Teollinen kesyttäminen

"Jos tiede valjastettaisi pääoman palvelukseen, voitaisi vastahakoisesta työläisestä tehdä taatusti säyseä". -Andrew Ure, Philosophie des Manufactures, 1835

"Jos joku ennen vanhaan kutsui ammattimiestä työläiseksi, hän oli vaarassa joutua tappeluun. Nykyään kun heille kerrotaan, että työläiset ovat valtion parhaimmistoa, he kaikki vaativat saada olla työläisiä" -M. May, 1948

Teollisen vallankumouksen käsite, jolla kuvataan yleisesti vuosien 1750 ja 1850 välistä ajanjaksoa, on puhdas porvarillinen valhe joka vastaa poliittisen vallankumouksen valhetta. Siihen ei sisälly kumoavaa elementtiä, ja se juontuu käsityksestä jonka mukaan historia on ainoastaan teknologisen edistyksen historiaa.
Tässä vihollinen iskee kaksinkertaisen iskun. Se oikeuttaa managerien ja hierarkian olemassaolon väistämättöminä teknisinä tarpeina ja iskostaa mekaanisen käsityksen edistyksestä, jota pidetään myönteisenä ja yhteiskunnallisesti neutraalina lakina. Se on materialismin uskonnollinen muoto ja materian idealismia. Tällainen valhe oli tietenkin tarkoitettu köyhille, joiden keskuudessa se on aiheuttanut pitkäaikaista tuhoa.

Tämän valheen kumoamiseksi riittää tosiasioissa pysyminen. Useimmat tehtaiden kehittymisen mahdollistaneista teknologisista innovaatioista oli keksitty jo aiemmin, mutta jääneet vaille käyttöä. Niiden laajamittainen käyttöönotto ei ollut mekaaninen seuraus, vaan se johtui hallitsevien luokkien tekemästä historiallisesti ajoitetusta valinnasta. Eikä tämä valinta ollut niinkään vastaus puhtaan teknisiin huoliin tehokkuudesta (joka oli usein kyseenalaista), ennemminkin se oli sosiaalisen kesyttämisen strategia. Teollinen muka-vallankumous voidaan näin ollen kiteyttää yhteiskunnallisen vastavallankumouksen projektiksi. On olemassa vain yhdenlaista edistystä: vieraantumisen edistymistä.

Aiemmassa järjestelmässä köyhillä oli vielä huomattavan paljon itsenäisyyttä työssä jota heidän oli pakko tehdä. Sen yleisin muoto oli kotona sijainnut verstas: kapitalistit vuokrasivat työläisille työkalut, tarjosivat heille raaka-aineet ja ostivat sitten valmiit tuotteet polkuhinnalla. Työläisille riisto oli vain kaupankäynnin hetki johon heillä ei ollut suoraa kontrollia.

Köyhät saattoivat yhä pitää työtään "taitona" josta heillä oli hyvin suuri valta päättää. Mutta ennen kaikkea he pysyivät oman aikansa valtiaina: he tekivät töitä kotona ja saattoivat lopettaa aina kun siltä tuntui: heidän työtään ei voinut sovittaa mihinkään laskelmiin. Heidän työtään luonnehti monipuolisuus ja epäsäännöllisyys, koska kotien työpajat olivat useimmiten täydennystä maanviljelyyn liittyville touhuille.

Tästä johtunut työn epävakaisuus ei sopinut yhteen kaupankäynnin harmonisen laajentamisen kanssa. Niinpä köyhillä oli yhä hallussaan huomattava voima jota he alituiseen käyttivät. Oli hyvin tavallista, että raaka-aineita pantiin syrjään ja ruokittiin näin rinnakkaisia markkinoita. Ennen kaikkea kotona työskennelleet saattoivat painostaa työnantajiaan: toistuva kangaspuiden tuhoaminen oli yksi tapa "tinkiä kollektiivisesti mellakoinnin keinoin" (Hobsbawm). Alahan kaivaa rahojasi tai me hajotamme kaiken!

Tehtaat vankiloiden mallin mukaan

Tukahduttaakseen köyhien vaarallisen riippumattomuuden porvaristo koki olevansa pakotettu kontrolloimaan suoraan riiston aluetta. Tämä siis vaikutti ratkaisevasti tehtaiden leviämiseen. Työn aika ja paikka oli erotettava muun elämän piiristä. "Yhteiskunnalle eivät tee vääryyttää niinkään ne jotka ovat täysin joutilaita, kuin ne jotka tekevät töitä vain puolet ajasta," oli Ashton kirjoittanut jo 1725. Sotilasoppeja sovellettiin teollisuuteen, ja tehtaat rakennettiin kirjaimellisesti vankiloiden mallin mukaan, jotka ilmaantuivat käytännössä samaan aikaan.

Valtava ympäröivä muuri erotti työläisen kaikesta mikä ei liittynyt työntekoon, ja vartijat määrättiin käännyttämään pois kaikki ne jotka pitivät aluksi luonnollisena käydä tapaamassa huono-onnisempia ystäviänsä. Sisäpuolella vallinneiden äärimmäisen ankarien sääntöjen ensimmäinen tavoite oli sivistää orjat. Vuonna 1770 eräs kirjoittaja visioi uuden suunnitelman jolla köyhistä tehtäisi tuottavia: Terrorin talo, jossa asukkaat pakotettaisi tekemään työtä 14 tuntia päivässä ja jossa heitä kontrolloitaisi pitämällä heitä nälkäkuurilla. Hänen ajatuksensa ei ollut kovinkaan paljoa edellä aikaansa. Sukupolvea myöhemmin Terrorin taloa kutsuttiin vain tehtaaksi.

Tehtaat yleistyivät ensin Englannissa. Siellä hallitsevat luokat olivat sopineet keskinäiset riitansa ja saattoivat siten omistautua kaikella antaumuksella intohimoiseen kaupankäyntiin. Köyhien tekemää millenaristista hyökkäystä seurannut repressio oli valmistanut tien myös teolliselle vastavallankumoukselle.

Lankesi Englannin köyhien murheelliseksi kohtaloksi joutua ensimmäisenä tämän kehittyvän yhteiskunnallisen mekanismin täyden julmuuden alistamaksi. On sanomattakin selvää, että he pitivät tätä kohtaloa puhtaasti käänteenä huonompaan, ja asian hyväksyneitä pilkattiin. Levellers-liikkeen aikaan ajateltiin jo yleisesti, että ne jotka myivät työtään palkkaa vastaan olivat hylänneet kaikki "vapaana syntyneen engelsmannin" oikeudet. Jo ennen kuin tuotanto alkoi, oli ensimmäisillä tehtaanomistajilla vaikeuksia värvätä työntekijöitä, ja usein heidän täytyi matkustaa pitkiä matkoja niitä löytääkseen.

Seuraavaksi oli pakotettava työläiset pysymään uusissa työpaikoissaan joilta he pakenivat joukolla. Tästä syystä tehtaanomistajat ottivat vastatakseen orjiensa asunnoista, jotka toimivat tehtaisiin johtavina eteisinä. Muodostettiin laaja teollinen reserviarmeija, mikä johti sosiaalisen elämän militarisoitumiseen kokonaisuudessaan.

Luddismi oli köyhien vastaus tähän uuteen järjestykseen. 1800-luvun ensi vuosikymmenien aikana kehittyi kapinallisen raivon ilmapiirissä liike, joka oli omistautunut tuhoamaan koneita. Kyse ei ollut pelkästä nostalgisesta kaipuusta käsityöläisen kulta-aikaan. Määrässä mitatun ja laadultaan kehnon, massatuotetun kauppatavaran ajan koitto synnytti epäilemättä suurta vihaa.

Siitä alkaen tehtävän suorittamiseen kulunut aika oli merkittävämpää kuin lopputuloksen laatu, ja tämä kaiken työn sisällön arvonalennus johti köyhät hyökkäämään työtä itseään vastaan, jonka olemassaolo samalla paljastui. Mutta Luddismi oli ennen kaikkea antikapitalistinen itsenäisyyssota, "yritys tuhota uusi yhteiskunta" (Mathias). Kuten eräässä heidän kirjoituksessaan sanottiin, "Kaikki aateliset ja tyrannit on lyötävä maahan."

Euroopassa 1200-luvulta 1600-luvulle vaikuttaneet millenaristiset liikkeet yrittivät tehdä totta Kulta-ajasta tai armon tilasta todellisessa elämässä. Ne kehittyivät messiaanisesta kristillisyydestä joka piti maallista auktoriteettia - kirkkoa ja valtiota - antikristuksena ja esteenä milleniumin, Kristuksen tuhatvuotisen maanpäällisen valtakauden tulemiselle. Sen kannattajat olivat häpeämättömän piittaamattomia taloudellisista, seksuaalisista, uskonnollisista ja sivistyneistä tabuista, ja he käyttivät monenlaisia taktiikoita - joista jotkut olivat väkivaltaisia - saavuttaakseen utopiansa. (Katso Norman Cohn, The Pursuit of the Millenium, kiehtova ja paikkansapitävä, mutta kuitenkin konservatiivinen näkemys aikakaudesta.¹)

Luddismi oli aiempien vuosisatojen millenaristisen liikkeen perillinen. Vaikkei se enää ilmaissutkaan itseään yleismaailmallisena ja yhdistävänä, niin kaikki poliittinen asennoituminen ja kaikki taloudellinen muka-rationalismi pysyivät sille perinpohjin vieraina. Samaan aikaan Ranskan silkkityöläisten kapinat, jotka myös kohdistuivat teollisen kesyttämisen prosessia vastaan, olivat sitä vastoin jo valmiiksi poliittisen valheen saastuttamia. "Heidän tapansa käsittää asiat poliittisesti johti heidät harhaan sosiaalisen kurjuuden alkuperän suhteen ja vääristi heidän käsityksensä todellisesta päämäärästään," kirjoitti Marx 1844. Heidän iskulauseensa oli "elä työtä tehden tai kuole taistellen."

Teollisen logiikan voimaan saattaminen

Kun orastavaa ammattiyhdistysliikettä tukahdutettiin Englannissa vain puolivillaisesti ja jopa suvaittiin, niin koneiden tuhoamisesta rangaistiin kuolemalla. Luddiittien horjumaton negatiivisuus teki heistä yhteiskunnallisesti sietämättömiä. Valtio vastasi tähän uhkaan kahdella tavalla: se järjesti modernin ammattimaisen poliisivoiman ja tunnusti virallisesti ammattiliitot. Luddismi nitistettiin ensin raa'alla tukahduttamisella ja sen jälkeen se haihtui pois, kun ammattiliitot onnistuivat saattamaan teollisen logiikan voimaan. Vuonna 1920 eräs englantilainen tarkkailija pani helpottuneena merkille että "muutoksen ehdoista tinkiminen on syrjäyttänyt pelkän muutoksen itsensä vastustamisen." Siinäpä edistystä!

Kaikesta Luddiittien niskaan heitetystä paskasta raskain tuli työväenliikkeen puolustelijoilta, jotka pitivät heitä sokeina ja lapsellisina. Niinpä esimerkiksi Marxin Pääomasta seuraava katkelma, joka edustaa oman aikansa tavallista väärinkäsitystä: "Tarvittiin aikaa ja kokemusta ennen kuin työläiset oppivat erottamaan toisistaan koneet sinänsä ja sen tavan jolla pääoma niitä käyttää, ja suuntaamaan hyökkäyksensä sitä erityistä yhteiskunnallista kehystä vastaan jossa niitä käytettiin, eikä fyysisiä tuotantovälineitä vastaan sinänsä."

Tämä materialistinen käsitys, että koneet ovat neutraaleja, riitti oikeuttamaan työn organisoimisen, rautaisen kurin (tästä suhteessa Lenin oli johdonmukainen marxilainen), ja loppujen lopuksi kaiken mitä tuleman piti. Vaikka Luddiitteja väitettiin takapajuisiksi, niin ainakin he käsittivät sen, että nuo "tuotannon materiaaliset välineet" ovat ennen kaikkea kesyttämisen välineitä joiden muoto ei ole neutraali, koska se takaa hierarkian ja riippuvuuden.

Ensimmäisten tehdastyöläisten vastarinta ilmeni pääasiassa sen kenties ainoan asian kautta joka vielä kuului heille, mutta jota heiltä oltiin riistämässä: heidän aikansa. Oli olemassa vanha uskonnollinen tapa olla tekemättä töitä sekä sunnuntaina että maanantaina, jota kutsuttiin "maanantaipyhäksi" (Holy Monday). Koska tiistait oli varattu kahdesta ryyppäyspäivästä toipumiseen, ei järjellinen työ alkanut ennen kuin keskiviikkona. Tämä pyhä tapa, joka oli laajalle levinnyt 1800-luvun alussa, säilyi joillain aloilla vuoteen 1914 asti. Pomot käyttivät erilaisia pakkokeinoja taistellakseen tätä institutionalisoitua poissaoloa vastaan, mutta ilman menestystä. Ammattiliittojen ehdotuksesta vapaat lauantai-illat kuitenkin korvasivat "maanantaipyhän". Tämä loistava saavutus tarkoitti, että työviikko piteni kahdella päivällä.

Maanantaipyhä ei nostanut peliin ainoastaan kysymystä työajasta vaan myös rahan käytön, sillä työläiset eivät palanneet töihin ennen kuin olivat käyttäneet palkkansa kokonaan. Tästä alkaen orjaa ei pidetty enää vain työläisenä vaan myös kuluttajana. Adam Smith oli esittänyt teorian siitä, että sisämarkkinoita on kehitettävä avaamalla ne köyhille. Lisäksi arkkipiispa Berkeley kirjoitti vuonna 1755, että "Eikö tarpeiden luominen olisi paras tapa tehdä kansakunnasta työteliäs?"

Köyhille myönnetty palkka sovitettiin siten markkinoiden tarpeisiin, tässä vaiheessa vielä rajallisella tavalla. Köyhät eivät kuitenkaan käyttäneet tätä lisärahaa ekonomistien odottamalla tavalla: palkankorotukset olivat työltä voitettua aikaa (mukava väännelmä Benjamin Franklinin hyötymoraalin mukaisesta ajatelmasta aika on rahaa). Tehtaasta poissa olemalla voitettu aika käytettiin osuvasti nimetyissä julkisissa huoneissa, pubeissa (tänä aikana uutiset kapinoista kulkivat pubista toiseen). Mitä enemmän köyhillä oli rahaa sitä enemmän he ryyppäsivät.

Tavaroiden henki löydettiin ensin viinasta - ekonomistien ihmetykseksi, jotka väittivät että köyhät käyttäisivät rahansa hyödyllisemmin. Porvariston ja "työväenluokan edistyneempien ja siksi raittiiden osien" yhdessä käymä raittiuskampanja oli enemmän kehotus käyttää palkka viisaasti kuin vastaus kansanterveyshuoliin. (Se, että työ aiheutti sitäkin pahempia haittoja, ei saanut porvaristoa vaatimaan sen hylkäämistä). Sata vuotta myöhemmin samat tahot eivät pystyneet mitenkään käsittämään, että köyhät jättäisivät itsensä vaille ruokaa voidakseen ostaa "ylenmääräisiä" tavaroita.

Rahvaanomaisuus palaa aina

Säästämiseen kannustava propaganda otettiin käyttöön keinona taistella tätä välittömän kuluttamisen taipumusta vastaan. Ja taas kerran juuri "työväenluokan avant garde" perusti säästökassat köyhille. Säästäminen kasvatti sekä köyhien riippuvaisuutta että vihollisten valtaa: kapitalistit saattoivat selviytyä kriisin hetkistä alentamalla palkkoja, ja saattoivat totuttaa työläiset ajatukseen, että heidän on hyväksyttävä vähin mahdollinen toimeentuloon riittävä.

Mutta Marx nostaa esiin sovittamattoman ristiriidan Vuosien 1857-1858 taloudellisissa käsikirjoituksissa (Grundrisse): jokainen kapitalisti edellyttää, että hänen orjansa säästävät työläisen ominaisuudessa, mutta vain hänen työläisensä. Hän tarvitsee kaikkia muita orjia kuluttajina, joilla on sellaisina velvollisuus törsätä. Tämä ristiriita onnistuttiin ratkaisemaan vasta paljon myöhemmin, kun tavarakehitys salli luotonannon köyhille. Joka tapauksessa jos porvaristo olikin onnistunut sivistämään köyhien käyttäytymisen työpaikalla ainakin toistaiseksi, niin se ei koskaan onnistunut kesyttämään heidän kulutustaan. Rahan kautta rahvaanomaisuus palaa aina.

Kun maanantaipyhän kieltäminen oli pidentänyt työviikkoa, niin "siitä asti työläiset viettivät vapaa-aikaa työpaikallaan" (Geoff Brown). Hidastelusta tuli sääntö. Urakkatyön käyttöönotto sai työpajat lopulta kuriin ja pakotti lisäämään työteliäisyyttä ja tuottavuutta. Tämän järjestelmän tärkein saavutus, joka alkoi levitä 1850-luvulla, oli taivuttaa työläiset sisäistämään teollinen logiikka. Ansaitakseen enemmän oli tehtävä enemmän töitä. Tällä oli kuitenkin haitallinen vaikutus kaikkien muiden palkkaan, ja innottomammat työläiset saattoivat jopa huomata joutuneensa työttömäksi.

Vastaus seuranneeseen rajattomaan kilpailuun oli kollektiivisen neuvottelujärjestelmän perustaminen, jonka puitteissa sovittiin tehtävän työn määrästä, sen jakamisesta ja palkkauksesta. Tämä johti siihen, että ammattiliittoja alettiin käyttää välittäjinä. Saatuaan voiton tuottavuuden saralla kapitalistit suostuivat työtuntien vähentämiseen. Kuuluisa kymmenen tunnin laki saattoi ehkä olla käytännössä voitto ammattiyhdistysliikkeelle, mutta köyhille se merkitsi tappiota kun se sinetöi heidän tappionsa pitkässä vastarinnassa uutta teollista järjestystä vastaan.

Näin syntyi kaikkialle tunkeva välttämättömyyden diktatuuri. Kun aiemman yhteiskuntajärjestyksen viimeisetkin jäänteet oli nujerrettu, ei jäljelle jäänyt enää mitään mitä ei olisi voinut pelkistää työn välttämättömyyteen. "Henkiinjäämistaistelu" oli kaikki mitä köyhät saattoivat sen jälkeen odottaa tulevaisuudelta. Välttämättömyyden ehdotonta valtaa ei kuitenkaan voida ymmärtää vain niukkuuden määrällisenä lisääntymisenä: se tarkoitti ennen kaikkea sitä, että tyhjä ja karkea hyödyn periaate kolonisoi mielen. Tämä oli tappio ajattelulle sinänsä.

Tässä me mittaamme niitä seurauksia, jotka johtuivat köyhiä teollistamisen alkuvaiheessa innoittaneen millenaristisen hengen murskaamisesta. Siinä vaiheessa nähtiin, että silkan välttämättömyyden valtakunta oli selvästi yhden maailman tekosia: omaisuuteen ja rahaan perustuvan antikristuksen maailman. Ajatusta välttämättömyyden poistamisesta ei voinut erottaa ajatuksesta ihmiskunnan Eedenin puutarhan toteutumisesta, "hengellisestä Kaanaan maasta, jossa viini, maito ja hunaja virtasivat eikä rahaa ollut olemassa" (Coppe). Kun tämä yritys kääntää maailma päälaelleen jäi alakynteen, alkoi välttämättömyys vaikuttaa välittömältä. Siitä lähtien niukkuus vaikutti luonnolliselta onnettomuudelta jonka vain pidemmälle viety työn organisointi voisi korjata. Englantilaisen ideologian voittokulun myötä köyhiltä, jotka oli jo jätetty täysin osattomiksi, riistettiin jopa ajatus runsaudesta.

Puritaanipaskiaiset

Hyödyn ja edistyksen kultin alkuperä ja oikeutus löytyi protestanttisuudesta ja tarkemmin ottaen sen anglosaksisesta puritaanisesta muunnelmasta. Tehtyään uskonnosta yksityisasian protestanttinen etiikka vahvisti teollistumisen aiheuttaman sosiaalisen atomisoitumisen. Yksilöt huomasivat olevansa yksin Jumalan edessä samalla tavalla kuin he huomasivat olevansa eristyksissä tavaroiden ja rahan keskellä. Lisäksi se tunnusti juuri niitä arvoja joita köyhiltä edellytettiin: rehellisyyttä, vaatimattomuutta, raittiutta, säästäväisyyttä ja työtä.

Puritaanit olivat kusipäitä, jotka taistelivat herkeämättä juhlia, leikkejä, pelejä, irstailua ja kaikkea sellaista vastaan mikä ei sopinut yhteen työn logiikan kanssa, ja joiden mielestä millenaristinen henki "tukahdutti yrittäjähengen" (Webb, 1644). He valmistivat tien teolliselle vastavallankumoukselle. Lisäksi voidaan sanoa, että uskonpuhdistus oli reformismin prototyyppi: toisinajattelun tuotteena se omasta puolestaan suosi kaikkia poikkeavia näkökulmia. Se "ei vaatinut ketään ryhtymään puritaaniksi; se vaati olemaan uskossa. Mikä tahansa uskonto käy."

Ranskassa vuonna 1789 nämä periaatteet toteutuivat täysin, kun ne karistivat lopullisesti uskonnollisen muotonsa ja saivat universaalin muodon laissa ja politiikassa. Ranska oli teollisen prosessin jälkijunassa. Porvariston ja kaikkea rahan liikkeellepanoa kaihtaneen aateliston välillä vallitsi sovittamaton konflikti. Paradoksaalisesti juuri tämä viivytys sai porvariston kannattamaan kaikkein moderneinta ajattelutapaa.

Iso-Britanniassa, jossa hallitsevat luokat olivat jo kauan sitten löytäneet yhteisen historiallisen polun, "Ihmisoikeuksien julistus ei muotoutunut roomalaiseen toogaan vaan vanhan testamentin profeettojen kaapuun pukeutuneena" (Hobsbawm). Juuri tässä on raja, Englannin teoreettisen vastavallankumouksen vajavaisuus. Kansalaisuus perustui yhä pohjimmiltaan valinnan doktriiniin, jonka kautta valitut tunnustivat toisensa heidän työnsä hedelmistä ja moraalisesta sitoutumisestaan tähän maailmaan. Tämä sulki ulkopuolelle roskaväen, jotka saattoivat yhä unelmoida runsauden maasta.

Tehtaiden pakkotyön alkuperäinen tavoite oli ennen kaikkea pitää aisoissa tämä uhkaava potentiaali ja sopeuttaa se voimakkaan yhteiskunnallisen mekanismin avulla. Englantilaisporvariston valheilta puuttui vielä se hienostuneisuus mikä oli tyypillistä heidän asemassaan oleville Kanaalin toisella puolella. Tämä hienostuneisuus antoi ranskalaisille mahdollisuuden jättää köyhät osattomiksi ennen kaikkea ideologian avulla. Vielä tänäänkin englantilaiset vanhan maailman puolustajat esittävät mieluummin moraalista suoraselkäisyyttään kuin poliittisia mielipiteitään. Se erityisen selkeä ja ylimielinen raja joka erottaa rikkaat köyhistä Ranskassa, käy yksiin sen kanssa miten heikosti käsitys yksilöllisestä ja laillisesta tasa-arvosta on omaksuttu.

Kun puritaanien moraalinen indoktrinaatio aluksi yhdisti ja tyydytti kaikkia joilla oli joitain erityisiä etuja puolustettavana muuttuvassa ja epävarmassa maailmassa, niin se oli murskaavaa alaluokille jotka olivat jo valmiiksi työn ja rahan ikeessä, ja viimeisteli heidän tappionsa. Niinpä Ure suositteli, että hänen vertaisensa ylläpitäisivät "moraalista koneistoa" yhtä huolella kuin "mekaanista koneistoa" tehdäkseen "tottelevaisuudesta hyväksyttävää". Tämän moraalisen koneiston vahingolliset vaikutukset paljastuivat kuitenkin ennen kaikkea siinä vaiheessa kun köyhät omaksuivat sen, ja se löi leimansa orastavaan työväenliikkeeseen.

Kampanja köyhien sivistämiseksi

Työläislahkot moninkertaistuivat. Metodistit, wesleyläiset, baptistit ja muut lahkot värväsivät joukkoihinsa yhtä paljon uskovia kuin Englannin kirkko, valtion instituutio. Uusien teollisuuspaikkojen vihamielisessä ympäristössä hytisseet työläiset vetäytyivät rukoushuoneen lohtuun. Silloin kun loukkaukset jäävät kostamatta, ne tahtovat aina tulla jotenkin selitetyiksi. Uusi työläismoraali teki köyhyydestä armon tilan ja ankarasta itsekurista hyveen.

Teollisilla alueilla ammattiyhdistys oli rukoushuoneen suora perillinen, ja maallikkosaarnaajista tehtiin ammattiliittojen edustajia. Porvariston käymä kampanja köyhien sivistämiseksi pääsi voitolle sosiaalisesta vihasta vasta sitten, kun sen olivat ottaneet vastuulleen työläisten edustajat, jotka puhuivat nyt samaa kieltä kuin heidän isäntänsä kamppailuissaan heitä vastaan. Mutta uskonnollinen muoto, jonka ajattelun kesyttäminen saattoi vielä saada, oli toissijainen. Sen tehokkain perusta oli taloudellinen valhe. John ja Paula Zerzan nostavat varsin osuvasti esiin tämän ristiriidan²: juuri kun köyhien elämä oli 1800-luvun keskivaiheilla alistettu kaikin puolin mitä alentavimpiin ja murjovimpiin oloihin, ja kun kaikki vastarinta uuden kapitalistisen järjestyksen perustamista vastaan oli nitistetty, juuri silloin Marx, Engels ja heidän seuraajansa iloitsivat tyytyväisinä "vallankumouksellisen työn armeijan" syntyä ja uskoivat, että objektiiviset olosuhteet voitokkaalle hyökkäykselle olivat vihdoinkin kasassa.

Kuuluisassa vuoden 1864 puheessaan Kansainväliselle työväenyhdistykselle Marx lähti liikkeelle esittämällä yksityiskohtaisen kuvan Englannin köyhien hirveästä tilanteesta ja jatkoi sitten kehumalla "hämmästyttäviä voittoja" kuten kymmenen tunnin työaikalaki (olemme jo nähneet minkä arvoinen se oli) sekä tuotanto-osuuskuntien perustaminen, jotka edustivat "työn poliittisen taloustieteen voittoa omaisuuden poliittisesta taloustieteestä"! Jos marxilaiset kommentoijat ovatkin kuvailleet yksityiskohtaisesti 1800-luvun työläisten kauheaa kohtaloa, niin he pitävät tätä kohtaloa jossain määrin väistämättömänä ja hyödyllisenä. Se oli väistämätöntä, koska se oli tieteen vaatimusten vääjäämätön seuraus ja "tuotantosuhteiden" välttämätöntä kehitystä. Se oli hyödyllistä sikäli kun "tuotannon mekanismit iskostivat, kurinalaistivat ja organisoivat työväenluokan" (Marx).

Työväenliike perustettiin puhtaasti puolustuskantaiselle pohjalle. Ensimmäiset työväenyhdistykset olivat "vastarinnan ja keskinäisen avun yhdistyksiä". Mutta jos kapinoivat köyhät olivat aiemmin nähneet itsensä aina negatiivisesti, niin nyt, kun heidät pakotettiin järjestämään koko olemassaolonsa työn ympärille, alkoivat työläiset tämän työn muodossa ja sen kautta etsiä positiivista yhteisöä, sellaista joka ei ollut heidän itsensä vaan ulkoisen mekanismin tuottama.³

Tämä ideologia ruumiillistui ensiksi ammattitaitoisten työläisten "aristokraattisessa vähemmistössä", ryhmässä, joka kiinnosti poliitikkoja ja josta nousivat ne, joita yhteiskunta kovin mielissään kiirehti tervehtimään työväenluokan edustajina (kuten Edith Simcox osuvasti pani merkille vuonna 1880). Epäsäännöllistä työtä vielä tekevien, ammattitaidottomien työläisten laaja joukko ei voinut kuulua mukaan. He olivat ainoita, jotka ammattiyhdistysten ovien auetessa säilyttivät englantilaistyöläisten legendaarisen kesyttömän taisteluhengen, ja panivat alulle pitkän yhteiskunnallisten kamppailuiden kierteen, joka oli toisinaan väkivaltainen, mutta josta puuttui yhdistävä periaate.

"Vaikka vallankumouksellinen aloite lähtee luultavasti liikkelle Ranskasta, niin vain Englanti voi panna alulle vakavan taloudellisen vallankumouksen. (...) Englantilaisilla on kaikki tarpeellinen materiaali yhteiskunnalliseen vallankumoukseen. Heiltä puuttuu yleistävä henki ja vallankumouksellinen intohimo." Tämä Kansainvälisen työväenyhdistyksen yleiskokouksen julistus 1800-luvun lopulta sisältää sekä aikakautensa totuuden että väärän tietoisuuden. Yhteiskunnallisessa mielessä Englanti on aina ollut arvoitus. Se on maa jossa modernin riiston olosuhteet syntyivät ja joka siksi ensimmäisenä tuotti suuret modernien köyhien joukot. Mutta se on myös maa jossa instituutiot ovat pysyneet muuttumattomina kolmen vuosisadan ajan: maa jota vallankumouksellinen hyökkäys ei koskaan ole horjuttanut.

Valmiina nousemaan barrikadeille

Tämä erottaa Englannin Manner-Euroopan maista ja on ristiriidassa marxilaisen vallankumouskäsityksen kanssa. Kommentoijat ovat yrittäneet selittää tätä arvoitusta brittiläisenä taantuneisuutena. Tämä johti jatkuvasti toistettuihin satuihin englantilaisköyhälistön reformistisesta ja anti-teoreettisesta luonteesta verrattuna siihen radikaaliin tietoisuuteen, joka innosti Ranskan köyhiä - jotka olivat aina valmiita nousemaan barrikadeille. Tällainen historiaton näkemys unohtaa 1600-luvun sisällissodan vuosien teorian runsauden, sekä sen sinnikkyyden ja väkivallan jotka ovat aina luonnehtineet englantilaisköyhien yhteiskunnallisia kamppailuja. Tosiasiassa arvoituksen ratkaisu kuuluu näin: köyhien kapina riippuu aina siitä mikä sillä on vastassaan.

Englannissa hallitsevat luokat toteuttivat kesyttämishankkeensa yhteiskuntakoneiston raa'alla voimalla, ilman mitään kukkaiskieltä. Englantilaiset historiankirjoittajat pitävät usein käsittämättömänä sitä, ettei "teollisen vallankumouksen" rinnalla tapahtunut "kulttuurivallankumousta" joka olisi sitonut köyhät "teollisen henkeen" (tällaiset pohdinnat moninkertaistuivat 70-luvulla, jolloin laajat laittomat lakot paljastivat äkisti tämän asian merkityksen).

Ranskassa porvarillinen vastavallankumous oli ennen kaikkea teoreettinen; ylivaltaa harjoitettiin politiikan ja lain kautta, tuon "ihmeen joka on pitänyt ihmiset hyväksikäytettyinä vuodesta 1789 lähtien" (Louis Blanc). Sen periaatteet edustivat yleismaailmallista projektia: lupausta siitä, että köyhät pääsisivät osallistumaan jos he omaksuisivat vallitsevat olevat rakenteet. Vuoden 1830 tienoilla eräs osa köyhiä omaksui tähän lupaukseen vetoajan roolin. He vaativat, että jokaiselle "josta on tehty vähempiarvoinen, myönnetään heidän arvonsa kansalaisina" (Proudhon). Vuodesta 1848 alkaen samoja periaatteita huudettiin porvaristoa vastaan "työn tasavallan" nimissä. On yleisesti tiedossa miten suurta roolia vuoden 1789 kuollut paino näytteli Pariisin kommuunin murskaamisessa.

Tämä yhteiskunnallinen projekti jakautui kahtia 1800-luvulla. Englannissa, pääoman pääkallopaikalla, yhteiskunnalliset kamppailut eivät onnistuneet sulautumaan yhtenäiseksi hyökkäykseksi, ja muuttuivat niin ollen irvikuviksi jotka jäivät "taloudellisten" kamppailuiden tasolle. Ranskassa, reformismin kehdossa, yhtenäinen hyökkäys rajoittui poliittiseen muotoon ja jätti viimeisen sanan valtiolle. Vallankumouksellisen liikkeen puuttumisen arvoitus Kanaalin toisella puolella on siis sama kuin vallankumouksellisten liikkeiden epäonnistumisen arvoitus mantereen puolella.

Olemme kuvailleet erään prosessin alkua, joka on nyt saavuttamassa täydellisen muotonsa: työväenliike on tyystin sulautettu kansalaisyhteiskuntaan ja uusi teollisen kesyttämisen projekti on meneillään. Menneiden liikkeiden loisto ja niiden rajallisuus - jotka epäilemättä ovat tuottaneet yhteiskuntaolot tämän maailman jokaisella kolkalla - ovat nyt käyneet täysin selviksi.

Leopold Roc

--
Suomennos perustuu kahteen eri englanninkieliseen käännökseen, joista toinen on julkaistu pamflettina ja toinen Wolfi Landstreicherin toimittamassa käännöskokoelmassa Os Cangaceiros - A Crime Called Freedom (Eberhart Press, 2006)

1) Erinomaisen mukaansatempaavan käsityksen 1500-luvun millenaristisesta liikehdinnästä saa myös Luther Blissettin historiallisesta romaanista Q (pdf). -suomentaja

2) Ks. essee "Industrialism and Domestication" joka ilmestyi ensi kerran Fifth Estaten lokakuun numerossa 1977 ja löyty nyt John Zerzanin kirjasta Elements of Refusal

3) Tässä yhteydessä kapinallisen lukijan on ymmärrettävä negatiivisuus myönteisenä kapinana olemassaolevia olosuhteita sekä omaa yhteiskunnallista asemaa/roolia vastaan, ja positiivisen yhteisön etsintä ongelmallisena pyrkimyksenä rakentaa vastarintaa olemassaolevan järjestyksen perustalle. -suomentaja

"Heitä on vahdittava jatkuvasti," kirjoitti työnantajien lehti Textile World, "tai heistä tulee entistäkin mahdottomampia kun he etsivät aikaa leikille."