Alfredo M. Bonanno: Mellakasta kapinaan 2/2

SUULLINEN ALUSTUS MILANOSSA 13. LOKAKUUTA 1985 PIDETTYYN KONFERENSSIIN TEEMASTA ”ANARKISMI JA KAPINAPROJEKTI”

Järjestettäessä tällaista konferenssia syntyy outo ristiriita puitteiden ja keskustelun kohteena olevan ongelman tai pikemminkin projektin välillä: tällainen kaunis sali (olkoonkin että tämä on makukysymys), jossa minä olen puhumassa ja keskustelunaihe, joka ennakoi kaiken tämän tuhoutumista. Se on kuin haluaisi tehdä kaksi asiaa samanaikaisesti.

Tällainen ristiriitaisuus kuuluu elämään. Olemme pakotetut käyttämään kumoukselliseen ja tuhoavaan projektiin hallitsevan luokan välineitä. Kohtaamme kauhean todellisuuden päässämme suunnitelman, joka on unelmaa.

Anarkisteilla on monia projekteja. He ovat yleensä hyvin luovia, mutta kaiken tämän luomiskyvyn keskipisteessä on tuhoava projekti. Tämä projekti ei ole pelkkä uni, painajainen, vaan jotakin, joka perustuu ympärillämme tapahtuvaan yhteiskunnalliseen prosessiin ja osoittautuu todeksi juuri tämän prosessin kautta.

Todellisessa maailmassa elävinä meidän täytyy otaksua, että tämä vastakohtaisuuksien ja ristiriitojen repimä ja jakama yhteiskunta on matkalla, ellei kohti yhtä lopullista tuhoavaa räjähdystä, niin ainakin kohti pienten tuhoavien purkausten sarjaa.
Kadunmies kuvittele painajaisissaan kapinan seuraavanlaiseksi: aseistautuneita miehiä, palavia autoja, tuhottuja rakennuksia, itkeviä vauvoja, eksyneitä lapsiaan etsiviä äitejä. Suuri ongelma on siinä, että monien anarkistienkaan ajattelu ei tässä asiassa ole kovin selkeää.

Olen usein puhunut tovereiden kanssa kapinan ja vallankumouksellisen taistelun ongelmista, ja huomannut että nämä samat mallit löytyvät heidänkin mielestään. Usein visualisoitu kuva käsittää 1800-luvun barrikadeja, Pariisin Kommuunin tai kohtauksia Ranskan Vallankumouksesta.

Kapina tuo varmasti mukanaan tällaistakin, mutta ei vain tällaista. Kapina- tai vallankumousprosessi on tätä, mutta myös jotakin enemmän. Täsmällisesti sanottuna olemme täällä tänään ymmärtääksemme tätä asiaa hieman paremmin. Jättäkäämme kysymyksen ulkoiset aspektit, katsokaamme toisiamme silmiin ja miettikäämme tätä muutama minuutti.

Hankkiutukaamme eroon ajatuksesta kapinasta barrikadeina, ja katsokaamme millä tavoin välinettä ”kapina” voidaan hahmottaa tämän päivän todellisuudessa. Todellisuudessa, joka on läpikäymässä nopeaa ja syvällistä muutosta.

Emme elä vuotta 1871, 1830 tai 1848; emmekä myöskään 1700-luvun loppua. Olemme tilanteessa, jossa teollisuustuotanto on muutostilassa, tilanteessa, jota yleensä kuvataan fraasilla ”jälkiteollinen”. Mekin voimme mukavuussyistä käyttää tätä nimitystä.

Jotkut toverit ovat menneet tälle analyysin tasolle ja ajatelleet niitä syvällisiä muutoksia, joita tuotannossa parhaillaan tapahtuu. He ovat tulleet siihen tulokseen, että tietyt vanhat vallankumousmallit eivät ole enää käyttökelpoisia. Siksi on välttämätöntä löytää uusia tapoja, jotka eivät ainoastaan korvaa näitä malleja, vaan konkreettisesti hylkäävät ne ja esittävät uusia asioihinpuuttumistapoja.

Näin saadaan asiat näyttämään loogisemmilta, itse asiassa kiehtovilta. Miksi meidän pitäisi kirjoittaa shekki, joka meni vanhaksi jo 100 vuotta sitten? Kuka voisi ikinä kuvitella, että 150 tai jopa 200 vuotta sitten tapahtuneen vallankumouksen mallit olisivat edelleen käyttökelpoisia? Ovathan uudet tavat puuttua todellisuuteen aina tehneet meihin helposti vaikutuksen, kuten myös luovuus ja kaikki uudet suunnat, joita objektiivinen todellisuus antaa käyttöömme. Mutta odottakaamme hetki.

Tarkoitukseni ei ole heitellä kirjallisia sitaatteja. Mutta joku sanoi kerran, että vallankumouksellisen ammattitaito on kykyä ymmärtää tulevaisuudesta mahdollisimman paljon sen avulla mitä on yhä jäljellä menneisyydestä. Naittaa esi-isämme veitsi tulevaisuuden tietokoneen kanssa. Kuinka tällainen onnistuu?

Ei niin, että tuntisimme nostalgiaa sitä maailmaa kohtaan, jossa mies hyökkäsi vihollisensa kimppuun veitsi hampaissaan, vaan koska pidämme menneisyyden vallankumousvälineitä edelleen käyttökelpoisina tämän päivän maailmassa. Syy tähän ei ole se, että joku vähemmistö olisi tehnyt asiasta päätöksen ja perustellut sen oikeaksi demagogisesti, välittämättä siitä mitä ihmiset asiasta mahtaisivat ajatella. Syy on se, että ihmisten kyky löytää käden ulottuvilla olevia yksinkertaisia keinoja tukea mitä tahansa tuhahduttamistoimenpiteiden vastaista purkausta on perinteisesti toiminut jokaisen kansannousun kantavana voimana.

Tarkastelkaamme asioita järjestyksessä. Kapitalistisessa projektissa on aina ollut jotakin mikä ei toiminut niin kuin piti. Kaikki, jotka ovat olleet jossain tekemisissä taloustieteellisten ja poliittisten analyysien kanssa, ovat olleet pakotetut myöntämään tämän. Kapitalistisessa utopiassa on eräs tekninen virhe: se haluaa tehdä yhtä aikaa kolme asiaa, jotka ovat ristiriidassa keskenään. Varmistaa vähemmistön hyvinvoinnin, riistää enemmistöä selviytymisen rajoille ja estää jälkimmäisen kapina molempien ryhmien oikeuksien nimissä.

Kapitalismin historian kuluessa on löydetty erilaisia ratkaisuja tähän ongelmaan, mutta on ollut kriittisiä hetkiä, joina pääoman on ollut pakko keksiä jotain aivan uutta.

Ottakaamme suhteellisen tuoreena esimerkkinä maailmansotien välisen ajan Amerikka. Siellä tapahtui suuri kapitalistisen ylituotannon kriisi, traaginen hetki, johon yhdistyivät aiemmin marginaalissa pysyneet pulmat, jotka pääoman oli nyt pakko kohdata. Kuinka pääoma onnistui ratkaisemaan tämän ongelman? Astumalla massakulutuksen aikaan, toisin sanoen esittelemällä integraation ja osallistumisen projektin, joka johti – Toisen Maailmansodan kokemisen jälkeen – kulutuksen laajentumiseen ja sitä kautta tuotannon kasvuun.

Mutta miksi tämä kriisi oli pääomalle niin suuri ongelma? Koska pääoma ei ole ennen kuin vasta viime aikoina kyennyt saamaan aikaan tuotantoa ilman valtavia investointeja. Korostakaamme, että näin oli ”ennen eilispäivää”. Pääoman täytyi ottaa käytäntöön se, mikä tunnetaan vaakakuppitaloutena ja investoida huomattavia rahasummia toteuttaakseen välttämättömät muutokset tuotannossa. Jos piti saada uudentyyppinen kodinkone tai uusi automalli, investoinnit mitattiin sadoissa miljoonissa.

Tällainen tilanne asetti pääoman vastatusten ylituotannon haamun kanssa ja synnytti tarpeen noukkia yhä useampia ja useampia kansankerroksia massiivisen voitonpyynnin piiriin. Jokainen voi nähdä, ettei tällainen voi jatkua ikuisesti, koska peli päättyy pakostakin ennemmin tai myöhemmin yhteiskunnalliseen väkivaltaan. Itse asiassa kaikki pääoman ja Valtion lukemattomat asioihin sekaantumiset, näiden yrittäessä tehdä noukintoja, osoittautuivat lyhytikäisiksi. Monet tulevat muistamaan pitkään kuinka taloustieteilijät kymmenen tai viisitoista vuotta sitten vaativat suunnittelua talouselämään ja jokaiselle mahdollisuutta löytää työtä. Kaikki tämä on haihtunut savuna ilmaan. Tosiasia on, että pääoma ja Valtio olivat tuolloin – huomaa mennyt aikamuoto – ajautumassa kohti kasvavassa määrin jännittynyttä tilannetta. Seuraava pääoman ehdottama askel oli Valtion rakenteiden mukaantulo kapitalistiseen ohjaukseen, eli Valtion muuttaminen pelkästä pääoman etujen aseistautuneesta vartijasta kapitalismiin itseensä kuuluvaksi tuottavaksi elementiksi. Toisin sanoen kassanhoitajasta pankkiiriksi. Tällä tavoin tapahtui huomattava muutos: taloudellisen kilpailun ristiriidat, jotka alkoivat osoittautua kohtalokkaiksi, voitiin voittaa esittelemällä kuluttaminen proletariaatille.

Tänään kohtaamme toisenlaisen tilanteen, ja pyydän teitä ajattelemaan asian tärkeyttä, toverit. Valtakoneiston silmille avautuva uusi näköala ja pääoman uudet konsensuksen. ylläpitotekniikat ovat juuri niitä asioita, jotka tekevät uuden vallankumousprojektin mahdolliseksi.

Mikä sitten on muuttunut? Mikä on luonteenomaista jälkiteolliselle todellisuudelle?

Se mitä olen juuri alkamassa kuvata on ymmärrettävä ”kehityslinjana”. Ei ole kyse siitä, että pääoma olisi jostain tuotantoprosessin päätöksentekokeskuksesta käsin yhtäkkiä päättänyt panna toimeen muutoksen ja ryhtynyt toteuttamaan sitä hyvin lyhyellä aikavälillä. Tällainen kuuluu fantasioiden maailmaan, mahdottomuuksiin. Itse asiassa tapahtumassa oleva ratkaisu on jollain tapaa puolittainen.

Meidän täytyy pitää tämä mielessämme puhuessamme jälkiteollisesta todellisuudesta, ellemme halua jonkun toverin tulevan sanomaan teille (niin kuin on jo tapahtunut): ”Odotas vähän, minä tulen takapajuisimmasta Sisiliasta, jossa edelleen ilmestyy piazzalle päällysmies tarjoamaan työläisille työtä 500 liiralla (n. 20 markalla) per päivä. Tällaista ja pahempaakin varmasti tapahtuu. Vallankumouksellisen täytyy pitää tällaiset asiat mielessään, mutta olla samanaikaisesti tietoinen kapitalistisen projektin edistyksellisimmistä piirteistä. Jos otamme huomioon vain taantumuksellisimmat tilanteet, emme ole mitään vallankumouksellisia, vaan pelkkiä reformisteja, nykyisen järjestelmän korjailijoita, jotka kykenevät vain patistelemaan valtarakenteita täydellistämään kapitalistinen projekti.

Palataksemme teemaamme: mikä erottaa jälkiteollisen todellisuuden teollisesta? Teollinen todellisuus perustui ilmiselvästi pääomaan, mielikuvaan että tuotannon keskipiste oli investoiminen ja että investointien oli pakko olla huomattavia. Nykyään, uusien ohjelmointitekniikoiden vallitessa, on kapitalistisen tuotannon päämäärän muuttaminen hyvin yksinkertaista. Se on lähinnä tietokoneohjelmien vaihtamista.

Tutkikaamme tätä kysymystä tarkasti. Kaksi robottia voi teollisuudessa ottaa 100 työläisen paikan. Aikoinaan täytyi muuttaa koko tuotantolinja, jos haluttiin tehdä vaihdoksia tuotantoon. Ne 100 työläistä eivät voineet käsittää uutta tuotantoprojektia välittömästi. Tänään tuotantolinjan määrää yksi ainut tärkeä elementti. Yksinkertainen tietokoneohjelmointi voi alhaisin kustannuksin muuttaa tämän päivän robotit huomispäivän roboteiksi. Tuotannollisesta näkökulmasta katsottuna pääoman kapasiteetti ei enää perustu rahallisen pääoman resursseihin, eli investointiin, vaan pääasiassa älylliseen pääomaan. Se perustuu tuotantokapasiteetin suunnattomaan kasautumiseen, joka on toteutettu tietotekniikalla, uudella teknologisella kehityksellä, joka sallii tämän suuruusluokan muutokset.

Pääoman ei enää tarvitse olla riippuvainen perinteisestä työläisestä tuotannon toteuttamisen elementtinä. Tästä elementistä tulee toissijainen, älyllisen pääoman muutoskyvyn tullessa ensisijaiseksi tekijäksi. Pääoman ei siis enää tarvitse tehdä valtavia investointeja ja kerätä huomattavia varastoja saadakseen alkukustannuksensa takaisin. Sen ei enää tarvitse kuumentaa markkinoita. Lisäksi se kykenee nyt hajauttamaan tuotantoyksiköt laajalle alueelle, välttäen näin menneisyyden suuret teollisuuskeskukset. Se voi ehkäistä saastumista. Meille tulevat mahdollisiksi puhtaat meret, puhdas ilma ja järkevämpi resurssien jako. Ajatelkaa toverit, miettikää kuinka suurta osaa siitä aineistosta, jolla luonnonsuojelijat ovat kapitalisteja pommittaneet, tullaan tulevaisuudessa kääntämään meitä vastaan. Kuinka paljon työtä onkaan tehty pääoman tulevaisuudensuunnitelmien hyväksi. Tulemme luultavasti näkemään teollisuuden levittäytyvän kokonaisten maakuntien yli, ilman Gelan, Syrakusan, Genovan, Milanon jne. kaltaisia suuria keskuksia. Tuollaiset keskukset lakkaavat olemasta. Pilvenpiirtäjästä, joka sijaitsee vaikkapa Milanossa, voidaan tietokoneohjelmoinnilla käynnistää tuotanto Melbournessa, Detroitissa tai missä tahansa. Mitä mahdollisuuksia tämä avaa? Yhtäältä pääoma tulee olemaan kykenevä luomaan paremman maailman, laadullisesti erilaisen maailman, tekemään elämästä parempaa. Mutta keitä varten? Siinäpä ongelma. Taatusti ei kaikkia varten. Jos pääoma todella kykenisi saavuttamaan tällaisen kaikille paremman maailman, voisimme kaikki lähteä kotiin – olisimme kaikki kapitalistisen ideologian kannattajia. Mutta totuus on se, että tällainen maailma voi tulla todeksi vain joillekin, ja että tämä etuoikeutettu kerros tulee olemaan rajatumpi tulevaisuudessa kuin mitä se on ollut menneisyydessä. Tulevaisuuden etuoikeutetut tulevat löytämään itsensä tilanteesta, joka suuresti muistuttaa keskiajan germaaniritarien tilannetta. Kannattamasta ideologiaa, joka pyrkii ”tasa-arvoisen” vähemmistön – ”tasa-arvoisesti” etuoikeutetun vähemmistön – perustamiseen muurien ympäröimään linnaan. Ja tuon linnan sisäpuolelle tulevat köyhät ilman muuta jatkuvasti yrittämään tunkeutua.

Tämä etuoikeutettujen ryhmä ei nyt tule koostumaan vain suurkapitalisteista, vaan myös kaikista ylemmän keskiluokan rivistöistä. Se käsittää hyvin laajan yhteiskuntakerroksen, vaikka onkin varsin rajattu verrattuna riistettyjen määrään. Älkäämme kuitenkaan unohtako, että puhe on projektista, joka on olemassa vain suuntauksena.

Etuoikeutetun kerroksen voi määritellä ”mukaanotetuiksi”, niiksi jotka sulkeutuvat linnan sisäpuolelle. Uskotteko heidän ympäröivän itsensä muureilla, piikkilanka-aidoilla, armeijoilla, vartijoilla ja poliisilla? Minä en usko.

Vankilanmuurit, ghetto, nukkumalähiö, tukahduttamistoimenpiteet ylipäätään: poliisi ja kidutus. Kaikki nämä asiat ovat silminnähtäviä tänään, kun kaikkialla maailmassa kuolee jatkuvasti tovereitamme ja köyhälistöä kidutukseen. Mutta kaikki tämä voi käydä läpi huomattavia muutoksia tulevina vuosina. On tärkeää tajuta, että nykypäivän viisi tai kymmenen vuotta vastaa lähimenneisyyden sataa vuotta. Kapitalistinen projekti kehittyy geometrisella nopeudella, jota ei voi verrata mihinkään aiempaan. Sellainen muutos, joka vei aikaa 60-luvun alusta vuoteen 1968, tapahtuu nykyään muutamassa kuukaudessa.

Mitä etuoikeutetut siis yrittävät tehdä? He yrittävät katkaista poissuljettujen yhteydet mukaanotettuihin. Katkaista miten? Katkaisemalla viestintäyhteydet.

Tämä on tulevaisuuden tukahduttamistoimenpiteiden ydin. Ydin, jota minun mielestäni tulee tutkia niin syvällisesti kuin vain mahdollista. Viestintäyhteyksien katkaiseminen merkitsee kahta asiaa. Rakennetaan supistettu kieli, joka on vaatimaton, ja jolla on ehdottoman yksinkertainen koodi. Se syötetään poissuljetuille, jotta he voisivat käyttää tietokonepäätteitä. Se on jotakin äärimmäisen yksinkertaista, joka pitää heidät hiljaisina. Toisaalta taas mukaanotetuille tarjotaan ”mukaanotettujen kieli”, jotta heidän maailmansa voi kulkea kohti etuoikeutettujen ja pääoman utopiaa, joka on enemmän tai vähemmän kysyttyä tavaraa kaikkialla. Juuri yhteisen kielen puute olemaan todellinen muuri. Todellinen vankilan muuri, jota ei hevin ylitetä.

Puheena olevassa ongelmassa on useita kiinnostavia piirteitä. Kaiken yläpuolella on mukaanotettujen oma tilanne. Älkäämme unohtako sitä, että etuoikeutettujen maailmassa tulee olemaan ihmisiä, joilla on menneisyydessään ollut laajaa vallankumouksellis-ideologista kokemusta. Nämä eivät ehkä nauti asemastaan huomispäivän etuoikeutettuina, vaan tuntevat olonsa tukahduttavaksi germaanilinnassa. He tulevat olemaan ensimmäinen piikki kapitalistisen projektin lihassa. Kotiintulijat, eli ne jotka hylkäävät luokkansa. Keitä olivat eilispäivän luokan kotiintulijat? Minä itse kuuluin kerran etuoikeutettujen luokkaan. Hylkäsin sen ja minusta tuli ”toveri tovereiden joukossa”, muutuin eilispäivän etuoikeutetusta tämän päivän vallankumoukselliseksi. Mutta mitä oikein toin mukanani? Toin humanistisen sivistykseni, ideologisen sivistykseni. Minulla ei ole muuta annettavaa kuin sanoja. Mutta huomispäivän kotiintulija, huomispäivän etuoikeutettujen luokan hylkääjä, tulee olemaan mukanaan teknologiaa. Eräs huomispäivän kapitalistisen projektin tyypillisimmistä piirteistä, sen pysyvyydelle välttämättömistä olosuhteista, tulee olemaan tiedonjako, joka ei enää ole pyramidimaista vaan horisontaalista. Pääoman täytyy jakaa tietoa järkevämmällä ja tasa-arvoisemmalla tavalla – mutta aina yksinomaan mukaanotettujen luokan keskuudessa. Tästä johtuen huomispäivän loikkarit tulevat tuomaan mukanaan huomattavan määrän vallankumouksellisesta näkökulmasta käyttökelpoisia asioita.

Entä poissuljetut? Pysyvätkö he hiljaa? Mitä he itse asiassa kykenevät vaatimaan, kun viestintäyhteydet on kertaalleen katkaistu? Vaatimusten esittäminen edellyttää sitä, että tietää mitä vaatii. En voi perustaa mitään ajatusta jokin sellaisen puuttumiseen, mistä en tiedä mitään, mikä ei merkitse minulle mitään ja mikä ei ruoki mitään toiveitani. Erotettuna kaikille yhteisestä kielestä eilispäivän reformismi – vähittäiset vaatimukset paremmista oloista sekä painostuksen ja riiston vähentämisestä – vanhentuu täydellisesti. Reformismi perustui yhteiseen kieleen riistäjien ja riistettyjen välillä. Jos kielet ovat erilaiset, ei voida saada läpi mitään vaatimuksia. Mikään ei saa minua kiinnostumaan sellaisesta mitä en ymmärrä, mistä en tiedä mitään. Tulevaisuuden kapitalistisen projektin – tämän jälkiteollisen projektin, jollaiseksi se yleensä kuvitellaan – toteuttaminen tulee siis välttämättömästi perustumaan riistettyjen pitämiseen hiljaisina. Projekti tulee antamaan riistetyille käyttäytymiskoodin, joka perustuu hyvin yksinkertaisiin elementteihin. Tämä koodi mahdollistaa television, tietokonepäätteiden, puhelimen ja kaikkien muiden perustarpeiden, palvelullisten tarpeiden ja muiden esiin nousevien poissuljettujen tarpeiden tyydyttämiseen tarvittavan laitteiston käytön. Samalla se varmistaa, että poissuljetut pysyvät kontrollin alla. Menetelmä on pikemminkin tuskallinen kuin verinen. Kidutus tulee päätepisteeseensä. Ei enää veritahroja muureissa. Kaikki sellainen tulee loppumaan – tiettyyn pisteeseen saakka tietenkin. Tulee syntymään tilanteita, jotka jatkavat sitä. Mutta noin yleisesti ottaen tulee hiljaisuuden verho laskeutumaan poissuljettujen ylle.

Tässä järkeilyssä on kuitenkin yksi heikko kohta. Ihmisen kapinallisuus ei perustu yksinomaan tarpeeseen, tietoisuuteen jonkin puuttumisesta ja taisteluun tätä puutetta vastaan. Jos ajattelet asiaa, huomaat että kyseessä on valistuksen ajalta peräsin oleva käsitys, jota Englannin filosofinen ideologia – Bentham ja kumppanit – myöhemmin kehitti. Ideologinen propagandamme on 150 vuotta perustunut näihin rationalismin peruskiviin. Kysymyksiin siitä, miksi meiltä puuttuu jotakin ja miksi meillä pitäisi olla jotakin sillä perusteella, että olemme kaikki tasa-arvoisia. Mutta se mikä leikataan pois kielen mukana, toverit, on tasa-arvoisuuden, ihmisyyden ja veljeyden ajatus. Huomispäivän mukaanotetut eivät tule tuntemaan itseään ihmisyyden ja veljeyden pohjalta samanlaisiksi kuin poissuljetut. Poissuljettu nähdään jonakin toisena. Huomispäivän poissuljetut tulevat elämään germaaniritarien linnan ulkopuolella, eivätkä näe mukaanotettua mahdollisena huomispäivän jälkivallankumouksellisen ajan veljenä. Mukaanotetut ja poissuljetut tulevat olemaan toisilleen erillisiä asioita. Minä pidän koiraani ”erilaisena” koska se ei puhu minulle, vaan haukkuu. Tietenkin rakastan koiraani, pidän siitä; se on hyödyllinen minulle, se vartioi minua, on ystävällinen, heiluttaa häntäänsä. Silti en osaa kuvitella tasa-arvoisuutta ihmiskunnan ja koirakunnan välillä. Kaikki mikä on mielikuvitukseni tavoittamattomissa edustaa minulla toiseutta. On traagista, että tällainen kielten eriytyminen on mahdollista myös tulevaisuudessa. Mitä on se, mikä tullaan syöttämään poissuljetuille, mistä tulee koostumaan tämä rajoitettu koodi, jonka muotoutuminen on ehkä jo näkyvissä? Äänistä, mielikuvista, väreistä. Ei lainkaan perinteistä koodista, joka perustui sanaan, analyysiin ja yhteiseen kieleen. Pitäkää mielessä, että juuri tämä perinteinen koodi oli se perusta, jolle valistuksen edistyksellinen todellisuudenmuuttamisanalyysi rakennettiin. Tuo analyysi toimii edelleen pohjana vallankumoukselliselle ideologialle, sekä autoritaariselle että anarkistiselle (eroa ei ole, niin kauan kun on puhe vain lähtöpisteestä). Me anarkistit olemme edelleen sidottuja edistyskäsitykseen, jonka mukaan muutos voidaan tuoda sanoilla. Mutta jos pääoma leikkaa sanat pois, tulevat asiat olemaan aivan toisella mallilla. Me kaikki olemme olleet kosketuksissa siihen tosiasiaan, että monet tämän päivän nuoret eivät lue lainkaan. Heidät voidaan tavoittaa musiikilla ja mielikuvilla (televisio, elokuvat, sarjakuvat). Mutta nämä tekniikat, kuten minua pätevämmät selittävät, tarjoavat erään merkittävän mahdollisuuden – vallanpitäjien käsissä. Niillä voidaan tavoittaa jokaisessa meissä olevia irrationaalisia tunteita. Toisinsanoen, rationaalisuuden arvo vakuuttelukeinona ja itsetietoisuuden kehittäjänä taistelussa luokkavihollisia vastaan tulee rapautumaan, en sano täydellisesti, mutta kuitenkin merkittävästi.

Miltä pohjalta poisuljetut siis tulevat toimimaan (sillä toimimaanhan he tietenkin edelleen tulevat)? He tulevat toimimaan voimakkaiden irrationaalisten impulssien pohjalta.

Toverit, pyydän teitä ajattelemaan erästä tiettyä ilmiötä, joka on tosiasia jo tänään, erityisesti Iso Britanniassa, joka kapitalistisesta näkökulmasta aina ollut edelläkävijä ja on sitä edelleen. Tarkoitan spontaaneja, irrationaalisia mellakoita.

Meidän täytyy ymmärtää tyhjentävästi, mikä on mellakan ja kapinan välinen ero. Monet toverit eivät sitä tee. Mellakka on kansan liikahdus, joka sisältää vahvoja irrationaalisia piirteitä. Se voi alkaa tyhjästä: siksi että poliisi pidätti muutaman kulmakunnan kundin, siksi että poliisi tappoi jonkun rynnäkössä tai jopa siksi että jalkapallofanit alkoivat tapella keskenään. Ei ole mitään järkeä pelätä tällaisia ilmiöitä. Tiedättekö miksi pelkäämme niitä? Koska olemme edistyksen ja valistuksen ideologian sanansaattajia. Koska uskomme, että varmuuksina pitämämme asiat ovat riittävä takuu siitä että olemme oikeassa, ja että nämä mellakoitsijat ovat irrationaalisia – jopa fasistisia – provokaattoreita, ihmisiä jotka täytyy pitää hiljaisina hinnalla millä hyvänsä.

Totuus on hyvin toisenlainen. Tulevaisuudessa tulee olemaan yhä enemmän ja enemmän tällaisia yhteiskuntaa ravistelevia mellakoita, jotka ovat irrationaalisia ja motiivittomia. Tunnen tovereiden keskuudessa leviävän pelkoa tämän todellisuuden edessä, halua palata takaisin menneisyyden arvoihin perustuviin menetelmiin, takaisin järjen selittävän voiman piiriin. En kuitenkaan usko, että tällaisia menetelmiä on mahdollista käyttää enää kovin kauan. Tulemme varmasti jatkamaan lehtien, pamflettien ja kirjallisten analyysien tekemistä, mutta ne joilla on kielelliset valmiudet lukea ja ymmärtää niitä tulevat olemaan lukumäärältään vähäisempiä kuin tällä hetkellä.

Mikä on se, joka aiheuttaa tällaisen tilanteen? Sarja realiteetteja, jotka ovat potentiaalisesti kapinaa aiheuttavia ja objektiivisesti kaikkea muuta kuin kapinaa aiheuttavia. Mitä meidän pitäisi tehdä? Jatkaako menneisyyden metodeilla väittelemistä? Vai yrittää viedä näitä spontaaneja mellakoita tehokkaan kapinan suuntaan? Tehdä ne kykeneviksi hyökkäämään, ei ainoastaan linnassaan pysytteleviä mukaanotettuja vastaan, vaan myös koko kielen leikkaavaa mekanismia vastaan. Tulevaisuudessa meidän on työskenneltävä poissuljettujen tulkittavissa olevien vallankumouksellisen kapinavaltimon välineiden kehittämiseksi.

Puhukaamme suoraan. Emme kykene suoriutumaan sellaisesta suunnattomasta urakasta kuin vaihtoehtoisen koulutuksen rakentamisesta ylläpitämään rationaalisia välineitä ihmisille, jotka eivät osaa käyttää niitä. Me emme toisin sanoen kykene tekemään sitä työtä, joka oppositiovoimilla on aiemmin ollut tapana hoitaa. Se vaatisi kaikille yhteisen kielen. Nyt kun rationalisointikapasiteetin omistajat ja jakajat ovat katkaisseet viestinnän, emme kykene rakentamaan vaihtoehtoa. Sellainen kuuluisi samaan sarjaan kuin monet menneet illuusiot. Mutta me voimme yksinkertaisesti käyttää poissuljettujen välineitä (mielikuvia, ääntä jne.) muuttamaan käsitteitä niin, että ne myötävaikuttavat mellakkatilanteiden muuttamisessa kapinatilanteiksi. Tämä on työtä, jota me voimme tehdä ja joka meidän on aloitettava heti tänään. Tämä on tapa, jolla pyrimme luomaan kapinan.

Monet toverit kuvittelevat minun ajattelevan, että me kuulumme 1700-luvulle ja olemme käytöstä poistettua tavaraa. Todellisuudessa uskon, että olemme kykeneviä rakentamaan sen ilmasillan, jota tarvitaan yhdistämään menneisyyden välineet tulevaisuuden avaamiin ulottuvuuksiin. Rakentaminen ei varmasti tule olemaan helppoa. Ensimmäinen vihollinen, joka meidän täytyy lyödä on sisäinen: haluttomuutemme sekaantua tilanteisiin, jotka pelottavat meitä, asenteisiin joita emme ymmärrä ja keskusteluihin, jotka ovat käsittämättömiä minun kaltaiselleni vanhalle rationalistille.

On välttämätöntä yrittää voittaa tämä haluttomuus. Monet toverit peräänkuuluttavat hyökkäystä, joka seuraisi 150 vuotta sitten vaikuttaneiden luddiittien jalanjälkiä. Hyökkäys on aina hyvä taktiikka, mutta luddismin päivät ovat ohi. Luddiiteilla ja koneiden omistajilla oli yhteinen kieli. Kieli yhdisti ensimmäisten tehtaiden omistajia siihen proletariaattiin, joka kieltäytyi menemästä tehtaisiin tai harjoitti vastarintaa niissä. Toinen osapuoli söi, toinen ei, mutta huolimatta tästä kaikkea muuta kuin vähäisestä erosta, osapuolilla oli yhteinen kieli. Tämän päivän tilanne on traagisella tavalla erilainen. Ja tulee olemaan sitä vieläkin enemmän tulevaisuudessa. Sen vuoksi on välttämätöntä kehittää olosuhteita niin, etteivät mellakat kohtaa itseään valmistautumattomina. Ei nimittäin ole totta, toverit, että voisimme valmistautua ainoastaan henkisesti, tehdä henkisiä harjoituksia ja ilmestyä sitten tositilanteisiin lippuinemme. Tällainen ei kertakaikkiaan käy. Proletariaatti, tai miksi sitä nyt halutaan kutsua, eli poissuljetut, tulevat sysäämään meidät syrjään kummallisina ja epäilyttävinä ulkopuolisina vierailijoina. Epäluuloisesti. Miten ihmeessä meillä voisi olla jotakin yhteistä niiden kanssa, jotka toimivat anonyymisti oman elämänsä täydellistä hyödyttömyyttä vastaan, eivät mitään puutetta vastaan. Niiden ihmisten kanssa, jotka iskevät elinolojaan vastaan, vaikka heillä on kotonaan puhelin, väri-TV, videot ja monia muita kulutustavaroita. Nämä ihmiset saavat riittävästi syödäkseen, mutta toimivat silti elinolojaan vastaan. Mitä me voimme heille sanoa? Senkö, mitä synteesiä ajavat anarkistijärjestöt sanoivat viime vuosisadalla? Pidämmekö heille jonkin Malatestan kapinaan yllyttävän puheen? Juuri tämä on sitä vanhentunutta tavaraa. Tällaiset kapinaorganisaatiot ovat vanhentuneita. Meidän täytyy hyvin nopeasti löytää jotakin muuta.

Tuo toinen tapa täytyy löytää ennen kaikkea sisäisesti, pyrkimällä voittamaan vanhat sisäiset mallimme ja kykenemättömyytemme löytää uusia. Voitte olla varmoja, että valtakoneisto ymmärtää tämän täydellisesti ja on opettamassa uusia sukupolvia hyväksymään alistuvaisuuden. Se tekee tätä suuntaamalla viestinsä alitajuntaan. Mutta tämä alistuvaisuus on illuusio.

Mellakoiden puhjetessa meidän ei pidä olla paikalla vierailijoina, seuraamassa vaikuttavaa tapahtumaa sillä perustella, että mehän olemme anarkisteja, ja tällainen tapahtuma täyttää siksi meidät tyytyväisyydellä. Meidän täytyy olla paikalla toteuttamassa projektia, joka on etukäteen suunniteltu, yksityiskohtaisesti.

Millainen tämä projekti voi olla? Sellainen, joka perustuu järjestäytymiseen yhdessä poissuljettujen kanssa, pohjautumatta enää yksinomaan vanhoihin luokkataistelukäsitteisiin. Sellainen joka perustuu johonkin, mikä on välitöntä ja yhteydessä todellisuuteen, useisiin erilaisiin todellisuuksiin itse asiassa. Meidän omassa tilanteessamme täytyy olla alueita, joista aiheutuu jännitteitä. Kosketus näihin alueisiin tulee ideologiselta pohjalta jatkuessaan juurruttamaan niihin. Kosketuksen täytyy poiketa tähänastisesta, olla organisoitua, mutta erilaista. Projektia ei voi toteuttaa millään laajoilla organisaatioilla, jotka pyrkivät valistuksen tai romantiikan hengessä toimimaan kokoamispisteenä ja synteesinä erilaisissa tilanteissa eläville ihmisjoukoille. Se voidaan toteuttaa vain organisaatiolla, joka on eloisa, joustava ja sopeutumiskykyinen. Anarkististen tovereiden epämuodollisella organisaatiolla, joka koostuu tovereista, joilla on anarkistinen luokkatietoisuus, mutta jotka käsittävät vanhojen mallien rajoitukset ja ehdottavat tilalle toisenlaisia, joustavampia malleja. Näiden mallien täytyy olla kosketuksissa todellisuuteen, kehittää selkeä analyysi ja tehdä se tunnetuksi, ehkä käyttämällä menneisyyden välineiden lisäksi myös tulevaisuuden välineitä. Muistakaamme, ettei ero menneisyyden ja tulevaisuuden välineiden välille synny siitä, että laitetaan lehteen muutama kuva lisää. Kyse ei ole vain toisenlaisen, humoristisemman tai vähemmän akateemisen kehyksen antamisesta kirjoituksillemme, vaan tulevaisuuden välineiden olemuksen todellisesta ymmärtämisestä, niiden opiskelemisesta ja niihin paneutumisesta. Juuri tämä on sitä, mikä tekee mahdolliseksi rakentaa tulevaisuuden kapinaväline sijoitettavaksi esi-isiemme hampaissa kantaman veitsen viereen. Tällä lailla voidaan rakentaa se ilmasilta, josta mainitsin aiemmin.

Epämuodollinen organisaatio, joka saa aikaan yksinkertaista keskustelua ilman suuria tarkoituksia ja sellaisia (monien esittämiä) väitteitä, että jokaisen asioihin puuttumisen tulisi johtaa yhteiskunnalliseen vallankumoukseen. Jos ei tällaista organisaatiota ole, millaisia anarkisteja meistä oikein tulee? Voitte olla varmoja, toverit, että yhteiskunnallinen vallankumous ei odota nurkan takana, että tien varrella on monia kadunkulmia ja että tie on hyvin pitkä. Elinvoimaiset ja nopsaliikkeiset asioihin puuttumiseen kykenevät jopa tavoitteiltaan rajoitettuina iskemään järjestelmää, antaen esimakua poissuljettujen luomista tavoitteista. Organisaatio, joka kykenee olemaan ”sisällä” kumouksellisen mellakan todellisuudessa mellakan tapahtumahetkellä, muuttaakseen sen päämäärätietoiseksi kapinatodellisuudeksi ilmaisemalla tavoitteet, keinot ja rakentavat johtopäätökset. Tämä on tulevaisuuden kapinatehtävä. Muut tiet ovat tänään läpipääsemättömiä.

On varmasti edelleen mahdollista jatkaa synteesiorganisaatioiden, propagandan, anarkistisen koulutuksen ja keskustelun tietä – niin kuin tietysti parhaillaan teemme – koska olen, kuten sanottua, koko ajan puhunut kehityssuuntaukseen perustuvasta projektista. Mutta anarkistisina vallankumouksellisina meidän on pakko pitää mielessämme tämä kehityslinja ja valmistautua tästä hetkestä alkaen muuttamaan irrationaaliset mellakkatilanteet kapinaksi ja vallankumoukselliseksi todellisuudeksi.