Marvin Harris: Meidän kaltaisemme

Voivatko ihmiset tulla toimeen ilman, että jotkut hallitsevat ja toisia hallitaan? Valtiotieteen perustajat eivät uskoneet niin. "Esitän, että ihmiskunnalla on yleinen taipumus, jatkuva ja väsymätön halu valtaan, mikä lakkaa vasta kuolemassa," julisti Thomas Hobbes. Tästä synnynnäisestä vallanhalusta johtuen Hobbes ajatteli, että elämä ennen valtiota (tai sen jälkeen) oli "kaikkien sotaa kaikkia vastaan" - "yksinäinen, köyhä, kurja, eläimellinen ja lyhyt." Oliko Hobbes oikeassa? Onko ihmisillä kyltymätön halu valtaan joka vahvan johtajan puuttuessa johtaa vääjäämättä kaikkien sotaan kaikkia vastaan? Säilyneistä heimojen ja kylien esimerkeistä päätellen meidän kaltaisemme pärjäsivät esihistoriassa enimmäkseen varsin hyvin ilman päällikköä, puhumattakaan ilman kaikkivaltiasta Englannin leviathanin kuningasta ja kuolevaista jumalaa, jota Hobbesin mielestä tarvittiin säilyttämään laki ja järjestys riitaisten maanmiestensä keskuudessa.

Modernit valtiot ja niiden demokraattiset hallitusmuodot vapauttavat perinnöllisistä valtakunnista, mutta ne eivät ole löytäneet keinoja päästä eroon vaurauden ja vallan epätasa-arvosta jota pönkittää valtavan monimutkainen rikosoikeuden järjestelmä. Ja kuitenkin 30 000 vuoden ajan elämä sujui ilman kuninkaita, kuningattaria, pääministereitä, presidenttejä, parlamentteja, kongresseja, hallituksia, kuvernöörejä, pormestareita, sheriffejä, poliiseja, poliisipäälliköitä, kenraaleja, lakimiehiä, vouteja, tuomareita, piirisyyttäjiä, notaareja, partioautoja, mustia maijoja, putkia ja vankiloita. Miten esivanhempamme pystyivät poistumaan kotoaan ilman niitä?

Pienet väestöt ovat osa vastausta. Kun yhdessä porukassa eli 50 ihmistä tai kylässä 150, tunsivat kaikki toisensa läheisesti, niin että vastavuoroisen vaihdon siteet pitivät ihmiset yhdessä. Antaessaan ihmiset odottivat ottavansa, ja ottaessaan he odottivat antavansa. Koska sattumalla oli niin suuri merkitys eläinten saalistuksessa, villiruokien keruussa ja maanviljelyn alkeellisten muotojen onnistumisessa, samat ihmiset joilla oli pyyntionnea yhtenä päivänä tarvitsivat almua toisena. Niinpä heille paras tapa varautua väistämättä tulevaan huonoon päivään oli olla antelias. Kuten antropologi Richard Gould asian puki, "mitä suurempi riski, sitä enemmän jaetaan." Vastavuoroisuus on pienen yhteiskunnan pankki.

Vastavuoroisessa vaihdossa ei eritellä kuinka paljon tai mitä tarkalleen ottaen odotetaan takaisin saatavaksi, tai milloin sitä odotetaan. Se pilaisi homman luonteen ja tekisi siitä pelkkään vaihtokauppaan tai ostamiseen ja myymiseen verrattavaa. Tämä ero säilyy hengissä myös muiden vaihdon muotojen hallitsemissa, jopa kapitalistisissa yhteiskunnissa. Mehän jaamme jatkuvasti paljon läheisten sukulaistemme ja ystäviemme kesken, tavalla joka on epämuodollinen, laskelmoimaton ja anteliaisuuden hengen täyttämä. Teini-ikäiset eivät maksa kotona syömistään lounaista tai perheen auton käytöstä, vaimot eivät laskuta miehiään aterian kokkaamisesta, ja ystävät antavat toisilleen syntymäpäivä- ja joululahjoja. Tämän kaiken kuitenkin pilaa odotus, että anteliaisuutemme on tunnustettava kiitollisuuden ilmauksilla. Siellä missä vastavuoroisuus todella vallitsee kaikkialla arkielämässä, hyvät tavat edellyttävät, että anteliaisuutta pidetään itsestäänselvyytenä. Kuten Robert Dentan huomasi tehdessään kenttätyötä Keski-Malesian Semai-väen keskuudessa, ei kukaan koskaan sanonut "kiitos" lihasta jonka sai toiselta metsästäjältä. Ponnisteltuaan koko päivän saadakseen villisian ruhon raahattua kotiin halki viidakon kuumuuden, metsästäjä antaa leikata saaliinsa yhtäläisiksi paloiksi jotka hän sitten antoi koko ryhmälle. Dentan selittää, että kiitollisuuden osoittaminen saadusta annoksesta on vihjaus siitä, että olet sellainen kitsas henkilö joka aina laskeskelee paljonko ottaa ja antaa. "Tässä kontekstissa kiitoksen sanominen on erittäin töykeää, koska se tuo mieleen ensinnäkin, että toinen on arvioinut lahjan suuruuden ja toiseksi, ettei toinen odottanut lahjoittajan olevan niin antelias." Jos kiinnittää huomiota omaan anteliaisuuteensa, ilmaisee toisille että he ovat sinulle velassa ja että odotat heidän maksavan takaisin. Tasa-arvoisutta vaalivalle väelle on vastenmielistä, jos esittää että on kohdellut toisia avokätisesti.

Richard Lee kertoo miten hän sai tietää vastavuoroisuuden tästä puolesta erään paljastavan tapauksen kautta. Miellyttääkseen !Kung -väkeä hän päätti ostaa suuren härän ja teurastuttaa sen lahjaksi. Kierreltyään monta päivää Bantujen maanviljelijäkyliä etsimässä seudun suurinta ja lihavinta härkää, hän löysi täydelliseltä vaikuttavan yksilön. Mutta hänen ystävänsä vetivät hänet sivuun ja vakuuttivat hänelle, että hänet oli huijattu ostamaan täysin arvoton eläin. "Tietenkin me syömme sen," he sanoivat, "mutta ei meidän mahamme tule siitä täyteen - me syömme ja menemme sitten kotiin mahat kuristen." Mutta kun Leen härkä teurastettiin, selvisi että sitä peitti paksu läskikerros. Myöhemmin hänen ystävänsä selittivät miksi olivat sanoneet hänen lahjaansa arvottomaksi, vaikka tiesivät hyvin mitä eläimen nahan alla piili:

Lee näki miten pienet mies- ja naisporukat palasivat joka ilta kotiin mukanaan tappamansa eläimet ja keräämänsä villit hedelmät ja kasvit. He jakoivat kaiken tasan myös niiden ystävien kesken jotka olivat jääneet kodille ja nukkuneet koko päivän tai huoltaneet työkalujaan ja aseitaan.

Hobbes ei käsittänyt, että pienissä valtion ulkopuolisissa yhteisöissä oli jokaisen parhaan edun mukaista puolustaa kaikkien yhteistä vapaata pääsyä luonnon kasvuympäristöön. Oletetaanpa, että joku !Kung, jolla olisi hobbeslainen vallanjano, nousisi yhtenä aamuna ja kertoisi leiritovereilleen, että "Tästä päivästä alkaen kaikki tämä maa ja kaikki mitä se päällään kantaa kuuluu minulle. Annan teidän käyttää sitä, mutta vain minun luvallani ja sillä ehdolla, että saan valita ensin oman osuuteni kaikesta mitä te saatte kiinni, keräätte tai kasvatatte." Hänen leiritoverinsa, jotka ajattelisivat että nyt se on lopullisesti seonnut, pakkaisivat vähät kamppeensa, kävelisivät 30 tai 40 kilometrin päähän, pystyttäisivät uuden leirin ja jatkaisivat tavallista elämäänsä tasa-arvoisessa vastavuoroisuudessa, jättäen miehen harjoittamaan hyödytöntä yksinvaltiuttaan yksinäisenä kuninkaana.

Sikäli kun heimo- ja kyläyhteisöissä ilmenee lainkaan poliittista johtajuutta, niin sitä käyttävät päämiehiksi kutsutut henkilöt, joilla ei ole valtaa pakottaa muita tottelemaan määräyksiään. Mutta voiko johtaja olla täysin vailla valtaa ja silti johtaa?

--
Tämä katkelma Marvin Harrisin kirjasta Our Kind: Who We Are, Where We Came From, Where We Are Going (Harper and Row, 1989) on julkaistu John Zerzanin toimittamassa kokoelmassa Against Civilization. Readings and Reflections (Feral House, Los Angeles, 1999, 2005) [PDF].