Seinää vasten, runkkarit! Tultiin ottaa se mikä meille kuuluu...

Näinä raivon päivinä, spektaakkeli valtasuhteena, muistikuvan esineisiin ja kehoihin leimaavana suhteena, kohtaa hajanaisen vastavoiman, joka vapauttaa maailman kokemisen virtaamaan kuvien tyranniasta aistien alueelle. Aistit koetaan aina antagonistisesti (ne toimivat aina jotain vastaan) - mutta nykyisten olosuhteiden vallitessa ne vievät kohti kasvavan kriittistä ja radikaalia kahtiajakoa.

Voimme vain nauraa hohottaa porvarillisen median väitetyn rauhanomaisille irvikuville ("väkivaltaa ei voi koskaan hyväksyä missään"): heidän hallintonsa, lempeiden sielujen ja yhteisen sopimuksen, keskustelun ja harmonian hallinto, ei ole mitään muuta kuin huolellisesti laskelmoitu petomaisuuden nautinto: taattu verilöyly. Demokraattisen hallinnon rauhanomainen julkisivu ei tapa Alexia joka päivä, sillä se tappaa tuhansia Ahmedeja, Fatimoita, JorJeseja, Jin Tiaoja ja Benajireja: koska se murhaa järjestelmällisesti, rakenteellisesti, ja ilman katumusta koko kolmannessa maailmassa, globaalin proletariaatin keskuudessa. Ja tällä tavalla, tämän rauhallisen päivittäisen teurastuksen kautta syntyy idea vapaudesta: vapaudesta joka ei ole oletettavasti yleisinhimillinen hyve tai luonnonoikeus, vaan kirottujen sotahuuto, sisällissodan lähtökohta.

Laillisen järjestyksen ja porvariluokan historia aivopesee meitä kuvalla ihmisyyden asteittaisesta ja vakaasta edistyksestä, jossa väkivalta on talouden, tunteiden ja kulttuurin alikehittyneisyydestä kumpuava valitettava poikkeus. Silti jokainen meistä kenet on murskattu pulpetteihin, toimistoihin ja tehtaisiin, tietää liiankin hyvin ettei historia ole mitään muuta kuin sairaiden sääntöjärjestelmien päälle rakentuva hirmutekojen jatkumo. Normaaliuden kardinaalit huutavat lakia, jota kyttä Korkoneasin luoti rikkoi. Mutta onko joku joka ei tiedä, että lain voima on pelkkää vallanpitäjien voimaa? Että laki itsessään sallii väkivaltaa käytettäväksi väkivaltaan? Laki on tyhjä, päästä katkeraan päähän; sillä ei ole merkitystä, ei muuta päämäärää kuin pakottamisen koodattu valta.

Samaan aikaan vasemmiston dialektiikka yrittää vastavoimien synteesin logiikalla luoda rajat ja säännöt konfliktille, taistelulle ja sodalle. Tällä tavoin se rakentaa järjestyksen; lauhdutetun olosuhteen, jossa jokaisella on oma asianmukainen pikku paikkansa. Silti, konfliktin kohtalo ei ole synteesi - aivan kuten sodan kohtalo ei ole rauha. Sosiaalinen kapina muodostaa tuhansien negaatioiden tiivistymän ja räjähtämisen, silti se ei yhdessäkään atomissaan tai hetkessään pidä sisällään omaa negaatiotaan, omaa loppuaan. Se tulee aina raskaana ja synkkänä, kuin varmuus, välillisyyden ja normalisaation instituutioilta, vasemmistolta joka lupaa äänioikeutta 16-vuotiaille, poliisien säilyttämistä aseista riisuttuna, hyvinvointivaltiota, jne. Toisin sanoen niiltä, jotka pyrkivät repimään poliittista hyötyä toisten haavoista. Heidän kompromissinsa makeus tihkuu verta.

Sosiaalista anti-väkivaltaa ei voi pitää tilivelvollisena siitä mitä se ei ota vastuulleen: se on tuhoavaa päästä päähän. Jos moderniuden taisteluilla on meille jotain opetettavaa, se ei ole niiden surullinen takertuminen subjektiin (luokka, puolue, ryhmä), vaan niiden järjestelmällinen anti-dialektinen prosessi: tuhoamisen teon ei välttämättä tarvitse kantaa mukanaan luomisen ulottuvuutta. Toisin sanoen, vanhan maailman tuhoaminen ja uuden luominen muodostavat kaksi erillistä, mutta jatkuvaa prosessia. Kyse on siitä mitä käytössä olevia tuhon keinoja voidaan kehittää kapinan eri vaiheissa ja hetkissä. Mitkä keinot eivät vain säilytä kapinan tasoa ja laajuutta, vaan antavat panoksen sen laadulliselle eteenpäin viemiselle. Hyökkäykset poliisiasemille, yhteenotot ja tiesulut, barrikadit ja katutaistelut muodostavat nyt jokapäiväisen ja yhteiskunnallisen ilmiön suurkaupungissa ja sen ulkopuolella. Ja ne ovat edesauttaneet tuotannon ja tavarakierron piirin sääntelyn osittaista purkamista. Ja silti ne muodostavat yhä vain osittaisen kohteen vihollisesta, suoran ja kaikille ilmeisen, mutta silti jumiutuneena yhteen ja ainoaan ulottuvuuteen hyökkäyksessä vallitsevia sosiaalisia suhteita vastaan. Joka tapauksessa, tavaroiden tuotannon ja levityksen prosessi itsessään, toisin sanoen, pääoma-suhde, kärsii mobilisaatioista vain epäsuorasti. Haamu leijuu poltetun kaupungin yllä: päättymätön ja villi yleislakko.

Maailmanlaajuinen kapitalistinen kriisi on vienyt pomoilta niiden kaikista tarmokkaimman ja pakottavimman vastauksen kapinalle: "Me tarjoamme teille kaiken, ikuisesti, kun niillä ei ole tarjota muuta kuin epävarmaa nykyisyyttä". Kun yhtiö kaatuu toisensa perään, kapitalismi ja sen valtio ei ole enää asemassa jossa se voi tarjota mitään muuta kuin huonompia päiviä, tiukempia taloudellisia olosuhteita, irtisanomisia, eläkkeiden ja sosiaaliavustusten leikkauksia, ilmaisen koulutuksen ruhjomista. Toisaalta taas kapinalliset onnistuivat vain seitsemässä päivässä osoittamaan käytännössä mihin he pystyvät: muuttamaan kaupungin taistelukentäksi, luomaan kommuunien saarekkeita urbaanin kudoksen sisälle, hylkäämään yksilöllisyyden ja niiden säälittävän turvallisuuden, hakemaan oman kollektiivisen voimansa koostumusta ja tämän murhaavan järjestelmän täydellistä tuhoa.

Tässä kriisin, raivon ja instituutioiden hylkäämisen historiallisen ratkaisevassa hetkessä, jossa nyt lopultakin olemme, ainoa asia joka voi muuttaa kokonaisvaltaisen säännöistä kieltäytymisen sosiaaliseksi vallankumoukseksi, on työn täydellinen torjuminen. Kun katutaistelut tapahtuvat sähköyhtiön lakon pimentämillä kaduilla, kun yhteenotot tapahtuvat keräämättömien roskatonnien keskellä, kun bussit sulkevat kadut esteenä kytille, kun lakkoileva opettaja sytyttää kapinoivan oppilaansa polttopullon, sillon voimme vihdoinkin sanoa: "Rötösherrat, teidän yhteiskuntanne päivät on luetut; punnitsimme sen iloja ja oikeuksia, ja totesimme ne kaikki riittämättömiksi". Tämä, tänään, ei ole enää pelkkää fantasiaa, vaan todellinen mahdollisuus jokaisen käsissä: mahdollisuus toimia konkreettisesti todellisuudessa. Mahdollisuus katsoa taivaalle.

Jos kaikki tämä tuntuu ennenaikaiselta, etenkin konfliktin laajentaminen tuotanto-tavarakiertoon sabotaaseilla ja villeillä lakoilla, se saattaa johtua siitä, että emme ole kunnolla tajunneet kuinka nopeasti valta hajoaa, kuinka nopeasti hyökkäävät käytännöt ja vastavaltaiset organisaatiomuodot leviävät sosiaalisesti: poliiseja kivittävistä lukiolaisista kaupungintaloja valtaaviin kunnan työntekijöihin ja naapureihin. Vallankumous ei tapahdu rukouksilla ja hartaudella historiallisten olosuhteiden suuntaan. Se tapahtuu tarttumalla mihin tahansa kapinan mahdollisuuteen sosiaalisen jokaisessa ulottuvuudessa; muuttamalla jokainen vastahakoinen kyttien tuomitsemisen ele määrätietoiseksi iskuksi tämän järjestelmän perustuksia vastaan.

OFF THE PIGS!

14.12. Ateenan vallatulta kauppakorkeakoululta

[On the Greek Riots]

Alkuperäinen englanninkielinen otsikko on "Up against the wall motherfuckers! We've come for what's ours…". Up Against the Wall Motherfuckers! oli anarkistinen läheisryhmä (affinity group) New Yorkissa 60-luvun lopulla, ja sitä kutsuttiin "katujengiksi analyysillä". Nimi tulee Amiri Barakan runosta. Abbie Hoffman kuvaili porukkaa "keskiluokan painajaiseksi--- anti-media mediailmiöksi ihan siitä syystä että niiden nimeä ei voi painaa." The Motherfuckers perusti New Yorkiin squatteja, jakoivat ilmaista ruokaa, ja auttoivat radikaaleja yhteyksien luomisessa lääkäreihin ja asianajajiin. He vastustivat periaatteellisesti kaikkia yrityksiä kenenkään hallita niitä poliittisia mielenosoituksia joihin he osallistuivat. Lisäksi he tapasivat ottaa yhteen stalinististen ryhmien kanssa. He olivat ensimmäisiä jotka käyttivät termiä "affinity group". [Wikipedia]