Alfredo M. Bonanno: Mellakasta kapinaan 1/2

Julkaistu alunperin SAL-Helsingin pamflettina 1995. Tämä teksti peräisin brainlessin tekstiarkistosta.

SISÄLTÖ:

Johdanto suomenkieliseen laitoksen – Mika Sakki

Johdanto – Jean Weir

Analyysi muutoksen kaudesta

Jälkiteollisista illuusioista jälkivallankumouksellisiin illuusioihin

Muutokset yhteiskunnassa
Kadotetut saaret
Vallankumouksen kaksi reserviä
Valtion varotoimenpiteet
Irrationaalisen kilpailun loppu
Tietoisuus ja ghettoutuminen
Yleistetty köyhtyminen
Kaksi kehitysvaihetta
Työläisten johtavan roolin hiipuminen
Eräiden anarkististen illuusioiden hiipuminen
Vauhti ja moninaisuus
Reformismin loppu, puolueen loppu
Tyhmät poissuljetut
Irrationaalisesta mellakasta tietoiseen kapinaan

Suullinen alustus Milanossa 13. lokakuuta 1985 pidettyyn konferenssiin teemasta ”Anarkismi ja kapinaprojekti”
JOHDANTO SUOMENKIELISEEN LAITOKSEEN

1980-luvulla oli Suomessa muodissa sana ”rakennemuutos”. Tämä sana ei ole enää muodissa, mutta syy ei suinkaan ole se, että sen kuvaama kriisi olisi ratkaistu. Tämä kriisi on päinvastoin pahentunut nopeasti. Sattuu vain olemaan niin, että tämän ”rakennemuutoksen” suurin ja näkyvin ongelma on sama kuin ”laman”. Vasta viime aikoina, kun tiedotusvälineet ovat saavuttaneet liikuttavan yksimielisyyden siitä, että lama alkaa olla jo ohi, on alettu taas varovasti viitata siihen ratkaisemattomaan ongelmaan, joka on piileskellyt laman selän takana. Ongelman laatua kuvaa hyvin se, ettei kellään tunnu olevan esittää sille edes epärealistista ratkaisua, realistisesta puhumattakaan. Kukaan ei kuvittele kansaa niin tyhmäksi, että voidaan taas palata työvoimavaltaiseen teollisuuteen ilman että tehdään markkinataloudellinen itsemurha.

Palveluyhteiskunta ilman suurta ja pysyvää työttömyyttä on kuollut uskonto. Tästä huolimatta peräänkuulutetaan lisää pienyrityksiä ja lisää kulutusta. Lisää krääsää, lisää melkein-ruokaa, lisää paperisaatetta postiluukuista, lisää järjetöntä luonnonvarojen tuhlausta, lisää saastuttamista, lisää tullimuureja kolmatta maailmaa vastaan, lisää kaupankäyntiä ihmisoikeuksista piittaamattomien valtioiden kanssa. Lisää kaikkea sitä, mitä 80-luvulla rukoiltiin kiireesti vähentämään radikaalisti. Onko ympäristöongelmat, kehitysmaiden ongelmat ja ihmisoikeusongelmat siis salaa ratkaistu länsimaiden taloudellisen taantuman aikana? Onko taantumus yhtäkkiä muuttunut edistykseksi?

Vallanpitäjien vastaus ensimmäiseen kysymykseen on vastahakoinen, mutta ilmiselvien tosiasioiden ainoaksi vaihtoehdoksi jättämä ei. Toiseen sen sijaan perustelematon, mutta sitäkin innokkaampi kyllä. Olisi hyvin edistyksellistä työttömiltä nähdä yhteiskunnalta saatu korvaus henkilökohtaisena häpeänä, oman laiskuuden tuloksena. Olisi hyvin edistyksellistä naisilta vetäytyä työelämästä itsestään selviksi kotirouviksi. Olisi hyvin edistyksellistä hyvinkoulutetuilta nähdä itsensä eliittinä ja toimia sen mukaisesti. Olisi hyvin edistyksellistä yhteiskunnalta saada tuloerot kasvamaan.

Taantumuksesta yritetään tehdä edistystä vain silloin kun ei kerta kaikkiaan ole muuta vaihtoehtoa. Vain silloin, kun on tultu umpikujaan ja vaihtoehtoina on vain joko pysähtyminen tai taaksepäin käveleminen ja toisen tien valitseminen. Tasa-arvoisen ja solidaarisen hyvinvointivaltion tie on päättynyt umpikujaan ennen aikojaan. Ainoa mitä vallanpitäjät voivat tehdä on julistaa tämä iloiseksi tapahtumaksi ja sanoa inhonneensa aina salaa sosiaalidemokraattista hyvinvointivaltiota.

Vapaus ja tasa-arvo eivät kertakaikkiaan sovi yhteen valtion kanssa. Valtio on ottamassa toisenlaisen tien. Ei tietenkään palaamassa loputtomiin omia jälkiään takaisin, vaan kääntymässä aivan uuteen suuntaan. Suuntaan, joka ei suinkaan ole päinvastainen sille mihin se tähän saakka on kulkenut, vaan osittain sitä myötäilevä.

Bonannon Mellakasta kapinaan on nyt vielä ajankohtaisempi kuin ilmestyessään, erityisesti Suomessa. Kaikki siinä kuvatut kehityssuunnat ovat meilläkin totta jo tänään, ne ovat vain (useimmissa tapauksissa) vasta kehityksensä alussa. Irrationaaliset väkivallan ja vandalismin purkauksetkin ovat jo kaikille tuttuja ilmiöitä. Edes spontaani motiiviton mellakka ei ole enää uusi asia maassa, joka on muuhun Eurooppaan verrattuna varsinainen lintukoto.

Me emme ole olleet jäljessä ”kehityksestä”. Jotkut ilmiöt ovat kehittyneet hitaammin kuin esimerkiksi USA:ssa tai Englannissa, toiset nopeammin. Jokaisen valtion erityisolosuhteet vaikuttavat yleismaailmalliseen kehitykseen niissä. Niin sanotussa uusliberalismissa on katteetonta, menneestä kiinni pitävää uhmaa vähintään yhtä paljon kuin pohjoismaisessa sosiaalidemokratiassa.

Nykyinen yleismaailmallinen kehitys ei ole sen haavoittumattomampi kuin feodalismi, absolutismi tai mikään muukaan ylikansallinen aikakausi. Sitä vastaan voidaan ja sitä vastaan pitää taistella. Mutta muuttunut tilanne vaatii muuttuneita keinoja. Juuri siinä on tämän kirjasen ydin. Bonannon hyvin abstraktilla tasolla liikkuvaan kuvaukseen on helppo ärtyä, mutta kannattaa muistaa, että yksityiskohtaisten ennustusten tekeminen kehityssuuntauksen pohjalta olisi lähinnä kristallipallohumpuukia. Jälkiteollinen yhteiskunta etenee arvaamattomin välinein, mutta jokainen voi jo nähdä paljon sellaista mistä ei lainkaan pidä

Mika Sakki, Helsingissä 30.11.1994

JOHDANTO

Jokaiselle tältä planeetalta kotoisin olevalle lienee jo selvää, että tuotannon järjestämisessä on tapahtumassa perusteellinen muutos. Tämä muutos on kaikkein ilmeisin ja tuntuvin kehittyneen kapitalismin keskuksissa, mutta tietotekniikan ja hajautetun tuotannon logiikka yltää nykyään myös perinteisesti kaukaisina syrjäseutuina pidetyille alueille, tuoden ne mukaan keinotekoiseen yhteisöllisyyteen, jonka ainoa aito elementti on riisto.

”Läntisessä maailmassa” perinteinen työläinen, autoritaaristen vallankumousoppien kulmakivi ja edelleen monien anarkististenkin oppien perustekijä, on heitetty telakoiden, tehtaiden ja kaivosten hautausmailta ghettoutumaan uudelleen kotivideoiden, kirkkaasti valaistujen työkeskusten, kulttuuritalojen ja monirotuisten päiväkotien iloisenkirjavien hautausmaiden muurien sisälle.

Kun työttömyys ollaan hyväksymässä yhdeksi palkkatyön ulkopuolisuuden muodoksi, jalostaa pääoma edelleen välineitään ja suoria investointeja alueille, jotka tyydyttävät paremmin sen jatkuvaan laajentumisen tarvetta. Kulutustavaroita tuotetaan nyt mannertenvälisillä robottijoukoilla, pienillä itse itseään riistävillä teollisuuslaitoksilla ja kotityövoimalla, joka hyvin usein on lapsityövoimaa.

Ammattiliitoilla menee huonosti ja vasemmistopuolueet ovat ryömimässä yhä enemmän oikealle palkkavaatimusten ja yhteiskunnallisten uudistusten kadotessa vaaliohjelmista. Sen sijaan ovat esiin nousemassa edistyksellisen ”demokraattisen erimielisyyden” laajat kentät poliittisissa, yhteiskunnallisissa ja uskonnollisissa muodoissa: pasifismi, ekologismi, kasvissyönti, mystiikka jne. Tämän ”toisinajattelevan konsensuksen” äärimmäinen ilmaus ovat lainsäädännön ja yhteiskunnallisen säätelyn poistovaatimukset, joita esittää etuoikeutettu intellektuellikerros, mielessään ainoastaan omien oikeuksiensa puolustaminen.

Kapitalistisesta näkökulmasta tällainen näyttää ihanneyhteiskunnalta, jossa yhteiskuntarauha on yksi tämän päivän päätavoitteista. Se voisi olla kapitalistin unelma jo tänään, tämä ”itsehallinnollinen” kapitalismi, ellei tämä yrttitarha olisi muureja vasten painautuvan vihamielisyyden ympäröimä. Ghettoalueet eivät enää rajoitu pelkästään Brixtonin Toxtethin mallin mukaisiin. Ne löytävät muotonsa pohjoisen kaivoskaupunkeina, kaupunkien vuokratalojen valtavina synkkinä labyrintteina (joista monet ovat jo nyt kiellettyä aluetta poliiseille ja muille sortojoukoille) ja muina yhä laajempina alueina, joilla vielä äskettäin asui turvatuissa oloissa hyvin palkattuja ammattitaitoisia valkokaulustyöläisiä. Tulevaisuuden ghetot eivät kuitenkaan välttämättä ole maantieteellisesti rajattavia levottomuuden pesäpaikkoja selvin ja hallittavin mittasuhtein. Ne ovat kulttuurisia; määriteltävissä sitä kautta, että niiltä puuttuvat keinot yhteydenpitoon muun kapitalistisen yhteiskunnan kanssa.

Näiden yhä laajenevien ghettojen olemassaolo ja niistä kuuluva huuto on huomattavin särö uudessa kapitalistisessa maailmankatsomuksessa. Ei ole mitään sovittelijoita. Ei ole tilaa menneisyyden reformistisille poliitikoille, kuten ei myöskään vanhojen, pohjimmiltaan reformististen vallankumouksellisten todellisille tai kuvitelluille työläisrakenteille. Huuto on raaka eikä pyydä mitään. Pienillä mellakoilla tai purkauksilla, jotka ovat nyt tavanomaisia tapahtumia erityisesti tässä maassa (Englannissa), ei ole mitään järkeviä vaatimuksia esitettävänään. Ne eivät ole mitään välineitä päämäärään pääsemiseksi, niin kuin leipämellakat menneisyydessä. Niistä on tullut jotakin, missä irrationaalinen pyrkii esiin, iskien usein helposti valtakoneiston välineiksi tunnistettaviin kohteisiin (poliisiasemat, autot, koulut, valtion virastot jne.), mutta ei aina niihin. Väkivalta jalkapallokatsomoissa on kiistatta osa samaa ilmiötä.

Anarkistit ovat heti ensimmäisistä suurista mellakoista – Bristol, Brixton, Toxteth, Broadwater Farm – lähtien nähneet nämä tapahtumat myönteisessä valossa, usein liittyen niihin mukaan ja toimittaen lukemattomia lisätiiliä poliisirivistöjen suuntaan. Anarkistilehdet ylistävät näitä joukkokapinoinnin hetkiä, vaikka samaan aikaan (samoissa lehdissä) tekevät organisaatioehdotuksia, jotka ovat saattaneet olla käyttökelpoisia vuosisadan alussa tai kolmekymmenluvulla, mutta joilla ei varmastikaan ole mitään yhteyttä nykypäivän tarpeisiin. Parasta mitä tuoreimmat mallit voivat mellakoita lähtökohtanaan tarjota, on erityinen anarkistiliike, joka pyrkisi istuttamaan hieman vallankumouksellista moraalia näihin ilmeisen moraalittomiin tapahtumiin. Jälleen kerran tulee esiin analyyttisten kykyjemme köyhyys.

Tähän saakka anarkistit ovat tarvitessaan hieman teoreettista sisältöä julkaisuihinsa turvautuneet henkilökohtaisiin mielipiteisiinsä tai antaneet yhteenvedon joistakin marxilaisista analyyseistä, kriittisellä silmällä, mutta usein alleviivaten, että marxismissa on joitakin kohtia, jotka ovat liittyvät myös anarkistisiin ajatuksiin. Tämä antaa lehdelle ”vakavaa” sisältöä, näyttää että emme ole teoreettisia keskusteluja vastaan, mutta jättää rajaamatta anarkistisen toiminnan kentän. Ilman edes alkeellisimman perustason analyysia emme voi toivoa pääsevämme kosketuksiin todellisuuden kanssa. Intuitio ei riitä. Me emme voi odottaa työntävämme ristiriitaisuuksia kohti vallankumouksellista ulospääsyä vain yksinkertaisesti vastaamalla tapahtumiin niiden sattuessa, olivat ne miten väkivaltaisia tahansa.

Marxilaiset analyysit eivät nykyaikana ole muuta kuin vanhentuneita teesejä industrialismin synkiltä ajoilta. Meidän on kehitettävä omat teesimme käyttäen perustana anarkististen menetelmien tervettä perintöä. Anarkismin suuri voima on siinä, että se ei tukeudu yhteen perusanalyysiin, joka on ankkuroitu johonkin tiettyyn aikaan. Anarkismin elävä osa on tänä päivänä yhtä elävä kuin se oli neljä vuosikymmentä sitten tai sata vuotta sitten. Meidän on kehitettävä keinot kerätä menneestä käyttökelpoinen ja liittää se siihen, mitä tarvitaan tekemään siitä käyttökelpoista myös tänään. Tämä voidaan tehdä ainoastaan, jos tiedämme mikä tämä todellisuus on. Ei sellainen, minkä haluamme sen olevan, vaan sellainen kuin se on; todellisuus, joka on nousemassa tämän päivän riiston todelliseksi taistelukentäksi. Taistelukenttä se on, vaikkakin kuolleilla ja haavoittuneilla on erilainen muoto kuin eilispäivänä, ja riistettyjen oikeutettu reaktio on saamassa uusia, vähemmän selkeitä muotoja. Toiminnan tarve tulee yhä pakottavammaksi, ghettojen koteloituessa ja eristäytyessä etuoikeutettujen kielen ja kommunikaation valtavirrasta.

Tässä esittämämme analyysit avaavat uusia ovia tähän suuntaan, antavat aavistuksen siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Kiihokkeen kehittää tutkimusta edelleen ja auttaa muodostamaan anarkistiselle asioihin puuttumiselle tähän todellisuuteen liittyviä keinoja, joilla pyrkiä kohti päämääränämme olevaa yhteiskunnallista vallankumousta.

Ensimmäinen teksti kirjoitettiin ja esitettiin alun perin teemaksi italialaisen Anarchismo-lehden tovereiden Milanossa lokakuussa 1985 järjestämään anarkistikonferenssiin. Toinen osa on suullinen esitys samalta toverilta. Tämä selittää tekstin suppeuden. Kirjoittaja on itse asiassa omistanut paljon enemmänkin sivuja kapinateeseille, työlle, jota hän on kehittänyt osallistuessaan nyt jo kolmatta vuosikymmentä aktiivisesti kamppailuihin Italiassa.

Jean Weir

ANALYYSI MUUTOSTEN KAUDESTA - JÄLKI-TEOLLISISTA ILLUUSIOISTA JÄLKI-VALLANKUMOUKSELLISIIN ILLUUSIOIHIN

Muutokset yhteiskunnassa

Muutamien viime vuosien aikana ovat tietyt yhteiskunnallisten ristiriitaisuuksien kehityssuuntaukset tulleet niin selviksi, että voidaan sanoa tapahtuneen jo todellisia muutoksia.

Ylivallan rakenne on muuttunut suorasta mielivaltaisesta hallinnosta sovitteluun ja kompromissiin perustuvaksi suhteeksi. Tämä on huomattavasti lisännyt vaatimuksia palveluista verrattuna perinteisiin vaatimuksiin kestohyödykkeistä. Seurauksena on ollut niiden tuotantomuotojen kasvu, jotka perustuvat tietotekniikkaan, tuotantosektorin automatisointiin ja palvelusektorin (kauppa, turismi, kuljetus, luotto, vakuutus, julkishallinto jne.) paremmuuteen verrattuna teollisuuteen ja maanviljelykseen.

Tämä ei tarkoita sitä, että teollisuus olisi kadonnut tai tullut merkityksettömäksi, vaan sitä, että se työllistää yhä vähemmän työläisiä huolimatta tuotannon pysymisestä entisellä tasolla tai jopa tuotannon kasvusta. Sama pitää paikkansa myös maataloudessa, johon teollistumiskehitys vaikuttaa suuresti ja jonka erottavat teollisuudesta pikemminkin tilastolliset kuin sosiaaliset ehdot.

Tämä tilanne kehittyy lähinnä siirtymäkautena; ei niinkään selkeän kaavan mukaan, vaan trendinä. Teollista ja jälkiteollista kautta ei erota toisistaan mikään selvä raja. Vaihe, jota olemme läpikäymässä, voittaa selvästi ne vanhentuneet rakenteet, jotka parhaillaan kokevat muodonmuutosta. Vielä ei kuitenkaan olla niin pitkällä, että kaikki tehtaat suljettaisiin ja tietokoneistetun tuotannon valta vakiintuisi.

Tuotantoyksiköiden hajauttamissuuntaus ja vaatimukset keskitetyn tuotantoprojektin jakamisesta pieniin itse itseään riistäviin soluihin tulevat hallitsemaan seuraavia vuosia. Mutta ne saavat seurakseen teollisen sektorin sisälle hitaat järjestelytoimet, jotka sopivat pääoman varovaisiin toimintastrategioihin.

Tämä väite liittyy lähinnä tilanteisiin Englannin ja Italian kaltaisissa valtioissa, jotka laahaavat kaukana perässä esikuvistaan Yhdysvalloista ja Japanista.

Kadotettujen saaret

Hitaissa ja ehkä peruuttamattomissa prosesseissa pois tehtaista revityt työläiset heitetään tiiviin kilpailun ilmapiiriin. Päämääränä on kasvattaa tuotantokapasiteettia, ainoaa tuotantokeskusten tietokoneistetun logiikan tunnustamaa kulutustuotetta. Hajaantuneet (ja yhä kiivaammat) konfliktit pääoman itsensä sisällä tulevat tukahduttamaan vaihtoehdon, vallankumouksellisen taistelun, tarkoituksenaan kärjistää luokkaeroja ja jättää ne ylipääsemättömiksi.

Tärkeimmät tuotannollisten ”saarekkeiden” asukkaiden saavuttamat edut; heidän näennäisesti suurempi ”vapautensa”, joustavat työajat, laadulliset muutokset (aina markkinoiden kilpailukyvyn logiikan rajoissa, kuten käskyjä antavat keskukset määräävät), vahvistavat uskoa siihen, että he ovat saavuttaneet luvatun maan: vallitsee onnellisuuden ja hyvinvoinnin kausi. Yhä vain kasvaneet voitot ja yhä vain kasvanut ”luovuus”.

Näitä kuoleman saaria ympäröivät ideologiset ja fyysiset raja-aidat, jotka pakottavat ne, joille ei omaa paikkaa löydy, takaisin myrskyävään mereen, mistä kukaan ei pelastu.

Niinpä paljastuva ongelma koskeekin juuri poissuljettuja.

Vallankumouksen kaksi reserviä

Poissuljetut ja mukaanotetut

Ensin mainitut ovat niitä, jotka tulevat pysymään marginalisoituina.

Karkotettuina tuotannollisesta prosessista ja rangaistuina kykenemättömyydestään osallistua pääoman uuteen kilpailevaan logiikkaan he eivät useinkaan ole valmistautuneet hyväksymään Valtion avustusten (jotka ”tee-se-itse-miehen” hyveitä ylistävä aika näkee yhä enemmän menneisyyden jäänteinä) suomaa selviytymisen vähimmäistasoa. Tämä yhteiskuntakerros ei koostu ainoastaan niistä, jotka etninen alkuperä on tuominnut rooliinsa – kuten esimerkiksi länsi-intialaiset brittiläisessä yhteiskunnassa, maan viimeaikaisten mellakoiden katalysaattori – vaan puheena olevan yhteiskunnallisen muutoksen satoa on myös se yhteiskuntakerros, jota tuuditeltiin turvallisella palkkauksella ja joka nyt on löytäneet itsensä keskellä nopeita ja voimakkaita muutoksia. Eivät edes jäljellä olevat tuet, joista nämä yhteiskunnan kerrokset hyötyvät (varhaiseläkkeet, työttömyysavustukset, sosiaaliturvan eri muodot jne.), voi saada heitä hyväksymään tilannetta, jossa syrjintä kasvaa lakkaamatta. Ja älkäämme unohtako sitä seikkaa, ettei tämän karkotukseen tuomitun yhteiskuntakerroksen totuttua koulutustasoa voi verrata kulutustottumuksiin niissä etnisissä ryhmissä, jotka eivät koskaan ole päässeet vakituisen työpaikan turvaan. Tämä tulee varmasti johtamaan uudentyyppisen ”sosiaalisen pahoinvoinnin” räjähdykseen. Vallankumouksellisten tehtävä on yhdistää nämä räjähdykset perustavamman laatuisiin kapinan purkauksiin.

Ja sitten ovat mukaanotetut, ne jotka edelleen ovat etuoikeutettujen saarilla tukehtumassa. Heidän suhteensa kysymys uhkaa käydä monimutkaiseksi ja voidaan asettaa oikein vain jos ollaan valmiit tunnustamaan ihmisen tarve todelliseen vapauteen. Ne, jotka palaavat tältä sektorilta takaisin ”kotiin”, tulevat melko varmasti kuulumaan armottomimpiin kapitalismin uuden muodon kimppuun hyökkääjiin. Olemme läpikäymässä veristen yhteentörmäysten ja hyvin vaikean masennuksen kautta. Yhteiskuntarauha, unelma toisille, pelonaihe toisille, tulee säilymään uuden kapitalistisen utopian saavuttamattomimpana myyttinä. Se periytyy liberalismin ”rauhaa rakastavasta” ajattelutavasta, joka pyyhkii pölyjä olohuoneesta samaan aikaan kun teurasti kyökin puolella; tuotti hyvinvointia kotona ja massamurhia siirtomaissa.

Uudet mahdollisuudet pieniin, viheliäisiin arkipäivän vapauksiin maksetaan suunnattoman yhteiskuntakerroksen perinpohjaisella, julmalla ja järjestelmällisellä syrjinnällä. Tämä tulee ennemmin tai myöhemmin johtamaan kasvavaan tietoisuuteen etuoikeutetun kerroksen sisäisestä riistosta. Se ei voi olla johtamatta kapinointiin, olkoonkin että ehkä vain kerroksen parhaimpien keskuudessa. Ja lopuksi täytyy huomauttaa, ettei uudelle kapitalistiselle näkökulmalle löydy sellaista ideologista tukea, jollainen oli ennen kainalosauvana riistäjille ja ennen kaikkea välittävänä kerroksena toimivalle pelurien armeijalle. Pääoman edun tähden tapahtuva hyvinvointi ei riitä, varsinkaan niille, joilla on enemmän tai vähemmän läheisessä menneisyydessä kokemuksia vapausutopioista, vallankumouksellisista unelmista ja kapinayrityksistä (joskin ehkä rajoitetuista), tai jotka yksinkertaisesti ovat lukeneet sellaisista.

Valtion varotoimenpiteet

Viime vuosina on teollisuusprojektia tasoiteltu sulauttamalla siihen poliittisiin intresseihin yhteydessä olevaa valtion ohjausta. Se kuuluu kontrolloivan konsensuksen toimintatapoihin.

Asian teknistä puolta katsottaessa voi nähdä, kuinka tuotantojärjestelmä on muuttunut. Tuotanto ei enää ole sidottu yhteen paikkaan (tehtaaseen), vaan leviää yhä enemmän ja enemmän, täyttäen kokonaisia maakuntia, säikähtämättä huomattaviakaan välimatkoja. Tämä tekee teollisuusprojekteille mahdolliseksi ottaa huomioon sellaiset asiat kuin tuotantokeskusten tasaisempi sijainti alueella. Se repii juurineen joitakin yhteiskunnallisen epäjärjestyksen menneitä muotoja, kuten ghettoalueita, mammuttimaisia teollisuuskeskuksia sekä suuren luokan saastumisen ja ekosysteemin järjestelmällisen tuhoamisen alueita. Pääoma on nyt etsimässä ekologista tulevaisuutta, avaten sylinsä ympäristönsuojelijoiden mitä sekalaisemmalle seurakunnalle. Se on tekemässä itsestään luonnonvarojen suojelun sankaria, saaden tulevaisuuden sosialistit ja ei-sosialistiset ”ihmiskasvoiset suurkaupungit” näyttämään mahdollisilta.

Kapitalistisen projektin todellinen motiivi työntyä kaukaisiin maihin, viljellen eilispäivän utopioista peräisin olevin mielikuvia, on yksinkertainen eikä missään mielessä ihmisystävällinen. Sen on tarve vähentää luokkaristiriidat minimiin; pehmentää minkä tahansa tehokkaan vastakkainasettelun reunat sokerikuorrutetulla edistyksellä, jonka perusta on sokea usko teknologian tulevaisuuteen.

On ilmeistä, että kaikkein houkuttelevimmat tarjoukset tullaan tekemään mukaanotetuille, yrittäen niin kauan kuin mahdollista estää uskosta luopumiset, jotka tulevat olemaan todellinen piikki huomispäivän kapitalismin lihassa. Yksityisillä kansalaisilla, jotka tulevat tuotantoprosessin piiristä, ja kääntävät pyrkimyksensä vallankumoukselliseen suuntaan, tulee olemaan todelliset aseet hävittää vallankumouksella riistoperiaate, josta on tehty luonnonlaki.

Utopistinen ajatus maailman hallitsemisesta ”hyvällä” teknologialla on osoittautunut mahdottomaksi toteuttaa. Se ei ole koskaan ottanut huomioon fyysisten mittasuhteiden ongelmaa, joka ilmenee poissuljettujen ghettoina. Poissuljettuja voidaan kierrättää onnen ja uhrautumisen sekoittavissa yrttitarhaprojekteissa, mutta vain tiettyyn rajaan saakka.

Jännitteet ja toistuvat raivonpurkaukset tulevat aiheuttamaan riistäjien epätodelliselle utopialle vakavia vaikeuksia.

Irrationaalisen kilpailun loppu

Tämä asia on jo kauan ollut selviö. Kilpailu ja monopolismi uhkasivat ajaa tuotantorakenteet loputtomasti toistuviin kriiseihin. Useimmissa tapauksissa tuotannollisiin kriiseihin. Vanhalle kapitalismille mentaliteetille oli olennaista saavuttaa ns. vaakakuppitalous. Tämä oli mahdollista vain työskentelemällä yhä suuremmissa tuotannollisissa mittasuhteissa, jotta kiinteät kustannukset leviäisivät mahdollisimman laajalle. Tämä johti tuotannon standardisointiin: tuotantoyksiköiden kasaantumiseen tiettyihin paikkoihin. Nämä paikat toimivat siirtokuntamallin mukaan (esimerkkeinä klassiset Sisilian ”autiomaan katedraalit): eristäytyneet teollisuusalueet, öljynjalostamot jne., jotka toimivat kasautumispisteinä), tuottivat yhdenmukaisia tuotteita, pitivät pääoman ja työvoiman erillään toisistaan jne.

Ensimmäiset kuvatun ajattelutavan uudelleenarvioinnit tulivat massiivisen Valtion mukaantulon kautta. Valtion läsnäolo on avannut useita erilaisia mahdollisuuksia. Valtio ei enää ole passiivinen tarkkailija, pääoman ”kassanhoitaja”, vaan siitä on tullut aktiivinen operaattori, ”pankkiiri” ja yrittäjä.

Näiden uudelleenjärjestelyjen ydin on tuotannossa tapahtuva käyttöarvon vähentäminen ja vaihtoarvon lisääminen yhteiskuntarauhan säilyttämisen nimissä.

Tekemällä lopun kaikkein kilpailullisimmasta ajanjaksostaan pääoma on löytänyt osittaisen ratkaisun ongelmiinsa. Valtio on ojentanut sille auttavan kätensä, tarkoituksenaan muuttaa talouteen nojaava tuotanto täydellisesti yhteiskuntarauhaan nojaavaksi tuotannoksi. Tämä utopistinen suunnitelma on selvästikin saavuttamaton. Ennemmin tai myöhemmin koneisto pirstoutuu.

Uusi tuotantoprosessi – jota usein kutsutaan jälkiteolliseksi – tekee alhaiset tuotantokustannukset mahdollisiksi jopa pientä hyödykemäärää tuotettaessa. Se voi tehdä huomattavia muutoksia mitä vaatimattomimmilla pääomaruiskeilla; mahdollistaa lähes huomaamattomat tuotantomuutokset. Tämä avaa keskiluokille, tuotannon kantahenkilökunnalle, näköalan suurempaan vapauteen kuin mistä nämä ovat osanneet uneksiakaan. Mutta vain päällysmiesluokkien kultaisen eristyksen puitteissa. Tämä vapaus on lähinnä natsityyppisten germaaniritarien linnakevapautta. Linnanmuurien ympäröimää, hampaisiin asti aseistautunutta, hautausmaan hiljaisuuden hallitsemaa.

Yksikään jälkiteollisen kapitalismin ideologi ei ole kysynyt itseltään mitä tehdä muurien ulkopuolelta tulevalle vaaralle.

Tulevaisuuden mellakat tulevat olemaan vielä tähänastisiakin verisempiä ja kauheampia. Tämä pätee vielä paremmin sitten kun tiedämme kuinka muuttaa ne massakapinaksi.

Tietoisuus ja ghettoutuminen

Se mikä määrittelee negatiivisesti germaaniritarien linnoituksesta pois suljetut ei ole työttömyys sinänsä, vaan kyvyttömyys päästä käsiksi todelliseen tietoon.

Uusi tuotantomalli vähentää pakostakin tiedon saatavilla oloa. Tämä johtuu vain osittain yhteiskunnan tietokoneistumisesta. Tiedon panttaus on uuden hallinnon peruspiirteitä ja sitä on sellaisena kehitetty ainakin parikymmentä vuotta. Kehitys on saavuttanut huippunsa massakoulutuksessa, josta puuttuu jo kaikki konkreettisesti käytännöllinen sisältö.

Koneiden tulo aiheutti teollisen vallankumouksen aikana ihmisten itsemääräämismahdollisuuksien vähenemisen. Työläiset marssitettiin tehtaisiin ja talonpoikaiskulttuuri tuhottiin, tuottaen näin pääomalle työvoimaa, joka oli käytännössä kykenemätön ”ymmärtämään” uuden, mekanistisen maailman lainalaisuuksia, maailman joka oli vasta alkamassa hahmottua. Aivan samoin on nyt tietotekninen vallankumous, valtion lahjoessa sen mukaan kapitalististen ristiriitojen sovitteluprosessiin, luovuttamassa työläiset uudentyyppisellä kielellä aseistautuneen koneiston käsiin. Kielellä, joka on ymmärrettävää vain harvalukuisille etuoikeutetuille. Ylijäämä käännytetään takaisin ja tungetaan gheton maailmaan.

Vanha tieto, jopa intellektuellien ideologioiden vääristävän peilin läpi suodatettu, tullaan koodaamaan konekielelle ja sovittamaan yhteen uusien tarpeiden kanssa. Tämä on eräs historiallinen tilaisuus havaita monen muun asian ohella todellisen sisällön puute siinä ideologisessa poukkoilussa, jota on syötetty meille viimeiset 200 vuotta.

Pääoma on taipuvainen hylkäämään kaiken, mikä ei ole välittömästi käännettävissä tälle uudelle yleiskielelle. Perinteiset koulutusprosessit tulevat kokemaan arvonalennuksen ja sisällön supistumisen, paljastaen todellisen olemuksensa valikoimaan kykenevän kauppatavarana.

Kielen sijaan tarjotaan uudet käyttäytymisen opinkappaleet. Nämä muodostavat moitteettoman täsmällisistä säännöistä ja on kehitetty pääasiassa vanhoista demokratisoitumis- ja kokoamisprosesseista, joita pääoma on oppinut kontrolloimaan täydellisesti. Kaksin verroin käyttökelpoisemmaksi tämän prosessin tekee sen poissuljetuille antama tunne, että he ”osallistuvat” yhteisten asioiden hoitamiseen.

Huomispäivän tietokoneistetulla yhteiskunnalla voi jopa olla puhtaita meriä ja ”melkein” täydellinen rajallisten ympäristöresurssien suojeluohjelma. Mutta tämä yhteiskunta tulee olemaan kieltojen ja sääntöjen viidakko, syvästi henkilökohtainen painajainen yhteistä hyvää koskeviin päätöksiin osallistumisen muodossa. Ghettoutuneet eivät yhteisöön sitovan yleiskielen puutteessa kykene enää lukemaan rivien välisiä vallan viestejä. Heillä ei lopulta ole enää muuta purkautumistietä kuin spontaani mellakka, irrationaalinen ja tuhoisa loppu itsessään.

Pääoman keinotekoisesta vapaudesta tarpeekseen saaneista mukaanotetuista tulee pääomalta sieppaamansa pienen teknologian osan vallankumouksellisia haltioita. Yhteistyö heidän kanssaan ei kuitenkaan riitä rakentamaan siltaa tai tarjoamaan kieltä, jolle perustaa tieto ja täsmällinen vastainformaatio.

Tulevaisuuden kapinoiden tekemän järjestäytyneen työn täytyy ratkaista tämä ongelma, rakentaa – ehkä nollapisteestä alkaen – peruskäsitteet viestinnälle, joka uhkaa joutua eristetyksi. Eristetty viestintä voi poissulkemisen hetkellä spontaaneilla ja kontrolloimattomilla reaktioilla antaa elämän väkivallan ilmaukselle, joka saa menneisyyden kokemukset kalpenemaan merkityksettöminä.

Yleistetty köyhtyminen

Uusia ghettoja ei pidä ajatella menneisyyden hökkelikylinä, hylkytavaran sillisalaattina, joka on pakotettu kärsimykseen ja puutteeseen. Uusi, nousevan kielen sääntöjen yhteen kokoama ghetto tulee olemaan passiivinen tulevaisuuden teknologian kuluttaja. Se saa myös omistaa alkeellisia kädentaitoja, joita tarvitaan käyttämään esineitä, jotka tarpeiden tyydyttämisen sijasta pikemminkin ovat kolossaalisia tarpeita itsessään.

Nämä taidot tulevat riittämään mainiosti gheton köyhtyneelle elämänlaadulle.

Tullee olemaan mahdollista tuottaa huomattavan monimutkaisia laitteita kohtuuhintaan ja antaa niille mainostuksella se yksinoikeuden sädekehä, jollaiseen ostaja pääoman projektin uhrina lankeaa. Ja sitä paitsi uusien tuotanto-olosuhteiden vallitessa ei jonkin esineen sarjatuotanto, muuttelu tai kehittely uuden teknologian ansiosta enää välttämättä synnytä huomattavia vaikeuksia ja kustannuksia. Tulee olemaan joustavia, ilmaisukykyisiä prosesseja, jotka voivat lainailla menetelmiä toisiltaan. On mahdollista toteuttaa uusia kontrollimuotoja alhaisin kustannuksin ja ohjailla kysyntää. Näin luodaan yhteiskuntarauhan tuottamisen välttämättömät edellytykset.

Elämä yksinkertaistuu näennäisesti sekä mukaanotettujen että poissuljettujen näkökulmasta. Tällainen teknologian luoma ”vapaus” on johtanut sosiologit ja taloustieteilijät – hyväntahtoisina ihmisinä kuten aina – jättämään syvällisemmät pohdiskelut ja luonnostelemaan ääriviivoja poikkiluokkaiselle yhteiskunnalle, joka kykenee elämään ”hyvin” herättämättä henkiin luokkataistelun, kommunismin tai anarkian hirviöitä.

Ammattiliittojen vetovoiman surkastuminen ja niiden ennen ehkä todellisen reformistisen merkityksen häviäminen – liitoista on tullut pelkkiä pomojen käskyjen välittäjiä – nähdään todisteena luokkataistelun loppumisesta ja jälkiteollisen yhteiskunnan tulosta. Tässä ei kuitenkaan ole järkeä niiden vaihtelevien syiden valossa, joita tarkastelemme myöhemmin lähemmin. Kaikentyyppiset ammattiliitot ovat menettäneet reformistisen merkityksensä, eivät siksi että luokkataistelu olisi loppunut, vaan koska yhteentörmäyksen olosuhteet ovat muuttuneet perinpohjaisesti.

Pohjimmiltaan olemme kasvotusten yhä jatkuvien ristiriitojen kanssa, jotka ovat suurempia kuin koskaan ja pysyvät edelleen ratkaisemattomina.

Kaksi kehitysvaihetta

Jos turvaudutaan kaavamaisiin ilmaisuihin, voidaan osoittaa kaksi kehitysvaihetta.

Teollisella kaudella kapitalistinen kilpailu perustui tehdastuotannon hallitsevaan asemaan. Merkittävin taloussektori oli se nykyään toissijainen (tehdastuotanto), joka käytti energiaa vaihdettavana resurssina ja rahallista pääomaa strategisena resurssina. Tuon ajan teknologia oli pääasiassa mekaanista ja tärkein tuottava asia oli työläinen. Projekteissa käytetyt menetelmät olivat empiirisiä, kokemukseen perustuvia ja koko tuotantoprosessi perustui rajoittamattomaan kasvuun.

Jälkiteollisella kaudella, jota lähestymme, mutta jossa emme ole vielä kokonaan sisällä, Valtio pääsee voitolle kapitalistisesta kilpailusta. Valtio panee täytäntöön säilyttävän konsensuksen ja tuotantojärjestelmän, jossa tärkeimpänä päämääränä on yhteiskuntarauhan edistäminen. Taidokkaasti laadittu data ja vaihtovälineinä toimivat palvelut tulevat ottamaan tehdastuotannon paikan teknisen maailman vallitsevana käytäntönä. Hallitseviksi taloussektoreiksi tulevat palvelut, erikoistunut finanssitoiminta, sekä tutkimus, vapaa-aika, koulutus ja julkinen hallinto. Tärkein vaihdonväline on informaatio, joka koostuu monimutkaisesta tiedonsiirtojärjestelmästä. Tärkein strateginen resurssi on tieto, joka on hitaasti ottamassa rahallisen pääoman paikan. Teknologia on hylkäämässä mekaanisen ainesosansa ja keskittymässä intellektuaaliseen ainesosaansa. Tyypillinen tämän uuden teknologian työllistämä elementti ei ole työläinen, vaan teknikko, asiantuntija, tieteilijä. Projektissa käytetty metodi perustuu abstraktiin teoriaan, ei enää kokemukseen niin kuin joskus ennen. Tuotantoprosessin organisaatio puolestaan perustuu teoreettisen tiedon koodaukseen.

Työläisen johtavan roolin hiipuminen

Kiinnittäessään huomiomme teolliseen tuotantoprosessiin marxismi piti työväenluokan avustamista yhteiskunnallisten ristiriitojen vallankumouksellisen ratkaisemisen perustana. Tämä johti työväenliikkeessä strategioihin, jotka olivat suuresti riippuvaisia vallan kaappaamisen tavoitteesta.

Marxin ruokkima moniselitteinen hegeliläisyys toimi tämän järkeilyn sydämenä. Sen mukaan dialektista vastakkaisuutta proletariaatin ja porvariston välillä voitaisiin pahentaa pääoman ja valtion aseman vahvistumisen kautta. Näin proletariaatin asema vahvistuisi epäsuorasti. Jokaisen taantumuksen voiton nähtiin siis ennakoivat tulevaa proletariaatin voittoa. Kokonaisuus asetettiin – tyypillisesti valistusajattelua edustavaan – kehitysvisioon mahdollisuudesta rakentaa ”henki” materian maailmasta.

Lukuunottamatta muutamaa epäilemättä kiintoisaa muunnelmaa on tämä vanha luokkataistelumalli muuttumaton vielä tänäkin päivänä. Ainakin joissakin painajaismaisissa unelmissa, joita silloin tällöin nousee vanhoista kunnian ja valloitusten suunnitelmista. Tätä puhtaasti mielikuvituksesta kumpuavaa mallia ei ole koskaan asetettu vakavaan analyysiin.

On olemassa enemmän tai vähemmän yksimielinen käsitys siitä, että työläiset on siirretty pois keskeisestä asemastaan. Ensin arasti siirtämällä heidät tehtaasta koko yhteiskunnan alueelle. Sen jälkeen päättäväisemmin korvaamalla toissijainen teollinen sektori edistyksellisesti palvelusektorilla.

Eräiden anarkistien illuusioiden hiipuminen

Myös anarkisteilla on ollut illuusioita ja myös nämä illuusiot ovat lakastuneet. Puhuaksemme suoraan: vaikka nämä illuusiot eivät koskaan koskeneetkaan työläisten keskeistä asemaa, ne usein näkivät työn maailmaan tärkeydeltään perustavanlaatuisena, antaen teollisuudelle ensisijaisen aseman perustuotantoon (maatalouteen) nähden. Anarkosyndikalismi toimi näiden illuusioiden polttoaineena.

Jopa nykyaikana herättää sellainen asia kuin CNT:n nousu tuhkasta paljon innostusta. Erityisesti niiden taholta, jotka näyttävät olevan kaikkien innostuneimpia avaamaan uusia ”teitä” reformistiselle anarkismille.

Perusajatus työläisen keskeisestä asemasta (joka eroaa marxismin vastaavasta, mutta vähemmän kuin yleensä uskotaan) oli Puolueajattelun varjo.

Anarkistinen liike on pitkään toiminut synteesiin pyrkivänä organisaationa, toisin sanoen puolueen tavoin.

Ei koko anarkistinen liike, mutta taatusti sen järjestäytymismuodot.

Otetaan vaikka Italian FAI (Federazione Anarchina Italiana). Se on vielä tänäänkin synteesiorganisaatio. Se perustuu periaateohjelmaan, sen kausittaiset kokoukset ovat sen toiminnan keskipiste ja se katsoo todellisuutta ”yhteenliittävän” keskuksen näkökulmasta. Se haluaa siis toimia synteesinä ulkopuolisen todellisuuden (vallankumouksellisen todellisuuden) ja anarkistisen liikkeen välillä.

Jotkut toverit tietenkin vastustelevat, että nämä huomautukset ovat liian yleisluontoisia. Hekään eivät kuitenkaan voi kiistää sitä, että mentaliteetti, joka ylläpitää anarkistijärjestön ulkoiseen todellisuuteen luomaa suhdetta on hyvin lähellä ”puolue”-mentaliteettia.

Hyvät tarkoitukset eivät riitä.

Tämä mentaliteetti on haalistunut. Ei ainoastaan niiden nuorten tovereiden keskuudessa, jotka haluavat avoimen ja epämuodollisen suhteen vallankumoukselliseen liikkeeseen vaan, mikä on vielä tärkeämpää, yhteiskunnallisessa todellisuudessa itsessään.

Teolliset tuotanto-olosuhteet tekivät syndikalistisen taistelun järkeväksi, kuten ne tekivät marxilaiset metodit ja libertaariset synteesiorganisaatiotkin. Tämän päivän jälkiteollisesta näkökulmasta on nykyisessä syvällisesti muuttuneessa todellisuudessa ainoa mahdollinen anarkistinen strategia epämuodollisuus. Tällä tarkoitan toveriryhmiä, jotka liittyvät yhteen hengenheimolaisuuden pohjalta, täsmällisin päämäärin ja asettavat itselleen välitavoitteita, luoden samalla edellytyksiä yksinkertaisten mellakkatilanteiden muuttamiselle kapinatilanteiksi.

Marxilainen puoluekäsitys on kuollut. Ja niin on anarkistinenkin. Kun luen sosiaaliekologisten äskettäin tuottamaa kritiikkiä, jossa puhutaan anarkismin kuolemasta, ymmärrän että kysymys on yhtä paljon kielenkäytöstä kuin kyvyttömyydestä tutkia anarkistinen liikkeen sisäisiä ongelmia. Jälkimmäisen rajoituksen ovat sitä paitsi huomanneet kyseiset toverit itsekin. Se mikä on heille kuollut – ja kuollut myös minulle – on anarkismi, joka kuvitteli voivansa toimia organisatorisena yhdistäjänä seuraavalle vallankumoukselle; anarkismi, joka näkee itsensä synteesirakenteena, jonka päämääränä on hedelmöittää moninaisia inhimillisen luovuuden muotoja nujertamaan Valtion konsensus- ja tukahduttamisrakenteet. Se mikä on kuollut, on perinteisten organisaatioiden pysähtynyt anarkismi, joka perustuu parempien olosuhteiden vaatimiseen ja määrällisten tavoitteiden olemassaoloon. Se ajatus, että yhteiskunnallinen vallankumous on taistelujemme välttämätön seuraus on osoittautunut tuulesta temmatuksi. Vallankumous saattaa tapahtua tai olla tapahtumatta.

Determinismi on kuollut ja sokean syyn ja seurauksen laki sen mukana. Käyttämämme vallankumouksen keinot, mukaan lukien avoin kapina, eivät välttämättä johda yhteiskunnalliseen vallankumoukseen. Viime vuosisadan positivistien niin rakastamaa kausaalisuuden mallia ei ole todellisuudessa olemassa.

Vallankumous tulee mahdolliseksi juuri tästä syystä.

Vauhti ja moninaisuus

Tiedonsiirtoon tarvittavan ajan väheneminen merkitsee ohjelmoidun päätöksenteon nopeutumista. Jos tämä aika vähennetään olemattomiin (kuten tapahtuu elektronisessa ”reaaliajassa”) ohjelmoidut päätökset eivät ainoastaan nopeudu vaan myös muuttuvat. Niistä tulee jotakin erilaista.

Projekteja muunneltaessa muunnellaan myös tuottavien sijoitusten alkutekijöitä; saadaan ne muuttumaan perinteisestä pääomasta (lähinnä rahallisesta) tulevaisuuden pääomaksi (pääasiassa älylliseksi).

Erilaisuuden ohjaaminen on eräs reaaliajan perustavimmista elementeistä.

Politiikan ja talouden välinen suhde täydellistetään, kilpailun tuottamille ristiriidoille pannaan piste, konsensus organisoidaan, ja mikä tärkeintä, kaikki tämä ohjelmoidaan reaaliaikaan. Näin valtarakenteet leikkaavat irti suuren yhteiskunnanosan: poissuljetut.

Reformismin loppu, puolueen loppu

Puolue perustuu reformistisiin hypoteeseihin. Tämä vaatii vähintäänkin yhteisen kielen, ellei suorastaan yhteisiä intressejä. Puolueille ja myös ammattiliitoille tapahtui seuraavaa. Yhteinen kieli käänsi itsensä fiktiiviseksi luokkavastarinnaksi, jolle oli tyypillistä toisaalta parannusten vaatiminen ja toisaalta niihin myöntymisen vastustaminen.

Jonkin asian pyytäminen vaatii ”yhteisen” kielen, riippumatta siitä keneltä ja mitä pyydetään.

Nykyinen yleismaailmallinen tukahduttamisprojekti tähtää tämän yhteisyyden rikkomiseen. Ei muurein suljetuilla erikoisvankiloilla, ei ghetoilla, ei satelliittikaupungeilla tai suurilla teollisuuskeskuksilla, vaan päinvastoin tuotannon hajauttamisella, palvelujen parantamisella, ekologisten periaatteiden soveltamisella tuotannossa. Kaikki tämä tapahtuu yhdessä mitä täydellisimmän poissuljettujen eristämisen kanssa.

Tämä eristäminen saavutetaan riistämällä poissuljetuilta asteittain kieli, jonka he omistivat yhdessä muun yhteiskunnan kanssa.

Ei tule olemaan jäljellä enää mitään pyydettävää.

Tyhmät poissuljetut

Ajanjaksolla, jota voi vielä kutsua teolliseksi konsensus perustui mahdollisuuteen osallistua tuotannosta saatavista eduista nauttimiseen. Ajanjaksolla, jona pääoman muutoskyky on jo käytännössä rajaton, pääoman ja Valtion parivaljakko tulee vaatimaan itselleen omaa kieltään, joka eroaisi poissuljettujen kielestä. Näin se saavuttaa parhaiten uudet ulottuvuutensa.

Vallitsevan kielen epäkelpoisuudesta tulee paljon tehokkaampi eristämiskeino kuin perinteisistä ghettoalueista. Kasvava vallitsevan kielen saavuttamisen vaikeus tulee asteittain tekemään kielestä jotakin ehdottomasti ”toiseuden” piiriin kuuluvaa. Kun näin on päässyt tapahtumaan, mukaanotettujen kieli katoaa poissuljettujen himoitsemien asioiden joukosta. Suhtautuminen siihen muuttuu täydelliseksi välinpitämättömyydeksi. Siitä hetkestä lähtien ovat mukaanotetut poissuljetuille toisia ja päinvastoin.

Tämä poissulkemisprosessi on välttämätön tukahduttamisprojektille. Sellaisten menneisyyden peruskäsitteiden kuin solidaarisuus, kommunismi, vallankumous ja anarkia arvo perustui tasa-arvon käsitteen yleiseen tunnustamiseen. Germaaniritarien linnoituksen asukkaille eivät poissuljetut ole ihmisiä, vaan asioita joita voi myydä ja ostaa samaan tapaan kuin esi-isämme ostivat ja myivät orjia.

Emme tunne tasa-arvoisuutta koiraa kohtaan, koska se vain haukkuu, sen sijaan että ”puhuisi” kieltämme. Ei pidä sekoittaa kieltä sanan laajassa merkityksessä kieleen käännettävänä puhe- ja kirjoituskoodina. Edistyksellinen ja vallankumouksellinen traditiomme on opettanut meille, että ihmiset ovat tasa-arvoisia äidinkieleensä katsomatta. Nyt onkin puhe mahdollisesta tukahduttamiskehityksestä, joka riistäisi poissuljetuilta kokonaan mahdollisuuden varsinaiseen kommunikointiin mukaanotettujen kanssa. Vähentämällä suuresti kirjoitetun sanan käyttökelpoisuutta ja korvaamalla kirjat ja sanomalehdet asteittain esimerkiksi mielikuvilla, väreillä ja musiikilla, huomispäivän valtakoneisto voi rakentaa kielen, joka on tarkoitettu vain poissuljetuille. Poissuljetut kykenisivät luomaan erilaisia, jopa luoviakin uuskielen tuottamiskeinoja, mutta ainoastaan omilla koodeillaan. He olisivat täysin voimattomia saavuttamaan kontaktia mukaanotettujen koodiin, ja näin ollen myös ymmärtämään näiden maailmaa. Ja ymmärtämättömyydestä on vain lyhyt askel välinpitämättömyyteen ja henkiseen sulkeutuneisuuteen.

Tämän vuoksi on reformismi kuolinkouristuksissa. Ei ole enää kauaa mahdollista esittää vaatimuksia. Kukaan ei lopulta tiedä mitä pyytää maailmalta, joka on lakannut kiinnostamasta meitä ja kertomasta meille mitään ymmärrettävää.

Kun poissuljetut revitään irti mukaanotettujen kielestä heidät revitään irti myös näiden teknologiasta. He ehkä elävät paremmassa ja houkuttelevammassa maailmassa, jossa maailmanlopunkonfliktin vaara on pienempi ja jossa on lopulta myös vähemmän taloudellisista syistä johtuvia jännitteitä. Mutta irrationaaliset jännitteet tulevat lisääntymään.

Planeetan perifeerisimmillä alueilla tulee riistoprojekti ”reaaliajasta” huolimatta aina kohtaamaan maantieteellisiä ja kulttuurisia esteitä. Siitä huolimatta tulevat taloudelliset konfliktit noilta seuduilta aina niihin keskeisempiin alueisiin, joissa luokkaerot ovat jyrkempiä, saakka antamaan tilaa irrationaalisille konflikteille.

Mukaanotetut pyrkivät kontrolliprojekteillaan yleiseen konsensukseen vähentämällä poissuljettujen taloudellisia vaikeuksia. He voivat varustaa nämä valmiilla kielellä, joka mahdollistaa hallitsevan teknologian osittaisen ja karkean käytön. He voivat myös sallia poissuljetuille paremman elämänlaadun. Mutta he eivät kykene estämään irrationaalisen väkivallan räjähdyksiä, jotka nousevat hyödyttömyyden tunteesta, tylsyydestä ja gheton kuolettavasta ilmapiiristä.

Esimerkiksi Britanniassa, joka ei aina ollut pääoman tukahduttamisprojektien kehityksen kärjessä, on tämän kehityssuunnan alku jo nähtävissä. Valtio kieltäytyy ehdottomasti turvaamasta selviytymistä, köyhyys ja työttömyys ovat nousussa. Aloite säännöllisin väliajoin puhkeaviin mellakoihin tulee nuorilta – erityisesti länsi-intialaisilta – jotka tietävät olevansa selkeästi irtirevittyjä maailmasta, joka on heille jo vieras ja josta he voivat lainata muutaman välineen tai tavan tehdä asioita, mutta jossa he ovat jo alkaneet tuntea ”toiseutta”.

Irrationaalisesta mellakasta tietoiseen kapinaan

Ne joukkoliikkeet, jotka nykypäivänä tekevät joihinkin tovereihimme niin suuren vaikutuksen olemalla vaarallisia ja – heidän mielestään – hyödyttömiä, ovat merkkejä suunnasta, jonka huomispäivän taistelut tulevat ottamaan.

Jo nyt ovat monet nuoret ihmiset kykenemättömiä enää arvioimaan tilannetta, josta itsensä löytävät. Heiltä puuttuu se kulttuurinen minimitaso, jonka koulu ennen tarjosi. Heitä pommitetaan perusteettoman väkivallan viesteillä, heitä työnnetään tuhannella eri tavalla kohti rajua, irrationaalista ja spontaania kapinaa. Ja heiltä puuttuvat ne ”poliittiset” kohteet, jotka menneet sukupolvet uskoivat näkevänsä niin selvästi.

Kollektiivisten räjähdysten yhteiskunnallinen ”sijainti” ja ilmaisutavat vaihtelevat suuresti. Samoin aihe. Räjähdykset voidaan kuitenkin aina jäljittää pääoman ja Valtion yhdessä johtaman kuoleman yhteiskunnan sietämättömyyteen.

On aiheetonta pelätä noita ilmenemismuotoja vain niiden perinteisten käsitysten vuoksi, joita meillä on vallankumouksellisesta joukkotoiminnasta.

Meidän asiamme ei ole pelätä, vaan saada heti paikalla aikaan toimintaa, ennen kuin on liian myöhäistä.

Tietoisen kapinan menettelytavoista on nyt saatavilla paljon materiaalia – mihin olen itsekin kantanut korteni kekoon – jonka pohjalta toverit saattavat tajuta tiettyjen ennakkokäsitysten pintapuolisuuden ja keskeneräisyyden. Näillä ennakkokäsityksillä on taipumus pikemminkin hämmentää kuin selkeyttää.

Yhteenvetona voidaan sanoa, että kapinamenetelmiä voivat soveltaa vain luonteeltaan epämuodolliset anarkistijärjestöt. Näiden täytyy olla kykeneviä rakentamaan perusrakenteet (joukko-organisaatiot) ja osallistumaan niiden toimintaan, jonka selkeänä tavoitteena on tuhota valtakoneiston päämäärät soveltamalla itsehallinnon, jatkuvan taistelun ja suoran demokratian periaatteita.