluista jotka viime kädessä suuntaavat huomiomme pois itseorganisoitumisen teorioista, prosessista suhteessa tulokseen, laadusta, sekä heittäytymisestä tuntemattomaan. Olemme ehkä turhautuneita, koska käytäntömme on kasvavassa määrin erillään teoriastamme.
Voisiko myös olla mahdollista että tapaamistemme perusteet lisäävät turhautumistamme?
Tapaamisemme perustuvat siihen että läsnäololla on jonkinlainen kaikkia koskettava ja yhdistävä tarkoitus. Logistisella ja käytännöllisellä tasolla on välttämätöntä löytää tämä yhteinen tarkoitus tapaamiselle. Ja tämä yhteisyyden[1] etsintä on tietenkin tärkeimpiä syitä sille että ylipäätään järjestämme tapaamisia! Turhautumista syntyy kuitenkin silloin kun oletetaan että kaikki tapaamiseen osallistuvat jakavat kokonaisvaltaisesti tämän yhteisyyden. Tai sanotaan se niin, että turhautumista esiintyy kun tapaaminen omaksuu identiteetin, ja meistä kaikista tulee tuon identiteetin määrittäjiä. Niin tapahtuu, kun oletetaan että tapaamistemme perusteiden tulisi olla symboleja yhteisyyteen johtaville, määrittäville identiteeteille.
Sen sijaan että lankeaisimme kiusaukseen määrittää tapaamiselle identiteetti, saattaisi olla vähemmän turhauttavaa nähdä se kokoontumispaikkana monille yksilöllisille minuuksille, jotka luovat mahdollisuuksia ihmisten lähentyä toisiaan. Tulisi myös korostaa sitä että tämän tapaamistemme perustana olevan yhteisyyden etsimisen takana täytyy olla halu löytää yhteisyyttä ja solidaarisuutta toiminnan kautta. Emme tapaa teorisoidaksemme äärettömiin tyhjiössä, vaan soveltaaksemme tätä teoriaa toiminnassamme.
On myös mahdollista että osa tapaamisissa tuntemastamme turhautumisesta syntyy rakenteista joilla onnistumista mitataan. Tapaamisten arvoa on tapana arvioida tuottavuuden pohjalta laadun sijaan. Tuntuu siltä että mitään ei ole saavutettu, jos ei synny konkreettisia loppupäätelmiä, kiinteitä päivämääriä ja täsmällisiä kohteita. Tuo tunne kasvaa usein epäonnistumisen tunteeksi. Yhteisen tai yksilöllisen onnistumisen tunteen kokeminen ei ole vain toivottavaa, vaan myös välttämätöntä kamppailun kestävyyden kannalta. Siitä ei tässä ole kyse. Kyse on siitä että kysytään mistä tai miten tämä onnistumisen tunne saadaan. Määrittämällä uudet ehdot sille mikä tapaamisessa on arvokasta, saatamme ehkä turhautua harvemmin siitä jos kapitalistisen logiikan luomia ja vahvistamia tuottavuuden odotuksia ei onnistuta saavuttamaan. Emme ehdota että meidän tulisi tinkiä odotuksistamme, vaan haastaa vallitsevat rakenteet laadun pohjalta.
Aiemmin kysyttiin miksi toistamme jatkuvasti tapaamisia, jotka turhauttavat ja jatkuvasti epäonnistuvat rikastuttavien ja innoittavien kanssakäymisten luomisessa. Yksi syy sille että jatkamme näiden rakenteiden uudelleen luomista on siinä, että niistä on tullut ensisijainen kehys joiden puitteissa voimme tavata suuren joukon ihmisiä. Luomme näitä tilanteita voidaksemme tavata ja keskustella kasvokkain, lisätäksemme elävää puhetta kyberäänien kakofoniaan, ja jotta meillä olisi reaaliaikaisia yhteyksiä joilla on mahdollisuus olla sekä välittömiä että pohtivan hitaita tavalla johon internet ei koskaan pysty. Suoraan sanottuna, haluamme joskus vain puhua vapaammin ja tuntea jonkinlaista etäisyyttä turvallisuuden ja valvonnan kaikkialla vallitsevaan haamuun.
Epäilemättä on monia positiivia syitä sille miksi meidän tulisi tavata toisiamme. Jotta voisimme löytää vaihtoehtoisia rakenteita jotka vähentävät turhautumistamme, voisi olla hyvä idea pohtia mitä pinnan alla olevia motiiveja on yllämainitulle kanssakäymiselle ja vaihdolle. Yritämmekö rakentaa käytännöllisellä ja yhtenäisellä tavalla toimivia verkostoja? Vai yritämmekö laajentaa ymmärrystämme erilaisista yhteyksistä ja kokemuksista? Pyrimmekö koordinoituun yhtenäiseen toimintaan? Vai pyrimmekö itse asiassa vahvistamaan henkilökohtaisia suhteita ja yhteisyyksiä? Näitä kysymyksiä kysymällä valmistaudumme paremmin tapaamisiin. Ymmärrämme omat henkilökohtaiset syymme sille miksi osallistumme niihin, ja käsitämme paremmin mitä niiltä haluamme. Kun huomaamme ettei meitä huvita osallistua keskusteluun, olemme valmiita kysymään itseltämme miksi ja miten voimme toimia tilanteen muuttamiseksi. Olemme valmiita huomaamaan milloin emme ole tyytyväisiä johonkin rakenteeseen, kyseenalaistamaan tuon rakenteen ja etsimään vaihtoehtoja.
Vastausten löytäminen näihin kysymyksiin saattaa helpottaa kaikista iskukykyisimpien ja tyydyttävimpien rakenteiden löytämistä tapaamisia varten. Voimme alkaa tutkia nyt väsyneiltä ja kuluneilta vaikuttavien kaavojen tarkoituksenmukaisuutta. Voimme kysyä onko tavoiteohjelma, agenda, todella välttämätön keskustelun kannalta, ja tarvitseeko meidän todella varata aikalokeroita jokaiselle mahdolliselle aiheelle mitä tapaamisissa saattaa nousta esiin. Voimme haastaa ajoituksen ja aikataulujen kankeuden, ja sen sijaan lähestyä muuttuvuutta ja joustavuutta. Voimme vastustaa luonnolliselta vaikuttavaa tarvetta täsmällisille muistiinpanoille ja palauteelle kaikesta mitä tapaamisen aikana on eri yhteyksissä sanottu.
Poistamalla tapaamisiimme liittyvät turhakkeet ja purkamalla täysin niiden mekanismit, voimme alkaa vähentämään turhautumistamme, kun tunnistamme ja rakennamme erilaisia tapaamistapoja joilla löytää yhteisyyttä, ja joiden avulla toimia yhdessä ja solidaarisuudessa toistemme kanssa. Näin tekemällä huomaamme toivottavasti olevamme vähemmän turhautuneita, ja harvemmin kokouksissa jotka eivät voisi vähempää kiinnostaa...
Kääntäjän viitteet:
1. Affinity. Tässä käännetty hieman kokeilevasti 'yhteisyys', jolla on koitettu tavoittaa affinity -käsitteen ulottuvuutta, jossa kyse on pelkän samanhenkisyyden lisäksi henkilökohtaisesta yhteyden tunteesta.
Alkuteksti:
"Thoughts on our meetings together..." (325 #6, s.17-18)
