Fawda - Palestiinan tilanteesta

Tulostusvalmis pamfletti kirjastossa

Al-Halladjin ystävät

(teksti kirjoitettu 2001, eli ei kannata ihmetellä kun puhutaan Sharonista ja Arafatista. -suom.)

Kun kirjoitamme näitä sanoja, koko maailma seuraa henkeään pidätellen tapahtumia jotka tuhrivat verellä koko Lähi-idän. Emme tiedä luetteko tätä sellaisena aikana jolloin Israelin joukkojen toteuttaman palestiinalaisalueiden miehityksen aiheuttamat jännitteet ovat yhtä korkealla, vai onko kansainvälinen paine onnistunut jäähdyttämään Israelin hallituksen kiehuvan militaristista henkeä.

Sitä minkä tiedämme, mikä ajaa meidät puhumaan, ei voi näännyttää häpeän ja suuttumuksen pinnalliseen humanitaarisuuteen. Kaiken sen edessä mitä on tapahtunut, mitä tapahtuu, ja mitä on valmisteilla, tunnemme silkkaa vastenmielisyyttä niitä kohtaan, jotka ahdistuvat siitä että Betlehemin kirkon pyhyyttä saatetaan häpäistä, jotka ovat huolissaan siitä että arabiveri saattaa tahrata taivaallisen seimen; jotka syyttävät kaikkia Israelin valtion tekojen vastustajia juutalaisvastaisiksi, aivan kuin tuo valtio olisi synonyymi juutalaisille ihmisille; jotka vaativat meitä järkyttymään bunkkeriinsa suljetun palestiinalaisten valtionpäämiehen valon ja elon puutteesta; jotka yrittävät laittaa epätoivon summittaisen väkivallan samalle viivalle instituutioiden summittaisen väkivallan kanssa, tarkoituksenaan oikeuttaa jälkimmäinen puolustuskeinona edellistä vastaan; jotka vain haluavat tämän kaiken loppuvan, jotta he voisivat jatkaa autojensa tankkaamista halpaan hintaan.

Myönnetään se. Kuullessamme palestiinalaisalueilta tulevia uutisia, suusta ulos tuleva sana ei ole sama joka tulee ensimmäisenä mieleen. Kielemme saattavat ehkä puhua hävityksestä (extermination) - suuren ihmisjoukon häikäilemättömästä ja joskus järjestelmällisestä tuhoamisesta ja tukahduttamisesta - samalla kun aivomme ajattelevat kansanmurhaa (genocide) - etnisen, rodullisen tai uskonnollisen ryhmän järjestelmällistä tuhoamista, joka toteutetaan tuhoamalla yksilöt ja hävittämällä kulttuuriset arvot. Kansanmurha on paljon enemmän kuin pelkkä hävitys. Mutta se on termi jota jostain syystä kieltäydymme käyttämästä, sillä sen käyttö tällaisessa yhteydessä horjuttaisi monia perustuksia joiden varaan olemme rakentaneet maailmamme, sen rauhallisuuden ja hyvinvoinnin.

Kuinka voimme kutsua Israelin toimia kansanmurhaksi, kun meille on kerrottu kerta toisensa jälkeen kuinka kansanmurhat on menneisyyteen kuuluvia hirmutekoja, pahimmanlaatuisen sortovallan hedelmiä, joille ei ole sijaa läntisessä demokratiassa (jollainen Israel näin ollen on)? Oltuaan natsien tekemän kansanmurhan uhreja ja kärsittyään häpeällistä vainoa, kuinka tämän päivän juutalaiset, jotka näkevät itsensä Israelina, voisivat pitää teurastajan esiliinaa ja tehdä toisille sitä mitä heidät pakotettiin menneisyydessä kärsimään? Kaikki tämä on ristiriidassa turvallisuudentunteemme kanssa; ristiriidassa järjestyksen tarpeemme kanssa, kirjanpitäjän logiikkamme kanssa, joka määrittää hiljaisen kirjanpitäjän olemassaolomme. Unemme ja asioidemme rauhallisuus vaatii siitä, valtion propaganda vahvistaa sen: Palestiinalaisalueilla ei ole meneillään kansanmurha, siellä on vain käynnissä julmien terroristien armoton jahti, joka olosuhteiden tappavasta traagisuudesta johtuen aiheuttaa ankaria sivuvaikutuksia myös siviiliväestölle. Mutta jos asiat todella ovat näin, mitä voidaan sanoa numeroiden tatuoimisesta palestiinalaisiin vankeihin, jäätävä toisinto yhdestä kuvottavimmista natsien käytännöistä? Mitä voidaan sanoa talojen ja kokonaisten kylien tuhoamisesta, mitä myös tehtiin juutalaisia vastaan (ja jos tarkkoja ollaan, brittisotilaiden toimesta)? Mitä voidaan sanoa kaikista kuolleista - naisia, lapsia, vanhuksia - jotka eivät selvästikään mahdu median stereotyyppiin pyhää sotaa julistavasta fanaattisesta terroristista?

On selvää, että käynnissä olevan teurastuksen edessä ei ole kovin montaa vaihtoehtoa: joko hiljainen hyväksyntä, joka on samaan aikaan sekä tae että seuraus yhteiskuntarauhasta, tai erimielisyydestä kumpuava kyseenalaistaminen. Mutta jos se viedään loppuun asti, perimmäisiin seurauksiinsa asti, mihin tämä kyseenalaistaminen meidät vie? Kykenemmekö kuuntelemaan vastauksia?

Jos totta puhutaan, niin jos natsien kansanmurha juutalaisia vastaan olikin ensimmäinen oikeudessa tuomittu, ei se kuitenkaan ollut ensimmäinen toteutettu. Läntisen kolonialistisen laajenemisen historia 1800-luvulle asti - joka johti suurimpien ja vahvimpien Euroopan valtioiden luomiin imperiumeihin - on ennen kaikkea historiaa alkuperäisväestöjen järjestelmällisen teurastuksen jatkumosta (suurin näistä on Amerikan alkuperäisväen kansanmurha vuoden 1492 jälkeen).

Lyhyesti sanottuna, kansanmurha on ase jota valtio on aina käyttänyt. Ja olisi suuri virhe luulla että valtioiden turvautuminen joukkotuhontaan olisi voinut tapahtua vain menneisyydessä, kun pyrkimys uusien markkinoiden valloittamiseen yllytti Euroopan kruunupäitä lähettämään alamaisiaan seikkailuretkille rajojen tuolle puolen. Vaikka kansanmurhan käytännöt oli helpommin nähtävissä kolonialistisen laajentumisen aikana, sitä tapahtui - ja tapahtuu yhä - niiden rajojen sisällä, jotka valtio itselleen antoi muodostuessaan ja vakiintuessaan.

Yhdysvaltojen historia on tässä suhteessa esimerkillinen. Jopa uljas ja demokraattinen Yhdysvallat syntyi Amerikan alkuperäisväen kansanmurhasta. Sen toteutti armeija, joka oli lähetetty "vapauden" nimissä suojelemaan eurooppalaista alkuperää olevia siirtokuntalaisia; vapauden, joka oli saatu tuhoamalla kylät ja teurastamalla kokonaisia intiaaniväestöjä (tämä luonnollisesti herätti vastarintaa joka välillä kohdistui raivokkaana jopa siviiliväestöä vastaan). Me kaikki tiedämme miten se päättyi: Yhdysvaltojen hallitus otti haltuunsa kaikki intiaanialueet, salli muutamien selvinneiden elää ahtaissa ja epäterveellisissä reservaateissa läntisen kulutuksen eri muotojen hämmentäminä, kutistettuna kansantarulliseksi ilmiöksi ja turistinähtävyydeksi.

Euroopan valtiot itsessään kokivat ensimmäisinä nykypäivän suhteellisen yhdenmukaisuuden, mutta niiden täytyi selviytyä lukemattomien etnisten vähemmistöjen vastarinnasta. Jos baski- tai irlantilaiskysymykset ovat enää millään tavalla ajankohtaisia, se johtuu vain siitä että heidän taistelunsa on sinnitellyt näihin päiviin asti.

Mutta mikä tekee valtiot luontaisesti niin alttiiksi kansanmurhille? Se johtuu siitä miten ne pakottavat itse asiassa erilliset asiat kuviteltuun yhtenäisyyteen. Erilaisuuksien tukahduttaminen on osa valtiokoneiston normaalia toimintaa, sillä se pyrkii järjestelmällisesti standardoimaan sosiaaliset suhteet. Valtio ei tunnusta yksilöitä joiden välillä on eroja, ja jotka ovat näin ainutkertaisia. Se tunnustaa pelkkiä kansalaisia jotka ovat sen auktoriteetin edessä tasavertaisia ja näin ollen identtisiä. Valtio voi ilmoittaa olevansa olemassa, ja julistaa itsensä ainoaksi ja ehdottomaksi vallanpitäjäksi vain siellä missä sen ylivallan alla oleva väestö puhuu sen kieltä, kunnioittaa sen lakeja, seuraa sen tapoja, käyttää sen rahaa, harjoittaa sen uskoa. Kun tätä pelkistämistä ja yhdenmukaistamista ei voi jatkaa muodollisesti rauhanomaisin keinoin, valtio käyttää väkivaltaa. Kansanmurhan avulla valtio vain vie loppuun Toisen poistamisen, osoittaa kykynsä auktoriteettinsa saattamisesta voimaan, ja näin toteuttaa tarvitsemansa yhtenäisyyden.

Jos valtio oli jo muinaisuudessa taipuvainen kansanmurhiin, eivät asiat selvästikään muuttuneet kapitalismin nousun myötä; kapitalismin, joka pyrkii aina laajentamaan rajojaan jatkuvassa voittojen etsinnässään. Paljon parjattu globalisaatio on täydellinen esimerkki tästä. Siinä monikansallinen kapitalismi muuttaa koko planeettaa yhdeksi jättimäiseksi tavarataloksi.

Nykypäivänä ei enää suosita alkuperäisväestön fyysistä tuhoamista. Alkuperäisväestö pyritään pikemminkin kulttuurisesti käännyttämään, sen jälkeen kun se on ensin kukistettu taloudellisesti ja poliittisesti. Kapitalistinen yhteiskunta ei ole vain pelottavin ihmiskunnan koskaan kehittämä tuotantomekanismi. Se on myös kauhistuttavin tuhoamisen ja yhdenmukaistamisen kone. Kulttuuri, yhteiskunta, yksilö, avaruus, luonto... kaikkea riistetään; kaikkea täytyy riistää. Tässä käy selväksi miksi valtio ei jätä rauhaan sellaisia yhteisöllisiä elämänmuotoja, jotka jättävät maailman rauhalliseen, alkuperäiseen tuottamattomuuteensa. Tieto siitä että suunnattomia luonnonvaroja lojuu hyödyntämättöminä on sietämätöntä läntiselle kulttuurille, joka on historian kuluessa saattanut voimaan pakollisen valinnan: joko kulkee tuottavuuden polkua, tai katoaa. Kapitalistinen sivilisaatio purkaa ja tuhoaa kaikki ei-kapitalistiset sosiaaliset muodot, pakottaa kaikkialla voimaan erilleen lokeroidun kansalaisen mallin - demokratian perustan; kansalaisen, joka on kyvytön olemaan sosiaalisesti olemassa rahan, työn ja valtion abstraktien ja yhdenmukaistavien välitteiden ulkopuolella. Jos Israelin sotilaat käyttäytyvät tänään palestiinalaisia kohtaan enemmän tai vähemmän samaan tapaan kuin saksalaiset sotilaat käyttäytyivät juutalaisia kohtaan kuutisenkymmentä vuotta sitten, se ei johdu siitä että juutalaiset ja natsit ovat yhtä ja samaa, kuten moukkamainen juutalaisvastainen propaganda asian pyrkii esittämään, vaan koska sotilaat ovat kaikkina aikoina samanlaisia. Armeijan tehtävä on tuhota kaikki mikä saattaisi tuhota valtion. Hitlerin mukaan juutalaiset olivat uhka Saksalle, ja näin ollen hän koitti tuhota ne. Sharonin mielestä palestiinalaiset ovat uhka Israelille, ja näin ollen haluaa tuhota ne. Ongelma ei tässä ole juutalaiset, vaan Israelin valtio. Jos asiat kääntyisivät päälaelleen huomenna, ongelma ei olisi palestiinalaiset, vaan Palestiinan valtio (joka todennäköisesti yrittäisi tuhota juutalaiset, jos vain saisi tilaisuuden siihen). Toisin sanoen, Palestiinan konfliktiin ei löydy ratkaisua niin pitkään kun se säilyy institutionaalisen logiikan, poliittisen välittyneisyyden, ja valtioiden välisten sopimusten sisällä.

11.syyskuuta 2001 tapahtuneiden iskujen jälkeen, nyt kun "kamikazearabi" herättää läntisen maailman mielikuvituksessa samaa kauhua kuin "skalpeeraava punanahka" 1800-luvun lopulla, Israelin hallitus on päättänyt hyötyä tilanteesta ottaakseen askeleen lähemmäs palestiinalaisongelman lopullista ratkaisua. Jos Yhdysvallat pommittaa Afganistania ja Irakia arabiterrorismin vastaisen taistelun nimissä, miksi Israelin tulisi olla jyräämättä palestiinalaisalueita maan tasalle arabiterrorismin vastaisen taistelun nimissä?

Helposti voi ymmärtää miksi länsivallat eivät voi muuta kuin kallistua tukemaan Israelin valtiota. Kuinka he voisivat kieltää sitä tekemästä samaa mitä he itse ovat tehneet (mm. Amerikan alkuperäisväkeä, kaakkoisaasialaisia, mustia afrikkalaisia ja algerialaisia vastaan)? Kaiken sen jälkeen mitä heidän edeltäjänsä ovat tehneet juutalaisille, kuinka länsivallat voisivat tuomita juutalaisvaltion?

Ei ensimmäistäkään estettä, ei ainuttakaan jyrkkää tuomitsemista. Vain maltillisuusvaatimuksia ja mietoa kritiikkiä. Pahimmillaan muutaman talouspakotteen ottamista käyttöön. "Jos tuhoatte väestön, saatamme väliaikaisesti keskeyttää sitrushedelmienne tuonnin." Mutta koska yritys palestiinalaisten kansanmurhaan on käynnissä, eikä kukaan voi sitä kiistää, on länsivalloilla jäljellä vain yksi tie. Palestiinan pelastaminen muuttamalla se valtioksi. Tarjota palestiinalaisille samaa hyvitystä kuin juutalaisille toisen maailmansodan jälkeen. Kun hallitus tuhoaa niskoittelevan väestön viimeiseen henkeen, se voidaan oikeuttaa valtion omilla syillä. Kuten olemme nähneet, historia on täynnä vastaavia esimerkkejä. Mutta nykypäivän maailmassa ei sallita valtioiden välistä kannibalismia (mikä selittää Sharonin kiireen "puhdistaa" lopullisesti miehitetyt alueet... palestiinalaisista). Länsidemokraatit vaativat, että jos palestiinalaiset haluavat selviytyä, heidän täytyy tulla kaltaisiksemme. On välttämätöntä auttaa heitä niin että he saavat toimivan parlamentin, poliisin, virastot, tehtaat, ostoskeskukset, McDonaldsin, futisliigan, televisioon saippuaoopperaa ja - mikä jottei? - ehkä oman musiikkifestivaalin.

"Kaksi kansaa, kaksi valtiota" on iskulause, jota tänä päivänä levitetään patenttiratkaisuna ongelmaan. Tällä tavalla palestiinalaiset huomaavat olevansa paholaisen ja meren välissä; joko he katoavat maan päältä tai kuolevat Israelin armeijan kepin alle, tai he muuntuvat kapitalistiseksi sivilisaatioksi syömään Euroopan ja Amerikan diplomatian tarjoamaa porkkanaa. Kummassakin tapauksessa lopputulos on sama: palestiinalaiset eivät voi itse päättää miten elävät.

Tässä kohtaa kuvaan astuu Arafat, PLO:n johtaja ja viekas poliitikko, joka on jo vuosikymmenen ajanut palestiinalaisvaltion muodostamista. Huolimatta Israelin hallitsijoiden (kuten myös joidenkin arabien) häntä kohtaan tuntemasta vihasta, ja amerikkalaisten johtajien häneen kohdistamasta hyljeksinnästä, Arafatilla on keskeinen rooli tiellä kohti normalisaatiota. Ei ole sattumaa, että kaikki maailman hallitukset ovat varoittaneet Sharonia koskemasta häneen. Niillä on syynsä. Aivan kuin valistunut pomo neuvottelee aina mieluummin ammattiliittojohtajien kanssa kuin kohtaisi vihaiset lakkolaiset, samaan tapaan läntiset johtajat ovat mieluummin tekemisissä Arafatin kaltaisen valistuneen porvarin kanssa, kuin kohtaisivat modernia järkeä vastustavia innostuneita kapinallisryhmiä. Kaikesta huolimatta, Arafat on ainoan sellaisen organisaation johtaja, joka kykenee sulkemaan kapinoivat palestiinalaiset yksiin puitteisiin.

PLO saa voimansa monitahoisesta luonteestaan. Aseillaan, palestiinalaisten diasporan taloudellisella voimalla, kansainvälisellä tuellaan ja toimistollaan YK:ssa, PLO on valtion alkio ja pilakuva. Siitä löytyy häpeällisiä pyrkimyksiä, virkamiesten välisiä valtataisteluita, sekä toisinajattelijoiden säälimätöntä tukahduttamista ja sortoa hallitsemillaan alueilla. Mutta koska se ei ole vielä muodostanut kansallisvaltiota, se on myös poliittinen organisaatio, jonka sisällä ihmisten väliset suhteet vaalivat jälkiä muinaisesta solidaarisuudesta. Yksi sen johtajista, joka ei tulevassa palestiinalaisvaltiossa ole muuta kuin vallanhimoinen poliitikko, onnistuu yhä pitämään suoria suhteita taistelijoihin. Se mikä pätee PLO:hon, pätee vielä paremmin organisaatioihin joihin väki on lähtenyt mukaan kentällä. Yleisten komiteoiden kaaderit koostuvat yleisesti eri puolueiden militanteista tai PLO:n kannattajista, mutta tehtävien kokonaisuuden (armeijan liikkeiden valvonta, muonitus, ensiapu) toteuttavat kaikki, nuoret ja vanhat, miehet ja naiset, ja taistelukuoleman mystiikka toimii sitovana sementtinä.

Huolimatta palestiinalaisten kapinallisten kasvavasta epäluottamuksesta, etenkin sen jälkeen kun ääriainesta pidätettiin hyväntahdon eleenä länsimaiden yleisen mielipiteen suuntaan, PLO on kaikesta huolimatta keskeinen samaistumiskohta palestiinalaisille.

Meidän, jokaisen valtion ja isänmaan vihollisten, on helppo langeta kiusaukseen, jossa palestiinalaismassojen kansannousu asetetaan radikaalisti vastapuolelle neuvotteluja, ja jopa joidenkin PLO:hon yhteyksissä olevien ryhmien aseellisia toimia. Toisin sanoen, erotetaan palestiinalaiset ihmiset niistä huijareista, jotka väittävät edustavansa heitä. Tosiasiassa ei voida kiistää etteikö palestiinalaiskapinallisten sydämissä ole nationalistiset vaatimukset, aivan kuten ei voi kiistää sitä etteikö voimakkaat sotilastoimet ole auttaneet luomaan marttyyrin mystiikkaa koko väestössä, ja etenkin nuorten keskuudessa. Se on auttanut innostamaan mieliä ja yleistämään ensimmäisessä intifadassa nähdyn rohkeuden, joka nyt ruokkii toista. Se ei poista mihinkään sitä että tällaisen mystiikan olemassaolo on samaan aikaan yksi selkein merkki nationalistiseen yhteishenkeen pohjautuvan kapinan rajoituksista.

On helppo ymmärtää miten vuosikymmeniä kestänyt sorto ja valoisien tulevaisuudennäkymien puute voi muuttua rakkaudeksi taistelussa kuolemista kohtaan. Mutta ymmärtäminen ei tarkoita tuon tunteen jakamista. Itsensä räjäyttäminen supermarketissa ei johda vain yksittäisen taistelijan itsemurhaan, se johtaa koko palestiinalaisten vapaustaistelun itsemurhaan. Sen lisäksi että se on eettisesti vastenmielistä, on se myös taktisesti haitallista. Emme lukeudu niihin joiden mielestä virhe on siinä, että se provosoi Israelin armeijan tukahduttamistoimia, sillä se ei todellakaan tarvitse tuollaisia verukkeita väkivallalleen. Emme myöskään sano virheen olevan siinä että se aiheuttaa rauhansopimusten kariutumisen, sillä rauhaa ei voi olla niin pitkään kun on sortoa. Näiden sijaan virhe on ennen kaikkea siinä miten itsemurhaiskut kumoavat ja vääristävät epätoivoisen raivon takana olevat syyt palestiinalaisten taistelulle. Huolimatta lipuista ja pyhistä kirjoituksista, joihin ne kääritään, nämä syyt ovat yleismaailmallisia. Epätoivo on sokeaa, kykenee suureen voimaan, mutta siltä puuttuu purkautumiskanava. Palestiinalaisten terrorismi - toisin kuin Israelin, jolla se on vallan ilmaisukeino - on synonyymi kyvyttömyydelle. Välittömässä mielessä siitä syystä, että se ei kykene tuhoamaan Israelin valtiota. Pitkällä aikavälillä siinä mielessä, että se etäännyttää mahdollisesti solidaariset kapinalliset kaikkialla maailmassa, myös Israelissa. Kun terroristit kylvävät tuhoa bussimatkustajien ja kaupan asiakkaiden keskuudessa, ne eivät itse asiassa hyökkää Israelin valtiota vastaan, vaan väestöä. Summittainen väkivalta vain vahvistaa syytökset siihen liitetystä juutalaisvastaisuudesta, ja sulkee tekijät aina vain enemmän nationalistiseen umpikujaan. Ymmärrettävän vihan sumentamina sadat palestiinalaiset ovat valmiita kuolemaan, kysymättä itseltään miten tai miksi tai ketä vastaan tai minkä puolesta. Keinojen sokeus sokaisee myös taistelun tarkoituksen suhteen. Tästä syystä ryhdytään joko PLO:n sotilaaksi tai Jumalan Puolueen (Hizbollah) uskovaiseksi, tai sheikin ja kiihkoilijoiden (Hamas) työkaluksi. Tämä ei johdu mistään arabien oletetusta "luonteesta", käsitys, joka yrittää kätkeä rasisminsa kulttuurierojen tunnistamisen taakse.

Palestiina on ollut vuosisatojen ajan ihmisten risteyspaikka. Sija tuhansille kulttuureille, jotka kykenivät elämään yhdessä repimättä vuoron perään toisiaan palasiksi. Jos siitä on tullut kaikista äärimmäisimmän fanaattisuuden maa, se johtuu siitä että tilanne edistää tiettyjen tahojen pyrkimyksiä. Ja kun kuusitoistavuotias tyttö räjäyttää itsensä taivaaseen, hänen aivopesunsa hoitaneet poliittiset ja uskonnolliset johtajat edistävät hänen uhrauksellaan omia pyrkimyksiään. Palestiinalaisten terrorismi päätyy näin ollen olemaan hyödyllistä vain valtiolle: Israelin valtiolle, sillä sen ansiosta palestiinalaiset voidaan demonisoida; tulevalle palestiinalaisvaltiolle, sillä se saa valtion tunnustamisen näyttämään ainoalta keinona torjua terroria.

Luonnollisestikin on olemassa repeämän linja, jonka toisella puolen on mahdollisuus kapinaan koko sitä maailman kokonaisuutta vastaan, joka on tuottanut sietämättömät olemassaolon olosuhteet palestiinalaisille, ja toisella puolen yritys kapinan avulla siepata nurkkaus tuosta maailmasta (palestiinalaisvaltio). Mutta tämä linja on hiuksenhieno, ja muuttuu jatkuvasti. Se purkautuu ruohonjuuritason järjestäytymisen sisällä, yhteisöllisissä ryhmissä, kamppailun hetkissä, ja yksilöiden itsensä kautta ajatuksissa, tunteissa ja toiminnassa. Mutta turha piilotella sitä että tällä hetkellä sille ei ole paljoa mahdollisuuksia tulla esiin, kun otetaan huomioon ei-nationalististen sosiaalisten liikkeiden puute; liikkeiden, joihin ihmiset voisivat samaistua. Ennen kaikkea täytyy tarkastella Israelin riistettyjen kanssa käydyn yhteisen taistelun puuttumista. Olisi virhe ajatella Israelia yhdenmukaisena yhteiskuntana. Todellisuudessa sen rakenteessa on pakolla tehtyjä eroja. Juutalaisten yhtenäisyyden kauniin puheenparren takaa paljastuu esimerkiksi jako sefardi- ja aškenasijuutalaisiin (puhumattakaan Israelin arabeista, yhteiskuntahierarkian pohjasakasta). Edelliset ovat niitä joiden alkuperä on Välimeren alueella, ja jotka muodostavat väestön köyhimmän osan; jälkimmäisten alkuperä on Länsi- ja Keski-Euroopassa sekä Yhdysvalloissa, ja he muodostavat poliittisen ja taloudellisen eliitin. Kumpaan näistä kahdesta ryhmästä kuuluu ne siirtokuntalaiset, jotka elävät miehitetyillä alueilla ja joutuvat eniten kärsimään palestiinalaisten kostoiskuista? Ne on tietenkin sefardijuutalaisia. Aivan kuin menneinä vuosisatoina kolonialismi palveli erinomaisesti Euroopan valtioita keinona torjua sisäisiä jännitteitä luomalla ulkoisen varoventtiilin, samoin tänään Israelin valtio löytää kansallisen yhtenäisyytensä taistelusta palestiinalaisia vastaan.

Niin pitkään kun riistetyt juutalaiset ja palestiinalaiset eivät tunnusta jaettua tilannettaan, eli siis, eivät tunnusta sitä yhdessä, molempien taistelut jäävät puutteellisiksi, eikä niillä ole mahdollisuutta viedä käynnissä olevaa konfliktia vallankumoukselliseen suuntaan.

Mitä meihin tulee, niin vahvistamalla solidaarisuuttamme sorrettuja palestiinalaisia kohtaan, tarkoituksemme ei ole romantisoida heidän tilannettaan. Sen sijaan pyrimme osoittamaan sen mikä heidän vastarinnassaan on yleismaailmallista. Haluamme myös vastustaa pasifismia, joka haluaa sujuvan siirtymän markkinoiden ikuiseen hiljaisuuteen. Haluamme sosiaalisen sodan kaikkia niitä vastaan, jotka tukevat palestiinalaisten kansanmurhaa (ennen kaikkea Israelin valtio) tai heidän institutionaalista kansalaiskesyttämistään (kaikki muut valtiot, myös PLO).

Kuten varmaan on jo käynyt ilmi, kyse ei ole palestiinalaisvaltion tukemisesta. Emme halua jonain päivänä huomata olevamme liitossa vanhojen uhrien kanssa, jotka ovat muuttuneet teurastajiksi; kansallisen kapitalismin kanssa, joka sortaa proletariaattia omissa nimissään; hallitsijoiden kanssa, jotka olivat kansannousun aikaan lempeitä, ja muuttuivat sitten byrokraateiksi, riistäjiksi ja kiduttajiksi. Emme halua tukea palestiinalaisvaltiota, joka seuraa Israelin valtion esimerkkiä, pyrkimällä oikeuttamaan tulevat hirmutekonsa menneisyydessä koetuilla vääryyksillä. Näin ollen kyse ei ole siitä että pakotetaan Israelin valtio kunnioittamaan palestiinalaisten oikeuksia, tai uuden palestiinalaisvaltion perustamisen tukemisesta. Kyse on pikemminkin siitä että aletaan harjoittamaan karkuruutta, kieltäytymistä, sabotaasia, hyökkäystä; tuhoa jokaista auktoriteettia, kaikkea valtaa ja kaikkia valtioita vastaan.

Tulkoon Betlehemin kirkko jyrätyksi maan tasalle, mikäli se auttaa palestiinalaisten vapauttamisessa. Kuolkoon Arafat nälkään ja janoon, jos se merkitsee palestiinalaishallinnon loppua. Pääsköön epätoivo raivona valloilleen, jos se tietää kuinka suunnata itsensä Israelin armeijaa vastaan. Pysähtykööt automme keskelle katua, jos se kumoaa alistuneen osallisuutemme käynnissä olevaan kansanmurhaan. Muuttukoon Lähi-idässä liekehtivä juutalaisten ja palestiinalaisten kiista sosiaaliseksi kiistaksi, joka kykenee leviämään kautta planeetan, mikäli se on ainoa tapa jolla laittaa loppu tälle orjuudelle, johon raha ja valta pakottaa kaikkialla.

Milloin ja miten se alkoi

Juutalaiset ovat vuosisatojen ajan kokeneet Diasporan, hajaantumisensa kaikkialle maailmaan. Ilman aluetta johon juurruttaa itsensä ja jossa instituutiot voisivat vakiintua, juutalaisilla ei ollut valtiota, mutta he muodostivat jatkuvassa liikkeessä olleen yhteisön. Heidän kiintymyksensä kulttuurisiin ja uskonnollisiin perinteisiin teki sulautumisen laajempaan yhteiskuntaan vaikeaksi, jos ei kokonaan mahdottomaksi. Tavallaan voidaan sanoa juutalaisten olleen muukalaisia kaikkialla, asia jonka voi sanoa vaikuttaneen paljon heidän arkuuteensa vuorovaikutuksessa (ja mietitään mitä tapahtuu vieläkin toiselle vainon kohteeksi joutuneelle nomadiväestölle, mustalaisille).

Sionismi syntyi 1800-luvun lopulla. Sen aloitti Theodor Herzl, ja se oli liike joka pyrki antamaan juutalaisille kansallisen paikan turvaksi juutalaisvastaisuudelta ja epäoikeudenmukaisuuksilta. Näin ollen sionismi pyrki Euroopan suurten siirtomaavaltojen suojeluksessa tarjoamaan ympäri maailmaa hajaantuneille juutalaisille yhteisen isänmaan Palestiinasta.

Matkassa oli kuitenkin muutamia mutkia. Palestiinan alue oli tuohon aikaan Ottomaani-imperiumin hallinnon alaisuudessa, ja sitä asutti pääasiassa arabit. Sionismi alkoi saada tukea Euroopan valtioilta, etenkin Englannilta, sillä se tarjosi mahdollisuuden vastustaa turkkilaista hegemoniaa alueella. On myös sanottu että jalojen ehdotusten julkisivun takana sionismin perustajien ajamat päämäärät eivät olleet täysin ihmisrakkaita. Heidän tarkoituksensa oli ensisijaisesti suojella Länsi-Euroopan juutalaisten vakaata asemaa, jota tuohon aikaan uhkasi idästä tulevien juutalaisten muuttoliike.

Toisin sanoen, sionismi oli nationalistinen liike, jonka tausta on luokkahuolissa; se oli Länsi-Eurooppaan keskittyneen rikkaan juutalaisporvariston yritys puolustaa itseään juutalaisen proletariaatin - idästä tulevalta - tulvalta, jossa mentiin rajojen yli etsimään rikkauksia ja turvaan vainoilta. Nämä köyhät juutalaiset alkoivat varsin pian muodostamaan ongelman rikkaille juutalaisille, sillä heidän lukumääränsä tasainen kasvu - kuten myös vahvat sosialistiset ajatukset - alkoivat herättämään suuttumusta yleisessä mielipiteessä ja läntisissä johtajissa, joiden keskuudessa se lietsoi yleistä juutalaisvastaisuutta. Joten oli välttämätöntä hillitä muuttoliikettä, löytää ihmisille toinen paikka minne mennä. Palestiina oli luonnollinen valinta, sillä itäisten juutalaisten keskuudessa oli elänyt kulttuuriperinteenä messiaaninen toivo paluusta Israelin maahan.

Tästä syystä sorretut juutalaiset ovat kokeneet sionismin valloittamisen sijaan vapautumisen liikkeenä. Voidaan sanoa, että sionistinen hanke on alusta asti erottunut muista vastaavista hankkeista sillä, että sitä vie eteenpäin hämmästyttävän hyvä omatunto. Myytti paluusta luvattuun maahan on lisännyt riemuitsevia ulottuvuuksia perinteiseen sivistyneeseen kolonialismiin. Monilla niistä juutalaisista kolonisteista, jotka astuivat köyhillä jaloillaan Palestiinaan, oli epäilemättä takanaan jalot tarkoitukset. He olivat pääosin joko vainosta selvinneitä, ja halusivat vain elää vapaina, tai sitten vakaumuksellisia sosialisteja, jotka halusivat rakentaa "uuden maailman", ilman että sitä varten täytyisi odottaa yhteiskunnallista vallankumousta joka ei koskaan tuntunut täyttävän lupauksiaan. Kibbutseista ja uudisraivaajahengestä syntyneen innostuksen hinta oli kokonaisiin kolonistisukupolviin iskenyt eräänlainen kömpelö tietämättömyys. Vuosisadan ajan sionistit ovat turvautuneet kaikenlaiseen kieltämiseen, mystiikkaan ja valheisiin, jotta he voisivat peittää sen mikä oli silmien edessä alusta asti: paikassa minne he asettuivat oli jo ihmisiä.

1900-luvun alussa tulleet juutalaiset kolonistit alkoivat rakentamaan Israelia muinaisen myytin päälle: autiomaan. Heidän iskulauseensa oli: "ihmiset ilman maata, maalle ilman ihmisiä." Tämä ei tarkoita sitä että sionistit tulivat Palestiinaan uskoen että he eivät törmäisi kehenkään siellä, vaan että he olivat tietyn kulttuurin tuote. Missä ikinä olikaan ei-eurooppalaisia, tämä kulttuuri näki tyhjää; missä oli beduiineja, siellä nähtiin autiomaata joka pitää saada kukoistamaan; missä oli itsepäisiä kyliä, siellä nähtiin maata joka piti vapauttaa.

Palestiinan arabiasukkaiden, heidän maatalous- ja kaupankäyntirakenteensa, heidän kaupunkiensa, kyliensä, kulttuurinsa ja ennen kaikkea kansallisten pyrkimystensä löytäminen oli epämiellyttävä yllätys juutalaisille. Alkuun, kun heidän lukumääränsä Palestiinassa ei ollut läheskään niin suuri, suhde arabeihin oli pääosin pelkkää riistoa. Juutalaiset olivat ostaneet maat sheikeiltä sionistien kirstuista tulevalla rahalla, ja laittaneet palestiinalaisen maarahvaan työskentelemään puolestaan. Mutta tämä työvoima, vaikka olikin kätevää, muuttui ylimääräiseksi siinä vaiheessa kun tuhannet ja taas tuhannet yhä vainon kohteena olleet juutalaiset alkoivat virtaamaan viimeinkin palautettuun isänmaahansa. Vuonna 1904 sionismissa nousi esiin sosialistien vaikutus, joka oli arabien riistoa vastaan. Kolonistit eivät voineet enää pakottaa arabeja työskentelemään pienellä palkalla, vaan heidän tuli työskennellä itse kibbutseillaan eurooppalaisen ammattityöläisen palkalla. Juutalaisten kehittämä sosialistinen työpolitiikka johti paradoksaalisesti siihen että se lopetti arabien alkuperäisen riiston, mutta samalla myös sulki palestiinalaiset ulos juutalaisesta taloudesta - esinäytös heidän karkottamiselleen. Juutalaiset olivat ostaneet maan; juutalaiset työskentelivät sillä. Joten nyt oli liikaa arabeja. Tuohon asti valmiiksi jännittyneet välit juutalaisten ja arabien välillä romahtivat ratkaisevasti ensimmäisen maailmansodan myötä, kun brittiläisen imperiumin pyrkimykset tulivat päivänvaloon.

Ottomaani-imperiumi lähti Saksan liittolaisena mukaan sotaan 1914. Seuraavana vuonna Englanti lupasi arabeille itsenäisyyden vastineena kapinasta turkkilaista ylivaltaa vastaan. 1916 Englanti teki arabien tietämättä järjestelyjä Ranskan ja Venäjän kanssa Lähi-idän ottomaanialueiden jakamiseksi. 1917 annettiin kuuluisa Balfourin julistus, jossa Englannin ulkoministeri lupasi Edmond de Rothschildille brittien tuen juutalaisvaltion perustamiseksi Palestiinaan. 1918 brittijoukot valtasivat Palestiinan Kansainliiton mandaatilla. Kolme vuotta myöhemmin, 1921, Balfourin julistus sisällytettiin brittien mandaattiin Palestiinasta.

Tässä vaiheessa tilanne pystyi kehittymään vain pahemmaksi. Arabit kokivat tulleensa Englannin pettämäksi, sillä sen lisäksi että luvattua itsenäisyyttä ei kuulunut, Englanti tuki juutalaisten siirtokuntia, jotka kasvoivat päivä päivältä suuremmiksi. Juutalaiset taas eivät nähneet arabien vihamielisyydessä mitään muuta kuin silkkaa juutalaisvastaisuutta, sillä he olivat ostaneet maan ja saaneet kovalla työllä sen kantamaan hedelmää. Arabeille juutalaiset olivat pelkkiä brittien suojelemia valloittajia. Juutalaisille arabit taas olivat pelkkiä sivistymättömiä ja fanaattisia juutalaisvihaajia. Nationalismi alkoi levitä molemmilla puolilla. Muutamat soraäänet, kuten kibbutsien sosialismiin perustuvaa yhteistä liikettä kannattaneet juutalaisanarkistit tai työväen internationalismia kannattanut Palestiinan kommunistipuolue, eivät saaneet kannatusta ja hukkuivat nopeasti kiihkoisänmaalliseen hysteriaan. Väkivalta yleistyi ja muuttui raaemmaksi molemmin puolin. Kummankin oikeudet jättivät tilaa vain vääryyksille. Mitä enemmän aikaa kului, sitä selvemmäksi kävi että maa oli liian pieni kahdelle kansalle: toisen täytyisi kadota jotta toinen voisi selvitä.

Toisen maailmansodan loppumisen ja natsien kukistumisen myötä sionistit onnistuivat saamaan kaikki demokraattiset valtiot jakamaan näkemyksensä Palestiinan tulevaisuudesta. Tässä auttoi pelaaminen hallitsijoiden ja väestön huonolla omallatunnolla, kun - etenkin Saksassa, Italiassa ja Ranskassa - nämä olivat antautuneet juutalaisvastaisuuden levittämiseen. Israelin valtion luominen palestiinalaisten kustannuksella oli hyvitys juutalaisille näiden kokemista vääryyksistä. Israelin valtio julistettiin 15. toukokuuta 1948. Israelin valtio luotiin palestiinalaisten kustannuksella samoilla keinoilla kuin muutkin kapitalistiset valtiot muodostuessaan. Israelin valtion luominen palestiinalaisten kustannuksella oli hyödyllistä länsivaltojen pyrkimyksille, sillä ne halusivat jonkinlaista epävakautta Lähi-itään estämään arabimaailman mahdollista yhdistymistä. Israelin valtion luominen palestiinalaisten kustannuksella teki rikkaat ja hyvinvoivat lännen juutalaisyhteisöt onnelliseksi, sillä se loi taloudellisessa mielessä paljon mahdollisuuksia. Näin ollen kaikki läntiset demokratiat tunnustivat Israelin valtion yhtenä kaltaisistaan.

Äärimmäisen antidemokraattisen kauhun - natsismin - uhrien äärimmäisimpänä edustajana, Israel pystyi hallitsemaan symbolista pääomaa helpommin kun naapurimaat oli diktatuurien hallussa, jotka eivät epäröineet turvautua väkivaltaan omia väestöjään (etenkin palestiinalaisia) vastaan tarvittaessa. Ja koska Israelin valtio vaali antiikin Kreikkaa muistuttanutta demokratian muotoa - jossa kansalaisen "vapaus" perustui heloottien orjuuteen - se pyhitettiin paikallisena demokratian ja läntisen järjen edustajana, suojamuurina islamismin varjoa vastaan. Israelin valtio voi näin ollen kylvää terroria kaikkialle ympärilleen pitäen lujasti kiinni superoikeudestaan, ylpeänä huippuhyvästä omatunnostaan. Se ei estä sitä ryhtymästä erottelupolitiikkaan sisustassa ja aggressioon ulkopuolella oman selviytymisensä vuoksi. Samaan aikaan jatkuvat muistutukset juutalaisten menneisyydessä kärsimistä vääryyksistä palvelevat vain moraalisena oikeutuksena nykyisyydessä tehtyjen hirmutekojen peittelyyn.

Alkuteksti:
Fawda - On the situation in Palestine (anti-politics.net)

"Fawda" on arabian sana "anarkialle".