(Itse) tuho on luomista

Emme unohda joulukuun 6. päivän yötä helposti. Se ei johdu siitä, että Alexisin murha olisi käsittämätön. Niin paljon kuin valtion väkivalta yrittääkin pukea itsensä tuottavampiin suvereniteetin muotoihin, se palaa aina sille rakkaisiin ja arkkityyppisiin väkivallan muotoihin. Se säilyttää rakenteessaan aina valtion, joka ei noudata modernistista vaatimusta kurinalaistaa, tarkkailla ja kontrolloida kehoa - vaan päättää mieluummin tuhota tottelemattoman kehon, valitsee maksaa tästä päätöksestä koituvan poliittisen hinnan.
Kun kyttä huutaa "hei, sinä siellä", subjekti jolle tämä komento on suunnattu ja joka kääntää kehonsa auktoriteetin suuntaan (kytän huudon suuntaan) on lähtökohtaisesti viaton, koska se reagoi ääneen, arvostellen sitä auktoriteetin tuotteena. Sillä hetkellä kun subjekti kieltäytyy tottelemasta tätä kehotusta ja uhmaa sitä, vaikka tämä tottelemattomuuden hetki olisi miten hillitty tahansa (vaikka ei heittäisikään kyttäautoa kohti molotovia vaan vesipullon), niin sillä hetkellä auktoriteetti menettää merkityksensä ja siitä tulee jotain muuta: repeämä joka on korjattava. Kun fasistikytän miehistä kunniaa loukataan, hän saattaa jopa tappaa suojellakseen (kuten hän itse väittää) lapsiaan ja perhettään. Moraalinen järjestys ja miehen suvereniteetti - tai tavallisin symbolisen ja materiaalisen väkivallan muoto - mahdollisti Alexisin murhan; he väärensivät murhan, tuottivat sen "totuuden" ja tekivät siitä tosiasian.

Samaan aikaan traagisella kuoleman rajalla, joka antaa kuoleman varjon koskettamille elämille merkityksen, tulee todeksi myös kapina: tämä käsittämätön, ennalta-arvaamaton sosiaalisten rytmien, murtuneen aika/avaruuden, purkautuneiden rakenteiden, olevan ja tulevan välisen rajan kouristus.

Riemun ja leikin, pelon, intohimon ja raivon, hämmennyksen ja jonkinlaisen surevan, dynaamisen ja lupauksia täynnä olevan tietoisuuden hetki. Hetki joka joko säikähtää itseään ja säilyttää ne automaatiot jotka sen loivat, tai kiistää alati itsensä tullakseen joka hetki joksikin muuksi kuin mitä se äsken oli: jotta se välttyisi normaaliuden tukahduttamien kapinoiden kohtalolta, kohtalolta päätyä kapinaksi joka itseään puolustaessaan kehittyy vain uudeksi esivallan muodoksi.

Miten tämä kapina tuli mahdolliseksi? Mikä kapinallisten oikeus vahvistettiin, millä hetkellä, minkä murhatun kehon vuoksi? Miten tästä symbolista tehtiin yhteiskunnallinen? Alexis oli "meidän Aleximme", hän ei ollut mikään "toinen", ei ulkomaalainen, ei maahanmuuttaja. Lukiolaiset saattoivat samaistua häneen; äidit pelkäsivät oman lapsensa menettämistä; establishmentin äänet tekivät hänestä kansallissankarin. Tämän 15-vuotiaan keholla oli väliä, hänen elämänsä oli elämisen arvoinen, sen päättyminen oli hyökkäys julkista sfääriä vastaan - ja tästä syystä Alexisin sureminen oli mahdollista ja melkein välttämätöntä. Tämä sfääri kääntyi sellaista yhteisöä vastaan, jota me kapinalliset emme koe omaksemme, aivan kuten ei Alexiskaan kokenut. Tähän yhteisöön monilla meistä on siitä huolimatta etuoikeus kuulua, koska toiset pitävät meitä omana kansanaan.

Alexisin tarina kirjoitetaan sen lopusta alkaen. Hän oli hyvä poika, he sanoivat. Kapinan, jota me emme olisi mitenkään osanneet ennakoida, mahdollistivat murtumat auktoriteetissa itsessään: auktoriteetissa joka päättää mitkä kehot ovat minkään arvoisia valtasuhteiden sosiaalisessa verkostossa. Kapina, tämä hymni sosiaaliselle tavattomuudelle, on tavallisuuden tuote... Se on kapina "meidän oman" tuhotun kehomme puolesta, oman yhteiskuntaruumiimme puolesta. Luoti ammuttiin kohti koko yhteiskuntaa. Se oli haava jokaisessa porvarillisessa demokraatissa joka haluaa oman turvallisuutensa heijastuvan valtiosta ja sen elimistä. Luoti oli sodanjulistus yhteiskuntaa vastaan. Yhteiskuntasopimus rikottiin - konsensusta ei ole. Moraalinen ja poliittinen vastarinnan teko tuli mahdolliseksi, ymmärrettäväksi, oikeutetuksi, näkyväksi sillä hetkellä kun se tuli koko sosiaalisen kudoksen kattavan, vallitsevan symbolisen järjestyksen oikeuden sääntöjen ja ehtojen piiriin.

Tämä lähtökohta ei kumoa kansannousun oikeutusta. Sillä vallalla oleva Puhe, auktoriteetti joka nimeää asiat, joka antaa niille muodon ja merkityksen, vallalla olevien käsitysten joukko josta hierarkkisten sosiaalisten suhteiden kontrollointiin tarvittava sosiaalisen lokeroinnin ajatus on peräisin, nämä kaikki ovat jo valmiiksi sulkeneet ulkopuolelleen tämän yhteisön "huppupäiset nuoret". Heidät on ahdistettu nurkkaan yhteisön vaaralliselle rajavyöhykkeelle, jotta tottelemattomuudelle voitaisi määritellä rajat.

Sanotaan että meidän pitää vastustaa, mutta ei tällä tavalla, sanotaan, koska se on vaarallista. Se sosiaalinen oikeutus, johon törmäsimme tämän kaiken alussa, haluaa sanoa meille, että vaikka olemmekin ansassa auktoriteetin verkossa, vaikka olemmekin sen luomuksia, me olemme sen sisällä ja sitä vastaan; me olemme mitä me teemme muuttaaksemme sitä keitä me olemme. Me haluamme että tämä historiallinen hetki omaksuu sisällön jonka olemme itse määrittäneet, eikä sellaisia merkityksiä joista se voi paeta yhdessä yössä.

Tämä auktoriteetti ei voi ilman verenvuodatusta ylittää tottelevaisuuden ja autonomisen toiminnan välistä rajaa, sillä jos kapinallisten on kerättävä omaa maskuliinisuuttaan taistellakseen kyttiä vastaan, niin heidän on samaan aikaan myös kyseenalaistettava se, koska se muodostaa auktoriteetin jota he käyttävät kyttiä vastaan taistellessaan. Ja tämä ambivalenssi on meidän subjektiivisuutemme ytimessä, meidän ulkopuolellamme ja meidän sisäpuolellamme, hiljaisina öinä kun ihmettelemme mitä nyt on oikein meneillään, mikä on mennyt pieleen, ja kuulemme vain hiljaisuutta.

Mitään ei ole olemassa ilman siihen liitettyä merkitystä. Vastarinnan strategiat voivat muuttua auktoriteetin strategioiksi: Kaaos luo uuden hierarkian sosiaalisiin suhteisiin jollemme taistele itseämme vastaan samalla kun taistelemme maailmaa vastaan, joitain osia itsestämme, jotka muotoilimme osana tätä maailmaa: olemme kasvaneet tämän maailman asettamissa moraalisissa ja poliittisissa rajoissa, moraalis-poliittisissa siteissä joissa minä syntyy. Se muovaa itsensä uudelleen hierarkiaan, jos emme pääse eroon miehisestä machokäyttäytymisestä joka riehuu suunniltaan raivosta ja täysin tunteen viemänä, jos omaksumme näkökannat jotka lujittuvat auktoriteettiasemassa.

kapinoivat tytöt

--
(Self) destruction is creation (19.12.2008)