Solidaarisuutta ilman ennakkoluuloja

Tulisiko päätös tiettyjen vankilajärjestelmää vastaan kamppailevien vankien poliittisesta tukemisesta, ja kampanjoiden rakentamisesta heidän tuekseen, riippua pelkästään siitä rikoksesta mikä edelsi heidän vangitsemistaan? Välittämättä siitä kuinka paljon he ovat politisoituneet vankilassa ja kuinka omistautuneita he ovat taistelulle, eivätkö tietyt vangit ansaitse tukea sen takia millaista elämää he viettivät ennen kuin heidät pidätettiin ja heitettiin vankilaan?
Mitä tulee "yhteiskunnallisten" vankien taistelujen tukemiseen, tai niiden vankien tukemiseen jotka on vangittu jostain rikoksesta joka ei ole näkyvän poliittinen (vaikkakin voidaan sanoa että kapitalistisessa järjestelmässä, jossa suunnaton enemmistö vangeista tulee väistämättä yhteiskunnan köyhimmistä ja osattomimmista osista, kaikki vangit ovat jollain tapaa poliittisia), onko asiallista tukea niitä jotka on alun perin tuomittu vaikkapa omaisuuteen kohdistuneista rikoksista, mutta ei missään nimessä niitä jotka on vangittu esimerkiksi murhasta, kiristyksestä tai jopa raiskauksesta? Ovatko jotkut vangit rikostensa takia niin parantumattomasti toivottomia, ettei yhtään mikään mitä he tekevät tai miksi he muuttuvat voi koskaan oikeuttaa poliittisen tuen ja solidaarisuuden antamista heille? Tulisiko meidän tässä suhteessa haudata eroavaisuutemme poliisin, oikeuslaitoksen ja kapitalistisen median kanssa, ja yhtyä heidän loputtomasti propagoimaan näkemykseensä siitä että jotkut yksilöt, jotka ovat vankilassa vakavista väkivaltarikoksista ja kaikista "sairaimmista teoista", ansaitsevat tulla ikuisesti demonisoiduksi, halveksituksi ja pysyvästi ihmiskunnasta ulossuljetuksi?

Suurin osa vangeista joutuu vankilaan rikoksista ja käyttäytymistavoista, jotka lähes kokonaan liittyvät elinikäiseen kokemukseen köyhyydestä, osattomuudesta ja hyväksikäytöstä, ja he ovat suurimmilta osin tuotteita ja uhreja yhteiskunnasta, joka on törkeän eriarvoinen ja luokkaerojen riivaama. Selvästikin jotkut ihmiset päätyvät vankilaan yrittäjähenkisestä rikollisuudesta ("urarikolliset") ja petomaisesta väkivallasta, mutta nämä ovat pieni vähemmistö koko vankiväestöstä, ja etenkin "urarikolliset" ovat vähiten todennäköisiä vaarantamaan varhaisen vapautumisensa ryhtymällä poliittisesti aktiiviseksi vankilassa, tai ottamalla yhteyksiä radikaaleihin poliittisiin ryhmiin ulkopuolella. Tosiasiassa vangit jotka kaikista todennäköisimmin ryhtyvät vastakkainasetteluun ja konfliktiin vankilajärjestelmän kanssa ovat niitä, jotka alunperin vangittiin kaoottisen väkivaltaisista ja raivontäytteisistä rikoksista.

Vallankumouksellinen musta amerikkalaisvanki George Jackson kirjoitti kirjeessään ystävälle: "Minut otettiin kiinni ja tuotiin vankilaan 18-vuotiaana, koska en pystynyt sopeutumaan. Valtion toiminnastani kokoama luettelo näyttää kuin se olisi kymmenen miehen tekosista koottu. Se leimaa minut rosvoksi, varkaaksi, murtovarkaaksi, kulkuriksi, huumeriippuvaiseksi, asemieheksi ja murhaajaksi." Jacksonin kokemukset vankilasta tunnetusti muuttivat hänet poliittisesti tiedostavaksi vankijohtajaksi ja Mustien Pantterien omistautuneeksi jäseneksi, kunnes San Quentinin vankilan vartijat murhasivat hänet 1971.

Vankien keskuudessa vaihtelevuudet tuomioon johtaneissa rikoksissa hukkuvat nopeasti yhteiseen kokemukseen tukahduttamisesta ja kollektiivisista vastoinkäymistä. Lukuun ottamatta perinteistä vihamielisyyttä seksuaalirikollisia kohtaan, vangit eivät tuomitse ollenkaan toistensa rikoksia, ja he lyöttäytyvät hyvin nopeasti yhteen yhteistä selviämistaistelua varten. Veljeys ja sisaruus kamppailevien ja järjestäytyvien vankien keskuudessa on todellinen välttämättömyys, ja sen luoma tarmokkuus tuntuu sydämessä. Saattaa olla että vankilan suljetussa maailmassa "normaalit" käyttäytymisen ja moraalin arvot kääntyvät päälaelleen ja korruptoituvat, sillä tuo maailma on täytetty ihmisillä joita normaali yhteiskunta pitää lainsuojattomina ja lainrikkojina, ja niitä vahtii yksilöt jotka ovat usein valmistautuneet hakkaamaan, vammauttamaan ja välillä myös murhaamaan ehdottoman kontrollin etujen nimissä. Saattaa myös olla että äärimmäisen tukahduttamisen, taistelun ja selviytymisen olosuhteissa sillä ei ole enää mitään väliä mikä alunperin toi vankilaan, kun edessä on äärettömästi tärkeämpi tarve pysyä yhdessä ja kollektiivisesti vastustaa järjestelmää, joka kohtelee heitä kaikkia jonain ei-täysin-ihmisinä, jotka eivät ansaitse perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia.

Vankien keskuudessa syntyy väistämättä kiistoja ja jakoja, joita vartijat usein ruokkivat suuremman kontrollin mahdollistamiseksi, ja jotkut vangit ryhtyvät yhteistyöhön vangitsijoidensa kanssa. Se luo hajottavan epäilyksen, joka vaikeuttaa luottamusta ja solidaarisuutta. Mutta yhteisen ja avoimen kapinoinnin hetkinä kaikista luonnollisin ja voimakkain taipumus vankien keskuudessa on lyöttäytyä yhteen ja kehittää uusia suhteita, mitä tahansa ja kuka tahansa he ovat saattaneetkin olla vapautensa hetkinä.

Niiden ulkopuolella olevien poliittisten aktivistien, jotka epäröivät vankien tukemista niiden alkuperäisten rikosten vuoksi, tulisi pohtia seuraavaa: kun vangit kapinoivat ja taistelevat vastaan, heitä vastaan kohdistetaan kaikista julmimpia ja rajuimpia tukahduttamistoimia, sillä kun valtio on eristänyt ja leimannut heidät, ja media demonsoinut, ehdollistettu ja manipuloitu "yleinen mielipide" pitkälti tukee vankilajärjestelmän toimia vankien hakkaamiseksi takaisin ruotuun. Kieltäytyminen tunnustamasta ja tukemasta vankien taisteluja puhtaasti siltä pohjalta miten he elivät ennen vankilaan joutumista, on yhtä kuin asettumista järjestelmän puolelle heitä vastaan, sekä viittaamista siihen suuntaan että he saavat mitä ansaitsevat; se viittaa myös piintyneeseen keskiluokkaiseen ennakkoluuloon ja pelkoon työväenluokkaisia rahvaanpaholaisia kohtaan, sekä vankilajärjestelmän oikeutuksen hiljaiseen hyväksyntään.

On epäilemättä totta, että jotkut vangit, välittämättä siitä kuinka raakoja ja raaistettuja he ovat saattaneet olla ennen vangitsemistaan, muuttuvat radikaalisti ihmisinä vankilakokemuksen seurauksena, ja joskus päätyvät syvästi kannattamaan vallankumouksellista politiikkaa. Silti, kun tällaisilta vangeilta kiistetään tunnustus ja tuki silloin kun he taistelevat poliittisesti vastaan, kiistetään myös mahdollisuus tällaisten ihmisten syvään muuttumiseen kamppailun tuloksena. Tosiasiassa vankila voi olla, ja usein on, tulikoe joidenkin vankien radikaalille muuttumiselle ja syvälle politisoitumiselle, ja kuten kaikissa äärimmäisten tukahduttamisen ja vastarinnan paikoissa ja alueilla, vankilat perimmäisen luonteensa vuoksi tuottavat vallankumouksellisia ja yksilöitä jotka taistelevat määrätietoisesti vastaan. Yhdysvalloissa mustien radikaalit ryhmät, kuten Mustat Pantterit tai Symbionese Liberation Army, olivat vankien ja entisen vankien ohjaamia niin käytännössä kuin teoriassa; George Jackson, Eldridge Cleaver, H. Rap Brown, Malcolm X jne., jokainen heistä radikalisoitui vankilassa, jonne he joutuivat tuomittuina rikoksista kuten ryöstö, raiskaus, huumekauppa, paritus ja törkeä väkivalta.

Niiden jotka eivät ole koskaan kokeneet äärimmäistä köyhyyttä ja syrjintää, jotka eivät koskaan ole kokeneet vangitsemista ja vankilassa tapahtuvaa epäinhimillistä raakuutta, on helppo olla moraalipuristeja niiden ihmisten käytöksestä jotka ovat niitä kokeneet - se on keskiluokkainen taipumus ja asenne, joka perustuu tietämättömyyteen, ylimielisyyteen ja köyhien halveksuntaan, ja se tunkeutuu joidenkin sellaisten ihmisten luonteeseen jotka väittävät pääseensä kokonaan eroon keskiluokkaisista vaikutteistaan. Tällaisia ovat myös jotkut "anarkistit".

Selvästikään vankilat eivät ole täynnä mukavia ihmisiä, ja molemmin puolin vankilan jakoa, niin vartijoissa kuin vangeissa, on yksilöitä jotka ovat todella pahasti järjestelmän epäinhimillistämiä. On vaikea kuvitella heidän elävän turvallisesti tavallisten ihmisten parissa yhteisössä; mutta silti on ihan toinen juttu tulisiko vankilainstituution olla olemassa heidän rajoittamisekseen, sillä tuo instituutio on heidän epäinhimillisyytensä pääaiheuttaja. Tässä on kyse siitä että tapahtumaympäristön luonteesta ja asiayhteydestä johtuen, vankilassa tapahtuvien kamppailujen edustajina, lietsojina ja järjestäjinä ovat usein ihmiset, jotka alunperin joutuivat vankilaan mitä tuhoavimmasta ja väkivaltaisimmasta käytöksestä. Se sai heidät sinne, ja valtio käyttää sitä oikeuttamaan heidän myöhemmän raa'an kohtelunsa. Suurin osa britannian 60-, 70- ja 80-lukujen merkittävimmistä vankilakapinoista oli sellaisten ihmisten järjestämiä ja johtamia, joita valtio ja media kuvaili "psykopaatteina", "terroristeina", "gangstereina" ja "murhaajina". Ihmisinä, joita jotkut jyrkän periaatteelliset anarkistit epäilemättä pitäisivät kelvottomina saamaan mitään tukea ja solidaarisuutta.

Vankilassa, kuten kaikissa muissakin paikoissa joissa tukahduttaminen on äärimmäisen terävää ja selviytyminen rankkaa, taistelu ei ole abstrakti käsite tai ajatus. Se on elämisen välttämättömyys, ja erittäin tärkeä ehto kunniakkaalle ja arvokkaalle selviytymiselle. Ja ennen kaikkea se painaa leimansa vaistoihin siitä mikä on todellinen vihollinen.

Todellinen vankituki, jos se tarkoittaa yhtään mitään, on saman vaiston ilmaisemista, ja kaikkien niiden sisällä olevien tukemista, jotka taistelevat yhteistä vihollista vastaan.

John Bowden
6729,
HM Prison Glenochil,
King OMuir Road,
Tullibody,
Scotland
FK10 3AD

John Bowden istuu elinkautista 80-luvun alussa tekemästään raa'asta murhasta.

Teksti englanniksi:
Solidarity Without Prejudice by John Bowden (325collective)

Aiemmin John Bowdenilta:
Takaisin vastarintaan (7.11.2008)
Skotlanti: William Johnston voitti nälkälakkonsa (7.11.2008)
Skotlanti: William Johnston ollut kuukauden nälkälakossa (3.10.2008)